Rautio palasi kouluun uusilla, raittiilla voimilla. Hän kertoi neiti
Vinterille, kuinka hänen kotiseudullaan oli taaskin perustettu kaksi
uutta kansakoulua ja kuinka ajatus kansanopiston perustamisesta oli
melkein jokaisessa vallalla; ei säästettäisi uhrauksia eikä vaivoja sen
toteuttamiseksi mitä pikimmin, ja kansakoulunopettajat koko
ympäristöllä valmistivat innokkaasti oppilaitansa tähän.
-- Kun saisi olla mukana siellä! hän joskus huudahti. Täällä Honkalassa
tuntee usein itsensä kuin vangiksi, sidotuksi käsistä ja jaloista.
Kuitenkin on minun innokkain ponnistukseni oleva saada aikaan täällä
toinen koulu; kyllä minä tiedän, että suuret vaikeudet kohtaavat tätä
ehdotusta, mutta minä olen kuitenkin kauan valmistellut asiaa.
Kerranhan kuitenkin täytyy täällä uuden ajan voimakkaan tuulen lakaista
ennakkoluulojen vastustuksen, kovertaahan pisarakin kiven, ja
kärsivällisyydellä voitamme kaikki.
-- Minä luulen todellakin tuon viimeksimainitun olevan mielilauseenne,
herra Rautio, sanoi opettajatar hymyillen.
-- Minä olen aina ollut hellittämätön, vastasi hän; lapsuuteni aikana
tahdoin kerran kaivaa padon puroon, mikä virtasi puutarhamme vieritse.
Kaksitoista kertaa vieri maa, mutta kolmannellatoista kerralla se
pysyi.
Elli nauroi. -- Se oli sitä suomalaista itsepintaisuutta.
-- Niin, äitini oli kyllä siitä tunnettu. -- Rautio hymyili myöskin. --
Hän väitti, että minä ehdottomasti löisin pääni seinään ja oikein
aikalailla, ennenkuin luopuisin aikeestani, mutta elämäntyöni suhteen
tunnen minä, että ennemmin saataisiin repiä minut kappaleiksikin kuin
vakuutetuksi, että olen harrastanut jotakin väärää.
-- Näyttää siltä, ettette säikähdä taistelua uuden koulun puolesta.
-- En ollenkaan, onhan vastustajillekin päivän selvä asia, että yksi
koulu kunnassa, jossa on asukkaita useampia tuhansia, ei riitä,
varsinkin kun se on sijoitettu toiseen päähän pitäjää. Useat isät ja
äidit ovat minulle valittaneet tätä seikkaa ja puhuneet lastensa
lukuhalusta, vaan eihän voi vaatia, että oppilaat kulkisivat monia
penikulmia kouluun. Isola tietysti on niin kuin tavallisestikin pahin
vastustajani, vaan hänellä on jalka kipeä eikä ehkä pääse liikkeelle
siihen, kun on kokous asiasta.
-- Pienet syyt, suuret seuraukset.
-- Niin, siltä näyttää.
He opettajattaren luona istuen puhelivat vilkkaasti kirkkaan keväisen
päivän puhteella; nyt näet tapahtui usein niin, että neiti Vinter kysyi
Rautiolta jotakin neuvoa tahi pyysi apua ja tavallisesti pidätti hänet
sitte istumaan ja puhelemaan. Hän oli huomannut, että »tuosta
talonpojasta», niinkuin oli kirjoittanut serkuilleen, oli hauskaa
seuraa.
Rautio puolestaan otti äärettömän mielellään vastaan hänen kutsunsa ja
keskustelun sujuessa aivan keveästi ja liukkaasti heidän välillään,
katseli hän huvikseen, kun opettajatar teki milloin mitäkin hienoa
käsityötä, missä hän oli erittäin taitava, tai katseli hän tuota nuorta
työntekijää itseään, jolla oli sievä muoto, kauniit silmäluomet, suora
nenä ja mehevät huulet. Koko hänen olennossaan tukasta lähtien oli
jotain uljasta ja rohkeaa; hän oli aina hyvin yksinkertaisesti puettu
eikä Rautio ymmärtänytkään vähintäkään naisvaatetuksesta, mutta sen
hän tiesi, että mitä Elli Vinterillä oli päällä, se oli aina jotain
hienoa ja maukasta, mikä aivan erityisellä tavalla hyväili hänen
näköhermojaan.
Hänelle, yksinkertaiselle miehelle, joka oli kasvanut jokapäiväisissä,
ihan tavallisissa olosuhteissa, oli tämä nuori tyttö äkkiä kuin hänen
tielleen sattunut ilmestys tuntemattomasta maailmasta, minne hän oli
saanut luoda ainoastaan pikaisen katseen.
Hänestä tuntui, ettei talvi koskaan ollut niin nopeasti rientänyt
matkaansa, ettei aurinko koskaan palannut niin aikaisin tuoden mukanaan
valoa ja toiveita, kuin tänä vuonna, ja läpi hänen vakavan elämäntiensä
puhkesi nyt joka päivä joku uusi kultainen säije. Koskaan ei ollut
työnsä ollut hänestä rakkaampaa; joka aamu, kun hän nousi, tunsi hän
läpitsensä virtaavan selittämättömän elämän virkeyttä, hän oli
onnellinen, mutta tietämättä ja kysymättä itseltään, minkätähden hän
oli.
Eräänä edeltäpuolisena, välitunnin ajalla, tuli opettajatar Raution
luo, kun tämä katseli poikain leikkiä. --- Nyt olen minäkin saanut
tuntea vanhoillaolijain vääryyttä meitä kouluväkeä kohtaan, sanoi hän
pilkallisesti. Voitteko ajatella, ne ovat aivan äkkiarvaamatta eräässä
tilapäisessä kuntakokouksessa päättäneet pidättää sen rahasumman, mikä
koulunjohtokunnan päätöksen mukaan tulee opettajattarelle täällä
Honkalassa korvaukseksi heinistä, olista y.m. Minä en välittäisi noista
muutamista markoista, ilman niitäkin voin kyllä elää, mutta heidän
kavala menettelynsä suututtaa minua; luonnollisesti en minä saa
palkkaani luonnossakaan, ukot sitävastoin ovat päässeet yhdestä
menopuolesta ja se, nähkääs, on asian ydin.
-- Ovatko he todellakin rohjenneet sellaista? -- Opettaja kävi
tummanpunaseksi ja suonet hänen ohimoillaan alkoivat paisua -- meidän
täytyy heti ryhtyä toimeen saattaaksemme heitä edesvastaukseen!
-- Otatteko asian niin vakavasti?
-- Niin, niin teen; joka kysymyksessä olen minä järkähtämättömästi
oikeuden puolella, ja tässä on epäilemättä laittomuus, josta meidän on
otettava selvä, sanoi hän pontevasti. Koko kouluajalla hän ei voinut
saada ajatuksiaan tästä irralleen, ja kuta enemmän hän mietti, sitä
katkerammaksi tunsi hän käyvänsä, Jos se olisi koskenut häntä itseään,
niin olisi hän luultavasti ottanut asian tyyneemmästi, mutta että he
tahtoivat riistää opettajattarelta, turvattomalta naiselta, osan hänen
pienestä ja hyvinansaitusta palkastaan, se sai liikkeelle hänen
tunteensa »heikompien puolustukseksi». Heti kun tunnit olivat
loppuneet, riensi hän erään lähellä asuvan koulujohtokunnan jäsenen
luo, ja tältä sai taitavasti asetettujen kysymysten kautta selvän
tiedon siitä myyräntyöstä, jonka olivat tehneet neiti Vinterille, sekä
myöskin varmuuden siitä, että se kokous, missä kysymys oli nostettu,
oli ollut laiton. Tässä oli siis heti yksi koukku mihin voi tarttua.
Palattuaan retkeltään koputti hän opettajattaren puolelle, kertoakseen
hänelle uutisensa: -- Kun heitä nyt on varoitettu, arveli hän, niin
saatte luultavasti jonain päivänä luoksenne ukot monilla
anteeksipyynnöillä ja selityksillä, mutta minä neuvoisin olemaan
suostumatta mihinkään välipuheisiin heidän kanssaan. Annetaan kaiken
mennä laillista tietään. Meidän oikeutemme on varustautua kaikilla
luvallisilla keinoilla vääryyden hyökkäyksiä vastaan.
Rautio ennusti totta, neiti Vinterin luo todellakin tuli useita
talonpoikia, mutta hän oli varuillansa; he huomasivat nyt menetelleensä
kerrassaan ajattelemattomasti, ja olisivat mielellään myöntyneet
korvaamaan parhaansa mukaan. Nyt oli se kuitenkin liian myöhäistä,
ja Raution ryhtymisellä asiaan, tämä pieni sotku päättyi pian
opettajattaren eduksi.
Isola, joka oli yrityksen päänä, suuttui aivan sydämettömästi, ja
varmaa oli, että Rautio asiaan ryhtymisensä kautta oli yllyttänyt sekä
hänen että muiden vastustajainsa nurjaa mieltä. Neiti Vinter taas oli
saanut nähdä, että opettajan tyyneen pinnan alla oli tulta, mistä
hänellä tähän asti oli ollut vain heikko aavistus. Muutamia ystäviä oli
tuo pieni jupakka kuitenkin saattanut koululle ja opettajille, oltiin
suuttuneita vääryyden teosta, mikä kiihotti lämpimämmin suosimaan
vainottua asiaa.
-- »Elämä on taistelua», arveli nuori opettajatar nauraen. -- Jokaisen
pienen uuden kahakan jälkeen tunnen itseni vain innokkaammaksi
taisteluun.
-- Niin, jos vain onnistuisimme pysymään tyyneinä ja maltillisina,
muussa tapauksessa saamme ainoastaan tuskaa ja katumusta, ja minun
käsitykseni mukaan vaikuttavat tällaiset riidat aina haitallisesti
koulun työhön. Missä kaksi puoluetta seisoo toisiaan vastassa ja
valmiina vähimmästäkin syystä hyökkäämään toistensa kimppuun, niin ei
ole menestystä, eikä koskaan Jumalan siunausta ole riidassa ja
eripuraisuudessa. Taistelua pahaa vastaan maailmassa aina on käytävä,
jos mieli raittiin henkisen elämän kasvaa ja antaa todisteita olemassa
olostaan, mutta tällä taistelulla on aivan erityinen merkitys.
Opettajatar vastaamatta katseli Rautiota, joka seisoi ikkunassa ja
silmäili metsään päin. Opettajatar tunsi, että Raution katse ylettyi
korkeammalle ja tunki syvemmälle kuin hänen, ja tietämättään heräsi
hänessä hiljaisen kunnioituksentunne tuota yksinkertaista talonpoikaa
kohtaan.
-- Minä saan monta hyödyllistä opetusta teiltä, herra Rautio, sanoi hän
ja pani kätensä helmaansa -- te ette opeta ainoastaan poikianne!
-- En, minä pelkään koulumestaria tarttuneen minuun, niin että esiinnyn
sellaisena muulloinkin kuin tunneilla, sanoi hän hymyillen.
-- Sitä en tarkoittanut -- Elli katsoi yhä tarkkaavaisesti häneen --
sellaiseen ihmiseen kuin minä, joka aina on elänyt piireissä, missä ei
koskaan suosita mitään vakavia ajatuksia, tuskimpa mitään muitakaan
haluja kuin syödä, juoda tai huvitella, täytyy vaikuttaa herättävästi
jo tuon jyrkän vastakohdan, mikä ilmenee sellaisen ihmisen kanssa
seurustellessa, joka on omistanut koko elämänsä suuren maalin
saavuttamiseksi. Jos jotain hyvää tarttuu minun keveään mieleeni, niin
ihan varmaan on minun kiittäminen teitä siitä!
Rautio kääntyi äkkiä ympäri ja katsoi häneen; oliko todellakin
mahdollista, että hän oli voinut vaikuttaa häneen? Ilon tunne virtasi
äkkiä hänen mieleensä ja sydämensä tykytti rajusti.
-- Elämän kuluessa tapaavat toisensa ihmiset, joilla ei ennen ole ollut
aavistustakaan toistensa olemassa olosta ja etsimättä toisiaan,
huomaamatta koskettavat kahden kohtalonpyörän hammasrattaat toisiaan,
sitä ei tunne eikä ymmärrä, mutta vaikutukset kuitenkin kerran tulevat
ilmi, lausui Rautio.
-- Vaivaa ja vastusta on kosketus minuun tuottanut teille etenkin nyt
äsken, sanoi Elli iloisesti, minä luulen, ettei minun varovainen
serkkuni, Viktor, olisi pannut alttiiksi itseään ikävyyksille, vaikka
siitä olisi etuakin ollut minulle.
Rautio kumarsi; tuon tuntemattoman nimen mainitseminen vaikutti aina
kummallisen jäähdyttävästi häneen; hän myöskin samalla muisti tekemättä
jääneet työt ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Mutta kun hän sitten istui
kirjoituspöytänsä ääressä, niin hän ei voinut työskennellä eikä
ajatellakaan, sillä viereisestä koulusalista helisi lakkaamatta iloinen
tyttöääni raikkaana ja lumoavana hänen puolelleen: Im questa luna tutta
stellata -- kun Elli oli oikein iloinen ja keveällä mielellä, niin
lauloi hän aina tuota laulua.
Ja vaikka hän olisi tahtonut tukkia korvansa, niin olisi hän kuitenkin
kuullut nuot riemuitsevat sävelet hänen kauniilta punaisilta
huuliltaan, ja vieläpä silmäin kiinni ollessa näki hän aina uudelleen
tuon pienen solakan olennon pystyine päineen ja vilkkaine ruskeine
silmineen, joiden syvyydessä ihan varmaan oli kätkettynä elämän onni --
ketä varten?