Baalbek ja Libanon.
Libanon'in yli kyllä kannattaa kulkea. Se matka on viehättävimpiä koko
maailmassa ja palkitsee jo yksinään koko tuon pitkän Syrian retken
vaivat. Niin oivallisella kivitiellä kulkemisesta tai ratsastamisesta,
kuin on Beyroth'ista Damaskukseen, oikein siitäkin jo nauttii.
Nautintoa lisäämässä on rehevä maakunta, jonka läpi tie kulkee, ja
uhkeat maisemat, joita on nähtävissä. Mutkistellen menee tie Libanon'in
ja sen 6,000 jalkaa korkean solan yli, sitten 3,000 jalkaa alas päin
Bekaa'n hedelmälliselle tasangolle, sitten taas 1,500 jalkaa ylös päin
Antilibanon'in vuorelle ja runsaasti 2,000 jalkaa verkalleen alas päin
Damaskusta kohti; näin monta korkeuden vaihdosta tapahtuu 112
kilometrin (105 virstan) matkalla. Tällä retkellä, semminkin kun lähtee
Damaskuksesta päin, tulee kokemuksesta huomaamaan todeksi tuon
arabialaisen lauseen: Libanon kantaa päänsä päällä talven, olkapäillään
kevään ja sylissään syksyn, suvi uinailee sen jalkojen juurella.
Joka päivä kulkee yksi päivä- ja yksi yöposti Beyroth'ista Damaskukseen
ja matkaa koko välin 13 1/2 tunnissa. Tämä "diligence impériale
ottomane" on erään ranskalaisen yhtiön oma, joka vuonna 1867 rakensi
tienkin; sama yhtiö välittää suurilla vaunujoukoillaan tavaraliikettä
ja kantaa tietullin. Yhtiön kyytivaunut ansaitsevat kyllä näkemistä. Ne
ovat suunnattoman suuria laatikoita, joissa on kuusi sijaa pääosassa,
kolme etuosassa ja viisi ylhäällä katolla; molempia viimemainittuja
pidetään ensi luokkana ja sen, joka tahtoo ihailla luontoa, täytyy
tyytyä näihin epämukaviin istuinsijoihin, vieläpä nousta tuulen
liehuteltavaksi. Pitkän ajan ja oikein perusteellisesti punnittuamme
asianhaaroja kokeneen oppaamme, Frans-paroonin kanssa, olimme me
päättäneet kulkea näillä kuuluisilla ajoneuvoilla suurimman osan
matkaa, aina Schtoran asemalle asti, sieltä tehdä pienen kierroksen
Baalbek'iin ja sitten taas Schtorasta alkaen joko ratsastaa Libanon'in
yli tai käyttää hyväksemme seuraavan päivän kyytivaunuja. Jos tahdoimme
olla varmoja siitä, että saamme määrätyn paikan vaunuissa, olisi meidän
täytynyt maksaa kahdenkertaisesti matkasta Schtoraan asti. Jospa olisin
tiennyt, mitä meitä kohtasi, en olisi pitänyt tätä maksua liikanaisena.
Noiden oivallisten hevostemme, jotka yhdentoista päivän kuluessa olivat
käyneet meille rakkaiksi ja arvokkaiksi, täytyi joka tapauksessa heti
palata mukarin kanssa Jerusalem'iin. Mutta dragomaani ratsasti
Beyroth'iin eräällä sinne palaavalla hevosella.
Jo kello kolmen ajoissa aamulla kolisti Dimitri-ravintolan ylen innokas
palvelija meidät hereille makeasta unesta. Olimme kyllä näin aikaiseen
nousemiseen jo tottuneet noissa vähemmin miellyttävissä arabialaisissa
yösijoissamme, mutta täällä hyvällä vuoteella maatessamme olisimme
mieluisasti vähän palkinneet edellisiä laimiinlyömisiä. Olihan tämä,
näet, koko viisiviikkoisella matkallamme, merkillistä kyllä,
ensimmäinen varsinainen ravintola, jossa olimme yötä. Johanniittein
vierasmaja Jerusalemissa, niin moitteeton kuin se onkin, ei
vaatinutkaan ravintolan arvoa. -- Aamiainen ravintolan suuressa
ruokahuoneessa lampun himmeässä valossa ei ottanut oikein maistuakseen;
kumminkin jaoimme ruokailuamme katselleelle viinurille ja lukuisille
muillekin haluaville tällä kertaa jotenkin mielellämme juomarahoja, ja
meidät päästettiin talon pikkuportista kumarruksessa kadulle, käymään
läheistä postitaloa kohti. Pimeydestä huolimatta oli siellä jo vilkas
liike. Noah'in arkki oli jo valmiina. Koetimme anastaa itsellemme
ylhäältä parhaat paikat, mutta eräs valkopukuinen, tukeva herra, joka
siellä pimeässä kopeloi matka-arkkujen keskellä, esti meitä lausuen
painavasti pari ranskalaista sanaa. Vihdoin pääsimme kumminkin
sijoittumaan ja tyynimielisinä katselimme sitten, miten matkaseuramme
yhä enentyi, hevoset valjastettiin ja eräs arabialaisvanhus, joka oli
alhaalla olevaan paikkaansa perin tyytymätön, tuikeana rähisi.
Vihdoin, vähän epäsäntillisesti k:lo 1/2 5 jälkeen, avataan talon
rautaiset portit ja nuo raskaat, kellervät vaunut lähtevät, kuuden
hevosen vetäminä, rämisten täyttä vauhtia eteen päin. Hämärää kun on,
ei Damaskusta eikä sen reheviä puutarhoja voi, valitettavasti kyllä,
vielä juuri paljon nähdä; ainoastaan kukkien unelmat tuoksuivat
erittäin viehättävästi hiljaisessa avaruudessa. Meistä itsestämme
tuntui, kuin olisi Damaskuksessa olomme ollut unelma ja pysyäksemme
tuossa kauniissa unelmassa tuuditutamme itsemme tässä salaperäisessä
aamuhämärässä aivan mielellämme vienoon uinailuun. Pian valkenee
kumminkin päivä, me tulemme varsinaiseen _Baradan_ jokilaaksoon ja
nousemme sitten verkalleen vuorenselännettä ylös metsättömän, punervan
_Kasiun_-vuoren ympäri. Mikä sanomattoman ihana maisema avautuu
nähtävillemme! Jyrkkien, 1,000 jalkaa korkeiden kallioseinämien välissä
kohisee Barada, ja sen sivulla kiertelee maantie hiljalleen eteen päin.
Joen reunus on niin tarkoin rehevän, vihannan ruohoston peittämä, että
virta on toisinaan aivan varjossa. Missä vaan vuorensola on hiukankin
leveämpi, sieltä vilahtelee kukkivien hedelmäpuitten keskeltä sieviä
maataloja, rikkaitten damaskolaisten kesähuviloita. En tiedä yhtään
laaksoa, en edes Sveitsissäkään semmoista, jonka pitäisin tätä Baradan
laaksoa ihastuttavampana. Erityisen viehätyksensä saa laakso sitä, että
siinä on niin omituisesti yhtyneenä jylhänihana luonto ja etelämaiden
runsas kasvullisuus. Ikävä kyllä kestää tätä nautintoa liian vähän
aikaa. Jo tunnin kuluttua kääntyy maantie äkkiä laaksosta
Antilibanon'in ylätasangolle, emmekä enään saa lainkaan nähdä Baradan
laakson ihanimpia osia.
Sen sijaan kuljemme me aution aron poikki, joka kyllä voi olla
damaskolaiselle sotajoukon-osastolle erinomaisen hyvä harjotuskenttä,
mutta meitä se ei suinkaan miellytä. Olimme siksi korkealla, että jo
alkoi viluttaa; vähän kadehdimme toista ajajaa, joka paksuun,
kameelinkarvaiseen viittaansa kääriyneenä ja kasaan kyyristyneenä veti
oikein autuaallista unta. Mutta kun me taasen olimme kulkeneet vuorten
yli ja rohkeita kaarroksia tehden laskeuduimme erääseen syvään
laaksoon, nousi hänkin ylös, muisti tärkeän virkansa ja alkoi
voimakkaasti jarruttaa vaunuja. Toisella kyytimiehellä oli kyllin
tekemistä hillitessään virkeitä hevosia, jotka mielellään juoksivat
viheriöivää vuorenrinnettä alas. -- Noin 1 1/2 tunnin kuluttua tulimme
me aina jollekin pysäyspaikalle, jossa vaihdettiin hevosia.
Matkustajiakin se vähän virkistytti, kun saivat oikoa kangistuneita
jäseniään ja kävellä itsensä lämpimiksi. Mutta kun Antilibanon'in
solasta kiisimme Bekaan avaralle tasangolle, ei meidän enää lainkaan
tarvinnut kaivata lämpimyyttä. Täällä Libanon'in ja Antilibanon'in
korkeiden vuorijonojen välissä oli rasittavan kuuma ja molemmin puolin
maantietä olevien pensastojen tuoksu oli aivan huumaavaa. Puut olivat
täällä niin reheviä, että niiden oksat olivat usein vähällä temmata
vaunujemme katon irti; aivan äkkiarvaamatta saimme me syyttömästi
pienen selkäsaunan.
Tuskin 1 1/2 tuntiakaan oli kulunut, kun jo olimme matkanneet poikki
tasangon; mutta vuoristomatka oli kestänyt 5 tuntia. Säntilleen k:lo 11
saavuimme Schtoraan ja samaan aikaan vieri myös Beyroth'ista tuleva
vaunu paksuja tomupilviä ilmaan tuoksuttaen pääaseman eteen. Täällä oli
kaksikin "ravintolaa," luultavasti molempien damaskolaisten
haaraosastoja, mutta aamiainen, jonka vaatimattomammassa niistä söimme,
ei ollut juuri kehuttava. Baalbek'iin vievät ajoneuvot, avonaiset,
kevyet vaunut seisoivat jo oven edessä, emmekä me puolestamme
viivytelleet kauan, vaan lähdimme kiitämään päämääräämme kohden.
Turhaan yrittelin maata kuumimman ajan päivästä. Kun ei se siis
onnistunut, koetin kiinnittää huomioni noihin siunattuihin ketoihin,
joiden läpi kuljimme, ja iloitsin nähdessäni niin runsaasti
viiniköynnöksiä ja laveita silkkiäispuu-metsiä. Muhkeita kyliäkin
sivuutimme ja kuljimme vuolaitten purojen yli. Vilaukselta vaan näimme
_Sahlen_ miellyttävän kaupungin, joka pilkisti esiin vähän syrjällä
tiestä kallioiden välissä ikään kuin kaukalossa.
Baalbek'in kaupunki sijaitsee Antilibanon'in juuren länsipuolella,
45 kilometrin matkan päässä Schtorasta. Libanon'in rinteiltä
laskeuduttuamme täytyi meidän kulkea vielä kerran Bekaan tasangon
poikki tosin nyt vinoon, koilliseen suuntaan. Eräs hieno ranskalainen
jesuiitti ja muuan baalbekiläisvanhus olivat matkakumppaneinamme.
Edelliseltä särkivät vaununpyörät pirstoiksi sievän kepin, jota hän jo
kymmenen vuotta oli kuljetellut toverinaan; onnettomuus saattoi hänet
kovin haikeamieliseksi, mutta tyynenä hän pysyi kumminkin. Olimme
hyvinkin väsyneitä, kun neljän tunnin ajan matkustettuamme pitkin
autioita kenttiä auringon lämpimästi paahtaessa, kyytimies viittasi
pönäkkänä muutamiin patsaisiin, jotka etäällä meistä kohousivat
korkeuteen; siellä oli Baalbek. Me tulemme yhä lähemmäksi ja erotamme
yhä selvemmin nuo merkilliset keltaiset temppelinrauniot. Vähää
ennen kuin pääsemme niiden luo, huomauttaa ajaja meille erästä
kivilohkaretta; laskeuduimme vaunusta ja käymme katsomaan sitä.
Edessämme oli kivimöhkäle, joka oli kokonaan kalliosta irroitettu ja
yläosasta tasaseksi hakattu; se oli oikein pelottava esine: 69 jalk.
pitkä, melkein 15 jalk. korkea ja 13 jalk. leveä. Sellaisista
neljäkäskivistä tekivät muinaiset Foinikialaiset rakennuksiaan. Kolme
niin suurta kiveä on tosiaan käytetty Baalbek'in Akropoliksen muuria
rakennettaessa ja liitetty 21 jalan korkeuteen muurin seinämäksi.
Tuskin voisi uskoa, mutta kumminkin on se totta. Aivan ällistyy muurin
luona seisoessa eikä voi käsittää, mitenkä tämä oli mahdollista
sen-aikuisilla työaseilla ja apuneuvoilla. Muinais-ajan kansat
kutsuivatkin koko temppeliryhmää "kolmen kiven pyhäköksi."
Kaupungin molemmat ravintolat koettivat kilvan saada meidät vieraikseen
ja tarjosivat meille asunnon toinen toistaan halvemmalla; me olimme
hyvin mahtavia, kun nyt ensi kertaa Jerusalemista lähdettyä esiinnyimme
ilman opasta ja panimme liikkeelle kaiken ranskan kielen taitomme.
Tietysti menimme vähemmän vaativaan ravintolaan ja hyvin siellä
viihdyimmekin. Koska aurinko ei enää kauan ollut taivaalla
pelottamassa, lähdimme me toteuttamaan päätarkoitustamme, joka oli
kuuluisain temppelinraunioiden tarkasteleminen: Olen kyllä Roomassa ja
Ateenassa ihaillut useita viehättäviä muinaisjäännöksiä, mutta en ole
muualla nähnyt yhtään ainoata niin suuremmoista, niin valtavaa, kuin
Baalbek'issa. Egyptiläiset rakennukset ja temppelit ovat tosin
suuruudeltaan silmiinpistävämpiä, mutta eräs hienosti sivistynyt herra,
jonka tapasimme Schtorassa, vakuutti Baalbek'in pyhäkköjen kerrassaan
hurmanneen hänet, vaikka hän juuri palasi Egyptistä. Furrer esittää
oivallisesti niiden vaikutuksen: "Syynä lumoamaan vaikutukseen, jonka
tämä rakennus tekee, on se, että kreikkalainen taide on tosin käyttänyt
egyptiläisten muistomerkkien suunnatonta suuruutta, mutta kumminkin
lyönyt näihin tavattomiin suuruussuhteisiinkin vapaan ja kaikkivaltiaan
hengen leiman."
Pyhäkköjen paikkaa lähestyessämme jouduimme puutarhaan, jossa oli pieni
pyöreä temppeli. Tämä niinkutsuttu _Venus-temppeli_ oli sekä
ulkopuolelta että sisästä kaunistettu somilla näkinkengän muotoisilla
komeroilla. Muuan vanha akka kirkui meiltä almua, ja asettui
puutarhanportille eikä tahtonut päästää meitä pois. Tämä tuntui minusta
jo vähän liiaksi hävyttömältä. Työnsin tuon Venuksen vartiattaren
syrjälle ja lähdin kumppanineni pois tuosta harmittavasta paikasta.
Hetki sen purojen reunoilla harhailtuamme satuimme onneksi juuri
Akropoliksen sisäänkäytävälle. Suoritettuamme virallisesti määrätyn
neljän markan maksun lähdimme raunioille pitkän pimeän tunnelin läpi.
Tämä kuuluu Akropoliksen alustarakennuksiin; joka on rakennettu samaan
kummalliseen tapaan, kun Jerusalem'in temppeli, jossa myös moskean
alitse astutaan "Salomon paikalle."
Aluksi on kovin vaikeata perehtyä paikkaan, kun aivan äkkiarvaamatta
joutuu keskelle temppelipihaa ja näkee edessään jättiläiskokoisen
_Zeustemppelin_ rauniot ja kuusi suunnattoman suurta pylvästä. Mutta
lopulta löysimme kumminkin tuon jokseenkin hyvin säilyneen
sisäänkäytävän ja ihmettelimme sen mahtavia patsaita ja korureunuksia.
Kylläpä tämä osa mahtoi olla lujasti rakennettu, koska saraseenit aivan
helposti muodostivat siitä linnoituksen. Erittäin omituisilta näyttävät
ampumareiät temppelin pyhissä muureissa. Muista jäännöksistä
ihmettelimme hienokomeroisia ulkoseinämiä ja noita kuutta pylvästä,
jotka saattavat meidät aavistamaan, kuinka suuremmoinen tuo temppeli on
muinoin ollut, ja selittävät meille syyn, minkä tähden sitä aikoinaan
ylistettiin maailman ihmeeksi. Aavemaisina kohoavat ne 65 jalan
korkeuteen; ovatpa läpimitaltaankin seitsemän jalkaa, niin ett'ei kolme
miestä käsivarsiltaan uletu ympäri. Raa'an voitonhimon vallassa ovat
ihmiset olleet, kun ovat melkein puoliväliin asti lohkaisseet jokaisen
pylvään saadakseen niitä yhdistävät rautakoukut itselleen kiskotuiksi.
Merkillistä kyllä pysyvät ne vielä pystyssä, vaikk'ei muuta kuin lujat
liitin-ansaat yhdistä niitä.
Paljoa suuremmassa määrin, kuin nämät rauniot, huvitti meitä pienempi,
mutta yhä vielä hyvin säilynyt _auringontemppeli_, -- sen pylväät ovat
vaan 45 jalan korkuiset -- joka on muinaisajan suuremmista
rakennuksista paraiten säilynyt. Siitä saa oppimatonkin selvän
käsityksen vanhan-aikuisen temppelin muodosta ja kauneudesta. Hän
näkee, miten sen sekä sisä- että ulkopuolella oli ihmeteltäviä
pylväskäytäviä, miten sieviä olivat ne komerot, joissa muinoin
jumalainkuvia säilytettiin; hän ihmettelee miten sirosti
kivenhakkaustyöt pylväiden päissä ja katoissa ovat tehdyt.
Pylväskäytävien la'et tosiaan näyttämät hyvin hienolta kiveen hakatulta
pitsikankaalta. Maahan syöstyt mahtavat jäännökset ovat niin
kunnioitusta herättäviä, että mielellään otaksuisi koko tätä
ihmeteltävää ihmistyötä käytetyksi ylevimpään jumalanpalvelukseen.
Mutta tämä olikin tuon hävyttömän, tuiki kelvottoman jumalanpalveluksen
pesäpaikka, jonka kauneudesta pakanallisetkin kirjailijat inhoten
kertoilevat. Kuinka perin toisellaisia muistoja herättää Jerusalem'in
temppelipaikka! -- Ja sittenkin! Kuinka valtavilta nuo muinais-ajan
jätteet näyttivät iltaruskon hohteessa, kun ravintolan eteiseltä vielä
kerran silmäilimme niitä. Tuossa aivan lähellä meitä olivat nuo
hohtavat marmorimuurit ja pylväät, kunnian-arvoisen ruosteen
kauttaaltaan peittäminä. Hymyilevä vihannuus ympäröi niitä kaikkialla
ja Libanon'in lumipeitteinen kukkula kohousi niiden takana. Ylevä,
unehtumaton näky! Ateenan Akropoliksen kuva painuu kyllä lujasti
herkkään mieleen, mutta tätä näkyalaa suuremmoisempana en sitä voi
pitää. Edelliseen luot kyllä nöyrästi kunnioittaen silmäsi ylös, mutta
tämä leviää aivan tuossa edessäsi perin mahtavana ja ihanana, kun
ravintolan eteiseltä sitä katselet.
Olimme niin kerrassaan näiden suloisten vaikutusten vallassa, että
unhotimme pahoinvointimmekin ja nousimme jo k:lo kuuden ajoissa
vuoteilta lähteäksemme Beyroth'ia kohti. Tuo 91 kilometrin matka
Baalbek'ista Beyroth'iin oli aivan liiaksi pitkä yhdessä päivässä
suorittaa. Schtoraan asti sujui matka kumminkin aivan mukavasti; siellä
odotti meitä dragomaanimme, Williams, hevosineen. Emme juuri paljoa
hupia odottaneet jäljellä olevasta matkasta, sillä niin kurjilta
näyttivät sekä hevoset että satulat. Matkakumppanini loikin sen tähden
ikävöivän katseen kyytivaunuihin, jotka juuri tulivat molemmilta
tahoilta Schtoraan. Kuinka mielellään olisi hän puikahtanut niihin!
Kernaasti olisinkin sen suonut, sillä kovin horjui jo rohkeuteni. Olin
huolissani siitä, miten itse pääsisin terveenä Beyrothiin enkä olisi
tahtonut saattaa vaaraan toveriani, jonka olin taivuttanut poikkeemaan
Baalbek'iin. Mutta hevoset olivat jo reilassa ja kyytivaunut täynnä
ihmisiä. Rohkeutta siis. Nousimme ratsaille ja päätimme ennättää aika
matkan kyytivaunujen edelle, jotka viipyivät 1/2 tuntia Schtorassa.
Mutta heti ensi askeleesta huomaan, että istun viheliäisen eläimen
selässä; se ei tahdo lähteä lainkaan liikkeelle. Lohduttelin itseäni
arvellen, että kyllähän menee, jahka pääsee vähän alkuun ja lämpiää.
Hutkin sitä vähän selkään: verkkaan liikahtaa se pari askelta
eteenpäin. Mitähän tästä lopulta tulleekaan, kun tällaisella
kelvottomalla konilla pitää ratsastaa 46 kilometriä! Miten riemuisaksi
minä olin mielessäni kuvaillut Libanon'in yli ratsastamista, ja
päiväkin oli niin herttainen! Kaikeksi onnettomuudeksi pisti vielä
päähäni kulkea vanhaa karavaanitietä ja siten oikaista maantien mutkat,
joita se tekee kulkiessaan jyrkkää vuoren rinnettä ylös päin. Mutta
siinäkös vasta tuska tuli! Hevonen ei liikkunut paikaltakaan; tuo
sorainen, kivinen tie oli sen mielestä kai liiaksi epämukava. Minun
täytyi muutamin paikoin nousta seljästä ja vetää sitä perässäni.
Silloin rohkeuteni melkein lannistui ja jo vähän toivotonna katselin,
kuinka matkakumppanini varsin mukavasti ratsasti eteen päin kaukana
minusta. Eikä Williams'iakaan, joka olisi vähän voinut auttaakin,
näkynyt missään, hän kun oli, näet, taasen myöhästynyt. Vastaantulevat
kameelin- ja aasin-ajajatkin eivät minua lainkaan miellyttäneet, ja
muuan tien ohella oleva kameelinraatokin levitti oikein kauhistavaa
löyhkää.
Vihoviimeinkin olin taasen maantiellä ja eteen päin pääsin, vaikka
kyllä hitaasti. Ja saavuttaapa juuri samassa Williamskin minut ja
huutaa jo etäältä: "No, eipäs hevosenne kuljekaan." Annahan olla,
ajattelin, kylläpä saat vielä kärsiä siitä, että hankit minulle
tällaisen kurjan konin! Nousin hevosen seljästä, annoin hänelle
hevoseni ja matkalaukkunikin; kinastelematta ottikin hän ne vastaan ja
antoi minulle sen sijaan hevosensa ja huonon satulansa. Uusi hevoseni
käveleekin ripeästi, jopa juoksee ja hyppii iloisesti, maantiekin kun
on oivallista. Hetken kuluttua on dragomaaniparka jo jäänyt kauvaksi
kärsimään rangaistustaan, ja minä tunnen pelastuneeni. Mutta iloni ei
kestänyt varsin kauan. Libanon'in huipulla näen rakkaan ystäväni ja
matkakumppanini, H:n, istuvan epätoivoissaan erään postiaseman ääressä;
hän aikoo heittää ratsastuksen sikseen ja odottaa kyytivaunua, vaikka
olikin päässyt koko lailla eteen päin, tosin kyllä siten, että oli
piiskansa jo poikki hakannut. Minä rohkaisin häntä, ja, kun taas
yhdessä lähdemme matkalle, kävelee hänen hevosensa nytkin nopeammin.
Hirmuista on ratsastaa, kun jalukset ovat huonot ja eripituiset;
lopulta meni toinen poikkikin ja minun täytyi nousta hevosen seljästä
sitä parantelemaan. Kun jalushihnatkin katkesivat, ei minulla enään
ollut juuri paljon toivoa päästä tällä keinoin Beyroth'iin.
Kilometrin toisensa perästä pääsimme sentään eteen päin. Puolimatkassa
huokasimme eräässä tien ohella olevassa ravintolassa, vahvistimme
itseämme vähän -- koko päivänä emme olleet, näet, syöneet lainkaan --
ja odottelimme kyytivaunuja. Aivan oikein, kyytivaunut tulivatkin,
mutta ystäväni H:n harmiksi, joka niitä tarkastettuaan oli luullut
huomanneensa niiden olevan täpö täynnä matkustajia, hyppäsi niihin
reippaasti vieressämme seisova turkkilainen ja sai, kuin saikin, niissä
istumasijan. Emme kumminkaan liene ratsastaneet niinkään hitaasti,
koska puolituntia myöhemmin lähteneet kyytivaunut, jotka tosin vaan
hiljakseen olivat luikerrelleet vuoren rinnettä ylös, vasta tässä
meidät saavuttivat. Mutta mitä vaivoja olikaan tämä ratsastus meille
tuottanut! Williams'ista ja hänen kunnon konista emme tietysti vielä
kuulleet hivaustakaan.
Mitäs muuta, kuin jatkaa matkaa vaan samalla tavalla! Kolme ylpeätä
beyrothilaista ratsastajaa kiitää täyttä vauhtia ohitsemme ja luovat
meihin raukkoihin säälivän, mutta samalla ivallisen katseen. Pian
aukenee eteemme Libanon'in länsirinteellä tenhoisan ihana näkyala ja
laaja rasvatyyni Välimeren pinta. Mieleni rohkaistuu katsellessani
tuota suuremmoista maisemaa. Ystäväni H:n mieli lannistuu yhä, sillä
jota alemmaksi laskeudumme sitä rasittavammaksi käy helle, joka
ylemmässä ilmapiirissä ei meitä lainkaan vaivannut. Hänen hevosensa
kävelee vielä nytkin ketterämmin: minun ei tahdo enää ensinkään kulkea
eteen päin, saan vetää sitä perässäni. Muutamalla hyvin kauniilla
paikalla pysähdyin vielä kerran: annan erään vanhan akan valmistaa
itselleni pari lasia limonaadia ja ihantelen noita hyvin rakennettuja
kukkulain rinteitä ja syvissä laaksoissa kasvavia viini- ja
silkkiäispuu-tarhoja.
Vaikka väsymys olikin suuri, oli näitten maisemain viehätysvoima
vieläkin suurempi; rasiintumisesta huolimatta minä nautin sydämmen
pohjasta ja painoin tarkalleen mieleeni tuon viehättävän kuvan. Miten
vastakkaisia maisemia näkeekään Libanon'in alueella kulkiessa! En voi
edes kuvaillakaan mielessäni autiompaa ja kolkompaa seutua, kuin
Antilibanon'in itäinen rinne: tuo kahden päivän matka Baniaksesta
Damaskukseen kauhistavan laavakentän ja hiekka-aavikon poikki on ikävin
muisto koko matkaltani. Libanon'in läntisen jyrkänteen taas voin
arvelematta pitää kauneimpana, mitä koko pitkällä matkallani näin, ja
ainoastaan Korfun saarta voin verrata tähän. Ahkerat ihmiskädet ovat
tässä kehittäneet, niin paljon kuin suinkin mahdollista, luonnon
runsasta kasvullisuutta. Kaikkialla vuoren pengermillä ja kunnailla
näkee rehevän kasvullisuuden sekä kallis-arvoisten viini- ja
hedelmäpuutarhojen ympäröiminä varakkaita kyliä. Maantienkin varrella
oli talo talon vieressä, kahvila kahvilan kyljessä. Vähän sivummalla
taasen oli varakkaitten beyrothilaisten komeita maakartanoita; näitten
täytyy, näet, muuttaa kesäksi vuoristoon, jott'eivät kuumuudesta
kerrassaan menehtyisi kaupungissa. Kaiserswerth'in diakonissoillakin on
kesäasunto _Areia_-tien varrella lähellä Saksan konsulin huvilaa. --
Libanon'in kiemuroivalla harjulla menevää tietä kulkiessa näkee melkein
alati edessään suuremmoisia maisemia; oikein ihmetyttää, kun näkee niin
laajalle eteen päin, yli mereen pistäyvän vuoren selänteenkin. Tuo oli
näky, joka meidätkin, vaikka olimme onnettomia ratsastajia, pani
väkisin huokaamaan.
Lopulta pääsimme kumminkin perille. Vaikk'ei Palestiinan matkamme
päättynytkään juuri kehuttavasti, oli sen loppuosassakin sentään
suuremmoisia maisemia ihailtavanamme. Beyroth'issa olimme astuneet
"luvatulle maalle" ja jo ensi päivänä ihmetelleet kaupungin ihanuutta
ja erään saksalaisen uutisasukkaan maatilalla ihailleet luonnon
herttaisuutta ja tuon maan hedelmällisyyttä, jossa "maitoa ja hunajaa
vuoti." Tänään ollessamme viimeistä päivää "pyhällä maalla" painamme
mieliimme unehtumattoman kuvan Libanon'ista, jota jo psalmien-tekijät
ylistelevät; sitä lujemmin piintyy se mieliin, kun se on vaivoin saatu.
Nyt iloitsen siitä, ett'ei kyytivaunuissa ollut meille tilaa; mutta en
toivoisi pahimman vihollisenikaan täytyvän ratsastaa niin huonoilla
konilla, kuin meidän hevosemme olivat.