RAKKAUDESTA.

-- Sinä näytät niin rasittuneelta, Hilja, lepää nyt vähän, minä olen

levoton terveytesi takia!

-- Ei ole hätää, hyvä täti.

Hiljan äänessä oli rohkea sointu ja hän kohotti melkein kärsimättömällä

liikkeellä mustatukkaisen tytönpäänsä kirjoitustyöstä, jonka ääressä

oli ollut kumarruksissa useita tuntia.

-- Sinulla varmaan on taas ylimääräistä työtä. Minä en ymmärrä mitä

sellainen merkitsee, kun sinulla kuitenkin on hyvä virka ja siitä

sellaiset tulot.

Hiljan poskille punat nousivat, ja kiivas vastaus oli tulossa huulilla,

vaan hän pakotti itsensä vaikenemaan ja pisti kynän päättävästi taas

musteastiaan, jolloin kapteenin rouva Lind otti avainkimppunsa ja meni

ruokasaliin järjestämään teepöytää.

Hiljan kynä ratisi taas kiireesti paperilla sivun loppuun, vaan sitte

ojentausi hän tuolissaan äkkiä selkäkenoon ja oikoi jäseniään.

Kapteenin rouva oli oikeassa, Hilja todellakin oli uupuneen ja

rasittuneen näköinen, ja silmissä -- jotka olivat suuret ja siniset --

oli raukea tuijottava katse. Veltto ilme ilmestyi vaaleanpunasille

huulille, kun hän hetkeksi antautui lepäämään, vaan heti hän taas

karkoitti rivakasti uneliaisuuden ja tarttui työhön uudelleen.

Kello ruokasalissa löi heleällä äänellä kahdeksaa, teekeittiö kirisi

iloisesti ja ovella seisoi pieni, kaunisvarsinen kapteenin rouva: --

Tule nyt, tyttöseni, tee odottaa, ja herra Grönblad myöskin.

Tällä nimellä tuntui olevan tenhoisa vaikutus Hiljaan, hän työnsi heti

paperit syrjään, silmäsi pikimmältään kuvastimeen sohvan päällä ja

riensi sitte kodikkaaseen, valoisaan ruokasaliin.

-- Hyvää iltaa, Knuut! -- Hyvää iltaa, Hilja! -- Heidän silmänsä

kohtasivat toisiaan ymmärretyllä katseella. Heti istuttiin pöytään ja

iloisen emännän ja hänen kahden asuntovieraansa keskustelu sujui

vilkkaasti.

Kapteenin rouva Lind oli vanhan meriurhon lapseton leski. Hän oli

varakas, niin että taloudellisessa suhteessa oli riippumaton mistään,

vaan reipas luonteensa ja taipumuksensa iloiseen seuraan -- varsinkin

nuorison seuraan -- saattoi hänet aina ottamaan hyvin varustettuun

pöytäänsä ja äidilliseen hoitoonsa vähintään kaksi asuntovierasta

kerrallaan.

Neiti Hilja Ojanen ja ylioppilas Knuut Grönblad olivat asuneet hänen

luonaan enemmän kuin neljä vuotta ja sen vuoksi pidettiin heitä kuin

perheeseen kuuluvina -- johon kuului, paitse itse kapteenin rouvaa,

myös pikku Titti, vaaleankeltainen villakoira, yhtä pullakka ja pyöreä

kuin sen emäntäkin. Rouva Lind vakuutti joka päivä, että Hilja oli

hänelle kuin oma lapsi ja että Grönblad oli kiltein poika hänen

asuntovieraistaan, ja kun Hilja eräänä päivänä suurimpana salaisuutena

uskoi eukolle, että Knuut ja hän ovat salakihloissa, niin he olivat

kapteenin rouvan mielestä -- »niin sievä pari» ja hän antoi heille

hellän sydämensä siunauksen.

Siitä oli jo kolme vuotta, ja tuon tuostakin eukko vilkutti

tuttavallisesti Hiljalle silmää, kun olivat kahden kesken, ja kysyi,

»milloin he julkaisevat kihlauksensa», vaan toinen aina vastasi vähän

punastuen, että Knuut oli vielä ainoastaan ylioppilas ja lukee

lääkäriksi, joka kestää niin kauan; he eivät olleet aikoneet julkaista

kihlaustaan ennenkuin Knuut pääsee kandidaatiksi.

Kapteenin rouva oli avomielinen ja hänellä oli suuri vastenmielisyys

kaikkea salaperäisyyttä vastaan ja pitkälliset kihlaukset varsinkin

olivat hänelle mielenkiusaksi. Vaan nuorten asiain kanssa hänellä ei

ollut oikeastaan mitään tekemistä, sen vuoksi täytyi hänen malttaa

mielensä, niin vaikeata kuin olikin olla ääneti ja ilmaisematta

salaisuus kamreerin rouvalle, joka asui toisessa kerroksessa ja oli

hänen uskottunsa. Kolme vuotta oli rouva Lindistä pitkä aika, vaan

Hiljasta menivät ne kuin uni; onnellisena ei lue päiviä, ja nämä kolme

vuotta olivat olleet iloisinta aikaa hänen elämässään.

Yleensä puhuen ei Hiljan elämässä juuri koskaan ollut ylenmäärin ollut

iloa tahi päiväpaistetta. Hiljan vanhempien koti oli köyhä ja ihan

varatonna joutui hän vanhempiensa kuoltua parinkymmenen vuotiaana

maailmaan ansaitsemaan leipänsä, miten parhaiten taisi.

Onneksi oli hänellä hyvä käsiala ja oli nopea kirjoittamaan, joten

hänen onnistui aluksi hankkia kirjoitustyötä; sittemmin kävi hän

kirjanpitokurssin ja vihdoin saikin paikan muutamassa konttorissa.

Palkka oli hyvä ja iltapuhteet olivat vapaata aikaa. Tämä

riippumattomuus tuntui kyllä onnelliselta, vaikkakin hän -- niinkuin

moni muukin -- tunsi, että koko olonsa riippui hänen omasta

terveydestään ja työkyvystään, vaan Hiljan elämällä, kun hän

asuntovieraana muutti toisesta vieraasta kodista toiseen, oli

selittämätön autiuuden leima. Kaikkialla tunsi hän itsensä vieraaksi,

erittäinkin kun hän oli umpimielinen ja pysyi vieraana tuntemattomille.

Vasta kun hän oleusi rouva Lindin luo, tunsi hän mitä kodikkuus on.

Työssä ja yksinäisyydessä oli kulunut hänen nuoruutensa, tuo toivehikas

aika, jolle itsekukin asettaa tuhansia mahdollisuuksia seisoessaan sen

kynnyksellä, tuo aika, jolloin aavistellen katsoo tulevaisuutta. Hilja

oli täyttänyt kaksikymmentä kahdeksan vuotta muuttaessaan rouva Lindin

luo.

Hän muisti selvästi sen päivän, eikä se varmaankaan koskaan unohtuisi

häneltä, sillä silloin näki hän ensikerran Knuutin. Tämä oli solakka,

kalpea, vähän etukumarainen, silmänsä olivat kauniit, siniset ja

käytöksensä vähän kömpelö, talonpoikaisylioppilas kun oli.

Hilja tunsi heti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ehkä sen vuoksi, että

Knuut oli ujo ja seuraa karttava niinkuin hän itsekin, ja pian alkoi

Knuutin persoonallisuus vaikuttaa häneen tietämättään. Hilja rupesi

pilollaan opettamaan hänelle kaikkia pieniä sääntöjä sievää käytöstapaa

varten seurassa ja oli hyvin rohkea tuon itseään ujomman rinnalla.

Pian hän myöskin huomasi, että ujossa ylioppilaassa piili tavattoman

runsaat lahjat; rahvaan lapsi, yksinkertaisissa oloissa kasvanut, vaan

oli ominneuvoinsa hankkinut itselleen kaikenlaatuista kirjallisuutta,

jota ei ollut ainoastaan lukenut, vaan muodostanut mielipiteitä

luetusta. Hän oli ajatellut ja miettinyt enemmän kuin useat hänen

ikäisensä nuoret miehet, jotka ovat sivistyneistä kodeista, ja hänen ja

Hiljan kesken kehittyi pitkät keskustelut päivällispöydässä ajan

kysymyksistä ja uudemmasta kirjallisuudesta.

Nuori Grönblad, joka tähän saakka oli pysytellyt enimmäkseen

kamarissaan ja hyvin harvoin noudattanut rouva Lindin ystävällistä

kutsua »pistäytymään sisälle ja puhelemaan jonkun hetken

iltapuhteiksi», rupesi vähitellen kaiken joutoaikansa oleskelemaan

naisten luona, missä ilta kului vilkkaassa keskustelussa tahi hyvää

kirjaa lukiessa.

Niin tuttavuus jatkui ja Hilja huomasi, että elämänsä ei aina ollut

katoava varjoon, vaan vielä voi se tulla valoisaksikin. Varhaisin

nuoruus oli tosin jo ohi, vaan ei hän silti ollut vanha, vielä sydän

sykki lämpöisesti ja veri virtasi kiivaasti -- ei, hän ei ollut vanha,

vaan vielä tarpeeksi nuori ja jäntevä voidakseen sepittää onnensa, ja

tuhannet äänet sydämmessä soivat elämän sulon ylistystä!

Kun vuosi oli kulunut, niin oli tämä ilo vähällä saada äkillisen lopun.

Knuut Grönblad alkoi näyttää huolestuneelta ja surulliselta, aivan kuin

auttamaton asia olisi häntä vaivannut. Vihdoin hän Hiljalle eräänä

päivänä, kun olivat yhdessä kävelemässä, uskoi huolensa. Hänellä oli

rahahuolia. Tähän saakka oli hän tullut toimeen ansaitsemalla

kotiopettajana kesäaikoina ja silloin tällöin saanut isältään kotoa --

vaan nyt oli talo myyty velasta, hänen täytyi keskeyttää lukunsa tahi

ottaa laina voidakseen elää kaupungissa, vaan kenen puoleen hän

kääntyisi, hänellähän ei ollut sellaisia tuttavia.

Hilja kuunteli tyyneesti loppuun, kulki sitte kauan ääneti ja

miettiväisenä, vaan lausui vihdoin vähän epäillen: -- Minulla on vähän

rahoja pankissa, joita olen palkastani säästänyt; ne ovat siellä nyt

käyttämättöminä, ottakaa ne ja maksakaa niistä minulle sama korko,

minkä pankki maksaa. Eihän tämä siis ole minun puolestani erityisempää

jalomielisyyttä, ottakaa vain ne -- lisäsi hän suostutellen -- minähän

saan tehdä niitten kanssa, mitä haluan, sillä ne ovat omaa ansiotani,

eikä teidän tarvitse hankkia takuita niille.

Ylioppilas katsoi häneen pitkistään ennenkuin purkautui innokkaasti

ylistämään hänen suurta jalomielisyyttään, hyväsydämisyyttään, vaan

loppupäätös oli se, että hänen oli mahdoton vastaan ottaa sellaista

uhrausta. Hänen tutkinto-uransa oli pitkä ja ennenkuin voisi maksaa

velkansa, olisi Hilja ehkä uupunut odottamaan. Hän tarkoitti totta,

kukaan ei olisi voinut epäillä siitä tahi syyttää häntä, että hän

kevytmielisesti tarttui hyvään tarjoukseen saadakseen tarvittavat

rahat. Hilja itse ne todella työnsi hänelle ja niin »syntyi kaupat»,

kuten Hilja ammattimaisesti lausui. Hilja nosti pankista puolet

talletuksella olevia rahojaan ja teki Knuutin velallisekseen.

Seuraavana vuonna meni toinen puoli ja tulvivalla kiitollisuudella

vannoi ylioppilas hänelle ikuiset valat, jos Hilja vain tahtoisi tulla

hänen omakseen, sillä Hilja oli hänen mielestään paras ihminen

maailmassa, oikea ihanneihminen.

Hilja luonnollisesti ei ottanut hänen liioiteltuja lauseitaan niin

sananmukaisesti, hän ei ollut niin hurmaantunut ja oli -- neljä vuotta

vanhempi. Vaan olihan Knuutin ihastus niin houkuttelevaa uskottamaan

Hiljalle, että hän on joksikin merkitykseksi toiselle, hänkin, joka

niin kanan oli tuntenut olevansa yksin, ja niin järki ei kauemmin

voinut puoltaan pitää. He kihlautuivat.

Hiljan hurmaantunut sydän sykki lämpöisesti, hän ei rakastanut häntä

kiihkoisesti ja intohimoisesti, niinkuin rakastetaan nuoruuden vuosina,

vaan kypsyneen naisen syvällisellä, tyyneellä mieltymyksellä, joka

tunne vaatii niin vähän, se kuin alttiisti uhraa kaikki.

Nyt oli Hiljalla elämässään jotakin, jonka vuoksi elää. Päivät

päätynään ajatteli hän Knuutiaan ja öisin uneksi hänestä. Säästörahat

eivät enää menneet pankkiin, Knuut tarvitsi ne kaikkityyni, jopa ajan

ollen menot lisääntyivät niin, että Hilja rupesi ottamaan ylimääräisiä

kotitöitä, minkä teki puoleksi salaa. Knuutin täytyi nyt tutkimustensa

vuoksi usein olla poissa iltasin, niin Hiljanhan sopi hyvästi silloin

työskennellä -- Knuutin ei tarvinnut aavistaakaan, että hän uurasti ja

ponnisteli hänen tähtensä, sillä se juuri oli Hiljasta suloista, että

sai hiljaisuudessa tasoittaa Knuutin tietä hänen korkeaan päämaaliinsa.

Niin, Knuutista oli tuleva erinomainen lääkäri, muotilääkäri, jonka

luona kaikki juoksevat, varsinkin naiset. Olisikohan hän

mustasukkainen? Eikö mitä -- Hilja naurahti -- ei, ei, ei koskaan,

hän oli Knuutista yhtä varma kuin itsestään. Ja vilkkaassa

mielikuvituksessaan loi hän sulhasestaan mitä ihanteellisimpia kuvia,

niinkuin jokainen rakastunut nainen tekee. Knuut oli hänen nuori

sankarinsa eikä hän huomannut hänessä koskaan pieniäkään heikkouksia,

eikä hänestä ollut mitään syytä moittia sitä, että Knuut nyt niin

helposti voi ottaa hänen säästörahojaan, kun alku kerran oli tehty;

hänestä oli niin luonnollista, että Knuut oli nyt ottavan sijalla,

tulevaisuudessa oli Hiljan mielestä asemat yhtä helposti vaihdetut.

Nuori lääketieteen oppilas oli todella hyvin lahjakas ja teki työtä

kunnioitusta herättävästi, vaan ei ollut niin ihanneltava, kuin

morsiamensa häntä piti, ja hänestä iloinen toveriseura oli joskus

mieluisampi kuin kahdenolo Hiljan kanssa -- mistä Knuut ei juuri

todenteolla välittänyt. Ihminen on ihminen ja yksilöllisen vapautensa

hävittäminenhän olisi luonnotonta. Kun Hiljalle siitä oli iloa, että

sai lainata hänelle rahaa, niin mitäpä hän miehekkään ylpeytensä takia

kieltäisi häneltä tätä iloa, ja kyllähän hän tilaisuuden tultua maksaa

Hiljalle kaikki oikein korkoa korolle. Knuut ajatteli vähän väliä näin

rauhoittaakseen itseään, vaan joka vuosi tuntui hänestä että

tulevaisuus eteni etenemistään sen sijaan kuin sen olisi pitänyt

lähetä. Mitä varten ajattelikin tulevaisuutta, kun nykyisyydessä oli

niin hauska elää. Hänellä sitäpaitsi ei ollut aikaa uneksimisiin. Hilja

uneksi sen sijaan heidän molempain edestä, kun hän istui iltasin lampun

ääressä ja neuloi kauniita nimikirjaimia pöytäliinoihin ja

servietteihin, joita hän oli hiljaisuudessa vähitellen hankkinut

varustuksekseen.

Seuraavana kesänä tarjosi Knuutille muuan hänen rikas toverinsa vapaan

matkan Ruotsiin ja Norjaan, ja hän matkusti keveällä sydämellä ja

huvitteli huoletta. Hilja kulki kaupungin pölyisiä katuja ja joka päivä

laski, paljonko hän voisi ensi syyslukukaudeksi säästää Knuutille;

paljo se maksoi opin hankkiminen, vaan sittepä oppi onkin tuottava

pääoma, kun on oppivuotensa jaksanut.

* * * * *

Muutamana elokuun päivänä tuli rouva Lind läähättäen Hiljaa vastaan

etehisessä, kun Hilja tuli kotia.

-- Minulla on sinulle uutinen kerrottavana -- huusi eukko hyvänen

innokkaana -- suuri uutinen, sen saat uskoa. Me saamme uuden

asuntovieraan syyskuun alussa, veljeni nuori tytär Sortavalasta tulee

tänne. Muistathan sinä, olenhan puhunut veljestäni, joka on

kruununvoutina siellä? Tyttö on ainoastaan seitsemäntoistavuotias,

oikea lapsi ja tulee tänne veistokurssiin ja Jumala tiesi mitä kaikkia

opintoja varten. Luonnollisesti hän tulee vanhan tätinsä luo asumaan,

joka ei ole nähnyt häntä kuin piennäpahaisna; minä muutan yhden

lepotuolin sänkykamariin, niin se on sillä hyvä, sillä Esteri on yhtä

kiltti ja vaatimaton kuin isänsä oli nuorena, siitä olen varma.

Rouva hengitti jo helpommin saatuaan ilmoitetuksi uutisensa, ja Hilja

koetti ottaa niin ystävällisesti kuin suinkin osaa hänen iloonsa ja

rouvan kanssa suunnitella, miten kaikki järjestettäisiin, jotta uudella

tulokkaalla olisi hauska ja mukava.

Syyskuun tultua, joka tavallisesti tuo mukanaan elämää ja liikettä

pääkaupunkiin ja kouluihin tulvivan nuorison, saapui rouva Lindinkin

vieras, ujo, nuori tyttö, ruskeasilmäinen impi, jolla hampaat olivat

kimaltelevan kirkkaat ja poskissa pienet sievät kuopat kun hän veti

suutaan puoleksi ujoon puoleksi veitikkamaiseen nauruun.

Hilja otti hänet heti sisarelliseen huostaansa, rouva Lindillä oli

hänelle joka päivä uusia lempinimiä, ja vanha Titti unohutti ärtyisen

mielensä, kun Esteri hyväili häntä pehmoisella kädellä, sanalla sanoen

nuoresta tytöstä tuli pian koko talon kultasilmä. Hänen tarvitsi vain

panna päänsä kallelleen ja katsoa herttaisesti, niin hän sai kaikki

toiveensa täytetyiksi. Onnen myyrä.

Hilja katseli joskus surullisena, vaan kadehtimatta nuorta tyttöä, joka

oli kuin perhonen, minkä elämää eivät surut olleet vielä varjostaneet.

Hän oli rikkaitten vanhempain ainoa, jumaloitu lapsi, jolle koko

maailma hymyili, ja sen vuoksi itsekin aina iloinen kuin auringon säde.

Iloisuudellaan, avonaisuudellaan ja nuoruuden sulollaan viehätti hän

kaikkia, joiden seurassa oli. --

Esteri herätti uutta elämää rouva Lindin piirissä, jossa viime aikoina

se oli alkanut olla hiljaista, ja kun Knuut tuli kotia matkaltaan, niin

hänkin -- joka muuten ei ollut mikään naisseuran mies -- mielellään

puheli tahi laski leikkiä nuoren tytön kanssa, joka niin helposti

punastui ja nauroi niin lapsellisen viehättävästi.

Oli oikein hauska syksy heillä ollut, arveli Hilja ja piti sitä Esterin

ansiona, ja Knuut vapautui usein iltasin töistään mennäkseen heidän

kanssaan huveihin, sillä Esterin piti luonnollisesti saada huvitella

jonkun verran ja nähdä vähän maailmaa ympärillään, Hilja turvanaan, kun

tätinsä ei liikkunut missään iltasin.

Jouluksi meni Esteri kotia, vaan tuli taas takaisin uudeksi vuodeksi,

hän viihtyi niin hyvästi erinomaisen tätinsä luona, sanoi hän; kaikki

olivat hänelle täällä niin hyviä, jopa vanha Tittikin, joka muuten oli

taipuisa murisemaan vieraille.

Hilja väsymättä korjaili Esterin hameenhelmuksia ja piti huolta hänen

hansikkaistaan, ja maisteri -- Esteri sanoi jo maisteriksi, kun

Grönblad juuri suoritteli tutkintojaan -- jopa maisterikin tuhlaili

kallista aikaansa valmistaen Esteriä noihin ikäviin oppitunteihin,

joita Esterin välttämättä piti äitinsä tahdon mukaan ottaa.

Nämä opinnot olivat todella Esterin ainoa loukkauskivi tässä

maailmassa, sillä tuo sievä pää oli hiukan kovanlainen, johon hän ei

saanut pystymään oppia yhtävähän kuin hän voi estää poskiaan

punastumasta aina, kun Knuut katsahti häneen. Ja Knuutin katse

harhailikin usein »lapsen» sievällä muodolla, samalla kun hän puoleksi

tietämättään alkoi huomata, että Hilja näytti vähän vanhentuneelta.

Hiljasta taas hänen Knuutinsa alkoi kehittyä siksi, minkä hän

mielessään oli hänestä kuvaillut tulevankin. Hänestä oli tullut

leveäharteinen, pystypäinen, näytti terveeltä ja voimakkaalta ja pienet

mustat viikset somistivat häntä erinomaisesti. Sitä paitse oli hän,

ennen niin arkaileva ja nyt iloinen ja seurasta huvitettu; käytöksensä

oli vapaata ja hän hymyili kohteliaasti, jolloin näkyivät tasaiset

valkeat hampaansa -- ainoat, mikä oli enää sukuperintöä hänellä. Hilja

sanoi usein piloillaan, että Knuutin hymy oli oikein ammattihymyä, jota

hän harjoittelee vastaista tarvetta varten.

Hiljasta oli mieluista nähdä Knuut vilkkaalla ja puheliaalla tuulella,

silloin vasta hänen mielestään Knuutin lahjakkaisuus tuli täysin

näkyviin, vaan kun Knuut laski leikkiä Esterin kanssa, niin oli Hilja

joskus hyvin surullinen, kun tunsi olevansa heidän rinnallaan niin

vanha, kuin olisi kuulunut jo eri sukupolveen. Esterille ei oltu

koskaan uskottu Hiljan ja Knuutin välisiä suhteita, eikä hän ollut

mikään sieluntuntija, harvoin huomasi asioita pintaa syvemmälle ja otti

ihmiset heidän sanainsa ja näkönsä mukaan. Keväällähän he aikoivat

julkaista kihlauksensa, kun Knuut oli saanut tutkintonsa, joita varten

hän teki työtä »aivan hurjasti» -- niinkuin itse sanoi -- ainoa keino

osoittaakseen Hiljalle kiitollisuuttaan oli se, että hän oli ahkera.

Vaan niin kovin ankarasti hän ei työskennellyt kuitenkaan, koskapahan

joka päivä jouti hukkaamaan tunnin tai pari Esterin kanssa

Esplanaatikadulla. Hilja, joka ei koskaan valinnut kävelyajakseen

puolispäivän tunteja, niin kuin muotiin kuului, mutta oli konttorista

ruokatunneille tullessaan pakotettu kulkemaan Esplanaatin läpi, näki

heidät usein kävelemässä iloisina ja ylhäisinä väen tungoksessa ja

innokkaasti keskustellen, niin etteivät havanneet Hiljaa, joka

huomaamattomana tuli näkyviin ja taas katosi ihmisjoukkoon. He

näyttivät Hiljasta niin vierailta kuleksiessaan hitaasti

päivänpaisteisella kadulla. Ja aina tämä uudistuva näky viilsi

ehdottomasti hänen sydäntään. Ei ollut niinkuin olisi pitänyt olla;

hänen olisi pitänyt olla Esterin sijalla siinä kävelemässä ja vielä

käsikädessä Knuutin kanssa, niin että koko maailma olisi saanut nähdä,

että he kaksi kuuluivat toisilleen. Vaan kun hän ajatteli itseään

iloisessa, loistavassa joukossa vanhassa palttoossaan, joka ompeleista

oli jo vaalennut, ja huokeassa hatussaan, niin täytyi hänen tunnustaa,

että Ester ihkauudessa muodinmukaisessa kevätpuvussa sopi joukkoon

paremmin ja tuotti Knuutille suurempaa kunniaa. Ehkäpä Knuut olisikin

häpeillyt hänen puutteellisen ulkonäön vuoksi, ajatteli Hilja

katkeralla mielellä -- hän ei voinut ostaa mitään uutta kevätpukua,

sillä Knuut tarvitsi palttoon, ja herrain vaatteet ovat niin äärettömän

kalliita.

Noo, samapa se! Onhan vielä tohtorinnalla varaa pukeutua niin, että

hänen miehensä, etevän lääkärin, ei tarvitse häpeillä hänen seuraansa.

Minkä vuoksi hänen silmiinsä tuli kyyneliä, ja minkä vuoksi tunsi

sydämessään ahdistusta tulevaisuutta ajatellessaan? Hän ei itsekään

sitä tiennyt, hän tiesi vain sen, että hän ei enää voinut koskaan

tulevaisuutta ajatella tuskaa tuntematta siitä, että tulevaisuus

peittyi häneltä pilveen ja varjoihin.

Hilja raukka, hän ei tahtonut itselleen myöntää, että epäluulon siemen

hänen tahtomattaan oli istuutunut hänen sydämeensä, missä se nyt iti

ja kasvoi. Ja tietämättään oli hänen mielensä päivät päästään

jännityksessä huomioita tehdessään, mikä sai hänen poskensa kalpeiksi

ja poisti unen hänen kosteista silmistään, kun hän illalla laski päänsä

patjoille.

Niin kului tuskallisia viikkoja, kunnes muutamana toukokuun kirkkaana

päivänä Knuut tuli kotia ja päivällispöydässä hyvin välinpitämättömästi

kertoi, että »nyt hän on maisteri».

Hiljasta tuntui, että sydämensä lakkasi sykkimästä. Nyt vihdoin olivat

he siis perillä, niin kauan odotetussa ja ikävöidyssä päämaalissa; vaan

että Knuut ilmaisi tämän suuren ja tärkeän uutisen niin arkipäiväisellä

tavalla pöydässä iloitsematta siitä ensiksi hänen kanssaan kahden

kesken, sitä hänen ei ollut helppo anteeksi antaa Knuutille.

Hiljallehan oli tämä tutkinto melkein kuin koko elämän onni, sen eteen

oli hän uhrannut kaikki nämä pitkät raskaat työvuodet; miehet ottavat

sydämenasiat aivan toisella tavoin kuin naiset, ajatteli hän

katkerasti, kohottaessaan niinkuin muutkin lasinsa ja juodessaan

Knuutin onneksi rouva Lindin karviaismarjaviiniä, jota aina ilmestyi

silmänräpäyksessä satunnaisina juhlatilaisuuksina.

-- Onneksesi, Knuut! -- sanoi Hilja vapisevin huulin.

-- Kiitos! -- vastasi hän katsomatta Hiljaa.

Illalla seisoi Hilja yksinään ikkunassa. Esteri oli kutsuttu nuorison

tanssipitoihin, ja rouva Lind oli mennyt uskottunsa, kamreerin rouva

Vesterin luo. Hilja seisoi ja muisteli, miten suureksi ilokseen oli

odottanut juuri tätä päivää, miten ihanana ja valoisana se oli hänen

toiveittensa takaa näkynyt ja nyt todellisuudessa oli niin kurja, niin

pimeä ja surullinen -- silloin kuului äkkiä Knuutin oven käynti. Knuut

tuli eteiseen ja otti kauniin, vaalean kevätpalttoonsa naulasta. Hilja

oli nähnyt hänen menevän ulos heti päivällisen jälkeen, eikä tiennyt,

että hän oli tullut sitte takaisin.

-- Menetkö ulos tänä iltana, Knuut? -- kysyi hän ja lisäsi puolittain

epäileväisesti -- minun mielestäni meillä olisi niin paljon puhelemista

juuri tänä iltana!

Knuut mutisi jotakin, että hänellä oli sovittu kokous muutamien

toverien kanssa, vaan pani kuitenkin palttoonsa naulaan ja tuli Hiljan

luo.

-- Muistatko, miten halulla ennen kuvailimme yhdessä sitä päivää,

jolloin olet saanut tutkintosi suoritetuksi? -- sanoi hän vienosti ja

ojensi hänelle kätensä.

-- Luonnollisesti minä muistan -- sanoi Knuut katsellen kadulle ja

hänen silmissään oli omituinen kalsea ja vieras ilme.

-- Minä tässä seisoin ja ajattelin tulevaisuuttamme, Knuut -- jatkoi

Hilja -- se on kuluneina vuosina pilkoittanut kuin kirkas vaan

kaukainen tähti taivaallamme; nyt voimme saada sen käsiimme,

tulevaisuus on ihan jalkaimme juuressa! Vaihdetaanko jo huomenna

sormuksia, sano? -- Hiljan ääni muuttui tuskalliseksi kuiskaukseksi, ja

katseensa oli kiinnitetty Knuutin jäykästi kokoonnipistettyihin

huuliin. Oli kuin Knuutin ajatukset olisivat oleskelleet kaukana poissa

ja Hilja nyt kysymyksillään pakoittanut ne takaisin.

-- Miksikäs ei tänään yhtä hyvin kuin huomennakin -- vastasi hän.

Hilja tuijotti häneen hetkisen kädet suonenvetoisesti puristettuina

rintaan, sitte syöksähti esiin tuo kysymys, joka niin kauan oli

poltellut hänen haavoitettua sydäntään: -- Knuut, Knuut, sinä et enää

minua rakasta, minä näen, että välimme on loppunut?

Knuut huudahti kiihkeästi: -- Minä en koskaan ole ajatellut rikkoa

sanaani, Hilja, sen vannon.

-- Minä ymmärrän, sinä olet kylmennyt -- Hilja taivutti päätään aivan

kuin musertavan iskun kohdatessa.

-- Niin, valheeseen perustuessa olisi tulevaisuutemme huonolla

perustuksella -- sanoi Knuut vähän kärsimättömästi -- tunteilleen ei

voi, näet, mitään, vaan rehellisenä miehenä pidän lupaukseni!

Hilja hymyili surullisesti: -- Kiitos siitä -- minä nyt vapautan sinut

lupauksestasi; rakas Knuut, minä olen liian vaativa enkä tahdo perustaa

avioliittoani muuhun kuin molemmin puoliseen rakkauteen. Kiitos

entisistä hauskoista hetkistä, Knuut, minä olin hyvin onnellinen

silloin, vaikka kaikki oli ainoastaan unelmaa.

Yksinäinen suuri kyynel vieri hiljalleen kalpeaa poskea pitkin, jota

Hilja ei pyyhkinyt pois. Knuut katseli sitä ja yhtäkkiä sulasi tuo

kyynel hänen sydämensä ympärille kylmettyneen kuoren; muistaen

tulvehtivan hellyyden, jota tämä nainen oli monet vuodet hänelle

osoittanut, tarttui hän Hiljan molempiin käsiin ja suuteli niitä

kiihkoisesti ja purkautui tuskissaan ja katumuksissaan intohimoisiin

sanoihin.

Hilja seisoi liikkumatta ja antoi tämän myrskyn raivota ylitsensä, vaan

kuta enemmän Knuut puhui lämmeten ja kiihottaen tunteitaan kunnes

kauniissa silmissä loisti kyyneleitä, sitä kivettyneemmäksi tunsi Hilja

itsensä. Lopuksi hän ei voinut muuta kuin veti pois kätensä ja viittasi

Knuutia menemään: -- Jo riittää, Knuut, minä olen väsynyt -- sanoi hän

heikosti. -- Sinun ei tarvitse puolustaa syyttömäksi itseäsi mistään,

jota et ole tehnyt. Sinä et ole ollut uskoton minulle, sillä nyt näen,

että se mitä minä pidin rakkautena olikin vaan kiitollisuutta. Elä puhu

»minun hukatuista rahoistani», nehän voit vastaisuudessa maksaa, vaan

kuule, Knuut, -- hän tarttui lujasti Knuutin käsivarteen -- minä en voi

suvaita, että maksat velkasi minulle millään muulla kuin omilla

ansaitsemillasi rahoilla, ei millään muulla, muista se.

Hänen mieleensä oli äkkiä syöksähtänyt ajatus, että olisi ääretöntä

ivaa, jos Knuut maksaisi hänen uhraukset -- rikkaan vaimon häälahjalla.

Välistä ehtii silmänräpäyksessä seurata pitkän ajatussarjan.

-- Hyvästi, Knuut, nyt sinun täytyy mennä!

Kun ovi sulkeutui Knuutin jälkeen, piiloittihe Hilja akkunaverhojen taa

ja katseli Knuuttia, kun hän meni alaspäin katua, astuen reippaasti ja

notkeasti. Ah, hän ei ollut erehtynyt, hän tunsi, että Knuut meni

keventyneellä sydämellä, kun vaikea hetki oli ohi.

Hilja painoi sormensa polttaville silmilleen ja ajatteli miten

hartaasti hän vielä kerran olisi tahtonut pyyhkiä syrjään hänen

kiharaisen tukkansa ja suudella kaunista, korkeaa otsaa. Hiljan

rakkaudessa oli melkein äidillistä hellyyttä -- vaan nyt oli kaikki

ohi, ja hän oli taas yksin, niin yksin ei hän elämässään ollut vielä

koskaan tuntenut olevansa.

Tuolla kirjoituspöydällä oli suuri pino kirjoitustöitä odottamassa,

vaan eihän nyt enää ollut mitään, minkä eteen työskennellä, ainoastaan

omasta itsestään huoli, kaikki hänen uhrauksensa oli ollut turhaa.

Vaan oliko se todellakin ollut niin arvotonta? Hän jäi sitä hetkeksi

miettimään.

Jos Knuutista tulee, niin kuin hän oli hänestä toivonut, etevä, kyvykäs

lääkäri, niin olihan siitä ihmiskunnalle sama hyöty, vaikka hän ei

saisikaan olla osakkaana Knuutin menestykseen. Pitkien vuosien aikana

hiljaisessa, uskollisessa kieltäymyksessä oli hänen rakkaudestaan

puhdistunut itsekkäisyyden kuona, ja tuona hetkenä, kun hän seisoi

yksinänsä ja pettyneenä, puhkesi sen kaunein kukka. Kuumia kyyneliä

vieri silmistä lieventäen ahdistetun sydämen tuskaa ja kun hän illalla

pani maata, nukkui hän pitkistä ajoista rauhallisesti kuin lapsi.

Hän heräsi, kun Esteri muutamia tunteja myöhemmin tuli kotiin. Pieni

olento hiipi varovasti varpaillaan ja pelkäsi kovasti, että jos hän

häiritsee Hiljaa ja herättää hänet, niin että Hiljan kävi häntä

sääliksi. Esteri näytti niin kauniilta, kun hän kuvastimen edessä

suki tuuheaa tukkaansa. Hilja ehdottomasti sivellytti kädellään

leikkotukkaansa. Knuut ei kärsinyt lyhyttä tukkaa naisella, vaan Hilja

oli leikkauttanut tukkansa, että sen laittelemisessa ei aamuilla

kuluisi aika.

Hänellä ei ollut niinkuin »lapsella» aikaa pukeutua ja kuleksia

puolille päivin pitseillä ja silkkinauhoilla koristetussa aamunutussa,

vaan eipä hän näyttänytkään sitte niin hienohipeäiseltä ja hoidetulta

kuin Esteri, jolla oli verrattoman kaunis iho, helmikirkkaat hampaat ja

ruusunpunaiset sormenpäät.

Hilja huokasi ja käänsi päänsä pois.

-- Oh, oletko hereilläsi, Hilja -- sanoi Esteri -- minä paha tyttö kun

olin asettanut lampun niin, että valottaa sinua suoraan silmiin, anna

anteeksi!

-- Ei haittaa ollenkaan, hyvä ystävä, oliko sinulla hauska?

-- Ihmeen hauska, saanko istua vähän aikaa sänkysi laidalle ja kertoa

ennenkuin menen tädin luo?

Hilja ei voinut sitä estellä, kukaan ei voinut kieltää, mitä tuo

purppurahuuli pyysi, ja kun hän hyvää yötä toivottaen kääri kätensä

Hiljan kaulaan, puristi Hilja häntä rintaansa vasten. Jumalan kiitos,

Hiljan sydämessä ei ollut mitään katkeruutta parempiosaisia kohtaan.

Pian sen jälkeen kun Esteri lukukauden lopussa oli lähtenyt

pääkaupungista kotia, katosi myöskin maisteri Grönblad, ja viikkoa

myöhemmin sai kapteenin rouva lipun, jossa heidän yhteen kiedottujen

nimiensä alla oli merkitsevä sana »kihloissa».

Eukko ihan hämmästyi: -- No, mutta, Hilja -- huudahti hän -- mitä tämä

merkitsee, sinunhan piti saada hänet?

-- Ei, täti hyvä, meidän kihlauksemme oli vain unelma -- sanoi Hilja

matalalla äänellä -- nyt se on todellisuus -- ja kun rouva Lind

kirjoitti onnentoivotuskirjeen »veljelleni kruununvoudille», niin

kirjoitti Hilja Esterille nämä rivit:

»Ole onnellinen, pieni ystävä, ja hyvin hyvä hänelle».

-- Eikös ole omituinen lause -- sanoi »lapsi», joka morsianten

tavallisella välinpitämättömyydellä entisiä ystäviään kohtaan näytti

kirjeen sulhaselleen -- hyvä sinulle, Knuut. Olenko minä sitte ilkeä

noita, koska hänen pitää kehottaa minua rupeamaan kiltiksi? -- Knuut

näytti vähän hämmästyneeltä eikä hän nähtävästi tahtonut osata vastata

mitään.

-- Näet, rakkaani, Hilja on erinomaisen hyvä nainen -- alkoi hän.

-- Niin, niin, minä sen tiedän, että hän on hyvyyden jumalatar --

vastasi Esteri nenäkkäästi -- vaan eikö hän sinustakin ole väliin

turhan tarkka vanhan kotiopettajattaren tapaan? Äiti sanoo, että vanhat

tytöt muuttuvat aina enemmän tahi vähemmän omituisiksi, ja sitte --

eikö sinustakin, Knuut, hänellä ole niin samakka iho?

Esteri kohotti hienohipeäiset kasvonsa niin viekottelevasti Knuutin

nähtäväksi, että Knuutin täytyi myöntää ja vakuuttaa todeksi sanansa

vähintään puolella kymmenellä suukkosella maailman hienoimmalle

»sametti ruusuhipeälle».

Vaan pääkaupungissa kulki Hilja uuvuttavia katuja. Hän teki työtä yhtä

ahkerasti kuin ennenkin, vaan ei kuitenkaan itseään varten. Kun itse on

saanut kokea kovuutta, niin aukeavat silmät näkemään muidenkin surua ja

hätää. Hän piti arvokkuudella päänsä pystyssä eikä kukaan, joka hänet

tapasi, voinut huomata, että myrsky aivan äskettäin oli tuhonnut hänen

maallisen onnensa. Ja tämä ulkonainen tyyneys ei ollut ainoastaan

näennäistä, hän todellakin tunsi itsensä voimakkaaksi ja olevansa

varustettu elämän taisteluun, saattamaan sen hyvään loppuun.

Hänen itsekkäisyydestä vapaa rakkautensa antoi hänelle voimia, tämä

rakkaus, joka kärsii kaikki ja kestää kaikki, sillä se on jumalallista

alkuperää.