Vanhoja muistellessa esiintyy aina selvänä monien muiden kuvain
joukossa vanhan karjakon pitkä luiseva vartalo, leveä rokonarpinen
muoto ja rehelliset silmät. Kauniiksi ei häntä voinut sanoa, vaan perin
rehellinen näkönsä todisti, mikä hän oli -- uskotun palvelijan tyyppi
vanhoilta hyviltä ajoilta.
Meidän päivinämme on harvassa sellaisia ihmisiä, sen vaikuttaa jo ajan
henki, mikä kaikkiin elämän oloihin on painanut levottomuuden leiman;
nyt ei ole enää aikaa kauvan viipyä yhdessä kohdin, levoton ihmismieli
haluaa vaihtelua ja taas vaihtelua ja niin muutetaan paikkoja
lakkaamatta, jota tekevät niin ylhäisemmät kuin alhaisemmatkin.
Vanha karjakko palveli samassa herrastalossa »koko aikansa», eikä hän
koskaan ajatellutkaan muuttaa toiseen taloon. Hän oli emännän luotetuin
tuki suuren maatilan talouden hoidossa, oikein kansan sanaan »uskottu
henkilö», vaan tämän suosion takia oli hänellä paljon vihollisia
tovereissaan, jotka eivät voineet häntä suvaita sen luottamuksen takia,
jota osoitettiin hänelle. Hän kärsi kuitenkin tyyneesti tämän
kiusallisuuden eikä koskaan muitten palvelijain takia väistynyt
velvollisuuksien tieltä.
Karjaa rakasti hän kuin äiti lapsiaan, hoiti niitä yöt kaiket -- kun
niin oli tarve -- niin tunnollisesti ettei vertaa. Rakkautensa niihin
saikin hänet tekemään pientä, viatonta petosta -- mutta se olikin
ainoa tekonsa sitä laatua. Hän näet sulloi jauhomitan täyteen
jauhonjakopäivinä. Siitä oli aina alituista kiistaa karjakon ja
rehumiehen välillä, joka karjakon mielestä sorti navettakarjaa hevosten
hyväksi, ja valituksia tehtiin molemmin puolin niin usein, että
molemmat lopulta joutuivat isäntäväen pilan ja naurun alaisiksi; sillä
vaikka karjakko muuten oli hiljainen ja sävyisä nainen, niin oli hän,
kun karjasta oli kysymys, tanakka puolestaan.
Muuten hän oli rauhaisa ja lauhkea kuin lehti. Ei koskaan unohdeta
runsaita osia, joita hän jakoi lapsijoukolle, joka keräysi padan
ympärille hänen juoksuttaessa juustoa, ja sitä kärsivällisyyttä, jota
hän osoitti kertoessaan iltakaudet satuja kuunteleville pienokaisille.
Talvi-iltain mieluisimpia huveja oli nimittäin, iltasta odottaessa ja
Nukku-Matin ahdistaessa, mennä piikain kamariin ja siellä karjakon
korkealla sängyllä istuessa kuulla hänen kansanmurteellaan kertovan
vanhoja ja moneen kertaan kerrotuita, vaan aina uutuuden viehätyksellä
kuultuja satuja, rukin vinhasti suristessa ja hienon langan
muodostuessa hänen vikkelissä sormissaan.
Vaan vasta omalla alallaan liikkuessa oli karjakko täydessä
arvokkuudessaan, silloin kuin hän oli suuressa, raittiissa
maitokamarissa, jota hän piti erinomaisessa järjestyksessä ja
mallikelpoisen puhtaana. Tunsi todella nautintoa katsellessa kirkkaan
puhtaaksi pestyjä hyllyjä, joissa oli pitkät rivit lumivalkoisia
maitopyttyjä, maukkaita, kuivamaan pantuja juustoja ja suuria pyttyjä,
joissa oli kullankeltaista pappilan voita. Täällä hallitsi karjakko
kuin kuningatar epäämättömällä vallalla ja arvolla, ja itse oli aina
antamassa joka tipan maitoa, mikä tarvittiin talouteen, jotta ei kukaan
pääsisi tekemään epäjärjestystä siellä. Hän olikin ylpeä saadessaan
katsojille näytellä aarteitaan ja varustaa herrasväen pöytä herkuilla,
jotka olivat hänen hallussaan ja joita tarjoiltiin aina kaikinpuolin
maukkaasti laitettuna.
Vaikka nykyaikaiset meijerit joka päivä parannettuine koneineen ovat
maitotalouden saaneet toiselle kannalle, niin muistelee kuitenkin
kaipauksella entisen ajan hauskoja maitokamareita, joissa valmistettiin
kaikki talon omiksi tarpeiksi, niin ettei ollut koskaan puutetta
voista, hyvästä kermasta ja verrattomasta viilistä.
Minä tosiaan uskon, että tuo kunnioitettava vanha karjakko kääntyisi
haudassaan, jos näkisi, miten meidän päivinämme hoidetaan karjaa ja
miten aamulla joka ikinen maitotippa kulettaa koluutetaan
kylänmeijeriin, jollei sellaista laitosta ole itse talossa. Eukko
varmaan sanoisi niinkuin moni muukin:
-- Talonpoika kokoaa rahaa, vaan työmies ei saa voimaa
kurnaali-maidosta.
Kun sunnuntaina iltapäivällä sattui menemään maitokamarin ohi, niin
kuului sieltä tavallisesti yksitoikkoista, hiljaista muminaa. Kun
katsahti sisään, niin näki karjakon puhtaan palttinaisen verhon takana
istuvan lukemassa saarnaa vanhasta paksusta postillasta, joka oli hänen
oma kallisarvoinen omaisuutensa ja jolla arkipäivinä oli sijansa
hyllyllä kevätjuustojen yläpuolella.
Hän ei ollut niitä, joka kristillisyyttään piteli esillä kuin
kaupankalua, vaan koko hänen elämänsä oli vaellusta Jumalan tahdon
jälkeen uskollisessa velvollisuuksien täyttämisessä, ja minä olen
varma, että hän luki postillaa yhtä paljon henkensä virkistämiseksi
kuin täyttääkseen pyhäpäivän velvollisuutta.
Joka aamu, kun hän tuli navettaan -- varsinaiselle työkentälleen --
rukoili hän nöyrästi Jumalan siunausta itselleen ja karjalle, joiden
menestys oli hänelle sydämenasiana, ja siunausta olikin hänen työssään.
Hänellä »onnistui» karja, sanottiin, vaan itse tiesi hän parhaiten,
mistä onni tuli.
Karjakko oli tullut pappilaan nuorena, reippaana tyttösenä, oli
kuluttanut parhaat nuoruutensa voimat työhön isäntäväkensä hyödyksi,
joiden kunnioituksen ja ystävällisyyden hän oli saavuttanut, ja joita
kohtaan hän itse tunsi mitä lämpimintä mieltymystä. Nyt oli hän jo
aikoja sitten jättänyt parhaan ikänsä, ja kun kunnioitetun perheenisän
kuoleman takia pesä hajoitettiin, jossa hänelläkin, palvelijalla, oli
ollut kotinsa, niin ei hän enää vanhoilla päivillään tahtonut palvella
vieraita, vaan päätti pankkiin sijoitetuilla säästöillään rakentaa
itselleen oman tuvan vanhain päiväinsä varaksi.
Tuumasta toimeen! Tupa tuli valmiiksi, valkaistuine uunineen ja
perunakellarineen tuvan sillan alla, oikein sellainen pieni ihannetupa
hänen mielestään, ja sitte rakennettiin siihen vielä pieni pyhäkamari
eteiseen, jossa vanhan karjakon hyvin säilyneet ja kirjavat
karttuuni- ja villavaatteet, peitteet, silkkihuivit ja vahvaompeleiset
pieksut olivat järjestettyinä kaikessa kauneudessaan ja edullisemmassa
valossa kuin pappilan ullakon pimeässä sopukassa, jossa niitä lapset
olivat katselleet suureksi huvikseen.
Hänellä oli siis pieni, rauhaisa soppi vanhoina päivinään, vaan lepo ja
vapautensa eivät liene koskaan haihduttaneet entisten aikain kaipausta,
pappilaa hän ei unohuttanut koskaan ja suurin ilonsa oli saada
vieraakseen matalaan majaansa entisen isäntäväkensä. Silloin pani hän
mielellään pannun tulelle, ja nuoret halulla söivät hänen herkkuisia
pannukakkujaan, vaikka jo aikoja sitten olivatkin vieraantuneet hänen
saduilleen.
Nyt on jo monia vuosia sitte vanha karjakko levännyt hiljaisessa
hautuumaassa ja vaatimattomassa hautamerkissä on vanhan isäntäväkensä
panettamat sanat: -- Sinä hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä olet
ollut uskollinen, mene Herran iloon.
Kunnia ja kiitos hyvälle, rehelliselle palvelijalle ja rauha hänen
muistolleen.