LIIKALAINEN.

Tohtori Lindfältin koti oli pääkaupungin komeimpia, täynnä kauniita

huonekaluja, kalliita taideteoksia ja kaikkea sitä komeutta, jota

rikkaus ja hienostunut aisti ajaa kokoon.

Rouva Alice Lindfält noudatti jokaista muodin oikkua niin puvussa kuin

kodin kaunistamisessa, sillä hänen mukanaan oli rikkaus taloon tullut

ja hänen hienosti sivistynyt, esteettinen miehensä kanteli häntä

käsissään, sanottiin heidän seurustelupiirissään, joka oli laaja.

Heidän luonaan tapasi henkilöitä melkeinpä kaikista

yhteiskuntapiireistä, aristokraateista, yhteiskuntakermaväestä alkaen.

Siellä näki tunnetuimmat ja etevimmät soittotaiteilijat sekä

taidemaalareita, näyttelijöitä, paitse tavallista, yksinkertaista

väkeä, jotka eivät mitenkään erityisesti olleet mainehikkaita, vaan

kaikki viihtyivät hyvin, jonka vaikutti emännän viehättävä iloisuus ja

hyvä käytös; sekä isännän henkinen etevyys.

Kun talvi iltoina kokoonnuttiin valoisaan ja kukkain tuoksua lemuavaan

asuntoon, jossa talon rouva leijaili ympäriinsä kuin tenhotar

taikavalossa, jota purppuranväriset lamput levittivät ympäriinsä, niin

unohtui pyry ja pakkanen ulkona, ja myrskyn vingunta nietoksisilla

kaduilla suli täällä sävelten sointuun avonaisesta flyygelistä, jonka

ääreen istui toinen taiteilija toisen siitä noustua.

-- Täältä ei puutu mitään, hauskuus voidaan saada aivan täydelliseksi

-- niin oli tässä kodissa lausuttu jo monet kerrat. Varsin oli

hyvä olla tohtorinnan punaisessa huoneessa, jota hän nimitti

»uinailusopekseen». Siellä puhelu sujui erinomaisen hyvin istuttaessa

kaminin ympärillä, ja oli niin kodikasta ja hauskaa spriikeittiössä

kiehuvan kahven hajun levitessä ympäriinsä hyasinttein tuoksun seassa.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mitään ei puuttunut tästä

viehättävästä kodista, mutta olipa muuan pieni, ujo maalaisrouva, joka

muutamana iltana oli niin rohkea, että uskalsi lausua täällä

kaivattavan -- lapsenlurittelua.

Rouva parka! Semmoista suunnatonta tulee lausumaan! Vaan hänhän olikin

maalta ja päälle päätteeksi papin rouva. Sitä säkissä on, mitä säkkiin

pannaan, minkä hänessäkin miehensä vanhantestamentin aikuisia aatteita.

Emäntä itse hymyili säälivästi, kun kerrottiin hänelle mitä rouva oli

sanonut. Serkkunsa Anna, raukka, ei ymmärtänyt paremmin, hän itse

vietti enimmän aikansa lastenkamarissa eikä tiennyt siitä, mitä on elää

-- elää täydellisesti ja rikkaasti -- niinkuin hän, rouva Alice. Ei

ollut mitään huvia, jossa hän ei olisi ollut ensimmäisenä, ei ollut

sitä muotiurheilua, jota hän ei olisi kiihkoisella innolla

harjoittanut. Tädit pudistivat päätä ja sanoivat, että hän on

ylimielinen ja koketti, vaan nuorten mielestä hän oli kadehdittava, ja

hänen pukunsa olivat ihastuttavia. Hänen miehensä taas piti häntä

naisten ihanteena, eikä mikään voinut kukistaa häntä siltä sijalta,

joka hänellä oli miehensä sydämessä; he olivat niin tyytyväisiä

toisiinsa kuin mahdollista, ja yleensä pidettiin heitä onnellisimpana

pariskuntana maailmassa. Heillä oli varoja rakennuttaa huvila

italialaista mallia, joka sai seistä tyhjänä ja vuokraamattomana, kun

rouva Alicella pisti päähän ruveta kaipaamaan jonku kylpylaitoksen

kesäelämää. Joskus matkustivat he ulkomaille ja kuluttivat muutamia

kuukausia Roomassa tahi maailman pääkaupungissa Pariisissa tahi

muualla; mikäs heitä esti mistään. Tohtori Lindfält oli antautunut

kirjallisiin toimiin, ja hänen vaimoaan ei pidättänyt kotona --

niinkuin lappalaisnaista sadussa taikavoima -- lapsen kapalovyönauha.

Hän oli usein tyttönä lausunut: -- Kun minä menen naimisiin, niin en

tahdo lapsia, ne ovat kaikkein proosallisinta ja epäsointuisinta

avioliitossa. He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta ja näytti siltä

kuin rouvan toivo olisi toteutunutkin. Ja heidän onnensa näytti

täydelliseltä, ei kukaan kaivannut papin rouvan naurettavaa

»lapsenlurittelua», vaan aika toi sen mukanaan.

Se ei ollut mikään ilahduttava asia. Rouva Lindfält oli kärsimätön jo

ajatellessaan sitä, niin että hän useampia kuukausia ennen katkeroitti

koko ympäristönsä elämän ja sai kärsivällisen Robertinsa melkein

vihaamaan tuota viatonta, joka oli syynä tähän perheelliseen

ikävyyteen.

Nuori rouva, joka muuten kaikissa satunnaisissakin sairauksissa oli

hyvin kärsimätön, piti nykyistä tilaansa kovana kohtalona, mitä

mustimpana vääryytenä, joka antoi hänelle aihetta olemaan kiukkuinen

kaikille ihmisille. Kaikilta puolin siis tätä tapausta -- pienen

kansalaisen ilmaantumista -- jota useimmissa kodeissa ilolla odotetaan,

täällä tervehdittiin kylmyydellä ja tyytymättömyydellä.

* * * * *

Salamoi ja jyrisi, kuurosadetta ja rakeita, oikea merkillinen

myrskyilma oli sinä päivänä, kun tuo pieni kansalainen, joka ei ollut

tervetullut, tuli maailmaan; itse luontokin näytti uhkaavalla tavalla

ottavan hänet vastaan, ja pilvet itkivät, että vesi virtana valui,

itkivät hänen syntymistään.

Pieni raukka, kukaan ei hellin mielin katsonut häntä. Äiti käänsi

päänsä pois -- lapsihan hänelle oli tuottanut ne kärsimykset ja tuskat,

joita hänellä juuri oli ollut ja joista hän oli nyt niin väsynyt, että

tuntui siltä, ettei enään koskaan tule terveeksi eikä pääse voimiinsa

-- mitä elämä sitte on!

Tohtori taas, joka oli tullut häirityksi tyyneessä henkisessä

elämässään, loi puoleksi suuttuneen, puoleksi välinpitämättömän

katseen tuohon rauhanhäiritsijään, kun se ensikerran hänelle

esitettiin. Jos olisi ollut edes poika, vaan tytöntynkä... Hän muuten

piti kaikkia pieniä ihmislapsia alhaisempina eläimiä, nämä kun ensi

silmänräpäyksessä syntymisen jälkeen itse voivat pitää huolen

itsestään. Olisi melkein luullut, että äskensyntynyt jonku salaisen

vaiston kautta oli huomannut, miten vastenmielisesti hänet oli otettu

vastaan ja sen vuoksi niin vähän kuin mahdollista muistutti olemassa

olostaan. Hän oli mitä hiljaisin kapalolapsi, nukkui enimmäkseen ja kun

oli hereillään, niin oli ääneti, katseli ympärilleen suurilla sinisillä

silmillään, jotka olivat hyvin kysyvännäköiset. Luonnollisesti hänen

ristijäisiään ei pidetty mitenkään juhlallisemmin, vaan hyvin

hiljaisesti ja yksinkertaisesti. Ne isälle ja äidille eivät merkinneet

muuta kuin, että pieni Margy nyt ei ollut maailmassa nimetönnä.

Hän sai imettäjän, oikein muhkean, jolla oli mnsliinilakki ja

pitsireunavyöliina, ja joka oli niin luotettava että tohtorinna,

terveeksi tultuaan, voi huoleti palautua entisiin elämäntapoihinsa.

Lapsenkamari oli kaukana koridorin päässä, sieltä lapsen huuto ei

voinut kuulua sänkykamariin, vielä vähemmin Margyn hiljainen kirinä

ruuan puutteessa, kun imettäjä istui pitkään herkullisessa

ruokapöydässä tahi puheli jonkun »pulskan pojan» kanssa kyökissä,

Kun oli muutamia kuukausia kulunut ja pieni pullukka alkoi selvitä

unisesta olostaan, niin makaili hän tuntikausia ja katseli pieniä

käsiään tahi ruusunpunaisia varpaitaan, jotka niin mielellään pyrkivät

pois kapalosta. Jo seuraavalla kehitysasteella istui hän pystössä

korivaunussaan, hypistellen gummirengasta, jota kuletteli hapuilevin

sormin suuhunsa. Syrjäinen kamari oli koko hänen maailmansa, hän ei

tiennyt, että oli komeat huoneet ja niissä seuraelämä kulki entisiä

raiteitaan ja keskiytyi rakastettavan emännän ympärille. Siellä oli

kaikki niin entistään, että kerrassaan unohutettiin pieni vieras, joka

oli tullut myrskyilmalla. Kukaan ei siitä kysellyt paitse vanha

Kaarinatäti, tohtorinnan isän sisar, jolla oli vähät varat ja sentähden

tohtori kutsui häntä usein taloonsa. Hän oli »hyvin ikävä», vaan oli

velvollisuus osoittaa hänelle vieraanvaraisuutta, sanoi tohtorinna.

Kaarina täti pistäysi aina talossa käydessään katsomassa tuota »pientä

riikalaista», joksi hän mielellään kutsui tuota uutta perheenjäsentä,

mutta hän piti omina tietoinaan huomionsa lapsenkamarista, sillä hän

tiesi varmaan, etteivät ne tiedot miellyttäisi isäntäväkeä eikä

vieraita. Hänellä oli myöskin tapana auringon paistaessa ystävällisesti

ehdottaa imettäjälle, joka edelleen hoiti tyttöä, että veisi lapsen

auringonpaisteeseen, sillä hän luotti suuresti siihen, että aurinko

tuottaisi terveyttä ja väriä noille pienille ihmisolennoille samoinkuin

kukkasillekin, ja jos neiti Tilda, joka oli mahtava, sattui olemaan

sillä tuulella, niin sai Margy päällensä kävelykapan, jonka hihat

olivat ahtaat ja parisilaisen päähineen, joka varjosti nuot uteliaat

lapsensilmät. Ja he kulkivat komeimpia katuja; sillä pääasia oli että

nähtiin, ja sentähden piti kaiken olla muodikasta ja hienoa,

viihtyminen ja mukavuus saivat jäädä toiselle sialle.

Kun Margy kasvoi siksi että pystyi tassuttamaan omilla pienillä

jaloillaan, niin talutettiin häntä kädestä jonnekin puistoon, jossa hän

sai leikkiä hiekkakäytävällä, samalla kun hoitaja virkkasi pitsiä

omiksi varustuksikseen, sillä hänellä nyt oli varmat toiveet saada

viettää häänsä vuoden tai parin kuluttua.

Margy istuskeli niin tyytyväisenä kaivellen hiekkaa vanhalla

puulusikalla ja pisti silloin tällöin suunsa täyteen, jotta narskui

uusien kirkkaiden hampaiden välissä. Joskus tuli myöskin sulhanen

puhelemaan Tildan kanssa, jolloin pieni »liikalainen» jäi kokonaan

katsomatta ja vyöryi ja hoiperteli tietä ja oli joutua polkupyörällä

ajajain ja muiden kävelijäin jalkoihin, jotka kiireissään eivät

huomanneet tuollaista pientä kääryä. Rohkea se oli tuo, pieni viaton

olento, eikä ensinkään ujo. Hän ojensi pienen kätensä kenelle hyvänsä

ja katseli niin luottavaisesti jokaista vierasta, ettei kukaan voinut

olla katsahtamatta häneen ystävällisesti. Hän oli herttasin pieni

tyllerö maailmassa ja niin luottavainen, kuin voi ainoastaan tuolla

suloisella ijällä olla, jolloin sydän vielä ei aavista, että synti ja

pahuus asustavat maan päällä.

Eräänä päivänä kulki hieno, erinomaisen hyvinpuettu herra pitkin

puistokäytävää; hän käveli kädet selän takana, hieno kävelykeppi

kädessä ja tähysteli pilviä, niin ettei huomannut pientä tyttöstä, joka

istui tiepuolessa. Tyttö äännähti kun kulkijan jalka sattui häneen.

Herra oli tohtori Lindfält, tytön oma isä. Hän oli kulkenut vaipuneena

miettimään kirjoitusta huomispäivän lehteen Ibsenin uusimmasta

teoksesta. Hän säikähtyi lapsen äännähtämisestä ja kun huomasi

kaatuneen lapsen potkivan pienillä jaloillaan. Hän nosti tytön ylös,

joka voimakkaasti ponnisteli päästäkseen jaloilleen jälleen. Tohtori

pudisti ruohonsirpaleet hänen pitkistä keltaisista kiharoistaan ja

asetti tottumattomasti tuon sopimattoman päähineen suoraan:

-- Sinähän olet kiltti, kun et ruvennut itkemään -- sanoi hän --

kenenkään tyttö sinäkin mahtanet olla?

Lapsi seisoi pieni likainen sormi suussa ja katseli lakkaamatta

pelastajaansa, mutta äkkiä kirkastui hänen kasvonsa ja suu sopersi

aivan selvään: -- isä! --

Tohtori säpsähti ja katseli tarkempaan likinäköisillä silmillään

tyttöstä; nyt hän sen tunsi, sehän oli pieni »liikalainen» kotoa, mutta

miten oli hän yksinään, eksyksissä? Hän katseli ympärilleen kaikille

puolin, mutta hoitajaa ei näkynyt missään: -- Missä on Tilda? -- hän

tunsi itsensä nyt ainakin yhtä avuttomaksi kuin Margy äsken, mutta

lapsi pelasti hänet tästä ojentaen sormellaan lähimmäiseen pensasaitaan

ja huudahti: -- Tuolla!

Tohtori tarttui heti hänen käteensä, huolimatta että pienet sormet

tahrasivat hänen hienot vaaleat hansikkaansa, ja astui päättävästi

osoitettuun suuntaan, josta hän tapasikin neiti Tildan istumassa ja

virkkaamassa, huomaamatta isäntäänsä ennenkuin tämä ärjäsi hänelle.

Tietysti oli hoitajalla tuhannetkin selitykset, mutta tohtori ei ollut

nyt sillä tuulella, että olisi niitä kuunnellut, vaan varoitti häntä

tästä lähtein vartioimaan paremmin tyttöstä; senjälkeen aikoi hän

mennä, mutta kääntyi vielä, joko siitä syystä, ettei Tildan vihainen

muoto ennustanut hyvää Margy paralle tai ehkä siitä syystä, että tytön

rukoileva katse oli vaikuttanut isään, ja tohtori Lindfält otti pientä

tyttöään kädestä ja mutisi: Onhan kohta päivällisaika, ja minä menen

suoraan kotiin, niin voin sentähden ottaa lapsen mukaani.

-- Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi -- mutisi

vihastunut palvelija niin kovaa, että isäntä kuuli selvään sanat ja ne

antoivat hänelle paljon ajattelemisen aihetta, kun hän kulki tietään

koettaen astua Margyn askelien mukaan.

Kuinka usein olikaan tuo pienokainen jätetty yksikseen niinkuin tänään

ja ollut lukemattomille onnettomuuksille alttiina kenenkään sitä

aavistamatta. Hän katsoi tuohon hentoon olentoon vieressään, kuinka

turvaton on tuollainen pieni kääry, kun ei suojaava käsi ole sen

liikkeitä turvaamassa. Häntä suututti epäluotettava palvelija, jota he

olivat niin uskoneet, missä oli hänen velvollisuudentuntonsa -- huusi

hänen sisässään ääni kovasti, mutta samassa kaikuivat hänen korviinsa

nuot pilkalla lausutut sanat: -- Muistaako hän nyt vihdoinkin, että

hänellä on lapsi -- ja kovasti häveten täytyi hänen tunnustaa, että

vanhempien laiminlyöminen oli ollut huonona esimerkkinä lapsen

hoitajalle.

-- Isä -- kuiskasi rukoileva ääni -- isä, Margy ei jaksa. --

Pienokaisparka -- hän nosti pienokaisen käsivarrelleen ja pujotteli

syrjäkatuja kotiinsa, vähän häpeissään, että hänet nähtiin näin

tavattomassa toimessa.

Vaimolleen ei hän maininnut sanaakaan tästä seikkaillusta, suurimmaksi

osaksi siitä syystä, ettei Tilda saisi lisää nuhteita; hän oli tullut

melkoisesti lievemmäksi häntä kohtaan huomattuaan oman syyllisyytensä.

Seuraavana päivänä meni Margy taas ulos hoitajansa kanssa ja vielä

muinakin päivinä, eikä tohtori käynyt katsomassa täytettiinkö hänen

käskynsä; näytti aivan siltä kuin hän olisi välittänyt pienestä

tyttösestään yhtä vähän kuin ennenkin, mutta kun hän istui

kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena johonkin miellyttävään

taidearvosteluun tai nerokkaaseen kirjoitukseen, jotka olivat

saattaneet hänen nimensä kuuluisaksi, niin ajatukset kiitivät joskus

aivan äkkiä taaksepäin kirkkaaseen puolipäivähetkeen, jolloin hän

käveli kotiapäin kullankiharapää rinnoillaan ja pienet pehmeät kätöset

luottavasti kiedottuna kaulansa ympäri, ja monet kerrat unohtui hän

kuuntelemaan lapsen äänensorinaa eteisestä.

Vähitellen hän alkoi varttoa milloin Margy lähtisi ulos, saadakseen

puoliavoimesta ovesta nähdä, miten häntä eteisessä puettiin, ja

toisinaan hän tuli uloskin, leikki lapsen kanssa ja kysyi Tildalta

tytön vointia j.n.e. sekä miksi hänen piti kulkea noin kummallisessa

lakissa, mutta kun kuuli, että se oli aivan muodikasta ja että

tohtorinna itse oli sen tilannut, niin hän meni aivan hiljaa takaisin

kamariinsa. Muutamia päiviä sen jälkeen ilmestyi hän kuitenkin aivan

äkkiarvaamatta Margyn kamariin mukanaan pussillinen appelsiinejä

Margylle -- ne ovat niin terveellisiä -- vakuutti hän; senjälkeen tuli

hänelle tavaksi pistäytyä tänne väliin ilman makeisiakin, vaan oli aina

yhtä tervetullut ja tervehdittiin samalla ihastuksella.

Tilda oli kerrassaan kummastuksissaan tästä, mutta kun hän eräänä

päivänä näki tohtorin polvillaan nurkassa »kilttinä vanhana heppana»

(kuten Margy selitti) niin ei hänen hämmästyksellään enää ollut rajoja.

Alice rouva, joka oli ollut Pietarissa ostamassa itselleen uudet

turkit, kummastui suuresti nähdessään kotiintultuaan Margyn olevan

korkealla lasten tuolilla päivällispöydässä ja isänsä tarjoilevan. Isä

näytti jotensakin tottuneelta lapsenhoitoon.

-- Näetkös, Alice, minusta tuntui tyhjältä mentyäsi ja minun täytyi

saada itselleni pöytätoveri pienestä tyttösestämme -- sanoi hän melkein

kuin puolustuksekseen.

Rouva pudisti päätään tyytymättömän näköisenä: -- Minä en ole koskaan

voinut kärsiä lapsia pöydässä, ne syövät kuin pienet porsaat.

-- Oh, meidän pieni Margymme käyttäytyy jo kuin ymmärtäväinen neiti --

vakuutti tohtori, joka oli päättänyt kaikin tavoin koettaa estää pienen

naapurinsa joutumista takaisin kamariinsa.

Hänen vaimonsa, joka ensikerran kuuli miehensä sanovan vastaan, koetti

kaikin tavoin näyttää tyytyväiseltä, vakuutettuna siitä, että Robert

nyt kuten ennenkin täyttäisi hänen toivomuksensa. Kuitenkin pysyi

tohtori päätöksessään ja tämän jupakan aikana sai talon pieni tytär yhä

varmemman aseman isänsä vieressä, johon hän turvautui koko pienen

yksinäisen sydämensä lämpimällä myötätuntoisuudella. Hänhän oli

janonnut hellyyttä kuin kukka auringonvaloa, ja nyt säihkyi onni hänen

iloisilla kasvoillaan päivät päästään. Äiti katseli väliin ihmetellen

isää ja tytärtä, jotka iloisina lurittelivat keskenään ja näyttivät

niin hyvin viihtyvän yhdessä, hän tunsi sydämessään silloin omituisen

tuskallista yksinäisyydentunnetta ja hän vakuutti kärtyisesti, että --

Robert oli aivan liiaksi kiintynyt lapseen.

-- Miksikäs ei hän olisi kiintynyt kauniiseen tyttäreensä -- arveli

Kaarinatäti, joka oli käymässä siellä -- etkö näe kuinka kirkkaat

silmät Margyllä on ja tuollainen kaunis valkoinen kiharatukka, ja

muuten on hän kiltein olento, minkä koskaan olen nähnyt.

-- Minusta on Margy aina ruma -- sanoi Alice rouva äreästi -- hänen

silmänsä ovat liian pyöreät ja kehumaasi valkotukkaa pidän minä

ehdottomasti pellavaperuukkina. Sano vain mitä sanot, vaan minua

tuskastuttaa nähdä kun Robert pilaa tytön ja tahtoo, että koko talon

pitää taipua tytön mukaan, pian kai minun punainen kamarinikin muuttuu

lapsenkamariksi.

-- Ai ai, Alice, tuo vivahtaa mustasukkaisuuteen, vastasi täti

hymyillen -- sinä olet tottunut olemaan kieltämättä ensimmäinen

kodissasi ja vallitsemaan miehesi sydäntä, nyt pelkäät kilpailijaa,

vaan älä ole huolissasi, kyllä hän rakastaa sinua yhtäpaljon kuin

ennenkin, vaikka hän koettaa korvata sen, mitä te molemmat olette

laiminlyöneet pienen »riikalaisen» suhteen.

-- Niin, no se on sellaista ruikusta, sanoi tohtorinna tehden ylpeän

liikkeen päällään, vaan hänellä oli kyynelet silmissä, ja Kaarina, joka

kaikessa hiljaisuudessaan oli tarkka silmäinen, käydessään joka päivä

talossa huomasi, miten rouva Alice levottomin silmin katseli miehensä

ja lapsensa keskinäistä suhdetta.

Tapahtuipa kerran niinkin, että rouva eräänä päivänä puolispöydässä

kumartui Margyyn solmetakseen serviettiä hänelle; --- Enkö minä saa

auttaa lasta, Robert?

-- Aivan kernaasti, hyvä ystävä, vaan minä luulen, että Margy on

tottunut minuun. -- Ja niin olikin. Aina kuin äiti rupesi auttelemaan

häntä, niin tyttö meni isän luo ja painoi päänsä hänen rintaansa

vasten; isässä oli hänen turvansa eikä hän muuta tahtonut.

Tohtori siveli hiljaa hänen kiharansa otsalta, nosti hänet syliinsä.

-- Sinä näytät niin tuntehikkaalta, Robert -- Alicerouva koetti tehdä

ivaa, vaan itku oli kurkussa. Minä en tahdo houkutella Margya luotasi,

sillä minä näen selvään, että sinä olet mustasukkainen hänestä.

Tohtori ei vastannut mitään, vaan tarttui äänettömänä sanomalehteensä,

sillä hän aavisti, että tässä katkeruuden purkauksessa piili kauvan

uinailevan äidinrakkauden heräämisen merkki, ja hän tunsi, että kun

tämä tunne on herännyt vaimonsa sydämessä, niin hän ihailisi sitte

häntä enemmän kuin koskaan.

Tyytyväisenä ja toivehikkaana meni hän sinä iltana lapsenkamariin,

sillä Margy oli tottunut siihen, ettei hän nukkunut illoilla ennenkuin

isä tuli sanomaan hyvääyötä ja oli kuullut hänen iltarukouksensa.

Margy istui jo vuoteessaan kädet ristissä ja kun tohtori tuli, niin hän

rukoili vanhan yksinkertaisen rukouksen, joka tuhansien lasten huulilta

on kohonnut korkeuteen:

Mä nostan silmäni taivaaseen

Ja sormeni ristiin liitän,

O Herra, ystävä lapsien

Mä armostas sua kiitää.

Tohtorikin oli pannut kätensä ristiin niinkuin Margy oli häntä

opettanut ja tuo maailmanmies, jolle rukous aikoja sitte oli ollut

vierasta kieltä, kuunteli nyt hartaasti pienen tyttönsä lurittavaa

ääntään.

-- Hyvää yötä Margy, hyvää yötä rakkaani -- Tohtori kumartui

suutelemaan tyttöä otsalle -- mutta miten olet niin kuuma? Tilda, onko

hänellä kuume, minusta Margy on ollut vähän nolo koko päivän? Oletko

kipeä, pikku ystäväni?

-- Pikkusen väsynyt.

-- Noo, nuku sitte ja lepää pienokaiseni, ja herää aamulla virkeänä --

hän silitti hellästi tytön punasta poskea ja meni, vaan kun tyttö oli

nukkunut, niin tohtori tuli takaisin ja kuunteli levottomana hänen

heikkoa ryintää, joka teki hänen unensa rauhattomaksi. Tilda vakuutti

että se oli vain tavallista katarria, ja hänhän ymmärsi tämmöiset

asiat. Mutta kuitenkaan tohtori ei voinut olla hiipimättä vielä

yölläkin lapsenkamarin oven taa kuuntelemaan. Unissaankin tunsi hän

useat kerrat jonkunmoista tuskaa ja kun vihdoin aamupuoleen joku äkkiä

avasi oven, niin hän hypähti säikähtyneenä ylös: -- Mikä on, Tilda? --

Margy on kipeänä -- kuiskasi hoitaja -- hänen kurkkunsa korisee ja

vinkuu niin kummallisesti. -- Silmänräpäyksessä oli tohtori pukeutunut

ja riensi lapsen luo; joka makasi vuoteellaan posket kuumeen punaisina

ja kovain yskänkohtauksien aikana kuului kurkusta omituinen hinkuva

ääni: -- Mitähän se mahtaa olla, se kuulustaa niin kauhealta?

-- Valtioneuvoksen pieni poika, jota minä hoidin Margya ennen, kuoli

kuristustautiin, ja hänellä myös vinkui kurkku tuolla tavoin -- sanoi

Tilda vavisten.

-- Pitää heti mennä hakemaan professoria, käykää sanomassa siitä

kyökissä -- tohtori vaipui polvilleen Margyn vuoteen ääreen. Vaimonsa

nukkui vielä, ja tohtori ajatteli, että hänet pitäisi herättää, vaan

jalkansa olivat kuin lamauksissa, ettei hän päässyt lapsen vuoteen

äärestä.

Kun professori tuli, niin hän vakuutti todeksi sen mitä oli pelätty,

Margy oli saanut kursitustaudin, tuon salaa hiipivän lasten vihollisen,

eikä tohtori voinut kieltää, että tila oli vaarallinen.

Alice rouvakin oli herännyt oudoksuen vilkasta liikettä talossa näin

varhain aamulla, ja hän soitti saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut.

Tohtori meni hänen luo, ja miehensä näöstä voi rouva jo päättää, että

Margylle oli tapahtunut jotain.

-- Onko tyttö kipeä vai -- ehkä kuollut?

-- Kipeä on, vaan ei, Jumalan kiitos, kuollut, ja missä on elämää,

siinä on myöskin toivoa -- vastasi tohtori.

-- Kuka on nyt hänen luonaan?

-- Kaarinatäti, joka tuli heti alas, kun kuuli tavattoman varhain

puhetta Margyn kamarista; niinkuin tiedät, on tädin makuuhuone juuri

Margyn kamarin päällä. Pieni Margy raukka, hänellä on vähänväliä

ankaroita tuskia, että sydäntä särkee nähdä; jos sinun on vaikea nähdä,

niin voit olla varma, että täti kyllä hoitaa häntä hellästi, ja Tilda

on myöskin aulis.

Nuori rouva kääntyi vastaamatta sanaakaan, vaan ennenkö tohtori ehti

sairashuoneeseen, niin rouvakin oli siellä, ja sanaa lausumatta nousi

Kaarinatäti ja jätti äidille paikkansa lapsen ääressä.

Kolme päivää kesti kamala taistelu, jonka aikana oli silloin tällöin

joku lieveämpi hetki. Tohtori oli aivan suunniltaan ja epätoivoissaan,

jotta hän oli aivan sopimaton sairaanhoitajaksi, vaan sitä

väsymättömämpi oli hänen vaimonsa. Tuskin minuutiksikaan hän lähti

sairasvuoteen luota ja hän tarkoin täytti professorin määräykset pienen

sairaan hoidossa. Hän ei näyttänyt ajattelevan itseään ollenkaan, ei

muistanut ruokaa eikä unta, herkeämättä tarkasti pienimpiäkin muutoksia

taudin kulussa ja aivan kuin vaistomaisesti näytti hän ymmärtävän, mikä

oli milloinkin hyvä lapsen tuskien huojentamiseksi. Äiti tiesi selvään,

että pienen Margyn katse, kun se oli tajullaan, etsi isää tahi

Kaarinatätiä eikä koskaan ikävöinyt häntä.

Tohtori näki miten sanomaton tuska tunti tunnilta ilmeni aina selvemmin

vaimonsa kauniilla muodolla, jolla tähän asti ei ollut näkynyt surua

eikä kärsimyksiä, ja miten hänen kyynelettömät silmänsä ilmaisivat

tuskaa, jota sanoilla ei kyennyt lausumaan.

Professori oli kolmannen päivän illalla sanonut taudin tekevän

käänteen. Isä ja äiti olivat äänettöminä istuneet vuoteen ääressä ja

katselleet pientä, rakasta muotoa, joka vähitellen aivan kuin jäykistyi

samalla kuin sinisenkuultava kalpeus levisi sille. Hengitys korisi ja

näytti olevan vaivaloista ja melkein särkynyt katse ei ollut pitkiin

aikoihin kiintynyt kenenkään. Äiti nousi yhtäkkiä ja meni allapäin

huoneesta; tohtori katseli hetken hänen jälkeensä ja seurasi sitten

häntä. Hän sai kauan etsiä vaimoaan ja löysi lopuksi hänet punasessa

huoneessa, jossa ennen näytti niin hauskalle, vaan nyt tuntui kylmälle

ja synkälle. Rouva makasi lattialla ja koko ruumiinsa vapisi.

-- Rakas Alice, jaetaan suru, onhan se meille yhteinen -- ei vastausta

-- itke minulle, niin on helpompi. -- Tohtori istui sohvaan ja koetti

nostaa vaimonsa päätä ja kun hän siinä katsoi hänen silmiinsä, niin ne

olivat kuivat.

-- Robert, puhutaan helvetin tuskista, minä tunnen niitä -- sanoi rouva

vapisevin huulin -- sinä olet rakastanut lasta, sinä olet ymmärtänyt

voittaa hänen rakkautensa, kun vielä oli siihen tilaisuus -- minä sen

laiminlöin -- nyt on myöhäistä. Jumala ottaa hänet pois ja se on

oikeutettu rangaistus äidille, joka ei ollut lapsen arvoinen -- hän

kätki taas kasvonsa; hiljaisessa huoneessa kuului äkkiä kiireelliset

askeleet; tultiin kutsumaan sairashuoneeseen ja vanhemmat riensivät

sinne käsikädessä nähdäkseen lapsensa viimeisen särkyneen katseen, vaan

vuoteen ääressä istui uskollinen Kaarinatäti ja hymyili lempeästi.

-- Pieni Margymme nukkuu nyt tyyneesti -- sanoi hän -- hengensalpaus on

poissa ja taudin käänne on kestetty.

-- Alice, Alice, rakkaamme parantuu! -- huudahti tohtori riemuissaan --

Jumala, jonka olemme unhottaneet onnemme päivinä on kuitenkin antanut

armonsa paistaa meille surumme hetkenä ja pelastanut lapsemme -- hänen

vaimonsa ei vastannut, vaan polvistui vuoteen ääreen painaen otsansa

lapsen kuihtunutta kättä vasten, ja ilokyyneleet virtasivat hänen

kalpeita poskiaan pitkin.

-- Minä olen niin kiitollinen Robert siitä, että Margy saa elää --

kuiskasi hän vihdoin -- sano minulle vain, mitä tulee minun tehdä

voittaakseni lapsen sydämen?

-- Sinun tulee rakastaa häntä -- sanoi tohtori hiljaa.

-- Ah Robert, minä olen jo kauan häntä rakastanut!

Aamulla heräsi Margy eikä hänellä ollut tuskia, ja katse oli kirkas.

Äiti polvistui taas sängyn viereen, isä seisoi jalkapäässä ja

Kaarinatäti istui vanhalla paikallaan päänpohjukassa. Lapsen katse

liikkui hitaasti ja vakavasti toisesta toiseen, lopuksi pysähtyi äitiin

ja aivan kuin äidin kalpeilla kasvoilla rukoileva ilme olisi

koskettanut jotakin näkymätöntä, tähän asti äänetöntä kieltä lapsen

sydämessä, ojensi hän kätensä äitiä kohden ja sanoi hiljaa: -- Äiti,

ota Margy syliisi!

Eikä äitiä tarvinnut kahta kertaa pyytää, äänettömällä hellyydellä

painoi hän tyttärensä sydämelleen ja suuteli kiihkoisesti lapsen

kasvoja.

Isä katseli hellästi heitä ja Kaarinatäti sanoi hiljaa: Jumalalle

kiitos, nyt on pieni »liikalainen» tervetullut uuteen elämään, jonka

hän tänä päivänä alkaa.