Yleensä minä varsin vähän tiedän vanhasta Maijasta. Kun minä hänet
näin, oli hän ryppyinen eukko, jonka ääni vapisi; hänen entisyydestään
tiedän ainoastaan, että hän henkisessä suhteessa oli nuoruudesta pitäen
ollut heikko -- sitä suurempi kirous sille, joka sellaisen raukan
saattoi turmioon ja jätti sitte hänet yksin elämäntaisteluun nimettömän
lapsen kanssa. Vanhan Maijan elämä oli nähtävästi läpeensä nöyryytystä,
viheliäisyyttä ja taistelua leivän eteen, ja tehtävänään oli ollut
huonoimmat työt taloissa -- sillä parempaan hän ei pystynyt. Niin
kuluivat vuodet.
Poika kasvoi, sai leipänsä vieraissa ihmisissä kahdeksan vuoden
vanhasta ja oli nyt miehenä koonnut varoja rakentaakseen oman tuvan,
suojan itselleen ja lukuisalle perheelleen. Siellä oli myöskin
isoäidille sopiva soppi ja särvintä myöskin, milloin sitä talonväelle
oli -- leivän sai hän köyhäinhoidolta.
Ja niin alkoivat vanhan Maijan huolet taas uudelleen, vaan toisessa
muodossa -- huoli lapsenlapsista ja niiden hoidosta, kun miniä kulki
töillä taloissa. Lapsia oli paljo ja kätkyen piti keinua alinomaa;
vanhat käsivarret mielivät väliin uupumaan nuorinta poikaa kannellessa
ja korvat väsyä lasten kirkumisista ahtaassa tuvassa, vaan isoäidillä
ei ollut mihin muualle mennä. Päivät päästään peuhtoivat lapset hänen
ympärillään ja öisin sai hän kaksi tahi kolme toverikseen kapeaan
seinäsänkyynsä. Puute oli makuusijoista ja niukalta oli ruokaakin --
maitoa ei riittänyt useinkaan kuin pienimmän velliksi -- ja isoäiti
tuli aina viimeiseksi jaetuille aterioille, hän oli miniän mielestä
liika laukku reessä.
Vanhan Maijan ilonhetket olivat siis tässä maailmassa aniharvat, vaan
jolla vähän on muistettavaa, niin hän uskollisesti haravoipi joka
murun, kokoaa jonkun valoisamman pisteen ympärille kaiken rakkauden,
kaikki ajatuksensa -- niin vanha Maijakin.
Hänellä oli suuri muisto nuoruutensa ajoilta, alentumisensa tila, jota
hän säilytti kuin arvokkainta aarrettaan, ja ken vähän osoitti
ystävyyttä lapselliselle eukolle, hän sai vähällä kuulla kertomuksen
vanhan Maijan ylpeydestä.
Se oli siihen aikaan nimittäin kun Iisakki raukka tuli maailmaan, ja
Maija itki päivät kaiket ja ihmiset katselivat häneen syrjäkareisesti
hänen häpeänsä vuoksi. Hän tiesi ennen olleensa vähäpätönen ja
halpanen, vaan nyt häntä halveksittiin, mitään oikeutta ei hänelle
tahdottu myöntää, kun hän oli käyttäytynyt niin huonosti. Poika piti
kuitenkin viedä ristille ja äidin piti mennä rovastin luo
kirkoteltavaksi, sillä kuuluihan hän kaikessa tapauksessa seurakuntaan.
Hän luuli, ettei hän koskaan jaksaisi kävellä pitkää matkaa kirkolle,
sillä jalkansa horjuivat, niin pelkäsi hän sitä tuomiota, jonka rovasti
oli antava hänelle suurelle syntiselle, joka oli tehnyt niin pahoin
Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Pääsi hän kuin pääsikin perille, ja hyvissä
ajoin ennen jumalanpalveluksen alkua. Rovasti oli sakastissa ja lukkari
käski hänen tulla sinne. Vavisten kuin rikoksentekijä astui Maija
sakastiin eikä uskaltanut nostaa katsettaan suureen ja arvoisaan
sielunpaimeneeseen, joka ikkunan luona seisoi vakavana papillisessa
komeudessaan.
Lukkari esitti Maijan asian ja vetäytyi sitte syrjään, vaan rovasti
astui esiin ja alkoi heti yksinkertaisen toimituksen. Maija kuuli
sanat, vaan ei käsittänyt tarkoitusta, hyvä Jumala, mikä kurja olento
hän oli!
-- Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle
ijankaikkisen rauhan -- lausui rovasti täyteläisellä äänellään. Maija
uskalsi vähän kohottaa päätään, ja rovasti rupesi hänelle nyt puhumaan
vakavasti ja lempeästi; mitä rovasti oli sanonut, siitä hän ei enään
muistanut muuta kuin: Nouse ylös eläkä enää syntiä tee -- ja rovasti
ojensi hänelle kätensä. Niin, rovasti itse, joka oli niin ylevä ja
arvokas, hän ei pitänyt itseään liian hyvänä antaakseen kättä syntiin
langenneelle raukalle, kaikki muut hyleksivät häntä, vaan ei rovasti,
jonka suusta hän oli odottanut ankarimman tuomionsa -- se oli niin
suuremmoista, niin käsittämätöntä, että Maijan sydän täyttyi.
Sellaista sunnuntaita hän ei ollut ennen elänyt, ja vaikka hän ei
ymmärtänytkään kaunista saarnaa, niin oli hänelle kuitenkin
virkistykseksi tietää, että tuo tuolla saarnatuolissa oli rovasti, ja
rovasti oli hänestä sillä kertaa Herran enkeli, joka oli lähetetty
suoraan taivaasta lohduttamaan ja ojentamaan häntä. Ja hän oli
oikeassa, sillä mikäs muu oikea sielunpaimen itse asiassa on kuin juuri
Jumalan sanansaattaja, ja kun hän on kutsumuksensa oikein käsittänyt,
niin voi hän apostolin kanssa sanoa: Me olemme kaikki lähettiläitä
Kristuksen sijassa.
Tuosta sunnuntaista oli kulunut jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta,
kurjuuden kovia vuosia, jotka olivat saattaneet ryppyisiksi Maijan
ennen pyöreät posket ja harmaiksi hänen hiuksensa; paljon oli haihtunut
vanhuksen mielestä, vaan rovastin ihmisystävällinen käytös oli
muistossa, lakastumatonna kuin ikuisuuden kukka.
Tylsistynyt katse sai eloa, ja ääni kirkastui, kun hän siitä kertoi,
tuo käden antaminen ei ollut koskaan kadottanut merkitystään
elähyttävänä tekona, se olija pysyi hänen köyhän elämänsä ainoana
suurena muistona.
Vanha Maija on nyt kuollut, väsyneenä vuosistaan ja vaivoistaan laski
hän päänsä lepoon, ja lapsi ja lapsenlapset jakoivat hänen vähät
tavaransa mielihyvällä; kukaan ei surrut isoäidin tyhjäksijättämää
sijaa, sillä lasten muisti on lyhyt ja miniä oli hyvillään kun tuvassa
oli nyt enemmän tilaa; se oli vanha luonnon laki -- ikäkulu jouti pois
jättääkseen tilaa nuorelle elämälle. Ei ole ristiä ei patsasta
hiljaisella haudalla, jossa vanhan Maijan tomu odottaa ylösnousemisen
aamua, vaan me uskomme, että Kristuksen armolla on hänen sielunsa
löytänyt alkulähteensä ja autuaitten parissa saanut nähdä hänet, joka
täällä alhaalla seurasi Mestarinsa esimerkkiä rakkaudessa langennutta
kohtaan. Me uskomme, että uskollinen sielunpaimen on kohdannut eksyneen
lampaansa ijankaikkisessa autuudessa ja että, jos valittujen onnea voi
lisätä, kiitollisuuden huokaus vapautetun huulilta on kalliimpia helmiä
hänen kruunussaan.
-- Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen olette
tehneet myös minulle.