VI.

Lukukausi oli kulunut säännöllistä menoaan pimeiden syyskuukausien

ajat, ja joulu oli ovella. Rautiolla ja opettajattarella oli ollut

monta pitkää keskustelua joulujuhlan johdosta lapsille. Koulun

johtokunta ei juuri sanottavasti välittänyt tästä, ja vasta sitte, kun

opettaja hiljaisella tavallaan kauan oli valmistellut sitä, uhrattiin

pieni summa, joka hädin tuskin riitti pääkaupungissa ilmestyvän ja

erityisesti kansakoulun oppilaille aijotun joululehden tilaukseen ja

kynttilöiden ostoon; muusta saisivat opettajat itse pitää huolen, »jos

välttämättömästi tahtoivat tehdä koulusta leikkituvan», kuten Isolan

rusthollari sanoi.

Hänellä ei ollut itsellään lapsia, ja häntä eivät uskaltaneet muut ukot

vastustaa, vaikka olivat vähän taipusampia ajatellessaan jotakin pientä

Kallea tai Lottaa, joka siellä kotona jo viikkokausia oli iloinnut

jouluhuvin toivossa. Joka vuosi oli Rautio taistellut jotenkin samoilla

tuloksilla; useimmiten oli juhla ollut vain kahvikesti, minkä hän itse

kustansi ja jolloin lapset saivat leikkiä ja temmeltää muutamia tunteja

koulun salissa. Hän ei koskaan ollut antanut vastustuksen masentaa

harrastustaan saada lapsille hauskuutusta, ei silloinkaan kuin neiti

Frisk arkana luopui taistelusta; nyt sitävastoin oli hänellä uudessa

opettajattaressa reipas liittolainen, valmis auttamaan neuvoilla ja

teoilla. Aina hyväntahtoinen rovastinna oli luvannut leipoa vehnäpullia

koko joukolle, opettaja ja neiti Vinter ottivat huolehtiakseen kahvin

muine tarpeineen, sekä makeiset joulukuuseen.

Aina tuon suuren juhlapäivän aamuhetkestä asti oltiin innokkaasti

puuhassa koulusaleissa; toisessa kohosi kuusi, jättiläispuu, minkä

Rautio ja hänen oppilaansa olivat kaataneet pappilan metsästä ja sitten

riemusaatossa kotiin tuoneet. Nyt oli kuusi koristettava oikein

kauniiksi ja tässä osoittautui opettajatar kerrassaan mestariksi.

Kirjavasta silkkipaperista valmisteli hän mitä somimpia koristeita.

Raution mielestä hän oli kerrassaan ihmeteltävä.

Toiseen koulusaliin taas oli kahvipöytä katettava, minkä neiti Vinter

Katrinan avulla sai tehtäväkseen, samalla kun opettaja asetti

kynttilöitä ovenpieluksiin ja ikkunoihin tilapäisiin kynttiläjalkoihin.

Vihdoin oli kaikki järjestyksessä; näytti niin juhlalliselta, että

Katrinakin, joka harvoin hämmästyi mitään, tunnusti, nähdessään

kimaltavan joulukuusen, ettei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin

kaunista.

Nyt alkoivat vieraatkin saapua, ensiksi rovastinna, vasullinen

talviomenia mukanaan ja pastori Ståhle seurassaan; molemmat tahtoivat

mielellään katsella lasten iloa ja Rautio oli sitäpaitsi myöskin

pyytänyt pastoria avaamaan juhlan lyhyellä joulurukouksella.

Apulainen Ståhle oli pitkä, hyvin hoikka herra, näytti paljoa

nuoremmalta kuin hän itse asiassa oli, sentähden että osasi sopivissa

ja sopimattomissa tilaisuuksissa muuttaa väriään; hänen ihonsa oli

heleä kuin seitsentoista vuotiaan immen. Kun häntä ujostutti, niin

tahtoivat myöskin sanat takertua kurkkuun ja hänen täytyi olla hyvin

varuillaan, erittäinkin neiti Vinterin läsnä ollessa, sillä tällä oli

vastustamaton halu ajaa ruskopilviä apulaisen poskille ja iloita salaa

hänen hämmingilleen.

Apulainen oli hyvä ja tunnollinen nuori mies, joka ei rakastanut

vanhanaikaisia epätapoja. Hänellä oli tavattoman kaunis messuääni,

ja yleensä voi toivoa, että hänestä tulee hyvä pappi. Kaikissa

koulukysymyksissä oli hän ehdottomasti opettajan puolella, vaikka hän

vielä oli liian vieras Honkalassa ja myöskin liian arka uskaltaakseen

esiintyä aivan päättävästi.

Kello oli juuri neljä, lapset tulvivat iloa välkkyvin silmin sisään,

pastori nousi kateederille ja puhui muutamia yksinkertaisia sanoja

heille, minkä jälkeen Rautio voimakkaalla bassoäänellään alkoi

jouluvirren, ja lapset säestivät sitä, jotta sali kajahteli.

Toisena numerona ohjelmassa oli kahvin tarjoilu, jolloin oli hauska

katsella, miten nopsaan rovastinnan pyylevät pullat katosivat loistavan

valkoisten hampaiden taakse, ja tämän jälkeen seurasi tanssi kuusen

ympärillä ja vuoroon leikkejä, missä Rautio oli väsymätön johtaja.

»Meill' on nyt paikka kullakin», »Jänö istui maassa», »Kas mylläri

salvan aukaisee» y.m. lauleltiin yhä uudelleen, ei kenenkään ääni

sortunut ja väsymystä ei joutanut ajattelemaan; se oli verraton

joulujuhla. Keskellä nuorten joukkoa kohosi kuin korkea petäjä nuoressa

metsässä Raution kookas vartalo. Hän oli keskuspylväs, minkä ympärille

kokoontui tuo pieni kansa, jonka ajatukset ja mielialan hän niin hyvin

ymmärsi ja joka myöskin niin luottavaisena näkyi liittäytyvän häneen.

Kun ilta vihdoin oli käsissä ja lähdön piti tapahtua, kokosi hän kaikki

lapset ympärilleen ja puhui heille joulun merkityksestä, samalla kuin

pyysi heitä ajattelemaan, mikä verraton lahja Jesuksen syntymisen

kautta on annettu ihmiskunnalle ja kuinka jokaisen sydämensä pohjasta

pitäisi iloita jouluilmoituksesta ja riemuiten yhtyä enkelien

ylistysvirteen: Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha,

ihmisille hyvä tahto. -- Ja hänen puhuessa levisi hiljainen vakavuus

nuorille kasvoille ja monet silmät, jotka olivat kiintyneinä

opettajaan, olivat kostuneet.

Rovastinna ja pastori riensivät sanomaan jäähyväisiä, sydämellisesti

kiittäen hauskasta illasta, ja lapset lähtivät pois niiaten ja

kumartaen opettajalle ja opettajattarelle. Tuli hiljaisuus suuressa

salissa, kynttilät olivat jo loppuun palaneet, ja ainoastaan

joulupuussa lieskasi vielä muutamia sammuvia tulia. Rautio oli

saattanut viimeisiä pieniä vieraitaan eteiseen ja nähnyt heidän

kaikkien hiljaa ja sovussa lähtevän; hän oli aina ankara järjestyksen

suhteen, ja, niin hyvä kuin hän olikin, tiesi jokainen oppilas, ettei

käynyt päinsä hutiloida hänen kanssaan tällaisissa asioissa. Kun hän

palasi sisään, seisoi Elli Vinter ajatuksiinsa vaipuneena paljastetun

joulukuusen vieressä. -- Juhlammehan oli oikein onnistunut ja hupainen.

-- Rautio lähestyi iloisena tuota nuorta tyttöä.

-- Niin oli, vastasi hän hajamielisenä.

-- Lapset olivat niin ihastuneita, ei mikään ilo ole puhtaampaa ja

korkeampaa kuin heidän ja etenkin ilmenee se paraiten joulujuhlassa!

-- Luuletteko sitte lasten käsittävän joulun varsinaista ilonainetta?

-- Monesti ehkä paremmin kuin täysikasvuiset, vastasi hän.

-- Kentiesi, jo silloin kadehdin minä heitä niinkuin kadehdin teitäkin,

herra Rautio, kun seisoitte tuossa keskellä lapsiliutaa ja ilmoititte

joulun iloisen sanoman heille.

Rautio katsoi kummastuneena häneen: -- Luulen, etten ymmärrä neitiä

nyt?

-- Minä tarkoitan, että sellainen vahva vakuutus, minkä tunsin olevan

teidän sanojenne pohjana tänään, tuntui minusta hyvin kadehtivalta,

vastasi hän. -- Kun minä vielä olin pieni tyttönen, niin äitini kertoi

minulle tuon vanhan jouluhistorian Betlehemistä, ja minä otin sen

vastaan lapsentavoin ja kätkin sen myöskin muistooni, mutta siitä on jo

monet vuodet, ja aika ja olosuhteet ovat himmentäneet tämän muiston;

minä olen kuin juureton taimi, minä harhailen ympäri henkisten

virtauksien aavikkoja ja etsin turhaan tukea. Toisinaan laskeutuu se

tunne aivan vaivaavana päälleni uskontototunneilla koulussa, minä

pelkään, että hyvä tahtoni ei ole kylliksi heille, sentähden kadehdin

minä teitä tuon yksinkertaisen lapsenuskon tähden. --

-- Jos te olette etsivä henki, niin silloin, neiti, on raamatussa sana

vasite teitä varten, sanoi Rautio hiljaa; se kuuluu: »Jokainen, joka

etsii, hän löytää.»

Neiti Vinter seisoi kauvan hiljaa, sitten sanoi hän hieman karskisti:

-- Enhän minä ole köyhempi kuin tuhannet muutkaan, hyvää yötä, herra

Rautio.

-- Hyvää yötä, vastasi hän! Itsekseen ajatteli Rautio, kuinka vähän

toisten köyhyys tai rikkaus henkisessä suhteessa parantaa sielua, joka

kaipailee valoa! Kristus yksin on maailman valkeus ja johtaa ihmiset

siihen, mutta sitä ei ymmärtänyt tämä nuori olento vielä.

Seuraavana päivänä kulkivat he yhdessä rautatienasemalle ja matkustivat

myöskin junalla muutamia aseman väliä yhdessä. Rautio ei voinut olla

ajattelematta edellisen illan keskustelua, mutta Elli oli iloinen ja

vilkas kuten tavallisesti.

-- Te olette onnellinen, kun saatte viettää juhlanne maalla, sanoi hän,

kun he lähenivät sitä asemaa, missä Raution oli astuttava junasta. Ei

ole juuri mistään kotoisin viettää joulua kaupungissa.

-- Minä ajattelen kuitenkin, että neiti huomaisi joulumme kotona

Rautjärvellä puutteelliseksi, vastasi hän hymyillen, kotinihan on,

kuten tiedätte, talonpoikaistalo, ja siellä on juhlanvietto enimmäkseen

hyviä kestiä ja vapaus mennä kirkkoon joka jumalanpalvelukseen. Minulle

ovat kuitenkin kaikki nuot vanhat tavat ja tottumukset erityisiä

juhlia, sillä niissä heijastuu lapsuudenmuistot. Minä en voi koskaan

unohtaa iloani, jota tunsin paksusta kolmihaaraisesta talikynttilästä,

minkä äitini joka jouluksi kastoi minulle, joululahjoista minä en

tiennytkään. Mutta suurin iloni oli saada seurata mukana joulusaarnaan,

minne isäni herätti koko talonväen neljän aikaan aamulla, jotta emme

myöhäistyisi kirkosta. Yleensä eivät vanhempani pitäneet mistään

juoksusta »jaloimpana juhlana», kuten sitä kutsuttiin, he olivat hyvin

vakavia, etenkin vanha isoäiti, joka oli lähemmäs yhdeksättäkymmentä,

ja piti suurimpana nautintonaan lukea ja tutkia Jumalan sanaa.

-- Ettekö te pienenä poikana väsynyt ja kyllästynyt siihen?

-- En, omituista kyllä, mutta ehkä se tuli siitä, etteivät vanhempani

koskaan pakottaneet minua kirjaan; sitäpaitsi lienen minä ollut

hiljainen, umpimielinen lapsi, josta oli hauska kuunnella noiden

vanhojen selityksiä raamatusta.

-- Siis voi teidän uskonnollisesta vakuutuksestanne puhuttaessa puhua

auktoriteettiuskosta, sanoi neiti Vinter hieman ivalla.

-- Ei, vastasi Rautio vakavasti. -- Kun tulin vanhemmaksi, niin tuli

minullekin aika, jolloin oli kysymys uskoako -- vaiko ei uskoa --

suurimpiin uskontotuuksiin nähden. Ei kukaan ajatteleva ihminen voi,

minun luullakseni, välttää jonkun kerran joutumasta epäilemään itseään,

taivasta ja helvettiä, mutta sitten riippuu kaikki siitä, jääpikö hän

edelleen pimeyteen vai antaako Jumalan armon paistaa itsensä aivan

kirkkaaksi.

-- Se kuulustaa niin vakuuttavalta, sanoi neiti miettien.

Rautio katsoi ystävällisesti ja luottavasti häneen: -- Me vain emme saa

olla Herraa vastaan, sanoi hän hiljaa.

Junan vihellys kuului ja kulku hiljeni, Rautio tarttui matkalaukkuunsa

ja ojensi sydämellisesti kätensä neiti Vinterille: »Hyvästi neiti, ja

iloista joulua!»

-- Kiitos, samoin -- hän hymyili ystävällisesti, mutta jo Raution

mennessä vaunun ikkunan ohitse, jonka vieressä hän istui, oli hän

kiintynyt lukemiseensa.

Kentiesi oli neiti Vinter ylipäänsä hyvin tyytyväinen päästessään

hänestä, Raution sydämeen pisti vähän tätä ajatellessa, sitä

aprikoimaan hän ei kuitenkaan joutanut, sillä tuossa seisoi jo vanha

Taavetti sieltä kotoa ja Rusko uuden reen edessä. Hän löi

harmaahapsiselle, uskolliselle palvelijalle voimakkaasti kättä,

heilautti laukun reenpohjalle ja tarttui ohjaksiin. Rusko kääntyi

ympäri ja kohosi pystöön ylpeästi kaikkien ympärillä olevien ihmeeksi,

sitten paneusi se rivakkaan juoksuun. -- »Muhkea poikaseni», nyökäytti

nuori isäntä ja kietoi pehmeän, lämpöisen vällyn ympärilleen; kaikki

lapsuuden muistot tulvivat vilkkaasti hänen mieleensä, ja kevein

sydämin ja vakavalla kädellä ohjasi hän tulista juoksijaansa

talvi-illan hämyssä kotia kohden.