Niin soma kenkä, ja tässä on toinen -- nepä ovat kummannäköiset, kuka
noita on voinut pitää? -- Nuori tyttö, joka oli kumarruksissaan vanhan
rautakiskoisen kirstun yli, sai sieltä käsiinsä valkoiset
atlassikengät, jotka olivat koristeltu hyvin somasti.
-- Kenenkähän ne tosiaan ovat olleet -- sanoi sisar -- ota ne tänne
kaikessa tapauksessa, Enni, niitä voidaan käyttää ehkä kuvannossa; ja
nyt meillä on kaikki mitä tarvitsemme! -- Hän katseli tyytyväisenä
vaatekasaa käsivarrellaan; silkkihameita, vanhoja hännystakkeja,
suunnattoman suuria hattuja j.n.e., kaikki tuolta suuresta kirstusta.
-- Nyt menemme alas, Enni, täällä vintissä ei näe näiden väriä oikein.
-- Ja pian kapsivat kepeät askeleet portaita ja suoraan isoäidin
kamariin, joka oli liitonjäsenten salainen kokouspaikka. Liittokunnalla
oli tarkoituksena hämmästyttää isää hänen syntymäpäivänään kuvannoilla
ja elävillä kuvilla.
-- Mummo, mummo, katsokaa mitä olemme löytäneet! -- Tytöt innoissaan
levittelivät aarteensa, kääntelivät ja muovailivat niitä tuhannellakin
tavalla; viimeksi otti Enni kengät: -- Katsohan mummo tuommoisia
kummallisia pieniä kenkiä, ne olivat kirstun pohjalla.
-- Lapset, ne ovat minun kenkäni, vanhat tanssikenkäni, jotka minulla
oli, ollessani seitsentoista vuotiaana ja ensi kerran aikuisten
parissa, muutamissa suurissa sukulaishäissä. Anna ne minulle, Enni. --
Isoäiti tempasi ne käsiinsä ja melkein hyväillen pujotteli kuihtuneet
sormensa kellastuneen silkin alle. -- Vanhat rakkaat kengät -- sanoi
hän -- ne herättävät koko pitkän sarjan muistoja eloon.
-- Vai niin! -- Enni painoi poskensa isoäidin tuolin selkään ja katsoi
rakkaita, kalpeita kasvoja, joissa nyt oli heikko punastus --
seitsentoista vuotias, siitä on, mummo, kauan kun sinä olit niin nuori?
-- On lapseni, viisikymmentä yhdeksän vuotta, se on pitkä aika.
-- Ja sinulla on ollut niin pienet jalat?
-- Niin sanottiin silloin -- hymyili vanhus veitikkamaisesti -- vaan
tuskinpa sinullakaan on suuremmat, koetahan.
Nuori tyttö istui pikkutuolille isoäidin vierelle ja koetteli noita
kummallisia kenkiä oikein vakavalla todella. Omituista, ne olivat ihan
parahiksi, niinkuin tehty tuohon pieneen pehmoiseen jalkaan, joka aivan
vapaasti liikkui paksun silkkivaatteen sisässä. Nuo vanhat kengät
olivat vielä sievät ja niiden muodossa oli jotakin kokettia, mikä
kiinnitti tytön huomion: -- Minä pidän näistä hän sanoi lopuksi.
-- Piti niistä isoisäsikin lapseni -- isoäiti hymyili taas -- isoisä
piti paljo näistä kengistä, luulenpa että nämä kaikkein ensiksi
kiinnittivät hänen katseensa minuun.
-- Ah isoisä! -- Niin, Enni, niihin aikoihin ei pyöritty tanssissa
niinkuin nyt, kulettiin vain hyvin sievästi varpaillaan ja leninkiä
kannatettiin sivuilta -- kaikkihan näkivät silloin miten jalkojaan
liikuttaa, tanssiko huonosti vai hyvästi. -- Ennin mieli kiintyi,
hänellä oli satoja kysymyksiä kielellä, vaan samassa tuli äiti ja
kaikki serkut, Juhani ja Eeva ja Sofia ja Otto, ja ruvettiin
neuvottelemaan, mikä usein keskeytyi naurunrähäkkään, jota koetettiin
sihittämällä hillitä, vaan mikä vain antoi uutta aihetta.
Vaan mitä oli Enni esittävä taulukuvana? Oli jo tehty monia esityksiä,
vaan hän ei voinut päättää. Äiti sanoi sitte lopuksi: Minäpä tiedän,
mikä isää huvittaa ehkä enin kuin mikään muu. Ennistä tehdään mummon
valokuva, mummo tässä kukikkaassa silkkihameessa, tukkaan vain vähän
puuteria, että se näyttää vaaleammalta sillä mummollahan oli hyvin
vaalea tukka?
-- Niin oli, ja Enni panee minun tanssikenkäni ja helminauhan, jossa on
punatimanttilukko, niin on kuva valmis -- sanoi vanhus.
-- Isän mielestä on Enni enemmän kuin me muut mummon näköinen, sanoi
Elise, »kaunotar», joksi Juhani serkku aina leikillään sanoi häntä.
Mummo katsoi tutkivasti nuorta tyttöä. -- Isä on ehkä oikeassa, vaan
minkä näköinen olin seitsentoista vuotiaana, sen voitte nähdä pienestä
kuvasta, joka on isoisän metaljongissa. -- Sen mukaan on Enni
laiteltava -- sanoi Elise päättävästi -- vaan nyt meidän itsekunkin
pitää ryhtyä työhön osaltaan. Sinä Juhani laitat kehyksen, se ei
suinkaan ole suuri vaatimus tulevalle arkkitehdille?
Kaunottaren hyväksyvä silmäys on oleva työn palkka -- lausui
parantumaton Juhani.
-- Joutavia! -- Ei sanaakaan leikkiä enään -- lausui Elise
mahtavimmalla käskyäänellä. -- Otto, sinä menet laittamaan itsellesi
peruukin, ymmärrätkö?
-- Ymmärrän herra kapteeni!
-- Peruukin, mikä hänestä sitte on tuleva? kysyi isoäiti.
-- Aksel Oxenstjerna, jota isä niin ihailee. --
-- Vaan jos Otto kuvaisi isoisää?
-- Voi niin, isoisää -- huudahtivat kaikki samalla kertaa -- siitä
tulee mainio taulu. -- Kun muut kuvat on näytelty, niin sitte näytetään
perhekuvia, isoäiti ja isoisä, se on mainiota!
-- Mummo se aina huomaa parhaite -- huudahti Elise ja painoi poskilleen
mummon ryppyiset kädet, sekä suuteli niitä.
Kaikki vakuuttivat, että tulee hauskaa ja mainiota. Enni vain oli
vaiti, sillä Otto serkun katse tapaili niinkuin usein teki, hänen
katsettaan omituisella tavalla, joka ajoi Ennin poskille punat. --
Oivallista! -- sanoi Ottokin. -- No kaikki on hyvin! -- sanoi Elise.
Nyt oli siis kaikki selvillä eikä saanut viivytellä valmistusten
kanssa, sillä huomenna jo oli tuo suuri päivä. Nuoret erosivat siis ja
äiti lähti taloustoimiinsa; kiltti äiti, joka satojen huoliensakin
lomissa ehti iloitsemaan lastensa kanssa, varsinkin kun oli
kysymyksessä hämmästyttää isä.
Enni jäi isoäidin kamariin viimeksi ja istui pienellä tuolilla mummon
jalkain juuressa riisuen jalastaan nuo vanhat kengät. -- Tässä sinulle
nämä, mummo!
-- Kiitos -- vanhus piteli niitä hetken käsissään. -- Voi kun olin
onnellinen, kun minulla nämä oli ensi kerran -- sanoi hän -- tuokoot ne
onnea sinullekin, lapseni -- tule ottamaan ne huomenna; minä pidän ne
täällä siihen saakka ja annan niiden kertoa muutaman vanhan
kertomuksen.
Enni meni, ja isoäiti pani kengät vierekkää ikkunalle, jossa ne
näyttivät niin nuorekkaan reippailta ja aivan kuin olisivat sanoneet:
-- katsele nyt meitä sydämmesi halulla, kyllä ansaitsee. -- Vanhus
hymyili, hän näki niin selvästi kauas nuoruuden aikoihin, näki itsensä
nuorena, sirona tyttönä, jolla oli vaalea tukka ylöskammattuna, ja
ruusukasta silkkiä lenninki pönkkähameella; punatimanttilukkoinen
helminauha kaulassa ja jalassa silkkisukat ja ihkauudet kengät, jotka
olivat hienon hienot, valkoista atlassia hopeakoruompeleilla.
Hän oli niin mieltynyt niihin, ei elämässään hänestä ollut mitään niin
kaunista ollut, jonka lisäksi nämä kengät olivat niin kepeät, että
tuntui kuin jalassa ei olisi ollut mitään. Hänen oli pitänyt tanssia
salissa kuvastimen edessä vähää ennenkuin he menivät. -- Ensi kertaa
oli hän matkassa vanhempiensa kanssa; oli suuret perhejuhlat,
sukulaishäät joissa ei muita vieraita ihmisiä ollut kuin sulhasen veli,
muuan nuori upseeri jolla oli kaunis sinikeltainen univormu, ja hän oli
uljain mies minkä oli nähnyt.
Oivallisen! puolisen jälkeen tanssittiin ja nuori upseeri tuli
kumartamaan hänelle pyytäen tanssiin, joka oli menuetti, ja hän oli
yhtä ylpeä kuin olisi kuningas tarjonnut hänelle käden. Paljoa ei
puheltu, sillä piti tarkoin pitää huolta askeleista ja että
kumarruksensa teki kohteliaasti, vaan joka kerta kun hän katsoi ylös,
niin näki hän kauniin soturin katseen, ja hänen sydämensä löi kiivaasti
tuon katseen vaikutuksesta.
Monet tanssit he sitte yhdessä tanssivat, vaan miten ollakaan, niin
muutamassa tanssissa lähti jalasta pieni atlassikenkä. Tietysti neiti
punastui ja kalpeni tuosta kauheasta tapauksesta, vaan uljas upseeri
lankesi polvilleen, suuteli kenkää -- maailman pienintä ja sievintä
kenkää, sanoi hän -- ja pisti sen hyvin nopsasti neidin jalkaan, ennen
kuin kukaan osasi edes aavistaakaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hetkeä
eivät he milloinkaan unohuttaneet.
Kyynel vierähti isoäidin silmästä. Hän otti toisen kengän ja tutki sitä
tarkoin. Ei se ollut tämä vaan tuo toinen! Kas siihen oli miehen
käsialalla kirjoitettu valkoiselle säämiskänahkaiselle sisäpohjalle:
»Sinä pieni naistohveli hallitset usein suurta maailmaa -- mitä sitten
pientä maailmaa: miehen sydäntä».
Hän kumartui ja suuteli hellästi pientä hopealankakiehkuraa; siihen
juuri oli tuon uljaan upseerinkin huulet painaneet suudelman, tuon
rakastetun, josta sitten tuli hänen puolisonsa ja elämän kumppaninsa,
jonka kanssa vietti onnellisia vuosia, joskin elämän polku kulki väliin
synkkiä laaksojakin myöten. Paljon olivat he kokeneet yhdessä -- oli
muistoja »taistelujemme, voittojemme päiviltä», tuolta ajalta, kun
isoisä meni sotaan ja isoäiti istui kotona, nuorena puolisona ja
äitinä.
Paljon, niin paljon olivat he kokeneet, valoa ja varjoa vaihteli, vaan
aina oli valopuoli voitolla, sillä se tuli rakkauden ijäisesti
raikkaasta lähteestä.
Vanhuus oli jo aikoja sitte tavannut ja uupuneena elämään oli isoisä
mennyt lepoon, vaan täällä istui isoäiti yksinään -- eihän tosin
yksinään sillä hänen ympärillään oli hellästi rakastavia lapsia ja
lastenlapsia, vaan kuitenkin muistoissaan yksin, joista ei kukaan
voinut olla osallinen hänen kanssaan.
-- Rakkaat, rakkaat pienet kengät -- hän hiveli niitä hiljaa kädellään,
kiitos kertomuksestanne, nyt tulee teidän kuiskia minulle vähän
tulevaisuuttakin. Meidän vanhain elämässä on parasta se, kun saamme
elää lasten ja lastenlasten elämässä uudelleen oman elämämme. -- Pienet
kengät, tuokaa onnea pienelle Ennilleni, joka on minun elämäni illan
kirkkain säde.
* * * * *
Juhlapäivä oli käsissä. Aamulla herätettiin isä laululla ja lahjaksi
hän sai kauniin nojatuolin. Sehän oli jotakin erinomaista ja
odottamatonta, sanoi päivän sankari, jolla ei ollut vihiäkään muista
puuhista. Huviteltiin -- isän kunniaksi -- laulaen ja leikkien niin
että juhla juhlalle tuntui. Tuli sitte ilta ja pimeä. Nuoret katosivat
toinen toisensa jälkeen ja salissa, jossa nuoret olivat remunneet,
syntyi odottamatta hiljaisuus. Ruvettiin jotakin odottamaan,
maalaistavan mukaan oli nimittäin sukulaisia ja tuttavia kokoontunut
onnittelemaan isäntää, ja kaikki -- paitse päivän sankari -- alkoivat
aavistaa että »jotakin oli tekeillä». Vaan »kulissien välissä», joina
oli tyttöjen huone ja ruokasali, missä esitysten piti tapahtua, oli
rauhaton ja kiire elämä. Kaikki huusivat ja puhelivat toisistaan
maskeraadipukujen, värilyhtyjen, töyhtöhattujen, taulukehyksien ja
paperikoristusten kirjavassa sekamelskassa.
-- Kuule, Elise, olenko minä nyt keskiajan ritarin näköinen, mitä? --
Sitä ei ole niin helppo sanoa!
-- Enni, missä on Maria Antoinetten kaulanauha? -- Juhani, sinä, elä
polta hänen ylhäisyytensä peruukkia.
-- Sofia, sinä olet niin pelottavan juhlallisen näköinen! -- Sellaista
kuului lakkaamatta näyttämön takana ja väliin naurun rähäkkää, ja
kaiken yli kuului Elisen ääni, milloin varoittavana, milloin uhkaavana,
milloin nauravana, hän oli kaiken ilon sielu. Sillä välin laittoi renki
Kalle, nuorten herrain määräysten mukaan, näyttämökoristeita ja sitä
hän teki suu auki ja ihmetellen: -- Kun herrasväki oli aivan kuin
komentjantteja!
Vihdoin rupesi sekavuus selviämään, ensimmäinen kuvanto järjesteltiin
Elisen ankaran komennon mukaan:
-- Vähän oikealle, sillä tavoin -- Juhani, sinä näytät paremmalta kun
olet sivuttain, hattu kallelleen, jotta töyhtö näkyy oikein, nyt on
kaikki hyvin, nyt saa esirippu nousta. -- Kuvanto oli hyvin onnistunut,
kaikki yleensä olivat onnistuneita, sanoi suosiollinen yleisö salissa,
ja isä istuen uudessa nojatuolissaan, kunniapaikalla, taputti käsiään
kaikin voimin ja huusi: »hyvä, hyvä», niin että seinät raikui. Hänelle
oli hyvin kiitollista näytellä, sillä hän piti suuressa arvossa
kaikkea, niin historiallisia kuin laatukuvia, ja piti yhtä paljo
molemmista.
Ennen viime kuvantoa oli pitkä väliaika; tarjoiltiin teetä ja miesten
kesken lausuttiin arvosteluja, varsin viattomia, vaan sulettujen ovien
takana laitettiin molempia perhekuvia mitä suurimmalla huolella.
Elise oli pukenut Ennin aivan metaljongissa olevan kuvan mukaan, ei
oltu unohdettu yhtä hiuskiehkuraakaan; silkkilenninki oli laitettu
nelikulmaisesti avonaiseksi rinnasta, ja Ennin kaulassa oli
rubinilukkoinen helminauha. Hän oli todella oikein hurmaava, tuo pieni
ilmiö menneiltä ajoilta, kun hän pienissä korkeakantaisissa kengissä
astua kipitti ruokasaliin. Vaan kuka se oli, joka tuli häntä vastaan?
Ei Otto serkku, ei, vaan sittekin oli se Otto, vaikka häntä ei tahtonut
tuntea sinikeltaisessa univormussa, miekka vyöllä ja kaikki niin kuin
olla piti; Enni tunsi ainoastaan kauniit silmät, niissä näki hän taas
omituisen katseen, kun Otto otti hänen kädestään kiini ja vei hänet
näyttämölle sekä sanoi: Pieni rakas isoäiti, sinä olet niin sievä ja
noin pienen pienet jalat!
-- Elävä kuvaelma ilman kehyksiä -- kuiskasi Juhani heidän takanaan ja
nyökytti päätään Eliselle, sitte huusi hän reippaasti: -- Joutukaa nyt
kehyksiin te kuvat menneiltä ajoilta! -- He tottelivat leikillistä
kehotusta, vaan Oton silmät olivat vastahakoiset kauan aikaa, ne
tahtoivat aina vain kääntyä kaunista puoliskoaan kohden eikä yleisöön.
-- Olkaa valmiina, esirippu ylös.
Katselijat vaikenivat eikä taputettu käsiä, ei huudettu suositusta --
jokainen käänsi katseensa noista kultaisten kehysten sisällä olevista
kuvista vanhaan rouvaan, joka nyt istui isän nojatuolissa kädet
ristissä ja kyyneleet silmissä, ja oli aivan kuin kukaan ei olisi
uskaltanut häiritä hetken juhlallisuutta, kun vanhus katseli omaa
nuoruuttaan elävinä kuvina esiin loihdittuna.
Vanhuksen ympärille oli poikansa kietonut hellästi kätensä, ja lapset
ja lasten lapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, silloin kuvat
irtausivat kehyksistään; nuori isoisä tarttui nuoren isoäidin käteen ja
vei hänet vanhuksen luo, ja silloin puhkesi riemumyrsky, iloinen,
myrskyävä onnentoivotusjyminä kauniille kuvannolle ja sydämmellisiä
kiitoksia satoi kaikilta tahoilta; vaan koko ajan oli Enni
kumarruksissaan isoäidin nojatuolin yli ja näytti siltä kuin hän ei
olisi vielä oikein päässyt todellisuuteen.
-- Pieni tyttöseni -- sanoi isä sydämellisesti ja kääri kätensä hänen
vartalonsa ympäri -- te olitte säästäneet parhaan viimeiseksi. Kaikki
oli kaunista ja hauskaa vaan isoäidin kuva oli kuitenkin minulle
mieluisin. -- Hänellä tuli kyyneleet silmiin, hän veti tytön luokseen
ja suuteli hänen avonaista otsaansa hellästi: -- minä olen aina
sanonut, että Enni muistuttaa isoäitiä, vaan en olisi uskonut, että hän
on niin tuon kuvan näköinen, joka on isoäidistä seitsemäntoista
vuotiaana.
-- Hän oli aivan kuin oikea kuva -- sanoi muuan vanha setä, ja Enni,
luullen olevan kohteliasta, niiasi hänelle kiitokseksi.
-- Jumalan kiitos, ettei hän ole kuva -- kuiskasi Otto isoäidin korvaan
-- vaan eloisa, viehättävä tyttö, niin kuin sinä olit, isoäiti, kun
isoisä kosi sinua ja sai -- myöntävän vastauksen -- hän onnellinen.
Isoäiti hymyili. -- Tee sinä samoin, Ottokulta -- sanoi isoäiti
hymyillen veitikkamaisesti -- jota hymyä Enni ei ollut perinyt, vaan
oli jäänyt isoäidin omaiseksi. Nuorten ilo oli rajaton sinä iltana ja
isoäiti oli jo aikoja sitte vetäytynyt huoneeseensa, kun viimeiset
vieraat sydämellisiä kiitoksia lausuen olivat menneet.
Varhain seuraavana aamuna -- isoäiti oli aina varhain hereillään --
hiipi pieni valkopukuinen olento kamariin ja polvistui hänen sänkynsä
ääreen: -- Mummo, mummo, minä olen niin onnellinen -- kuiskasi Enni --
minä, minä -- me tulimme kihloihin eilen, Otto ja minä! Kaikki on kuin
kaunista unta, ja minä en ole uskaltanut nukkua koko yönä peläten
herääväni. -- Pieni hupakko ja kuitenkin -- isoäiti nousi vuoteessaan
ja painoi kauniin pään rintaansa vasten -- ah, lapseni, lapsikultani,
onnellisinta maailmassa on rakastaa ja olla rakastettu eikä mikään
unelma ole kauniimpi kuin tämä todellisuus. Jumalalle olkoon kiitos
tästä siunatusta lahjasta, joka muuttaa itse pimeyden valkeudeksi ja
köyhyyden rikkaudeksi. --- Nyt olet, pieni Ennini, saanut kokea, mitä
minä tunsin sinä päivänä, jolloin minulla ensi kertaa oli pienet
rakkaat, valkoiset kenkäni. -- Niin, rakas mummo, kuulehan -- eilen
kuvannon jälkeen unohtui minulla ne kengät jalkaani ja ne minulla oli
koko illan -- ja onni tuli.