KOTI.

Joulukertomus.

_Tervehtii jo meitä

Joulu armainen._ --

-- Pyydän anteeksi, hyvä rouva, minä en huomannut teitä heti tässä

tungoksessa, -- tohtori kumarsi ja ojensi nuorelle professorin rouvalle

kätensä tervehdykseksi. -- Täällä junalla on todella sellainen tungos,

kun kaikki ihmiset sulloutuvat matkalle aivan kuin hullut ja ihan kuin

koko pitkänä vuonna ei olisi muuta sopivaa matkustuspäivää kuin

joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä.

-- Te laskette leikkiä, tohtori Nord. Onhan luonnollista, että kaikki

haluavat kotia joululle.

-- Joilla nimittäin on koti, rouvani. Minä en satu olemaan niitä

valituita.

-- Noo, minkävuoksi sitten olette meidän kanssamme täällä tungoksessa

tänään? -- nuori rouva kysyi ja katsoi tohtoriin lapsellisilla,

kirkkailla silmillään.

-- Virkavelvollisuus vaatii, hyvä rouva. Minun pitää mennä tarkastamaan

ruumista, kun nimittäin muuan vanha juoppo ukontynkä on tavattu

hengettömänä hiekkakuopassa eivätkä asianomaiset ole voineet ymmärtää

kuoleman syytä.

-- Uh, niin inhoittavaa!

-- Niin, anteeksi suoravaisuuteni, tiedättehän entuudestaan, että olen

materialisti, joka otan elämän ja olot siltä kannalta. Mutta teillä

varmaan on miellyttävämpi matkan päämaali; minne on matka, jos saan

kysyä, lasten ja kukkasten kera?

-- Me matkustamme kotia äitini luo, joululle lapsuuteni kotiin. Ja kun

mieheni ei joutanut aikaisemmin lähtemään, niin lykkäytyi matkamme

täksi päiväksi. Asemalta on vielä pitkä taival Koivuniemeen, joksi

rakasta kotitaloani sanotaan, vaan hevoset ovat meitä vastassa, niin

että kaikessa tapauksessa pääsemme perille joulukuusen sytytykselle!

Hänen äänensä soi ihastusta ja silmistä ääretön, vaan salattu riemu

loisti.

Tohtori oli istahtanut vaunun sohvan päädylle ja loi terävillä

silmillään tarkastavan katseen vastapäätä istuvan rouvan raikkaalle,

heleälle ja nuorekkaalle muodolle.

-- Katsokaas! -- professorin rouva sanoi, joka samassa kääntyi

katsomaan ikkunasta, -- Tuollainen sankka lumisade. Maa pukeutuu

juhlapukuun, ja kautta koko maan siunataan erinomaista rekikeliä.

Pehmoinen, puhdas lumi on joulun runoutta, huurteisissa metsissä,

joissa talvitaivaan tähdet kimaltelevat lumikiteissä, niissä on

tunnelmaa; reki liukuu liukkailla teillä niinkuin satumaassa ja

kulkusten helinä illan hiljaisuudessa on kuin kaukaista laulua

jouluilosta tuhansissa kaukaisissa kodeissa Suomen syrjäisillä

seuduilla.

Tohtori katsoi häneen hymyillen:

-- Tehän runoilette, hyvä rouva!

-- En ensinkään, minä vain kerron, miltä tuntuu matkustaa kotia. Sitten

naimisiin tultuani en ole ollut joulua äitini luona -- kaikki muistoni

ovat kouluajoilta, kun tultiin kotia juhlille. On ollut aina mitä

estettä milloinkin joulumatkalle, etupäässä pienten lastemme hoito,

vaan kaiken aikaa olen ikävöinyt sinne, hyvänen aika miten olen

kaihonnut! -- Hän puristi kätensä yhteen ja katseli ohikiitäviä

seutuja: -- Minusta tuntuu, että juna menee niin hitaasti. -- Hän

hymyili ja nyökytti päätään professorille, joka istui sohvalla toisella

puolen vaunua ja huvitteli vanhinta lastansa -- vaaleaveristä,

viisivuotiasta poikaa -- näyttämällä ja selittämällä kuvia muutamasta

joululehdestä.

-- Miehenikin ikävöipi maalle -- sanoi nuori rouva hyväilevällä

äänellä. -- Hän tarvitsee lepoa ankaran työnsä jälkeen, ja siellä

kotonani onkin niin suloisen rauhallista. Te hymyilette minulle, herra

tohtori. Teistä on innostukseni naurettavaa ja käsittämätöntä, sen näen

ivallisesta katseestanne, vaan suokaa anteeksi, minä en tänään voi

ajatella enkä puhella muusta kuin yhdestä ainoasta asiasta!

-- Enhän minä naura, rouvaseni, minä vain istun ihmetellen tuota

kummallista koti-ikävää; olisi todella hauska voida tutkia sitä

pienempiä osiansa myöten.

-- Eikö teillä ole koskaan ollut kotia?

-- Sanokaamme sitä suojapaikaksi, hyvä rouva, mitä eläimellinen

olentoni on pitänyt olinpaikkanansa.

-- Koditon, oh Jumalani! -- hän otti kiihkoisesti syliinsä

kaksivuotiaan lapsensa, joka nojaili hänen syliään vasten, ja puristi

lapsen rinnoilleen, -- minä säälin teitä, herra tohtori, teiltä on

puuttunut paras, mitä maailmassa on! Nähkääs, hän, jolla on ollut hyvä

koti -- joutukoonpa sitte mihin maailman kolkkaan tahansa -- on aina

sydämessään säilyttävä tämän kodin muiston, hän aina ikävöipi sinne

takaisin ja läpi elämän surujen ja ilojen, vastusten ja pettyneiden

toiveitten -- vielä läpi epätoivon synkän yön kodin muisto loistaa kuin

tähti, kun jo kaikki muu on pimentynyt.

-- Nyt te taas haaveilette, hyvä rouva!

-- En lainkaan, se on puhdasta totta, minähän itse tiedän minkä

arvoinen sellainen koti on; sen ympärillä kiertävät puhtaimmat,

kauniimmat muistoni, muistot äidin vaalinnasta, isänrakkaudesta,

siskoelämästä ja lapsuuden riemuista. Minkä aurinko on kukalle, on hyvä

koti pienelle ihmistaimelle, joka ainoastaan kodin turvissa ja

vaikutuksen alaisena voi kehittyä siksi, mikä sen tarkoituksena on.

-- Teidän ajatuksenne mukaan ei siis koditon ole täysin normaali?

-- Niin pitkälle en mene -- vastasi rouva nauraen -- minä tahdoin

ainoastaan sanoa, että hän saa väärän suunnan ja että monet suuret

kyvyt hänessä jäävät kehittämättä, myöskin puuttuu häneltä edellytyksiä

-- esim. onnensa luomiseen! Hän on lapsuudessaan menettänyt kalliita

etuja, joiden takaisin saamiseen vaaditaan pitkää elämän taistelua, jos

saa takaisin silläkään.

-- Uskotteko siis, että tuollainen koditon käenpoika välittääkään

koskaan todenteolla taistella tuon onnen saavuttamiseksi, jota

tarkoitatte -- kodin? -- tohtori kysyi pilkallisesti.

-- Minä ajattelen, että kun alhaisimmatkin eläimet vaistomaisesti

rakentavat pesän itselleen, pitäisi saman tunteen olla kätkettynä

ihmiseenkin -- rouva vastasi yksinkertaisesti.

Tohtori kumarsi:

-- Minulla ei ole ituakaan tuota vaistoa, mitä sitten teette minulle,

rouva hyvä?

-- Te erehdytte, tohtori Nord, se vaisto on, vaan se uinailee ja kun se

herää, niin kyllä tekin niinkuin muutkin koetatte pyrkiä hakemaan

itsellenne kodin. Maistakaahan vain onnenmaljasta, niin haluatte

mielellänne tyhjentää sen pohjaan -- hän sanoi iloisesti. -- Jaloimmat,

puhtaimmat tunteet ovat sanassa _koti_. Koti kasvattaa isänmaan

rakkauden -- ken kuolis ei maan eestä tän! Koti vahvistaa meitä elämän

taisteluun ja opettaa meitä tuntemaan perhesiteiden pyhyyden, ennen

kaikkea opettaa se meitä rakastamaan ja -- se kuvastaa meille

ijankaikkisen, taivaallisen kotimme perikuvan.

Tohtori Nord puri viiksiään hymyillen ivallisesti: -- Minulla on elämän

periaatteena jokaisen olennon ehdoton vapaus, minä en tahdo tietää

mistään siteistä ja isänmaanrakkaus minusta ei ole monen pennin

arvoinen. Minä olen kosmopoliitti, rouvaseni, enkä pidä mitään kolkkaa

maanpallollamme niin rakkaana, että haluaisin vuodattaa yhtäkään

veripisaraa sen puolesta. Kun maailma ahdistaa minua, niin annan

samalla mitalla takaisin, ja tuosta perikodista, josta mainitsitte,

rouvaseni -- kysykää ruumismadoilta sitä asiaa -- maasta olet sinä

tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.

Nuori rouva istui liikahtamatta katse muuttumattomana aivan kuin hän ei

olisi huomannut tohtorin viimeistä karkeaa lausetta. Likinäköinen

professori istui nenä melkein kiinni sanomalehdessä kiintyneenä sitä

lukemaan, ja nuori John, joka huomasi joutuneensa unohduksiin, oli

hiljaa hiipinyt alas isän polvelta ja kiipeili nyt äidin vieressä

koettaen päästä katselemaan ulos ikkunasta: -- Äiti! -- Rouva vavahti

kuullessaan lapsen äänen: -- Äiti, olemmeko jo perillä, tuollahan on

hevosia?

-- Emme ole poikaseni, se ei ole meidän asema, ja nuo hevoset eivät ole

isoäidin, vaan ne ovat ehkä jonkun toisen isoisän tahi isoäidin, jotka

myöskin ovat lähettäneet hevosella noutamaan rakkaita jouluvieraita.

-- Äiti, kerro millaista on siellä perillä, vaan ensin hevosista.

-- Mutta kultaseni, sinähän tiedät hevosista enemmän kuin minä.

-- Niin niin, vaan kerro kuitenkin!

-- No niin, ensiksi, kun tulemme asemalaiturille, niin näemme

Anderssonin, isoäidin luotetun ajajan, joka seisoo siinä ja hymyilee ja

ojentaa kätensä ottaen syliinsä pikku Gärdan, ja tavaramakasiinin luona

hirnuvat Polle ja Kipuna! Pollella on valkonen pilkka otsassa ja

Kipunalla kaunis vaaleankellertävä kihartava harja.

-- Kipuna on Johnin hevonen ja Polle on Gärdan, se on niin lauhkea ja

sopii tytölle!

-- Aivan oikein poikaseni, hevoset ovat maailman siivoimpia ja

kauniimpia eläimiä, siitä me olemme jo kauvan sitte sopineet, vaan nyt

ovat ne levottomia odottaessaan meitä; me kiiruhdamme rekeen; sinä,

joka olet iso poika, istut isän syliin ja Gärda äidin syliin, Andersson

hyppää keulaistuimelle ja sitte lähtevät hevoset kiitämään maantietä

niin, että lumi pölynä tupruaa ympärillämme, luimistavat korvansa ja

syöksyvät sitä vauhtia, aivan kuin tietäisivät, että meillä on kiire.

-- Kulkuset soivat! Me ajamme hiljaisten metsäin läpi, ohi asuttujen

kylien ja pienten köyhäin mökkien, joissa lapset iloitsevat palavien

kynttiläin ja takkavalkean ääressä, me ajamme, ajamme Unelan maille,

pienoiseni ja -- kun heräämme, ovat hevoset jo isoäidin talon pihalla,

me olemme kotona!

-- Ja sitte äiti, entäs sitte -- pienokainen oli käärinyt pulleat

kätösensä äidin kaulaan ja tähysti odottavasti hänen kirkkaisiin

silmiinsä.

-- Sitte, lapseni -- äiti loi poikaan haaveilevan katseen -- sinä näet,

John, tulia kaikissa ikkunoissa; ovet lentävät sepposelälleen ja

kynnyksellä seisoo isoäiti itse, avosylin tervehtien meitä

tervetulleiksi!

-- Ja entäs joulukuusi, äiti?

-- Niin, joulukuusi, semmoinen suuri, kaunis kuusi on salissa ja sen

latvassa tähti -- Betlehemin tähti, niinkuin tiedät: ja niin paljon

kynttilöitä, ne kaikki sytytetään yhtä aikaa, samassa kun astumme

sisään, ja kuusen takana on sunnuntaikoulun oppilaita, jotka laulavat:

Tervehtii jo meitä

Joulu armainen --

-- Vielä kerro, vielä, vielä -- --

-- Joulupukki turkeissa ja suurissa saappaissa tulla koluaa porstuassa

ja astuu sisään, suuret lumihiuteet kimaltelevat hänen karvalakissaan.

Gärda pelästyy ja piilottaa päänsä isän poveen, vaan sinä menet ja

annat kättä joulupukille.

-- John ei koskaan pelkää!

Äiti nyökäytti päätä myöntymykseksi: -- Se onkin kiltti pukki, hän tuo

lahjoja kaikille, hän ei unohda ketään, ei sokeata ruotiämmääkään, joka

istuu uuniloukossa ja hyräilee jouluvirttä särkyneellä väräjävällä

äänellään. Tuli uuneissa lieskaa ja räiskää iloisesti, kaikkialla on

niin kodikkaan lämpöistä ja huoneissa tuoksuu kuusen ja palaneen lakan

haju -- siellä sisällä on niin jouluinen ilma ja ulkona on niin

hiljaista. Joulun enkeli leyhyttelee hiljaa »rauhaa maahan» luonnon

uinuessa.

-- Kas niin, nyt juna viheltää! Herää Gärda; John, katso näkyykö

Anderssonia. Hyvästi herra tohtori -- rouva kääntyi ja ojensi hänelle

kätensä, joka oli lauhkea kuin talvisen auringon säde -- jääkää

hyvästi!

Tohtori piti hänen kättään omassaan hetken aikaa ja katsoi häneen

omituisesti: -- Kiitoksia kertomastanne kauniita -- satuja!

Rouva pudisti päätään: -- Eivät ne olleet satuja, tohtori Nord, minä

kerroin todellisuuden mukaan, ja pian saa poikani nähdä omin silmin

todeksi kaikki. Me olemme satoja kertoja kertoneet sen saman, vaan aina

se on meitä molempia yhtäpaljon huvittanut, siitä saatte olla varma.

Tohtori hymyili epäilevästi: -- Pieniä asioita pienille lapsille!

-- Oh, te parantumaton, jota ei voi mistään saada vakuutetuksi -- eivät

ne ole pieniä asioita, jotka koskevat elämän suurinta onnea. Mieheni

olisi pitänyt auttaa minua todistamisessa, minulla naisraukallahan on

vaan tunteeni, joihin vedota. Vaan se on kuitenkin totta, että sana

koti on kaunein sana, jota maailmassa on mainittu.

Tohtori taas nauroi, vaan tällä kertaa hyvin ystävällisesti: --

Tyrkyttäkää sitä tuohon pojan nastaan, hän ei ole vielä liian vanha

oppimaan sitä läksyä -- hän sanoi surunvoittoisesti.

-- Vaan kuule, John -- tohtori otti pojan syliinsä -- en minä näe

yhtään ajajaa junalaiturilla enkä hevosia makasiinin luona,

ajatteleppas jos isoäiti olisikin unohtanut kaikkityyni, jos hän ei

olekaan muistanut, että nyt on jouluilta?

Lapsi katseli hetkisen aikaa epäilijää päästä jalkoihin melkein

rajattomalla ylenkatseella, sitte kääntyi hän äitiin ja sanoi:

-- Äiti, voi kun tuo on tyhmä, Johnkin tietää paremmin.

-- Hiljaa, hiljaa poikaseni -- äiti pani kätensä pienen rupattajan

suulle.

-- Elkää estäkö, rouvaseni, puhtaimman totuuden saa kuulla lapsen

huulilta -- tuo pienokainen onkin oikeassa! Kas John, tuolla onkin

sinun Anderssonisi ja hevosesi aidan luona, isoäidilläsi olikin hyvä

muisti, huomaan minä ja nyt sinulle tulee hauska joulu!

-- Tietysti! Tulkaa tekin katsomaan -- John oli heti valmis sovintoon.

-- Kiitos tarjoomastasi jouluiloasi »tyhmälle sedällekin» -- tohtori

vastasi hymyillen -- minä seuraan ajatuksillani teitä sinne kotia --

hyvästi!

Matkustajamme jäivät aseman laiturille, kun juna lähti edelleen

puhkuamaan, vaan tohtori Nord seisoi junan ikkunassa ja katseli heitä

niin kauan kuin voi; hänestä tuntui kuin talven hyinen ilma olisi äkkiä

tunkeutunut ulkoa vaunuun, jossa äsken oli niin lämpöistä ollut, ja hän

väristen kääreysi syvemmälle turkkiinsa. Olikohan se vain tuo ulkoinen

pakkasuho, joka kylmetti häntä, vai ehkä kaipuu jotakin lämpöistä ja

kaunista, mikä juuri oli kadonnut hänen läheisyydestään -- tuo lämmin

perheonni, joka oli luonut häneenkin yksinäiseen joitakin kirkkaita

säteitään. Hänen katseensa, joka oli mihinkään kiintymättä kulkenut

ohikiitävää seutua, kirkastui äkkiä ja kylmä ilme, joka oli melkein

asuttunut hänen huulilleen, katosi niiltä. Hän ajatteli kaikkea, mitä

tuo suloinen naisen ääni oli hänelle äsken kertonut, se oli

luonnollisesti kaikki mielikuvittelua, kauniita satuja, vaan kuitenkin

-- -- Hänen huulensa liikkuivat hiljaa: -- Minä tiedän, että olen hullu

-- hän mutisi -- vaan minä kadehdin heidän -- kotiaan!

* * * * *

Juna kiiti kiitämistään, aurinko laskeutui ja lyhyt talvinen päivä

peittyi hämärään tähtien syttyessä iltataivaalla valaisemaan

lumipeitteistä maantietä, jota reki liukui liukkaasti isoäidin hevosten

kiitäessä mielihalulla.

Professori puheli uuraasti Anderssonin kanssa vuodentulosta ja

maanviljelysasioista, jotka olivat hänen filosofiastaan yhtä kaukana

kuin taivaan tähdet maasta. Nuori rouva istui äänetönnä hänen

vieressään ja kiihkeästi odotellen katseli eteensä, hänen piti ennen

muita huomata tuikuttava tuli Koivuniemestä; hänen ensimmäisenä saada

herättää nukkuvat lapset riemuhuudolla: -- Nyt ollaan kotona!

Se hetki tulikin vihdoin. Pieni Gärda katseli tajuamatta ympärilleen,

John sitävastoin hypähti heti pystöön ja huusi riemastuneena: -- John

näkee pienen oksan joulukuusesta tuolta salin ikkunasta.

-- Mutta tuossa ensimmäisenä on sinulle isoäiti -- ah, äiti, äiti! --

nuori rouva antoi hymyillen ja kyynelsilmin molemmat aarteensa hänen

syliinsä -- voi kun olen ikävöinyt sinua ja kotia.

-- Niin, hän ei tahtonut oikein perehtyä uusiin oloihin -- sanoi

professori ystävällisesti -- minun kukkani oli liian syvään juurtunut

lapsuudenkodin maaperään, vaan suokoon Jumala, että meidän lapsemme

oppivat samalla tavalla rakastamaan kotiaan, kuin äitinsä, sillä

jalompaa, hellempää ja parempaa olentoa kuin sinä, pieni sydänkäpyseni,

ei ole maailmassa, sen minä uskon järkähtämättömästi --

-- Ja sekö kaikki on kodin ansiota?

-- Niin minulla on täysi syy otaksua.

-- Ehkä hyvästä tyttärestä tulee aina hyvä vaimo -- isoäiti veti

rakkaasti nuoren rouvan syliksi ja suuteli otsalle. Lapset syöksyivät

joulukuusen luo, joka loisti täydessä kirkkaudessaan ja näytti heille

riemuitsevan ja aivan kuin sanovan: nyt on joulu tullut.

-- Onko sinulla joulupukkikin, mummo? -- kysyi John.

-- Onpa vain, siitä saat olla varma, poikaseni -- ja sinä minun

kultakipeneeni -- iloista joulua, lapseni, oikein hauskaa joulua

teille! Tulkaa tänne joulukynttiläin valoon, tyttäreni, minun pitää

katsella sinua oikein tarkoin. Jumalan kiitos, sinähän olet aivan

niinkuin ennenkin.

-- Ja sinä myöskin, äiti kulta.

-- En ole aivan ennallaan, minulla on enemmän hopeahiuksia ja ryppyjä.

-- Ne kuluttaa ja silittää pois lapsenlapset; et voi uskoa, miten

mieheni ja minä -- lapsista puhumattakaan olemme olleet iloissamme

tästä joulumatkasta, että saamme viettää joulua täällä sinun kanssasi

levossa ja rauhassa. On niin sanomattoman hauskaa olla kaikkien

rakkaittensa kanssa koolla vanhassa kodissa, jonka sinä, äitiseni, olet

tehnyt niin kalliiksi ja mieluisaksi lapsillesi. Kiitos siitä, Jumala

sinua siunatkoon! -- Nuori rouva syvästi liikutettuna suuteli äitinsä

käsiä, vaan vanhus silitti hyväilevästä hänen päätänsä: -- Elä kiitä

minua -- sanoi hän hiljaa -- hyvä koti on Jumalan lahja, paras, mitä

voimme maan päällä saavuttaa paitsi lupausta asunnoista tuolla

ylhäällä. Siellä, rakkaani, vasta siellä olemme kotona!