IV.

Nuori opettajatar avasi ikkunansa saadakseen raitista aamuilmaa.

Syyskuu oli jo kulunut lopulleen, mutta ilma oli vielä leuto ja kirkas,

ja auringon säteet kimaltelivat ensimmäisten yökylmästen kirjailemilla

puiden lehdillä.

Takapihalla vallitsi hilpeä elämä; siellä oli vanha Katrina lyhyessä

hameessa, puolikengissä ja sinisissä sukissa ja sirotteli murusia

opettajan lukuisille siipieläimille, jotka kaakottaen ja kiikaten

olivat keräytyneet hänen ympärilleen, samalla kuin lumivalkoinen

kyyhkynen noukki herneitä eukon ryppyisestä kädestä. Lihava

kellankirjava kissa katseli kiihkeällä halulla tätä ruokkimista

korkealta paikaltaan portinpylvään nenässä, ja pörrökarvainen koira,

jonka ainoana kaunistuksena oli vilkkaat silmät, venytteli tyytyväisenä

oven edessä.

Rautio mahtoi olla suuri eläinten ystävä, ajatteli opettajatar, kun hän

on koonnut tuollaisen eläinkokoelman ympärilleen; kyyhkyset olivat

kyllä kauniita ja oli hupaista nähdä ne noin kesyinä, kissoja

sitävastoin hän ei ollut koskaan voinut kärsiä, ja jos hän valitsisi

itselleen koiran, niin olisi sen ulkonäköön pantava ainakin jonkun

verran huomiota. Mitä taas kanoihin tuli, niin olivat ne kerrassaan

sietämättömiä kiikaamisineen, kun herättivät hänet säännöllisesti joka

aamu vähintäin kaksi tuntia liian aikasin.

Siitä oli kuitenkin ollut se hyöty, että neiti Elli oli ehtinyt ennen

aamiaista käydä vähän kävelemässä joka virkisti ja toi hyvän ruokahalun

ja antoi voimaa kouluajaksi. Työ kävi nyt säännöllistä menoaan, ja hän

oli tähän jo jotakuinkin oleutunut, vaikka hän tietysti oli hieman

tottumaton alussa, kun hän oli ensimmäistä lukukautta opettajattarena.

Anderssonska hoiti jotakuinkin säännöllisesti hänen mielestään pientä

taloutta, ja jos hänen ruuanlaitossaan olikin paljon paranemisen sijaa,

niin Elli oli tästä jotensakin välinpitämätön. Hän ei välittänyt siitä,

mitä söi, ja piti taloudellisia toimia kovin arkipäiväisinä.

Hupaisampaa oli järjestellä tuo pieni koti niin somaksi kuin

mahdollista, ja tähän Ellillä olikin lahjoja. Hän pienillä kapineilla

teki kerrassaan urotöitä. Hänen huonekalustonsa oli yksinkertainen,

mutta aistikas; sohvan takana pienessä kamarissa oli hänellä

italialainen kalastajapoika kipsistä -- puuttui ainoastaan muutamia

viheriöitä kasveja, jotta tuo kaunis kuva oikein esiintyisi. Ikkunain

välissä kiikkui kapea antiikkinen kuvastin tummissa kehyksissä.

Kauniita valokuviaan hän ei vielä ollut saanut ripustetuksi, sillä

vaikka Anderssonska oli pitkältä ja leveältä puhunut että »Andersson on

niin taitava tällaisessa», niin ei neiti Vinter vielä tähän asti ollut

onnistunut saamaan häntä ryhtymään tähän työhön.

Pöydällä sohvan edessä oli albumi ja hyvin nidottuja kirjoja ja

etaseeri oli täynnä koreita pikkuesineitä, mitkä antoivat huoneelle

soman näön. Makuuhuoneessa oli mukava kirjoituspöytä päätyikkunan

edessä ja toisen ikkunan edessä pieni soma neulomapöytä, missä Ellin

oli tapana istua kauniine käsitöineen ja katsella leikkikentälle.

Aistikkaasti asetettuja kukkaiskortteja ja vihkoja -- muistoja

ystäviltä ja tovereilta -- ja korko-ompeleinen peite pienellä

ruokapöydällä vieressä osoitti hänen järjestysaistiaan. Niin, hän ei

pitänyt rumasta ja yksinkertaisesta, ja siinä hän oli todellakin hiukan

liiallinen, mutta tärkeä seikkahan olikin saada koti niin

miellyttäväksi kuin mahdollista asuessa autiolla seudulla.

Vielä hiukan raitista ilmaa ja ikkuna vedettiin kiinni. Elli oli

edellisenä päivänä ollut rovastinnan luona -- lapsilla oli ollut lupa

huoneiden siivoamisen tähden -- ja oli jäänyt muutamia vihkoja

korjaamatta, joka työ oli nyt tehtävä ennen koulutunnin alkua ja piti

siis jättää aamukävelylle meno sikseen; sen sijaan päätti hän

jälkeenpuolisten tehdä oikein perinpohjaisen kävelyretken metsään,

sillä näytti tulevan kaunis päivä. Eteisessä kaikui jo ensimmäiset

askelet, siellä oli kaksi pientä puhdistajaa tämän viikon ajaksi,

joiden piti aina saapua tuntia ennen tovereitaan lakaisemaan koulusalia

ja talvella sytyttämään tulet uuneihin. Hänen täytyi avata ovensa ja

nyökäyttää hyvää huomenta noille pienille myyrille, jotka olivat niin

toimessa ja touhussa. Pian saapui oppilas toisensa jälkeen, koulu

alkoi, ja työ sujui vilkkaasti, kunnes päivällistunti tuli.

Kun Elli kiiruulla oli syönyt Anderssonskan perunasallaattia ja paksua

mannaryynivelliä, niin hän laittausi heti kävelyretkelleen. Hän ei

ollut koskaan pitänyt pitkistä laahustimista, niin ettei hänen nytkään

tarvinnut kohottaa helmojaan, mutta kävelykengät olivat nyt tarpeesen

ja hattu hyväsesti otsalla ja pieni juurivasu käsivarrellaan lähti hän

hyräellen matkaan.

Ilma oli tänään omituisen keveä ja miellyttävän raikas, kuten

tavallisesti syyskuussa, ja sinertävä usva kietoi pehmoisen vaipan taa

etäisemmät seudut. Elli kulki kaitasta polkua, mikä meni alas

lammenrannalle, mutta hän poikkesi sitte pian oikealle metsään, jossa

hänen kepeät jalkansa jättivät tuskin huomattavia jälkiä pehmoiseen,

kosteaan sudensammaleesen. Hän käveli ja lauleli edelleen ja tunsi

sydämensä niin keveäksi; oli kumminkin somaa olla noin vain kaikessa

oma herransa. Voi lähteä ja tulla oman mielensä mukaan, ei kukaan

pyytänyt häntä tulemaan pian takaisin eikä ihmetellyt, että hän viipyi

kauan poissa; tässä vapauden ja riippumattomuuden tunteessa oli

kuitenkin jotain yksinäistä, mietti tuo nuori tyttö. Jos nyt

esimerkiksi jotain tapahtuisi hänelle, kun hän kuleksi täällä metsässä

yksin, niin ei ollut ketään kotona, joka levottomuuden pakottamana

kiiruhtaisi etsimään ja auttamaan häntä. Mutta mitään ei tietenkään

voinut tapahtua; Honkala oli tyynein, rauhallisin kolkka maailmassa, ei

voinut toivoa mitään mielikuvituksellista ryövärihistoriaa eikä mitään

romantillista seikkailua jonkun äärettömän kauniin muukalaisen kanssa

tapahtuvaksi. Hänen serkkunsa olivat usein pilkanneet kuinka hauskaksi

hänelle tulisi asua saman katon alla nuoren naimattoman miehen kanssa,

jolla oli samat harrastukset kuin hänellä itselläänkin; Ellin täytyi

hymyillä tälle ajatukselle. Ah, jospa he näkisivät herra Raution

kotikutoisessa takissa, jonka kylän paras räätäli oli tehnyt, ja

rumassa vanhassa hatussa. Kyllähän hän on nuori mies, vaan aivan

mahdotonta oli Ellille asettaa Rautio samaan luokkaan niiden nuorten

herrain kanssa, jotka liehakoivat hänen ympärillään pääkaupungissa.

Siellä hän tunsi sydämensä tykyttävän kovemmin, kun huomasi jonku

silmäin seuraavan itseään, vaan eipäs täällä, vaikka oli varma, että

Raution huomio oli kiinnitettynä häneen. Elli ei tuntenut itsessään

vähintäkään halua tekeytymään miellyttäväksi.

Rautio hymyili usein tälle hänen välinpitämättömyydelleen,

minkä sisimmän syyn hän niin hyvin ymmärsi -- hymyili hieman

surunvoittoisesti.

Ajatuksiinsa kiintyneenä oli Elli painautunut yhä kauemmaksi metsään;

hän ei nähnyt noita kapeita juovia taivaalla päänsä päällä eikä

edessäänkään, sillä hän kulki ja kaiveli kivien ja kantojen välistä

erivärisiä jäkäliä ja sammalia, joista hän aikoi valmistaa kehyksen

äitivainajansa valokuvaan. Jokainen pieni kaunis sammaltukko kohosi

koriin hänen käsivarrellaan, ja niin kulkeusi hän yhä edemmäksi, kunnes

hän äkkiä huomasi seisovansa keskellä rimpeä ja tunsi maan vaipuvan

jalkainsa alla. Hän hypähti pienelle mättäälle, mikä antoi hänelle

tilapäistä tukea, ja jalat tiukasti yhteenpuserrettuina katsoi Elli

tästä ympärilleen.

Rimpi oli heteikköä, jossa siellä täällä lahonut puunrunko limaisen

sammalen peittämänä pisti esiin liejuisesta pohjasta, ja muuten se oli

yltä yleensä sakean, lakastuneen ja kellastuneen saran peitossa. Tämä

rimpiaavikko, joita usein yhtäkkiä tapaa metsässä, näytti synkälle ja

ikävälle, ja nuori tyttö katseli hyvin epäilevänä matkaa mättäältä

kiinteälle maalle. Ei ollut ensinkään miellyttävää tuntea vielä maan

hyllyvän allaan. Onneksi löysi hän vanhan puunjuurakon, mikä

kummallisissa koukeroissa kurottautui häntä kohden; hän asetti

varpaansa kärjen tuolle heikolle tuelle, mikä heilui ja vaipui joka

askeleella, syöksyi nopsasti eteenpäin ja pääsi metsänreunaan.

Hän ei ollut tuntenut pelkoa eikä levottomuutta, mutta kun hän nyt

katseli taaksensa ja huomasi, kuinka mutainen musta vesi täytti hänen

kepeiden askeltensa jäljet, niin pääsi häneltä helpotuksen huokaus,

että oli toki onnellisesti yli tullut.

Samassa ratisivat kuivat oksat nopeiden askelten alla ja metsän

puolelta lähestyi herra Rautio kuin tuulen puuska, uskollisen,

takkuisen Rulle koiransa seuraamana, jonka punainen kieli lerppui

pitkällä suusta.

-- No, Jumalan kiitos, täällähän te olettekin aivan terveenä, huudahti

hän ja veti syvään henkeä.

-- Oliko teillä sitte syytä epäillä sitä?

-- Oli tietysti, kun minä sattumalta kuulin Anderssonskalta, että neiti

oli yksinään lähtenyt poimimaan sammalia, niin ajattelin heti, että

annatte houkutella itsenne tuolle pettävälle rimmelle, missä mättäät

ovat mitä rehevimmän sammalen peitossa, ja minä tiedän, mitä se on,

sillä olen kerran itse ollut tarttumaisillani rimpeen, josta pääsin

vasta ponnistettuani kaikin voimin. Sinä sen kyllä muistat, vanha

Rulle, joka koko ajan seisoit rannalla ja ulvoit valittavasti. -- Hän

silitti ystävällisesti eläimen pörröistä päätä. Löytyi siis kuitenkin

joku, joka oli ajatellut Elliä levottomuudella tänään ja tahtonut

rientää hänelle avuksi.

-- No, koska olette niin läheltä koskettanut totuutta, niin täytyy

minun myöntää, että olen todellakin kokenut pienen samallaisen

seikkailun, selitti opettajatar nauraen ja kuvasi sitten lyhyesti,

miten kaikki on tapahtunut. -- Silloin oli minulla mitä kutsutaan

aavistukseksi, arveli Rautio, minun täytyi välttämättä lähteä tänne

katsomaan.

-- Sehän oli ystävällistä.

Rautio ei vastannut. Kun Elli siinä nyt seisoi lyhyessä hameessa ja

vasu käsivarrelle, niin näytti hän aivan sankarittarelta sadussa:

»Lapset metsässä»; opettaja olisi tahtonut sanoa, että Elli hänen

silmissään oli pieni keijukaistyttö, jonka tähden pitäisi olla

peloissaan ja pitää vaaria, etenkin täällä, missä hän oli yksinään,

kaukana omaisistaan, vaan hän oli vaiti kuitenkin.

Elli oli sillävälin alkanut kulkea kotiapäin ja Rautio seurasi häntä,

-- Minä kulin juuri ajatellen, kuinka kummallista on olla niin

riippumaton toisista, kuin minä nyt olen, sanoi hän, ei kukaan pidätä

minua eikä kysy kun tulen taikka menen.

-- Mutta onhan teillä sukulaisia?

-- Tosin on minulla täti, jonka luona olen asunut ainoastaan

loma-aikoina, ja muutamia iloisia serkkuja, mutta minä tarkoitan, ettei

ole täällä; ne siellä pääkaupungissa eivät huoli siitä, mitä minulla

pistää päähän yksinäisyydessä.

-- Niin, mutta ajatelkaas, jos olisitte vaipunut hetteesen?

-- Aivan kuin Ingrid Andersenin sadussa. Oh, tytöt olisivat pitäneet

sitä hyvin tragillisena kuolemana, vastasi hän suruttomasti.

Lapsiparka, hän oli todellakin yksin, ajatteli Rautio, ja taas silitti

ajatuksiin vaipuneena Rullen päätä.

-- Tuohan on oikea loistonäyte koirasta, tuo teidän Rullenne, herra

Rautio.

-- Minä ymmärrän, mitä neiti tarkoittaa, niin, Rulle paralla ei ole

mitään ulkonaista kauneutta, vaan uskollinen sydän.

-- Jos minä joskus rupeisin pitämään koirasta, niin pitäisi se olla

kaunis ja hyvää rotua.

-- Niin, minä luulen, ettei Rullessa olekaan mitään rotua, sanoi

opettaja hymyillen, enkä minä ole sitä juuri valinnutkaan oman tahtoni

mukaan, pikemmin voisin sanoa, että Rulle on valinnut minut.

-- Miten niin?

-- Minä löysin sen pienenä pentuna puolikuoliaaksi polettuna N:n

kaudulta ja näin sen vaivan, että otin kotiini hoitaakseni sitä hieman.

Siitä saakka on se ollut eroamaton minusta, etenkin lukukauden ajalla;

minä en ole viitsinyt viedä sitä mukanani kotia kesälomalle

koiravaunuissa, sillä se tekee kerrassaan onnettomaksi vapautta

rakastavan Rulle parkani.

-- Kiitollisuus tietysti jossain määrin somentaa elukkaa minun

silmissäni, hymyili hän.

He kulkivat edelleen ja tuo nuori tyttö oli tavattoman puhelias,

kentiesi sentähden, että hän oli saanut olla vaiti tarpeeksi kauvan

yksin ollessaan. Vähitellen joutuivat he koulukysymyksen piirin. Rautio

tuli eloisaksi, mutta hillitsi itsensä kysyen äkkiä: -- Tämä ei

kentiesi miellytä teitä?

-- Miellyttäähän sen pitäisi, vastasi hän, mutta tavallaan olette

oikeassa, minä en ole innostunut kouluasiasta niinkuin te!

-- Miksikä sitte olette antautunut koulun palvelukseen, anteeksi, mutta

tämä kysymys on jo kauvan asunut mielessäni?

-- Niin, no minun nyt oli ryhdyttävä johonkin, sanoi hän

välinpitämättömästi. Vanhempani kuolivat, kun minä vielä olin lapsi, ja

holhojani -- vanha koulumies -- tahtoi välttämättä nähdä minut

opettajattarena; no, minä olin vaikutuksen alainen ja tein hänelle

mieliksi, mutta koska minulla oli vapaus valita, niin halusin minä

mieluummin opettaa kansan lapsia. Minä olin hieman ihmisystävällinen,

nähkääs, niinkuin useimmat nuoruudessaan. Pieni pääomani riitti

hädintuskin minulle seminarissa, missä minä koetin painautua

kouluaatteesen ja antaa toverien innostuttaa itseäni, jotka ihan

hehkuivat suuren asian puolesta, mutta minä jäin kuin jäinkin

haaleaksi. Minulla on hyvä tahto täyttää opettajatarvelvollisuuksiani,

ja minä pidän kilteistä tyttösistäni -- mutta siinä onkin kaikki. --

Hän huokasi keveästi.

Rautio ajatteli, että tuo huokaus tarkoitti loma-aikoja pääkaupungissa,

koko hänen entistä elämäänsä siellä iloisten serkkujen seassa;

tuollainen pieni kaunis perhonen sopikin paremmin liipoittelemaan

seuraelämän paisteessa kuin kaivautumaan kansakoulunopettajattarena

maalaismaahan. -- Kunhan teille vain ei tulisi sietämättömän ikävä

täällä? sanoi hän ehdottomasti.

-- Oh ei, sitä en luule, minulla on niin onnellinen luonne, että

viihdyn kaikkialla, minne kohtalo minut heittää. Minulla on jo ollut

niin monta kotia, ja voihan sitä loma-aikoina matkustella ja koota

vereksiä vaikuttimia. Katsokaas, kuinka kaunista, harmaata jäkälää

tuossa!

Elli poimi innokkaasti ja opettaja auttoi häntä auliisti, niin että tuo

pieni vasu oli kukkurallaan, kun he hämärtäessä tulivat takaisin

koulutalolle.