Vastarakennettu koulutalo paistoi kirkkaana petäjämetsää vasten. Seutu
oli erämaan näköistä niinkuin koko U----niemen pitäjäkin, joka oli
kaukana valtateistä. Se oli noita köyhiä seutuja, joita Suomessa on
niin paljo, joissa halla joka vuosi panee maanmiehen kylvökset. Vaan
kaikesta huolimatta maanmies asuu niissä kiintyneenä turpeeseensa
synnynnäisellä uperuudella.
Koulu oli saatu töintuskin valmiiksi syyslukukauden alkuun, niin että
uusi opettajatar neiti Paulina Vinter pääsi sinne asumaan. Seinähirret
olivat vielä tuoreet ja sammal varauksissa haisi ummehtuneelta, vaan
sitä ei ajatellut tuo tiedon nuori kylväjätär, joka ensimmäisenä tuli
levittämään »valoa kansalle» U----niemen erämaissa. Hän tuli niin
toivehikkaana kuin voi olla ainoastaan elämän keväällä, ja valmiina
taisteluun olemassa olosta, sillä nyt oli menneet vaivat kestetty ja
tulevaisuus oli viitotettuna ja selvänä hänen edessään.
Oma koti, josta ei tarvinnut maksaa vuokraa, ja palkkaa kuusisataa
markkaa puhdasta rahaa. -- Paulinastakin oli melkein niinkuin
U----niemen ukoistakin se suuremmoista, nyt kykeni hän huoletta elämään
sokean isoäidin ja pienen siskonsa Mian kanssa. Heillä ei ollut
maailmassa ketään muuta, johon turvata ja olivat odottaneet sitä päivää
kuin parahinta, jolloin heidän seminarilaisensa saisi opettajapaikan.
Nyt olivat he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan tultuaan täällä ja
vaikkakin näytti erämaalta seutu, vaikka seinät olivat kosteat ja uunit
savusivat, niin oli heistä kaikista kolmesta tämä yksinkertainen
koulurakennus kuin maailman upein palatsi.
Paulina oli innoissaan saadakseen alkaa uuden vaikutuksensa ja
uutterasti teki hän työtä pienten raakalaisten ja usein taitamattomien
oppilastensa kanssa, hänestä oli syksyinen päivä niin lyhyt pitkine
puhteineenkin, ja koulutyön lopetettuaan kirjoitti hän päiväkirjojaan
ja tarkasti vihkoja niin omantunnonmukaisesti kuin kukaan.
Hän teki työtä niinkuin monetkin ennen häntä ja niinkuin monet nuoret
miehet ja naiset näinäkin päivinä Suomen syrjäisissä seuduissa,
hiljaisesti, tarmokkaasti ja kärsivällisesti. Hän toivoi ja pani koko
nuoren sydämensä rakkauden työhönsä, joka tarkoitti totuuden ja tiedon
kultaisen siemenen kylvämistä lasten mieleen ja niin vaihtui
huomaamatta syksy talveksi ja talvi kevääksi -- ja päättyi Paulinan
ensimmäinen opettajavuosi. Paljon kokemusta, katkeraa ja suloista, oli
se hänelle antanut, ja rohkeana, niinkuin ennenkin oli hän taas uutta
lukuvuotta alkamassa.
Niin kului aika ja ajan kuluessa sai nuori opettajatar kokea, mitä
sadat ovat hänen sijallaan kokeneet. Hän sai kokea kylmää
välinpitämättömyyttä, hyyteistä epäluuloa toiveissaan; hänen
lämpimimmät harrastuksensa otettiin vastaan nurjamielisesti, hänen
parhaimpia tarkoituksiaan pidettiin paljaana itsekkäisyytenä. Pitkin
aikoja taistellessa yritteli puuttumaan rohkeus ja luottamus siihen
määrin, että hän arveli, jotta U----niemi olisi ollut onnellisempi
ilman häntä, vaan sitte tuli taas aikoja, jolloin auringon säteitä
tunki pilvien ravoista ja yksi tai toinen taimi kohosi karusta maasta.
Ei ilmestynyt sitä runsasta satoa, jonka hän nuoruuden unelmissa oli
kuvaillut nousevaksi ja saavansa korjata, vaan ainoastaan muutamia
vaaleita kukkasia ja puolinaisia hedelmiä, mutta hän oli jo oppinut
tyytymään vähään ja vaatimaan vähän siitä mitä antoi. Jollei
ensimmäisen ihastuksen liekit nousseetkaan enään pilviin, niin
leimusivat ne hänessä leppoisemmin melkein kuin pyhä tuli, sillä
taisteluissa ja vaivoissa oli hänessä kasvanut rakkaus työhön.
Niin hänelle viimein koitti ilon päivä, jolloin sai laskea koulusta
ensimäiset oppilaat, nuo pienet taimet, jotka hänen hoidossaan olivat
puhkaisseet lehtensä, pienokaiset, jotka vakavassa työssä ja hilpeissä
leikeissä olivat lapsen lämpöisellä myötätuntoisuudella kiintyneet
opettajaansa. Ja kun uusia oppilaita nyt tulvasi kouluun, niin
kohtasivat he, opettaja ja oppilaat, toisiaan toisella mielellä, he
alkoivat ymmärtää toisiaan.
Ja niinkuin lasten sydämissä erämaa muuttui vähitellen kaiken hyvän
kylvymaaksi, oli metsäkin kansakoulun ympärillä saanut väistyä
viljelijän vaivojen edestä.
Nuoria koivuja ja pihlajia oli kasvamassa kartanon laiteilla ja ikkunan
alle oli Paulina laittanut herne- ja papukylvöjä sekä kukkaispenkkejä,
joista tuoksu nousi ja aaltoili ikkunasta sisään isoäidin ihastukseksi,
joka istui kärsivällisesti keinutuolissa odottaen aikaa, jolloin hänen
näkönsä kirkastuisi ijankaikkisessa valossa.
Vaan kyökissä puuhasi pieni Mia ja lauleli kuin leivo iloisena. Hän
opetti koulussa laulua ja ensimäinen luokka oli hänen hoidossaan. Joka
vuosi perehtyi hän yhä enemmän koulun elämään ja työhön ja sisar oli
iloissaan saada kasvattaa tämä nuori voima samaan tehtävään, jonka hän
itsekin oli valinnut ja huolellisesti säästi hän joka pennin sen ajan
varalle, »kun Mia menee seminariin». Mikään ei hänestä ollut raskasta
uhrata tuolle rakkaalle työlle, vaan hän ei koskaan mitannut eikä
laskenut sitä, minkä hän antoi, olihan satoja tovereita, jotka olivat
auliita tekemään niinkuin hänkin; hän oli vain ylpeä siitä, että
nöyryydessä sai olla »muuan rivissä». Oli niin suloista saada panna
kaikki voimansa työhön, niin kauan kun voimia vielä oli. Vaan ajan
kuluessa uupumus alkoi hiipiä nuoren opettajattaren voimia painamaan.
Hän koetti pudistaa sen pois, hän sanoi itseään hempoiseksi ja moitti
ankarasti heikkouttaan, vaan pitkän taistelun perästä piti Paulinan
antaa jälkeen ja tunnustaa, ettei hän ollut enään terve ja niin
voimakas kuin ennen.
Paitse huolta koulusta oli muitakin seikkoja. Vanha isoäiti joutui
sairaaksi pitkäksi aikaa ja hänen hoitonsa kysyi aikaa ja terveyttä.
Minkä Paulinassa oli tarmoa, se tuli käytetyksi kaikki tarkalleen ja
kun isoäiti pitkien kärsimysten perästä oli kuollut, tunsi Paulina
velvollisuudekseen itseään kohtaan kysyä jonkun pääkaupungissa olevan
taitavan lääkärin neuvoa terveydestään, ennenkuin alkaa uuden
lukukauden. Matka oli tosin kallis eikä hän ollut tottunut ajattelemaan
itseään, vaan asiaa ei voinut enään välttää.
Niin lähti hän pitkälle matkalle levottomana ja huolien alaisena. Ujona
ja peloissaan hän astui eräänä päivänä muutaman tunnetun lääkärin luo.
Tuo kuuluisa mies oli hyvin ystävällinen häntä kohtaan, antoi hänen
kertoa elämäkertansa, jota kuunteli myötätuntoisuudella ja tästä
kertomuksesta voi hän paremmin kuin pitkistä selityksistä päättää, mikä
nuoren opettajattaren vaivana oli. Hän tutki sitte kauan ja tarkkaan ja
loppupäätös oli, että opettajatar tarvitsi täyttä lepoa ja valikoitua
ruokaa ja että parasta olisi hänen oleskella jossakin yksityisessä
sairaskodissa ja saada huolellista lääkärinhoitoa.
Eikö hän millään muulla tavoin voisi saada terveyttään takaisin?
Paulinan kirkkaat silmät olivat rukoilevasti kiinnitettynä lääkäriin,
jonka määräykset olivat hänelle ihan mahdottomia noudattaa. Lääkäri
katsoi ystävällisesti häneen: Kun hienot koneiston osat ovat paljosta
käyttämisestä kuluneet, niin pitää kone seisauttaa joksikin aikaa,
jotta saadaan panna siihen uudet osat -- sanoi hän. Niin ei varsin voi
tehdä ihmisruumiin kanssa, ei voi laittaa esim. uusia hermoja, vaan voi
vahvistaa entisiä ja lisätä verta -- ymmärrättehän?
Paulina hymyili: Minä ymmärrän, että jos en voi noudattaa
määräyksiänne, niin en voi saada voimia palautumaan.
Lääkäri nyökäytti päätään, hän ei voinut kieltää häntä työnteosta, vaan
kirjoitti vahvistavia lääkkeitä, ja niin erosivat he. Masentuneena
laskeusi nuori opettajatar portaita komeassa käytävässä, hän oli
alakuloinen vaan kuitenkin nuoressa mielessä välkähteli pieni toivon
säde kotimatkalla.
Lääkäri seisoi kauan aikaa ikkunassa ja seurasi katseellaan tuota
nuorta vierasta, joka meni ihmistungoksessa kadulla. Hän katsoi
surullisesti, hän tiesi että tuon nuoren naisen tuomio oli kirjoitettu
-- joko kuolema tahi parantumaton tylsyys, joista edellinen oli
edullisin ja jälkimäiseen verrattuna onni. Hänen taudilleen ei ole
parannuskeinoa, vaan huolellisella hoidolla olisi voinut siirtää
ratkaisevan hetken tuonnemmaksi tahi lieventää kauheutta. Hänen täytyi,
asiain näin ollen, antaa hänen mitään aavistamatta mennä välttämätöntä
kohtaloaan kohden, hänellä ei ollut rohkeutta sanoa hänelle totuus
kokonaisuudessaan ja kaikessa kauheudessaan, ja niin oli epäilemättä
paras sairaalle itselleenkin.
Huoaten raskaasti ajatteli lääkäri, että tuokin nuori nainen oli muuan
niitä satoja, jotka ovat kuluttaneet voimansa maan raivaamisessa tiedon
kylvöille samalla kun ovat taistelleet oman ja omaistensa olemassaolon
puolesta, jotka ovat kylmettyneet kylmissä, uhoisissa kouluhuoneissa ja
katkeroittuneet koulujohtokuntain nurjuuden ja kylmäkiskoisen kohtelun
takia. Monet monituiset nuorukaiset, joilla oli painunut rinta ja
hehkuva puna poskilla, monet opettajattaret, joilla on ollut hermosto
pilalla ja sisällisiä kipuja, ovat hakeneet hänen apuaan. Koko
sydämensä hellällä myötätuntoisuudella, jota hän tunsi kaikkia kärsiviä
kohtaan, ajatteli hän noita korven raivaajia, jotka erämaissa usein ypö
yksikseen, ilman sivistynyttä seuraa ja hyvän kirjallisuuden ja muun
henkisen nautinnon puutteessa, iloisina uhraavat terveytensä ja
elämänvoimansa kansanvalistukselle, jolle ovat antautuneet nuoruuden
lämpöisellä innolla. Hän ajatteli heitä kaikkia, tuttuja ja
tuntemattomia, ja kaikkien niiden puolesta, jotka eivät ole koskaan
ottaneet ajatellakseen tuota uskollista -- monasti kiittämätöntä --
työtä, jota tehdään hiljaisuudessa, lausui hän hiljaisen, syvän,
kunnioittavan kiitoksen.
* * * * *
Paulina Marttila on taas alottanut koulun, jolle omistaa kaiken
aikansa, kaikki ajatuksensa ja kaikki voimansa. Hän tuntee olevansa
nuori ja elinvoimainen silloin, kun hiipivä tauti ei muistuta olemassa
oloaan, ja miksi hän ei tekisi työtä viimeiseen hetkeen saakka...
Jos velvollisuutehen sorrunkin,
Sep' ois ihanaa!
Se päänalus lämpimin, pehmoisin,
Se yön unelma.
Kun tuon rohkean opettajattaren voimat ovat katkenneet ja kesän
kukkaset samoin kuin talven luminietokset peittävät hänen yksinäisen
hautansa, niin itävät ehkä ne tiedon siemenet, joita hän kylvi ja
U----niemen kansakoulussa kasvaa laiho Herran kunniaksi. Mikä
rakkaudessa tehdään, sen Jumalan rakkaus aina siunaa.