Damaskus.
[Kuten alkulauseessa mainitsin, ovat seuraavat kuvaukset käännetyt
matkakumppanini t:ri v. Rohden'in saksalaisessa sanomalehdessä
"Tägliche Rundschau" julkaisemasta matkakertomuksesta.]
Damaskusta, tuota Syrian ylisteltyä pääkaupunkia, pitää lähestyä
erämaan puolelta, siis jotenkin sitä tietä pitkin, joka Jerusalem'ista
päin kulkee Hermon'in rinteillä. Silloin vasta voi oikein käsittää,
miten se on tehnyt kaikkina aikoina sekä itämaalaiseen että
eurooppalaiseen niin valtavan vaikutuksen. Silloin ei lainkaan
ihmetytä, että Mekasta tai Bagdad'ista tulevat karavaanit, jotka
viikkokausia aavikkoa kulkiessaan eivät ole nähneet mitään, josta silmä
voisi nauttia, äkätessään nuo etäälle siintävät minareetit viehättävän
vihannuuden ympäröiminä, ilostuvat arabialaisen runoilijan kanssa
ylistämään Damaskusta "itämaiden helmeksi" tai "kauneuden
kaularenkaaksi."
Jo keisari Julianus lauluin ylisteli tätä ikivanhaa kaupunkia ja kehui
varsinkin sen erinomaisia viikunoita: "Zeuksen kaupunki tosiaan on tuo
pyhä mahtava Damaskus, koko itämaiden silmä. Jo nuo somat pyhäköt,
mahtavat temppelit, terveellinen ilman-ala, kirkkaat lähteet, monet
virrat ja viljava maa kohottavat sen ensi riviin, mutta varsinkin tämä
kasvi (viikuna) tekee sen vertojaan löytämättömäksi ihmeeksi." Ja
runsaasti tuhannen vuotta ennen syrialainen sotapäällikkö, Naeman,
vastasi närkästyneenä profeetta Elisalle, joka käski häntä peseytymään
Jordan'issa puhtaaksi spitaalitaudista: "Eikö Abanan ja Parparan virrat
Damaskuksessa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat." Luonnollisesti
kyllä halusi Naeman mieluummin kylpeä Baradan kirkkaassa ja tosiaan
virkistävässä vedessä, kuin kolkosti ja väliäpitämätönnä rotkossaan
eteen päin kiitävässä Jordan'issa.
Barada onkin oikea siunauksen lähde, sillä juuri se on muuttanut
Damaskuksen oivaksi kosteikoksi. Antilibanon'in onkaloista työnnäikse
se vallatonna esille, vaan muuttuu tasangolle tultuaan tyyneksi ja
hiljaiseksi. Haarauduttuaan antautuu se yksinomaan somistelemaan
tuoreella vihannalla ruohostolla autioita aroja ja emona elättämään
silmän siintämättömiin ulottuvia hedelmäpuumetsiä. Jo kuuden tunnin
päässä Damaskuksesta itään päättyy kumminkin sen juoksu suoperäiseen
järveen.
Virtaapa Hermon-vuoreltakin eräs joki, vaikk'emme me sitä tuskin
huomanneetkaan, malttamattomina kun vaan odotimme perilletuloa.
Matkustajan mieli käy, näet, kyllä iloiseksi, kun hän näkee jo etäältä
Damaskuksen, kuulee _mukari'n_ (hevosrengin) honottaen kajahuttelevan
laulujaan "esch -- Schâm'in" -- niin arabialaiset nimittävät kaupunkia
-- kunniaksi ja huomaa hevosienkin käyvän virkeiksi ja iloisina
hirnuvan. Mutta vielä saa hän kovia kokea, ennen kuin hän pölyisiä
katuja myöden korkeiden savimuurien välitse, jotka estävät häntä
ihailemasta reheviä puutarhoja, vihdoinkin saapuu varsinaiseen
kaupunkiin ja saapi kymmenen päivää ratsastettuaan kaivatun majatalon
edustalla astua ratsun selästä. Täydessä sulossaan esiintyy "itämaiden
silmä", kun läheiseltä Kasiun'in vuorelta tarkastelee sitä. Valkeiden
rakennusten kupukatot ja 200 moskean minareetit hohtavat oikein
ihmeellisen näköisinä tuolta hedelmäpuiden joukosta; tuo useampia
kilometriä leveän puutarhakiehkuran ympäröimä kaupunki välkkyy niin
kuin vihantaan hedelmäpuistoon kiinnitetty timantti. Ukkosen käydessä
saimme me ihailla tätä näköalaa: salamat välähtelivät punervalta
vuorelta, jonka rinteellä seisoimme, sinipunervalle arolle, kaupunki
oli milloin tarkoin auringon valaisema, milloin taasen synkkien pilvien
varjossa. Tuo näky ei milloinkaan unohdu.
Kun katselin näitä viehättäviä puutarhoja, joissa kasvoi kaikemmoisia
hedelmiä: pomeranssia, sitruunia, aprikoita, persikoita, mantelia,
viikunia, viinirypäleitä, y.m., noita palmu-, plataani-,
saksanpähkinä- ja sieviä myrttipuumetsiä, niin tunsin tosiaan olevani
hiukan taipuvainen uskomaan muhammettilaista tarinaa, joka täydellä
todella määrää tämän kosteikon paratiisin paikaksi: tosiaankin Eden'in
puutarha täynnä kirkkaita lähteitä ja reheviä hedelmäpuita. Taru kertoo
myös, että juuri Kasiun-vuoren punervasta mullasta luotiin Adam,
osottaapa vielä aivan varmasti paikan, missä kuolo kohtasi Abel'ia. Ei
siis turhaan väitetä Damaskusta maailman vanhimmaksi kaupungiksi. --
Täydelleen ymmärrämmekin nyt, miksi Damaskus on ollut ruhtinaiden ja
kansojen riidan aiheena jo kuningas David'in ajoilta, joka yhdisti,
vaikka tosin aivan pieneksi ajaksi, tämän tärkeän kaupungin
valtakuntaansa, aina Napoleon III:een, joka kovin mielellään olisi
tämän "itämaiden helmen" liittänyt diadeemiinsa (pääsiteeseensä).
Helposti olisikin hän voinut sen valloittaa, joll'ei hänen kenraalinsa
olisi liiaksi halunnut todellisia helmiä, timanttia ja puhdasta
rahaakin; näin kertoi ainakin paljon kokenut oppaamme. Vaikka
Damaskuksen kauppa vuosi vuodelta väheneekin, ei se vielä suinkaan ole
vähäpätöinen: yhä vielä välittää Damaskus itämaiden tuotteiden vientiä
länsimaihin ja Egyptiin, ja yhä vielä lähtee sieltä suuri
pyhiinvaeltaja-matkue Mekkaa kohti.
Kaupungin sisusta ei kumminkaan vastaa lainkaan näitä toiveita, joilla
sitä lähestytään. Dimitri-ravintola, johon me, kuten ennen meitä
lukemattomat Damaskuksessa-kävijät, majauduimme, oli arabialaistalon
oikea perikuva. Niissä piileilee somuudet vasta sisäosissa: pihalla ja
pylväskatoksissa; mutta huolimatta suihkukaivoista ja noista
tunnetuista mustan ja valkoisen juovikkaista pylväistä, jotka
kannattavat katosta, näytti kumminkin meistä kaikki jotenkin
jokapäiväiseltä ja tyhjänveroiselta. Yksinomaisen mielissämme olimme
siitä, että ravintolamme oli aivan eurooppalaisen ravintolan laatuinen:
joka, näet, on kulkenut yksitoista päivää läpi sivistymättömän maan ja
tällä matkalla saanut pitää luostarimajaa parhaimpana, mitä on
saatavissa, vieläpä saanut olla tyytyväinen siihen ruokaan, mitä
dragomaani on hankkinut, hän ymmärtää pitää arvossa ravintolain
merkitystä, joita hän on ennen kentiesi kovinkin morkannut. Minä
ainakin vaihdan tuon ylistellyn arabialaisen kestiystävyyden, niin
hupaista kuin onkin oppia sitä kerran tuntemaan, aivan mielelläni
hyvään ravintolanvuoteeseen ja tyydyttävään päivälliseen.
Kun hetkisen levähdettyä lähdimme omin päin havaintoretkelle läpi
kaupungin, emme nähneet oikeastaan mitään muuta, kuin rumia hökkelejä,
pieniä myymälöitä, kaarikatoilla aistittomasti peitettyjä basaarikatuja
ja kirjavia ihmisjoukkioita. Ensimmäinen näky, joka veti huomiotamme
puoleensa, oli aivan paljon lupaava: suuri ihmisjoukko seisoi
öljykuvamyymälän äärellä, jossa oli monemmoista kaunista myötävänä,
semmoista kuin sellaisissa taideteoskaupoissa tavallisesti on, ja
ensimmäinen kuva oli Saksan keisarin. Olimme uneksineet saavamme nähdä
täällä lukemattomia maurilaisen rakennustaiteen tuotteita, joita jo
Jerusalem'issa ja Beyroth'issa olimme ihmetelleet, mutta muuta ei
näkynyt, kuin eräs sirotekoinen kylpyhuone. Tosiaan pahoin pettyneenä
saisi lähteä kaupungista eikä näkisi lainkaan rikkaiden damaskolaisten
komeita rakennuksia, joll'ei turvautuisi johonkin oppaaseen.
Muukalaisten oppaita on tunnetuin eräs entinen itävaltalainen,
Frans-parooniksi kutsuttu mies, joka on saanut monta kovaa kokea,
ensiksi vuonna 1848 isänmaassaan ja sitten ollessaan maanpakolaisena
täällä Damaskuksessa ennen kaikkea tuon vuonna 1860 tapahtuneen ankaran
kristittyjen vainon. Libanon-vuorella asuvat Drusit teurastivat silloin
uskonvimmassaan runsaasti 8000 kristittyä sekä hävittivät 3800 taloa ja
12 kirkkoa. Frans-paroonin pelasti turkkilaisten upseerien
hyväntahtoisuus, joille hänen oli tapana lainailla rahoja; nämät
kätkivät hänet erääseen virkapukuun, niin että hän pääsi murhaajien
käsistä.
Tämä opas, joka tuntee Damaskuksen joka kolkan, vei meidät
kaikenmoisille huomattaville, mutta jo maahan sortuneille
rakennuksille, muiden muassa "Judaksen taloon," jossa Paavali muka
istui kolme päivää ruo'atta ja juomatta. Veipä hän meidät eräälle
kurjalle, soraiselle kadullekin, jossa pysähdyimme halvannäköisessä
savimuurissa olevan pienen ja matalan portin eteen. Me astuimme sisään
vähäiseen, samallaisten rumien ja korkeiden savimuurien ympäröimään
esipihaan ja tulimme toiselle rappeutuneelle puuportille. Ajattelin:
mennäänköhän tästä talliin vaiko johonkin erilliseen pyhiinvaeltajia
varten säilytettyyn paikkaan. Ovi avautuu ja me seisomme marmorikivillä
lasketulla pihalla, jota suuremmoiset suihkulähteet ja vihannat puut
kaunistavat. Joka taholla kohoaa upeita rakennuksia; varsinkin oikealla
puolen ylenevä rakennus on komea. Kestiystävälliset asukkaat, jotka
hyvin mielellään ovat muukalaisten ihmettelyn esineenä, veivät meidät
sisään, ja meidän täytyy tunnustaa, ettei moisia marmorisalia liene
monta maailmassa. Seinät ovat monenkarvaisella marmorilla
taiteellisesti peitetyt ja komeilla marmorikuvilla koristetut, samaten
kuin kattokin; marmorinen lattia taasen on kallis-arvoisten mattojen
peitossa. Vähäisemmästä etuhuoneesta, jota sievä marmorilähde kaunistaa,
noustaan kolme porrasaskelta varsinaiseen vastaanotto-huoneeseen. Aivan
aavistamattamme olimme siis yhdessä arabialaisen taiteen ihmetöistä ja
saimme ihailla damaskolaisen rikkauden korukalua. Sen tähden ei meiltä
myöskään salattu, että tämän muistomerkin omistusoikeus oli eräälle
rikkaalle juutalaiselle maksanut 200,000 markkaa. Tässä tilaisuudessa
kertoi kielevä oppaamme, huonosti kätkien salaisen mielihyvänsä, että
hallitus toisinaan pahasti peijaa näitä satumaisen rikkaita juutalaisia
rahamiehiä; nämät lainasivat ennen viime Turkin sotaa hallitukselle
äärettömiä summia oikein koronkiskurin korolla, kuten itämailla on
tapana, -- siellä täytyy talonpoikaraukkojen maksaa kahdeksantoistakin
markkaa sadalta tai enemmänkin, -- eivätkä saaneet sodan päätyttyä
takasin korkoa eivätkä pääomaa. Hyvin huomattavaa on, ettei juutalaisia
milloinkaan ole karkoitettu Damaskuksesta, niin että siellä epäilemättä
on vanhin juutalaissiirtola.
Paljoa enemmän, kuin tämä juutalaisen korurakennus, miellytti minua
erään damaskolaisen kristityn suuremmoinen talo. Koko sen laveata
pihaa, jossa lähteet pulppusivat ja tuoksuvat kukat viehättivät silmää,
ympäröivät joko sievät pylväskäytävät viehättävine sohvineen tai
suurempien huoneiden ihanat fasaadit. Vietiinpä meidät komeaan
marmorikuvilla koristettuun vastaan-ottohuoneeseenkin ja kestittiin
heti kahvilla ja tupakalla. Sitä ei siis oltu rakennettu vaan
muukalaisten ihmeteltäväksi, vaan sitä käytettiin todella. Erittäin
ihastutti minua eräs vierashuone, joka oli aivan itsenäinen rakennus
pihan toisella puolen; sen seinät olivat peitetyt hienoilla laudoilla,
jotka taas olivat perlemoveistelmillä taiteellisesti koristettuja.
Kruununperillinen Fredrik Wilhelm oli vuonna 1869 asunut neljä päivää
tuossa ihmeellisessä rakennuksessa. Siellä oleksiessa tuntui kuin olisi
suorastaan joutunut "Tuhannen ja yhden yön" tarumaailmaan. -- Mutta
näiden komeitten rakennusten perijä oli pieni, kivulloinen poika, johon
isä loi vaan murheen ja surun sekaisia silmäyksiä; useimmat huoneet
olivat tyhjinä. Meitä palveli arabialainen nainen, jolla oli aika
tuuhea sysimusta tukka; hänen täytyi astuskella korkeissa,
perlemokoristeilla hienosti sievistetyissä puukengissä, ja se näytti
olevan hänelle melkein tuskallista.
Damaskuksen tärkein rakennus on tuo mainio _Omajadien moskea_, jota
arabialaiset pitävät maailman ihmeenä. Se onkin epäilemättä komein
muistomerkki kaupungin loisto-ajoilta, kun se Omajadien hallitessa
seitsemännellä ja kahdeksannella vuosisadalla oli Islam'in pääpaikka.
Moskea onkin sen tähden lähinnä Mekan, Medinan ja Jerusalem'in
pyhäköitä pyhin temppeli, ja yksi rukous siinä vastaa kolmeakymmentä
tuhatta rukousta muualla. Hurskaan itämaalaisen tulinen mielikuvitus on
tähän lisännyt, että tässä paikassa vielä 40 vuotta maailman lopun
jälkeen rukoillaan Muhammed'iä. Tämä Islam'in mahtava pyhäkkö
oli alkuaan roomalainen temppeli ja sittemmin kristillinen
Johanneksen-kirkko; vanhan-aikuisen pääoven päällä on vieläkin
luettavana: "Sinun valtakuntasi, o Kristus, on kaikkien aikojen
valtakunta ja sinun valtasi pysyy polvesta polveen." Onkohan tämä
kentiesi tuota historian hienoa salaivailua? Muhammettilaiset itse
kunnioittavat vielä nytkin Johannes Kastajan päätä; sen sanotaan olevan
moskeassa säilössä eräässä kultaisessa lippaassa, ja damaskolaiset
ottavat vannoessaan mielellään sen todistajaksi.
Mutta Islam'in temppelit eivät minua enää juuri paljoa miellytä.
Konstantinopolissa ja Kairossa täytyy jo kylläksikin monta moskeaa
ihmetellä. Damaskuksessa vaativat sitä paitse papit hävyttömän paljon
juomarahaa, ainakin nelinkertaisesti sen, mitä Hagia Sophiaan tai
Omar-moskeaan pääsemisestä pyydettiin. Ylpeästi käänsimme me selkämme
vanhoille "Omajadeille" ja kävimme mieluummin katselemaan uusia,
loisteliaita kylpyhuoneita, jotka minusta näyttivät koko kaupungin
sievimmiltä rakennuksilta. Jo ulkopuoleltakin niitä katsellessa saa
ihailla maurilaisia fasaadeja, mutta sisäpuolella sitten: sielläpä
vasta on kaikki kirjavaa ja taitavasti sievisteltyä, erittäin hienoilla
kirjavilla fajanssikaakeleilla peitettyä. Olimme kovin pahoillamme,
ettei meillä ollut enää aikaa näissä viehättävissä ja valoisissa
huoneissa nauttia vielä kerran todellisen ja hienon turkkilaisen kylvyn
suloutta.
Ihmettelimme vielä "_Asfad'in Chan'ia_," varsinkin sen korkeata, upeata
sisäänkäytävää, jonka arabialainen "stalaktiittikupu" aina
erinomaisesti viehättää katselijaa; tuo mahtavan suuri sisähuonekin,
jota somasti koristavat valkoisen ja mustan kirjava marmori sekä
suunnattoman suuret pylväät, jotka kannattavat yhdeksää komeata kupua,
joista maanjäristys valitettavasti on hävittänyt kolme, näyttää
pikemmin muhkeata kirkkoa, kuin tavara-aittaa varten säälityltä. Suuria
jauhosäkkijoukkoja ja muita hyödyllisiä, vaikk'ei kauniita tavaroita on
siellä läjässä viehättävien suihkulähteiden ympärillä. Me
surkuttelimme tämän arabialaisen rakennustaiteen mestariteoksen
onnetonta rakentajaa. Yksinvaltias paha tapatti, näet, hänet rakennusta
vihittäessä, kun erään hänen kadehtijoistaan oli onnistunut tarkkaan
etsimällä löytää siinä vähän moitittavaa.
Yleensä näyttää itämailla olevaa liiaksi uskallettua rakentaa
suuremmoisia rakennuksia. Kun olimme katselemassa tuota tilavaa
_Tekkije-moskaa_, joka on kaupungin ulkopuolella, kertoi oppaamme, että
sultani Selim oli aikonut siitä köyhäin sairashuonetta. Hän oli sen
tähden kovin vihastunut saadessaan tietää, että moskea oli tehty niin
etäälle kaupungista. Rakentaja kutsuttiin Konstantinopoliin ja tämä
selitti kyllä sulttanille, että hänen luullakseen Damaskus pian
laajenee niin, että rakennus on kaupungin keskustassa. Näennäisesti
rauhoittuneena vaikeni sultani; mutta kun arkkitehti tuli
Konstantinopolista palattuaan rakennuspaikalle, otettiin hän kiinni ja
mestattiin. Mestattaessa selitettiin hänen saavan maata haudassa siksi,
kunnes moskea on kaupungin keskustassa! -- Täältä katsoessa näyttää
luostari muuten suunnattoman suurelta riivinraudalta, sillä jokaisessa
noista toistensa ylä- ja alapuolella olevista kopeista oli oma kupunsa.
_Saladin'in haudasta_ oli oiva "paroonimme" erittäin ylpeä; hän
morkkasi niitä raakoja matkustajia, jotka eivät lainkaan kiinnittäneet
huomiotansa tähän historialliseen pyhäkköön. Ollen mielissään meidän
taipuvaisuudestamme vei hän meidät pieneen, vähäarvoiseen
mausoleum'iin, jossa oli kaksi suurta ja komeiden verhojen peittämää
kivistä ruumis-arkkua; lattiakin oli paksujen kallis-arvoisten mattojen
peitossa, seinät vanhojen sinervien fajanssien. Mutta onko tämä
todella Saladin'in hauta, se riippuu tietysti kokonaan oppaamme
rehellisyydestä. Kirjoissa mainitaan, että tämä hauta on yhteydessä
moskean kanssa ja ett'eivät kristityt sinne lainkaan pääse.
Useita muitakin merkillisyyksiä olimme katsomassa, esim. kaupungin
portin edustalla olevaa "Naeman'in taloa", joka on muodostettu
spitaalisten hoitohuoneeksi, "Ananiaksen taloa", jossa tuon Ananiaksen
kerrotaan asuneen, joka lohdutti ja kastoi Sauluksen. Tietysti saimme
me myös nähdä sen paikan muurissa, josta Saulus laskettiin korissa
maahan. Muuri on tosiaan vanha ja rapistunut; vaarallisesti kallistuvia
huoneita on sen päällä kyllin nähtävänä. Kaupungin muurien ympäri
kulkevaa tietä tuskin voi tieksi kutsua, sillä niin kelvottomassa
kunnossa se oli. Kun sievät vaunut suikertelivat kelvottomia siltoja
pitkin ja syvien kuoppien vieritse, oli niissä istuvien henki kyllä
vaarassa. Damaskuksen vanhuudesta olemme siis jo kylläksi nauttineet.
Mutta itämaisessa kaupungissa eivät viehätäkään enimmän rakennukset,
eivät uudet eivätkä vanhat, vaan ihmiset. Täytyy tunnustaakseni, että
valitettavasti liian pintapuolisesti opin tuntemaan damaskolaisia
voidakseni arvostella heitä. He näyttivät olevan leppeätä, uutteraa ja
raitista väkeä. En minä puolestani lainkaan huomannut heidän olevan
yltiöpäisiä tai epäluuloisia muukalaisia kohtaan, kuten matkustajat
tavallisesti kertoilevat; tuo herttainen saksan konsulikin, Herra L.,
oli saanut saman suotuisan käsityksen heistä. Oli oikein hauskaa nähdä
heidän vireästi ja taitavasti toimivan basaareissaan, jotka samalla
olivat työhuoneita; niissä kutoivat he aivan alkuperäisellä tavalla
värillisiä rahavöitään, naputtelivat vaskilevyjä tai valmistelivat
nahkakappaleita. Hyvin hupaista oli nähdä heidän leipovan. Heillä oli
yläpuolelta avoin uuni, joka oli ikään kuin suurta pesukattilaa varten
tehty; se lämmitettiin kuivilla kaisloilla ja oljilla, ja erittäin
ketterästi leivotut taikinakakut paistettiin äkkiä muurin sisässä
polttavan tulen hehkulla ja otettiin sitte pois täysin kypsyneinä.
Kuljimme ohi erään puodin, jonka luulin olevan nahkakaupan; oppaamme
vaati tarkemmin katselemaan sitä ja, mitä kummaa, nuo nahkatukut
olivatkin puristettuja, pitkiksi liuskoiksi leikeltyjä aprikoita, joita
veteen liuventamalla saa hyvää ja halpaa limonaadia. Hyvin kummastutti
meitä, kun näiden puhtaasti itämaisten tuotteiden, tavaroiden ja
työaseiden joukossa näimme uutteraan työskenneltävän eurooppalaisilla
ompelukoneilla; niitä paitsi eivät nuo vanhoillaan olevat damaskolaiset
kumminkaan ole voineet olla. "Todellisia damaskolaisia miekkoja" emme
lainkaan tiedustelleetkaan, koska ne tiettävästi valmistetaan
Solingen'in kaupungissa Saksanmaalla. Tuon entis-aikoina kuuluisan
silkki- ja fajanssiteollisuuden hävitti kokonaan vuonna 1400 j.Kr.
päällikkö Timur; sama mies tapatti useimmat asesepät ja siirsi
eloonjääneet Samarkand'in kaupunkiin, jossa sanotaan vielä nytkin
harjotettavan damaskolaista teollisuutta. -- Damaskuksen basaareissa
kulkiessa saa olla kaikessa rauhassa myyjien ahdistuksilta, eikä niissä
kukaan pakota ostamaan, kuten Konstantinopolissa, Smyrnassa ja Kairossa
on tapana. Siellä on kaikki puhtaasti itämaista, siis myös arvokasta.
Vaatimatonta ja säädyllistä näyttää kansa huvituksissaankin olevan.
Tuolla kahviloissaan Baradan rannoilla tai puutarhoissaan, joissa vaan
raikasta lähdevettä tai limonaadia on saatavilla, virkistävät he
itseään kaikkein vaatimattomimmilla keinoilla: he nauttivat
ainoastaan varjoa, vilvostuttavaa vettä, elähyttävää vihannuutta ja
lukemattomien kukkien hurmaavaa tuoksua, tietysti on heillä lisäksi
suussaan nargileh'insa (vesipiippunsa.) Varsinkin perjantai- ja
sunnuntai-iltapäiviilä kulkevat he suurissa joukoissa ihaniin
puutarhoihinsa, ja silloin näkyy kaikkialla juhlapukuisia ihmisiä; he
istuskelevat viattomasti iloiten ja pakisevat keskenään, poltellen
piippua. Heidän joukossaan on harvinaisen kauniita naisia; ainoastaan
kristittyjen naisten kasvot saa nähdä, sillä muhammettilaisten ovat
hunnun peitossa.
Eräästä haschisch-polttajasta, joka melkein alastonna ja puoleksi
mieletönnä kierieli maassa, huomasimme, ett'ei nautinnonhalu sentään
aina ole niin viatonta laatua. Mutta tämä olikin ainoa vastenmielinen
näky, joka häiritsi meitä Damaskuksessa. Kaikki, mitä muuten
Damaskuksessa satuimme näkemään, esim. kenraali, joka yhtä viatonna ja
tyytyväisenä, kuin nuoret kauppamiehet ja muukin kansa, pureskeli
hapanta kurkkua, tai kunnian-arvoisat arabialaiset, jotka huvikseen
ajelivat lapsineen, tavallisesti tyttö edessä ja poika takana, aasin
selässä pitkin katuja, kaikki nämä muistuttivat meille, että itämaat
vielä ovat paljoa lähempänä ihmiskunnan lapsuuden ja viattomuuden
tilaa, kuin sivistyksen nuoleskelema Eurooppamme. Siitä alkaen
kumminkin kun Midhat-pasha onnellisenti damaskolaiset länsimaisella
sivistyksellä oikein itämaiseen tapaan siten, että hän poltatti
muutamia liiaksi ahtaita kaupungin-osia ja sitte toimitti kadut
levennetyiksi, on länsimainen sivistys alkanut sekä hyvine että
huonoine puolineen voittaa jalansijaa tuossa maailman vanhimmassa
kaupungissa. Ompelukoneet ja vaunut ovat auranneet tien.