Seuraavana jälkeenpuolisena istui neiti Vinter portailla
sammalvasuineen sitomassa kehyksiä. Rautio tuli juuri kylältä, missä
hän oli ollut katsomassa muuatta sairasta oppilastaan, ja pysähtyi nyt
neiti Vinterin luo.
-- Luuletteko neiti, että tuosta tulee kestävä? kysyi hän.
Elli piti ylhäällä pientä köynnöstä ja tarkasteli sitä tutkivin
katsein. -- Ettekö luule?
-- Minä vain ajattelin, että teräslankaa kappale sitä tukisi, vastasi
hän, minulla on sitä kotona, haluatteko koettaa? ja odottamatta
vastausta oli hän poissa sekä melkein yhtä pian takaisin
teräslankoineen, minkä hän tuotapikaa hyvin kätevästi muodosti
soikeaksi ja niin suureksi renkaaksi kuin Elli määräsi.
-- Kiitosta paljo, tämän päälle on tosiaankin hyvä sitoa -- te olette
käytännöllinen, herra Rautio!
-- Äitini on hyvin kätevä ja tarkkasilmäinen näkemään, miten mikin on
tehtävä. Ehkä olen perinyt jotain hänen kätevyydestään, vastasi hän.
Rautio tunsi, että nyt pitäisi hänen poistua, eihän hänellä tässä enää
ollut mitään tekemistä, mutta kuitenkin viipyi hän paikallaan, niin
vieläpä istuikin portaille opettajatarta vastapäätä ja katseli kuin
lumottuna, kuinka nuot hienot sormet pujottivat harmaan jäkälän mitä
somimmaksi seppeleeksi.
-- Siitäpä tulee kaunis -- Rautio ei voinut pidättää ihmetystään.
-- Niin, luulen tosiaankin siitä tulevan kerrassaan hyvän, kun nyt vain
tuo siunattu Andersson joskuskaan tulisi vehkeineen, että voisin saada
ripustetuksi nämät sekä kaikki kauniit valokuvani, ja kotini vihdoinkin
järjestykseen.
-- Jos sallitte, niin olen minä erittäin mielelläni avuksenne tässä
suhteessa, liitti Rautio innokkaasti, minulla on sekä nauloja että
vasara.
-- Ellei siitä vain tule liiaksi vaivaa, niin olisin todella teille
kiitollinen; kas niin, nyt on työni valmis, onko teillä ehkä aikaa
auttaa minua jo tänään?
-- Kyllä minulla on! -- Hän riensi nopeasti pois noutamaan työkalujansa
ja astui sitten sykyttävin sydämin opettajattaren kynnyksen yli. Kuinka
monta kertaa hän olikaan täällä ollut ennen ja keskustellut neiti
Friskin kanssa koulu-asioista. Hänellä oli vielä tuoreessa muistossa
sorvatut puutuolit, joilla aina oli taipumuksena tipauttaa
istuja lattialle, vaappera pöytä, missä hänellä oli tarpeelliset
kirjoituskojeensa, ja punaseksi maalattu piironki, minkä Anderssonska
oli lainannut hänelle. Neiti Frisk oli kelpo tyttö ja hyvä opettajatar,
mutta häneltä puuttui tykkänään kykyä järjestää mukavasti; hänen
luonaan tuntui aina jossain määrin kylmälle ja autiolle, aivan
kuin kestikievarissa. Nyt oli Rautio melkein valmis peräytymään
hämmästyksestä, niin hienolta, somalta ja kodikkaanlämpöiseltä tuntui
tuo pieni huone nyt.
-- Miten sievää täällä on! huudahti hän ehdottomasti.
-- Onko teistäkin, no se on hyvä; te olette ensimmäinen vieras, mikä on
astunut kynnykseni yli, mutta katsokaahan nyt tänne, eikö tämä uusi
kehys näytä hyvältä täällä nurkassa?
-- Aivan erinomaiselta, ehkä saan heti käyttää vasaraani?
-- Kiitos, jos tahdotte, se on äitini valokuva, otettu
öljymaalauksesta, mikä on tädillä. Hän kuoli keuhkotautiin.
-- Sen voi aavistaa, hän näyttää niin kärsivältä. Rautio katseli
kunnioituksella noita hienoja riutuneita kasvoja.
-- Tänne pitkälle seinälle ajattelin asettaa tämän suuren valokuvan
Edelfeltin taulusta »Merellä» ja sen molemmin puolin nämät
Munsterhjelmin ja Lindholmin tauluista. Tämän pienen akvarellin on
serkkuni maalannut, tässä ovat hänen alkukirjaimensa V. M.: Viktor
Mellgren -- hän on taiteilijan alku, nähkääs, me taidamme ripustaa sen
toisten alapuolelle -- niin, näin tulee hyvä.
Opettaja ei tiennyt miksi, mutta hän ei pitänyt akvarellista, se oli
aivan liian räikeä.
-- Vielä tämä pieni muistomerkki, Thorvaldsenin enkelit, niin on minun
koko tauluvarastoni asetettu ja te ansainneet suuren kiitoksen, herra
Rautio. Ei, mutta katsokaas, kuinka hauskalle ne näyttävät, kaikki
minun rakkaat, vanhat ystäväni -- ja hän löi kädet yhteen ihastuneena
kuin lapsi. -- Olisipa minulla vain muutamia kauniita, viheriöitä
kasveja pohjaksi kalastajapojalleni, niin silloin olisi kaikki hyvin.
Rautio katseli tarkkaavasti tuota luonnollista veistosta. Niin, seinä
oli tosiaankin liian vaalea. -- Miltähän mahtaisi näyttää pari
pyramiidin muotoista katajaa tuolta nurkasta? tuumi hän -- täällä
löytyy muutamia aika muhkeita aivan lähellä.
-- Se oli erinomainen ajatus! huudahti Elli vilkkaasti; tehän olette
kerrassaan erinomainen keksimään, ei, ei, älkää menkö vielä, jatkoi
hän, kun Rautio kokoili työkalujaan ja aikoi sanoa jäähyväisiä,
Anderssonska aikoo tarjota meille kupin teetä, tämä on ihan ensimmäinen
kerta elämässäni, kun olen emäntänä.
Rautio kumarsi; hän viipyi hyvin mielellään ja alkoi Ellin
kehoituksesta selailla albumia ja katsella kortteja, joita oli pienet
somat korit täynnä. Näin monta muistoa ystäviltä ja tuttavilta hänellä
oli, ja albumi oli aivan täynnä valokuvia, enimmäkseen nuoria naisia ja
hienoja nuoria herroja, ihan varmaan hänen entinen seurapiirinsä, missä
hänestä epäilemättä oli pidetty ja häntä ihailtu.
Hän katsoi äkisti tuohon pieneen siroon olentoon, joka puuhaili
teepöydän ääressä, noin somaa nuorta emäntää katselee mielellään. --
Nyt on tee valmista, helisi samassa hänen äänensä. Tässä istuivat he
toisiaan vastapäätä pienen pyöreän pöydän ääressä, ja lakkaamatta
täytyi Raution seurata noita pieniä, pyöreitä käsiä, jotka taittoivat
leipää ja panivat sokeria kuppeihin; jokainen liikunto oli täynnä
naisellista suloa, sitä ei voinut kieltää, ja koko ajan puheli hän
lakkaamatta. Raution oli mahdoton muistaa jälestäpäin, mitä Elli
kertoi, mutta puheensa kaikui kuitenkin pehmoisena kuin linnun liverrys
hänen korvissaan.
Kun hän sitten illalla istui yksinäisessä kamarissaan, niin oli tämä
pieni taulu hänen edessään kuin miellyttävä uni, ja häntä vaivasi
äkisti selittämätön yksinäisyyden tunne. Vanha »Mippa», keltainen
kissa, istui kyllä tapansa mukaan kehräten kirjoituspöydällä hänen
edessään, ja Rulle oli kyyristynyt hänen jalkoihinsa, mutta tämä seura
ei tänä iltana tahtonut häntä tyydyttää.
Miettivänä katseli hän ympärilleen, huone oli puhdas ja järjestyksessä
ja täysinäinen kirjakaappi todisti hänen harrastustaan, vaan ei mikään
sievä korukalu, ei mikään hieno pikkuesine antanut huoneelle
minkäänlaista taiteellista leimaa. Tähän asti ei hän ollut huomannut
tätä puutetta tai havainnut että mitään puuttui; nyt oli toisin, nyt
ymmärsi hän samalla, että tämän salaperäisen jonkun, mikä tuotti
kodille suurinta viehätystä, täytyi olla syntyisin hienontunut aisti,
mikä oli kentiesi peritty sivistyneiltä esi-isiltä ja sitähän ei siis
hän, talonpoikaissukuinen, koskaan voisi saada. Hän ajatteli
lapsuutensakotia, suuria, valoisia, siististi paperoittuja huoneita
maalattuine kaappeineen ja korkeine sänkyineen, kaikki oli niin
säännöllistä ja hyvin säilynyttä, mutta kaunista se ei ollut, nyt vasta
tiesi hän, mitä siitä puuttui -- kauneusaistia. Oli kuin runouden
leveä, kultainen joki äkkiä olisi levittänyt hohtoisan pintansa hänen
eteensä huikastakseen hetkiseksi hänen silmänsä ja sitten antaakseen
todellisuuden hänen ympärillään näkyä entistä alastomampana.
Huone oli pimeä ennenkuin Rautio tuli sytyttäneeksi lampun, hänellä ei
ollut muuten tapana noin uneksia hukkaan aikaansa; nyt tunsikin hän
itsensä jotakuinkin tyytymättömäksi. Hän oli sitäpaitsi nyreissään ja
ilman mitään todellista syytä. Hän tempasi kasan sinikantisia vihkoja
pöydältä; silloin sattui hänen silmäyksensä rikkonaisella sinetillä
varustettuun kirjeeseen. Se oli tullut postilaukussa samana päivänä, ja
suuret selvät kirjaimet päällekirjoituksessa olivat äidin vahvan,
hieman raskaan käden piirtämät. Hän otti kuoren ja katseli kauan sitä,
sitten vei hän sen kunnioituksella huulilleen; samalla kuin kirkas
kyynel hänen miehekkäistä silmistään vieri paperille. Siinä oli hänen
mielestään jotain selittämättömän liikuttavaa noissa lapsellisen
suurissa kirjaimissa, sillä ne antoivat hänelle joka kerta, kun hän ne
näki, uuden todisteen hänen äitinsä suuresta rakkaudesta ainoaan
lapseensa. Kuinka paljon vaivaa olikaan ollut työn jäykentämillä
sormilla opetella kirjoitustaidon salaisuutta, mutta kuinka
kärsivällisesti ja kestävästi oli tuo hyvä eukko kuitenkin istunut
kirjoitustaulun ääressä ja piirustellut ja piirustellut, kunnes koko
kirjainarmeija oli marssinut hänen muistoonsa, samalla kun käsi
hitaasti muodosteli niitä kivikynällä. Hän ei ollut voinut sietää
ajatusta, että vieraan pitäisi kirjoittaa hänen puolestaan pojalleen,
sitten kun isä, joka aina oli välittänyt kirjevaihtoa heidän
välillään, oli poissa. Ja sentähden oli hän tarmolla ryhtynyt tuohon
suureen työhön pojan johdolla, kun tämä oli kotona loma-aikana.
Luonteenlujuutta ja päättäväisyyttä ei häneltä siis puuttunut. Nyt
kirjoitti hän ihan täysin luettavaa, vaikkakin hieman omituista
käsialaa, ja oli tämän lisäksi hyvin huvitettu pistelemään ajatuksiaan
paperille. Mitä rakastava äiti voipikaan, kun on kysymys hänen
lapsestaan, ajatteli Rautio, ja syvän kiitollisuuden tunne täytti tänä
hetkenä hänen sydämensä, karkoittaen pakosalle kaikki levottomat ja
tyytymättömät ajatukset. Yöllä uneksi hän sitävastoin lakkaamatta
kauniista katajista, jotka hän seuraavana päivänä hakkaisi ja asettaisi
neiti Vinterin kamariin.