Tiberiaksesta Damaskukseen.
Olo jyrkällä rinteellä auringonhelteessä kävi kumminkin yhä
tukalammaksi. Meidän täytyi siis jättää katselupaikkamme ja koettaa
päästä pieneen Tiberiaksen kaupunkiin, joka sijaitsee vuoren juurella
järven länsirannalla. Kuudensadan jalan korkeudelta oli meidän
laskeuminen pitkin jyrkkää vuoren rinnettä, jossa oli mahdotonta
ratsastaa. Täytyi taas kulkea jalkasin ja taluttaa hevosia. Käveleminen
oli hyvin rasittavaa, kauhean kuuma kun oli, ja vei väsyneeltä
matkamieheltä viimeisetkin voimat. Matka, jota luulimme aivan lyhyeksi,
ei tahtonut ikinä loppua. Hiki valui virtanaan koko ruumiista, eikä
ainoakaan viileä tuulenpuuska keskeyttänyt kuumuutta. Rupesi niin
hirveästi janottamaan, jotta suu kuivi ja kieli tarttui kitalakeen. Kun
joskus vieno tuulahdus tuli, oli se kuuma ja lisäsi vaan väsymystä ja
hikilöylyä. Ainakin puoli tuntia kesti laskeutuminen, ennen kuin tuli
tuo ikävöity hetki, jolloin luostarin portin edessä saimme jättää
hevoset mukarin haltuun. Mutta vielä siinäkin täytyi meidän odottaa
muutamia minuuttia, ennen kuin luostariveljet suvaitsivat avata portin
ja sallia meidän astua luostarin pyhälle alueelle. Selvään näkyi,
ett'emme olleet erittäin tervetulleita tähän majataloon; sen asukkaat
olivat, näet, edellisinä päivinä jo kyllästyneet vieraisiin. Oppaalla
oli tosin suosituskirje Jerusalemin piispalta; mutta ei sekään tahtonut
auttaa. Kun vihdoinkin oli päättynyt neuvottelu, joka meistä tuntui
jotenkin pitkältä, ja jonka kestäessä seisoimme portin ulkopuolella
auringon paahteessa kiihkeästi odotellen ratkaisua, avattiin portti
ja meidän sallittiin käydä pyhitettyjen muurien sisälle. Pieni
yksi-ikkunainen vierashuone annettiin käytettäväksemme; siellä oli
kaksi vuodetta valmiina suomaan perin väsyneille ruumiillemme
leposijan. Luostari on aivan järven rannalla, jotta sen useimmista
ikkunoista on mitä kauniimpia näköaloja Genezaret'in järvelle ja sen
ympäristölle päin. Niin väsyksissä, kuin olimme, ei mieli tehnyt
näköaloja katselemaan. Legoa, sitä me enin halusimme; mutta siihen ei
vielä ollut aikaa, sillä luostarisääntöjen määräämä puolistunti, kello
12, oli käsissä. Meidän täytyi noudattaa sääntöä ja seurata
sanantuojaa, joka vei meidät pieneen, hyvin yksinkertaisesti
sisustettuun ruokasaliin, jossa nuori munkki, luultavasti vastatullut
alokas, tarjoeli meille ruokaa eräällä pöydällä, joka ei edes ollut
liinalla katettu. Vähäväkistä oli ruokakin: jokaiselle, siihen opaskin
luettuna, annettiin lautasellinen jonkummoista veteen keitettyä
mannasuurimovelliä ja pieni annos lihan, perunoiden y.m. sekoitusta
sekä jälkiruo'aksi muutamia rusinoita. Onneksi tunsimme enemmän
väsymystä kuin nälkää ja saatoimme sen tähden aivan hyvin tyytyä
laitoksiin. Kaikesta näkyi, ett'ei täällä ollut odotettavissa sellaista
vieraanvaraisuutta, jommoisella luostarimajataloissa tavallisesti
kohdellaan matkustajia. Tässä luostarissa ei ole kuin kolme munkkia, ja
heillä on tietysti kova työ kaikkien pyhiinvaeltajien majoittamisessa,
jotka joka vuosi, etenkin suurten juhlain aikana, käyvät koettelemassa
heidän vieraanvaraisuuttaan. Ei sen tähden sovi kummastella, että
heistä joskus tuntuu rasittavalta tuo alituinen palveleminen, josta ei
heille itselleen tule mitään korvausta, vaan päin vastoin monesti
saavat kokea matkustajain tyytymättömyyttä, kun ei kaikki ole
niiden mieleistä. Paitsi vierasten palvelemista on näiden
munkkien toimitettava vielä joka päivä hartauden harjotuksia:
jumalanpalveluksia, rukouksia määräajoilla, j.n.e., jotka alkavat jo
varhain aamulla ja jatkuvat myöhään iltaan. Ei munkkiparalle suoda
paljon lepoa. Mutta onhan hänellä jotakin suurta odotettavissa; joka
työn ja joka harjotuksen pitää hän ansiotyönä, jonka Jumala on kerran
palkitseva. Ainoastaan tämän palkinnon toivo sen tehnee, ettei hänen
mielensä ajan pitkään masennu ankarimmissa ja halvimmissakaan töissä.
Levättyämme hyvänlaisilla vuoteilla läksimme k:lo neljän aikaan n.k.
_Kuumille lähteille_; oli aikomuksemme niiden läheisyydessä kylpeä
meressä, joka meistä tuntui kovasti houkuttelevalta. Tätä retkeä varten
hankimme veneen ja soutumiehiä. Lähteet ovat noin tunnin matkan päässä
kaupungista, jonka järveltä käsin voipi nähdä koko laajuudessaan. Se on
nimittäin rakennettu pitkin rannikkoa, sillä meren ja vuoren välillä on
vaan kapea maakaistale. Kaupungissa, joka on hyvin vanha, ja jonka nimi
Arabian kielellä on _Tabarije_, on vaan noin 3,000 asukasta, joista
enemmän kuin puolet on juutalaisia. Maan puolelta sitä ympäröivät
peräti rappeutuneet muurit, ja järven puolelta luulisi näkevänsä kasan
savihökkelejä ja raunioita. Löytyy kumminkin siellä täällä muutamia
parempia rakennuksia, jotka luultavasti ovat myöhäisemmältä ajalta.
Kaupunki näyttää olevan kauniilla paikalla, etenkin järven puolelta
katsellessa; mutta sen sisällä on kolkkoa ja likaista, kuten useimmissa
itämaiden kaupungeissa. Sitä paitsi on seutu kuulu kuumuudestaan ja
kuumetaudista, joka siellä usein raivoaa ja kaataa paljon sekä maan
asukkaita että matkustavaisia. Vuonna 1837 hävitti kaupunkia
maanjäristys, jonka tuhotöistä vielä nähdään jälkiä. Rabbiinit
väittävät tämän kaupungin sijaitsevan samalla paikalla, kuin vanha
_Rakkat_, joka Jos 19:35 mukaan oli kaupunki Naftalin sukukunnan
alueella, ja mitä paikkaan tulee, niin se siihen kyllä soveltuisi,
sillä Rakkat merkitsee "kapea." Sitten kun Herodes Antipas, Johannes
Kastajan murhaaja, oli rakennuttanut sen uudelleen melkein
kreikkalais-roomalaisen kaupungin malliin, sai se nimensä keisari
Tiberiuksesta. Kaupunki oli linnoitettu, kuten muurit selvästi
osottavat, mutta antautui kumminkin vapaatahtoisesti Vespasianukselle.
Jerusalemin hävityksen jälkeen oli se juutalaisuuden pesäpaikka.
_Sepforis_ muutatti hengellisen oikeuston (synedrion'in) sinne ja
juutalainen tiedekin kukoisti siellä. Tieteellisen työn hedelmiä oli
_Talmud_, joka neljännellä vuosisadalla j.Kr. tehtiin ja koottiin juuri
Tiberiaksessa. Jo viidennellä vuosisadalla oli siellä kristitty piispa,
ja ristiretkeilijät, joiden hallussa kaupunki oli Hattin'in tappeluun
(vuonna 1187) saakka, asettivat sinne piispan-istuimen uudestaan. --
"Kuumat lähteet" (Hammam Tabarije) ja niiden merkitys ovat vanhastaan
tunnetut. Paikkaa, missä sijaitsevat, kutsuttiin Herodeksen aikana
Emmaukseksi [Josefuksen Juut. Sota IV, 1, 3.] Jo muinaisina aikoina
kävi näillä lähteillä sairaita läheltä ja kaukaa. Niiden veden
kiitetään hyvin parantavan, varsinkin luuvaloa. Kylpylaitos on hyvin
yksinkertainen. Ibrahim-pasha rakennutti uuden kylpyhuoneen vuonna
1833. Vanha kylpyhuonekin vähän etelämpänä on vielä jäljellä.
Järvi kuohuili vähän, jonka vuoksi purtemme, kahden beduiinin
soutamana, sai hiukan kiikkua matkalla. Vaaratta pääsimme toki tuohon
toivottuun rantaan, jossa lähteiden lämmin, höyryävä vesi juoksee
järveen. Vähän matkan päässä valkamasta, kylpyhuoneen alapuolella,
päätimme uida. Hiekka-rannalla, jossa oli pientä kiveä hiekan seassa,
oli hyvin sopiva uimapaikka. Tummansininen vesi ei ollut kylmää, noin
24 ast. C. Mielihyvissämme heittäydyimme kirkkaille laineille ja
viivyimme kauan vedessä; olipa oikein ikävää nousta sieltä, sillä uinti
virkisti sanomattomasti päivän paahtamaa ruumistamme. Maan asukkaat
näyttivät täällä enemmän koin munalla välittävän puhtaudesta; he
seisoivat rannalla kymmenkunta henkeä parvessa ja aikoivat hekin käydä
uimassa ihanalla iltahetkellä. Uteliaina seurasivat he koko ajan
liikkeitämme ja toimiamme. Auringon lasku palatessamme retkeltämme k:lo
1/2 7 aikaan oli ihmeen kaunis. Taivaan loistavat värit heijastivat nyt
jo aivan tyynessä vedessä, ja laskeuvan auringon säteet loivat lumoavaa
valoa järven ympärillä oleville vuorille. Jo ensimmäiset tunnit tämän
järven partaalla olivat olleet suloisia ja jättivät mieleen muistoja
mitä ihanimpia.
Ennen maata menemistä täytyi meidän päättää, jäämmekö seuraavaksi
päiväksi Tiberiakseen, vai jatkammeko matkaa aamulla pohjoiseen päin.
Helle ja sen seuralainen, kuumetauti, kyllä kammottivat; mutta tämän
järven tienoo tarjosi niin paljon viehättävää, ja me olimme sitä niin
vähän nähneet, ett'emme vielä raskineet lähteä. Illallispöydässä
päätimmekin jäädä tänne koko seuraavaksi päiväksi, sitten kun tarkkaan
laskettuamme huomasimme meillä olevan vielä kyllä aikaa; sovimme siis
soutumiesten kanssa, että he veneineen koko seuraavan päivän
kuljettelisivat meitä 20 frankin maksusta. Tämä päätös oli suloinen
sanoma "mukarille", tuolle vanhalle, kunnon Hamedille, joka ei
tietänyt, miten osottaa kiitollisuuttaan. Saihan hän täten odottamatta
tilaisuuden koko päivän nauttia vapautta, jonka hän parhaasta päästä
käytti nukkumiseen. Hän oli muhammettilais-uskovainen eikä siis nyt
"ramadanin" kestäessä saanut syödä, juoda eikä tupakoida paitsi yöllä.
Päivät päästään tuo ukko oli kanssamme matkoilla ja yönsä täytyi hänen
käyttää syömiseen, tupakoimiseen ja hevosten vartioimiseen.
Lepäämisaikaa ei hänellä siis matkustettaessa ollut päivällä eikä
yöllä. Eipä siis kumma, että hän, kun kuuli meidän jäävän Tiberiakseen
koko päiväksi, ihastui niin, että, vaikka olikin vanha ja väsynyt,
hyppeli ilosta ja lauleli riemulauluja.
Seuraavana aamuna k:lo 1/2 8 oli vene sekä kahdeksan nuorta, reipasta,
iloluontoista beduiini-soutajaa rannalla luostarin ääressä odottamassa
tuloamme. Suurustettuamme pikimmältään, läksimme tästä kaupungista,
jossa ei Vapahtaja koskaan käynyt, vaikka monesti purjehti järvellä,
jonka rannalla se sijaitsee. [Koska kaupunki oli rakennettu vanhalle
hautausmaalle, ei oikea juutalainen voinut astua sen alueelle tulematta
Mooseksen lain mukaan saastaiseksi. Josefus sanoo nimenomaan, että
jokainen juutalainen, joka siellä asui, tuli saastutetuksi niiden
monien hautojen tähden, joita kaupunkia perustettaessa oli täytynyt
raivata pois (vert. 4 Moos. 19:11.). Luultavaa on, ettei Kristus
koskaan astunut sen muurien sisälle; mutta hänen sanankuulijainsa
joukossa oli tietysti myös Tiberiaksen asukkaitakin (vert. Joh. 6:23.)]
Halusimme hartaasti nähdä ja tarkemmin oppia tuntemaan itse Tiberiaksen
merta ja niitä ikimuistettavia paikkoja, joissa kallis Vapahtajamme oli
oleskelut suurimman osan vaikutus-ajastaan, tehnyt suuria ihmetöitä ja
puhunut syvämielisiä sanoja Jumalan valtakunnan salaisuuksista.
Aikainen aamuhetki oli ihmeellisen kaunis; pilvetönnä ja läpikuultavana
kaaretteli kirkas taivas yli meren sinervän selän. "Sirokko" joka oli
alkanut jo Nazaret'issa ollessamme, vaikutti kumminkin, että ilma ei
ollut niin raitis, kuin kernaasti olisimme suoneet. Mutta kaikessa
tapauksessa oli olo merellä mieluista. Ystäväni R., joka jo yöllä oli
tuntenut pahoinvointia ja kuumetta, ei alussa voinut paljon nauttia
ympäristön ihanuudesta. Minuun, joka Taborilla kohdanneesta
taudinpuuskasta parattuani olin aivan terve, teki kaikki, mitä näin,
suloisen vaikutuksen. Toivoen järvi-ilman, joka kumminkin oli edes
vähän viileämpää, virkistävän ystävä R:iakin, kiiruhdimme rannasta.
Matkamme ensimmäinen päämäärä oli järven pohjoisella rannalla, likellä
Jordanin laskupaikkaa oleva _Tell Hum_ eli muinaisen Kapernaum'in
rauniot. Matka sinne kesti vähän päälle kahden tunnin veneen hiljaa
soluessa eteen päin tyynellä vedenpinnalla. Tiemme vei meidät päästä
päähän tämän järven, joka ympäristöineen kerran oli ollut Vapahtajamme
maallisen toiminnan pääpaikkana, ja jonka rantamailta useimmat hänen
apostoleistaan olivat kotosin.
Tästä järvestä puhutaan jo vanhan testamentin kirjoissa (4 Moos. 34:11;
5 Moos. 3:17; Jos. 11:2; 12:3; 13:27, y.m.m. paikassa); mutta joka
paikassa vaan rajana eri sukukuntain välillä. Vasta uuden testamentin
aikana sai se Jesuksen ja hänen apostoleinsa kantta suuren
merkityksensä. Evankeliumeissa se mainitaan kolmella eri nimellä.
Luukkas kutsuu sitä "Genezaretin mereksi" (Luuk. 5:1), Matteus, Markus
ja Johannes "Galilean mereksi" (Mat. 4:18; 15:29; Mark. 7:31; Joh. 6:1)
ja Johannes "Tiberiaksen merekfi" (Joh. 6:1; 21:1.) Suuruuteen nähden
se ei ansaitse meren nimeä, sillä sen pituus on vaan 21 kilometriä,
suurin leveys 12 kilometriä ja sen pinta-ala 170,7 neliökilometriä.
Sitä ympäröi lännessä Naftal'in ja Sebulon'in sukukuntain alueet
(Mat. 4:13) ja idässä Gad'in. Itä- ja länsipuolilla tätä
soikeamuotoista järveä, joka on lähes 200 metriä (noin 650 jalkaa)
alempana Välimeren pintaa, on kauniita kukkuloita ja vuoria, toisilla
puolilla enimmästi tasankoa. Ympäröivistä vuorista mainittakoon
_Hattin_, jota luullaan siksi paikaksi, missä Jesus piti tunnetun
vuorisaarnansa, joka löytyy Mat. 5, 6, 7 luvussa. Se tasanko, jonka
evankeelisesta historiasta tunnemme nimellä "Genezaret'in maa"
(Mat. 14:34; Mark. 6:53), on järven länsipuolella. Tämä tasanko on 1/2
penink. (= 5 1/8 kilom.) pitkä ja 1/6 penink. (= 1 3/4 kilom.) leveä,
siis ei aivan vähäpätöinen. -- Järven oma asema suojaa sitä myrskyiltä,
mutta se on altisna äkkiarvaamattomille vihureille ja tuulenpuuskille,
jotka tulevat läheisistä vuorenrotkoista. Sen vesi on kirkkaan
sinertävää, suolatointa, kylmäkkää ja terveellistä. Kautta järven
huomaa pohjoisesta etelään päin kulkevan vuon, jonka Jordan-virta tekee
matkallaan _Meroe_-järvestä Kuolleeseen mereen. Kun vedenpinta on tyyni,
saattaa nyt, kuten Kristuksen ja apostolein aikanakin, nähdä suuria
kalaparvia. Tavattoman paljon tässä järvessä löytyykin kaloja, sen
saimme huomata, kun sittemmin beduiinien kanssa lähdimme pienelle
kalastusretkelle, josta edempänä kerron enemmän.
Ensimmäisinä kevätkuukausina, rantojen ja vuorten kaltaiden vielä
ollessa viheriänä, ennen kuin auringon polttavat säteet vielä ovat
ehtineet kuivata kaikki, näyttää koko järvi ympäristöineen erinomaisen
ihanalta. Rannoilla kasvaa ihmeen ihania kukkasia, joita nimitetään
"Tiberiaksen ruusuiksi." Niitä on niin taajassa, että, kun
kukkimis-aikana järvellä soutelee, koko ranta näyttää kauniilta
kukkaistarhalta. Nämä ruusut ovat samaa lajia, kuin meidän
"oleander"-niminen huonekasvimme, jonka heleänpunaisia, tuoksuvia
kukkasia me kaikki jo lapsuudesta asti varmaankin olemme ihailleet.
Todella viehättävää on katsella semmoista maisemaa, varsinkin kun ilma
on kirkas ja tummansininen taivas luo kuvansa veden kalvoon. Mutta
kumminkin käypi apeaksi mieli muistellessa kuinka runsaasti tämän
järven rannikoilla oli suuria, komeita kyliä ja kaupunkeja Jesuksen
aikoina. Ne ovat nyt melkein kaikki hävitetyt; monesta ei näy enää edes
raunioitakaan. Ajatellessa tuota muinais-aikaa sellaisena, kuin sen
evankelistat ja historioitsijat kuvaavat, tuntee ehdottomasti
vavistuksen sydämmessään, sillä kaikessa tässä hävityksessä näkyy
selvään Jumalan vanhurskauden tuomio. Miten tenhoisan kaunis lienee
tämä järvi ympäristöineen, vuorineen, laaksoineen, kylineen ja
kaupunkeineen Kristuksen aikana ollutkaan! Olivathan nuo nykyään autiot
ja metsistyneet alat silloin kauttaaltaan viljeltyjä. Historioitsija
Josefus, joka, hurmaantuneena tämän "laaksomaan" kauneudesta, kuvailee
sen veden suloutta, sen ilman-alan herttaisuutta, sen palmujen,
rypäleiden, viikunoiden, mantelien ja muiden hedelmäin hyvyyttä sekä
sen ihmeellisiä lämpimiä lähteitä, sanoo, että vuoden-ajat näyttävät
ikään kuin kilpailevan kunniasta saada olla tämän tienoon haltiana, ja
että luonto näyttää koonneen kaikki voimansa tehdäkseen tästä
vähäisestä maailman kolkasta kalleimman helmen.
Koska seutu kuului Naftal'in sukukunnalle, kävi tässä, Talmud'in
kirjoittajain mielestä, toteen Mooseksen sanat, että Naftal "täytetään
Herran siunauksella" (5 Moos. 33:23), ja näillä oli myös sananlasku,
joka oli tosi syvällisemmässä merkityksessä, kuin he itse
aavistivatkaan, ja joka kuului näin "Jumala on luonut seitsemän järveä
Kanaan'in maahan, mutta yhden -- Genzaret'in järven -- on hän valinnut
itsellensä."
Mutta ei ainoastaan kauniin luontonsa, vaan myöskin sopivan asemansa
sekä lukuisan ja vireän väestönsä takia oli tämä seutu varsin sopiva
hänen toimintakentäkseen, jota tarkoittaen profeetta Jesaia oli
ennustanut, että "Sebulon'in maa ja Naftal'in maa, sillä puolella
Jordanin, pakanain Galileaa" oli näkevä "suuren valkeuden", ja niille,
"jotka asuivat kuoleman varjon maassa", oli se kirkkaasti paistava
(Jes. 9:1; vert. Mat. 4:15, 16). Monen maan kansalaisia oleskeli tai
matkusteli tällä tienoolla, sillä sen läpi kuljettiin meren rannikolle.
"Kaupungit", sanoo Josefus, "ovat täällä hyvin lähekkäin ja lukuisat
kylät ovat maan viljavuuden vuoksi niin väkirikkaita, ettei
pienimmässäkään ole vähemmän kuin 15,000 asukasta." Hän lisää, että
Galilean asukkaat ovat toimeliasta, ahkeraa ja sotaisaa, jo lapsuudesta
asti urotöihin harjaantunutta kansaa, joka on viljelylle voittanut
jok'ainoan tynnyrinalan ihanaa, vaivoja runsaasti palkitsevaa maataan.
Kokonaista neljä valtatietä yhtyi Genezaret'in järven rannistoilla.
Yksi vei Jordan'in laakson länsipuoliseen osaan; toinen, joka
Genezaret'in järven eteläpuolelle rakennettua siltaa myöden johti
Jordan'in yli, kulki Berean kautta sille paikalle lähellä Jerikoa,
jossa tavallisesti kahlattiin Jordan'in poikki; kolmas meni Galilean
virkeän ja kukoistavan pääkaupungin, Soforiksen, kautta Välimeren
rannalle, Akon kuuluisaan satamakaupunkiin; neljättä myöden pääsi
Nazaret'in kautta ja Esdrelon'in (Jesreel'in) tasangon poikki Samariaan
ja Jerusalem'iin. Genezaret'in alueen kautta kulkivat suuret karavaanit
matkoillaan Egyptistä Damaskukseen. Kristuksen aikana oli Genezaret'in
seutu, sen runsaslukuinen väestö kun oli hyvin uutteraa, Palestiinan
"tehdaspiiri." noin 4000 alusta oli kyntämässä Galilean merta: kilvan
kiisivät sen pinnalla roomalaisten uhkeat sotalaivat, Betsaidan
vaatimattomat kalastajaveneet ja Herodeksen kullatut purret. Iturea,
Samaria ja Foinikia rajoittivat tätä paikkakuntaa [Farrar, Jesuksen
elämä]. Kaunis luonto, edullinen asema ja runsas asukasluku tekivät
siis seudun hyvin tärkeäksi koko "pyhälle maalle." Vaikk'ei enään
olekaan niin laita, piilee tässä tienoossa nytkin ihmeellinen
lumousvoima. Niin nautintorikkaita hetkiä, kuin me Tiberiaksen merellä
vietimme, ei meillä ainakaan ollut koko matkallamme monta.
Mutta jo lähestymme pohjoisrantaa, jolla Tell Hum sijaitsee. Iloisten
ja ystävällisten, niin, tekisipä mieleni sanoa, kohteliaitten
venemiesten avulla hypähdämme veneestä kuivalle, orjantappuroita ja
ohdakkeita kasvavalle rannikolle, ja lähdemme kohti raunioita, jotka
ovat edessämme. Monta askelta ei tarvitsekaan astua, ennen kuin jo
saavumme noiden muistomerkkien luo, jotka johtavat ajatuksemme
entisiin, jo kauan sitte menneisiin aikoihin. Rauniot osottavat
selvästi, että tuossa kerran kohosi komea kaupunki, kenties melkoisen
suurikin. Jos siinä on perää, että nämä rauniot ovat muinaisen
Kapernaum'in jäännöksiä, kuten moni syystä otaksuu, niin kyllä sillä
kaupungilla olikin Jesuksen aikana suuri merkitys. "Korkealla
kivijalalla, jossa on kosolta valkeita marmorilohkareitakin", joista
mekin otimme muutamia muistoksi mukaamme, "kohoavat muutaman
rakennuksen rappeutuneet muurit; se on kenties ollut joku
tuohon kukkaiskoristeilla kaunistettuun Herodeksen aikuiseen
muotoon rakennettu synagooga; ja keskellä rehevää heinikkoa,
jättiläis-ohdakkeiden välissä, näkyy siellä täällä patsasten ja
liitin-ansasten jäännöksiä, jotka osottavat, että tässä kerran oli
kaunis ja kukoistava kaupunki." Sen asema on ollut ihmeen kaunis
kaltevalla rannikolla, jota järven hyökyaallot alati suutelevat.
Kävellessämme näillä raunioilla tapasimme suuren käärmeen, joka
vikkelästi ja taitavasti kiemuroiden vältti venemiesten tappohankkeet.
Otaksukaamme, että nämä rauniot ovat muinaisen Kapernaum'in jäännöksiä,
tuon komean kaupungin, jota evankeliumeissa nimitetään Jesuksen omaksi
kaupungiksi (Mat. 9:1) sen tähden, että se oli saanut nähdä niin monta
hänen suurimmista ihmetöistään, että se oli saanut kuulla hänen
suustaan niin monta suloista sanaa. O, mitä tunteita, mitä ajatuksia
sydämmeen nousee siellä seistessä! Armon ja vanhurskaan tuomion
läpitunkeva ääni se varmaan on, joka hiljalleen, mutta vakavasti
tunkeutuu meihin. Tuntuu kuin laineiden hiljainen loiske yksinäistä
rantaa vasten ja tuulen vieno humina autiolla tienoolla voimakkaasti
saarnaisivat meille armoa ja tuomiota. Se on sanaton saarna, mutta
kumminkin voimakkaampi kuin moni, jonka esittämiseen käytetään
loistavinta kaunopuheisuutta. Kuva toisensa perästä ajoilta menneiltä
vierähtää sieluimme silmien eteen. Tarkastakaamme jotakuta näistä
kuvista lähemmin ja painakaamme se mieleemme. Varmaankin Jumalan armo
ja vanhurskaus siinä himmentymättömän kirkkaana ilmenee.
Genezaret'in järven seudulla ja etenkin Kapernaum'in kaupungissa
kertovat pyhät evankeliumit kalliin Vapahtajamme tehneen suurimmat
ihmeensä ja pitäneen voimakkaimmat puheensa. -- Alettuaan julkisesti
esiintyä, sen jälkeen kun Johannes Kastaja oli hänet Jordanissa
kastanut, oleskeli Jesus lyhyemmän aikaa Kapernaum'issa. Hänen
saarnansa ja siellä tekemänsä rakkauden työt saattoivat hänet niin
kuuluksi, että hänen maineensa levisi Nazaret'iin saakka (Luuk. 4:23).
Jo muutaman päivän kuluttua palasi hän kumminkin taasen
syntymäseudulleen.
Vasta sitte kun hänen kotipaikkansa, Nazaret'in, asukkaat olivat
hyljänneet hänet ja vihan vimmassa tahtoivat syöstä hänet alas vuoren
jyrkänteeltä, siirtyi hän Genezaret'in järven rannikoille ja rupesi
laajalta vaikuttamaan. Ei Jesus kumminkaan kutsumatta kääntynyt tälle
uralle eikä aloittanut tätä tointa. Hänen oleskellessaan Kaanaassa,
jossa hän oli tehnyt ensimmäisen suuren ihmetyönsä (Joh. 2:1-11), tuli
ylhäinen virkamies Herodes Antipaksen hovista ja pyysi pyytämällä häntä
tulemaan Kapernaum'iin parantamaan hänen kuolemaisillaan olevaa
poikaansa. Jesus tekikin kuolevan terveeksi sanansa voimalla
(Joh. 4:46-53), noudatti kutsumusta ja meni asumaan Kapernaum'iin
(Mat. 4:13). Siten hän valitsi tämän kaupungin vastaiseksi
kotipaikakseen, jos muuten voipi sanoa Jesuksella olleen kotia
lainkaan, koska hän itse lausui: "Ketuilla ovat luolat ja taivaan
linnuilla ovat pesät; vaan Ihmisen Pojalla ei ole, kuhunka hän päänsä
kallistaa" (Mat. 8:20). Miten Jesus täällä vietti päivänsä, mitä hän
toimieli, sen sanoo evankelista lyhyesti: "Hän vaelsi ympäri ja teki
hyvää." Oikein taivaan armokaste kostutti siis koko tätä kaupunkia,
jopa koko tienoota. Tarkastakaamme tämän työssä ja toimessa vietetyn
elämän yhtä ainoata päivää. Sen hän aloitti synagoogassa julistamalla
"valtakunnan sanaa", Jumalan valtakunnan, jonka kuningas hän oli.
Suuria isoovia ja janoovia joukkoja tunkeusi hänen ympärilleen
kuuntelemaan elämän sanaa, joka läksi hänen suustaan. Moni taivaan
lahjoja ikävöipä ihmissydän sai lohdutusta. Uusi kirkkaus alkoi
valaista monen elämää, kuolemaa ja ijankaikkisuutta, ja autuuden toivo
loistaa selkeästi monelle synnin ja kuoleman pimeyteen vajonneelle
ihmisraukalle. Hämmästyksen valtaamina sekä kunnioituksen ja ihmettelyn
tunne sydämmissään kuuntelivat he elämän sanaa, jota runsaassa määrin
tulvaili hänen huuliltaan. Mutta Jesuksen vielä puhellessa näille
hiljaa kuunteleville joukoille keskeytti hänet yht'äkkiä kovasti
parkaisten eräs noista kurjista, onnettomista olennoista, jotka olivat
pahojen henkien riivaamia. "Yksi ihminen, jolla oli riettaisen
perkeleen henki, huusi suurella äänellä sanoen: Voi, mitä sinun on
meidän kanssamme, Jesus Nazarenus? Tulitko meitä hukuttamaan? Minä
tiedän, kukas olet, Jumalan pyhä" (Luuk. 4:33, 34). Voimakkain sanoin
nuhteli Jesus rietasta henkeä ja paransi, hänellä kun oli jumalallinen
valta, tuon raivoisan ihmisen, niin että vaiva taukosi, ja mies
kohottausi ja oli hiljaa. Näin Jesus osottihe kaikkivaltiaaksi
ihmeitten tekijäksi, jonka armo ulottuu kurjimpiinkin ihmisiin. --
Tehtyänsä tämän ihmeen nousi Jesus ja meni Simon'in huoneeseen. Täällä
häntä kohtasi taudin ja tuskan tuottama kurjuus: Simonin anoppi
sairasti kovaa kuumetautia. Jesus paransi hänetkin. Mutta ennen kuin
aurinko oli ehtinyt mailleen mennä ja päivä päättyä, samoili hänen
tykönsä suuria ihmisjoukkoja, jotka toivat kaikellaisia sairaita. Ja
hän "teki kaikkinaisia sairaita terveeksi, että täytettäisiin, kuin
sanottu oli Jesaian profeetan kautta, joka sanoo: hän on ottanut meidän
heikkoutemme ja hän kantoi meidän tautimme" (Mat. 8:17). "Hän pani
jokaisen päälle kätensä ja paransi heidät. Ja monesta läksivät myös
perkeleet, huutain ja sanoen: sinä olet Kristus, Jumalan Poika" (Luuk.
4:40, 41). Olen kertonut vaan yhden päivän työt, ja Kapernaum'in
kaupunki näki monta semmoista päivää. Toinen armon ihme ja armon sana
seurasi toistaan. (Katso Luuk. 7:1-10; Mark. 5:22-43; Joh. 6:22-71;
Mark. 9:33-50). Miten selvästi tämä kaikki muistuu matkustajan mieleen
seisoessaan kaupungin raunioilla, jonka asukkaat saivat nähdä hänen
tekevän näitä hyviä töitä.
Mutta toisekseen on Kapernaumia kohdannut vanhurskauden tuomio. Jesus
sanoi: "Ja sinä Kapernaum, joka olet korotettu taivaaseen asti! sinä
pitää hamaan helvettiin sysättämän; sillä jos Sodomassa olisivat
senkaltaiset väkevät työt tehdyt kuin sinussa, niin he vielä tänäpänä
seisoisivat. Jonka tähden sanon minä teille: Sodoman maalle pitää
huokiamman oleman tuomiopäivänä kuin sinulle" (Mat. 11:23, 24). Jo
täällä ajassa on Kapernaum'in rangaistustuomio pantu täytäntöön.
Uskottomuus, armon ylenkatse ja paatumus tuottivat rangaistuksen tälle
kaupungille ja sen asukkaille. Kuta suurempi armo on ja kuta useampia
armonosotuksia on saatu kokea, sitä ankarampi tuomio seuraa, jos nämä
hyljätään. "Sinun kovuutesi ja katumattoman sydämmesi jälkeen kartutat
sinä vihan itsellesi vihan päivänä, koska Jumalan oikia tuomio
ilmaantuu, joka antaa itsekullekin hänen töittensä jälkeen" (Room. 2:5,
6). "Miten me siis vältämme, jos me sellaisen autuuden hylkäämme."
Sellaisia ajatuksia herää varmaankin jokaisen uskovaisen
raamatunlukijan mielessä seisoessaan näiden raunioitten ääressä.
Toiselta puolen näkyy armo suurena ja ihanana, mutta toiselta taas
armon hylkääjien rangaistus kamalana ja hirmuisena. Kaihomielin, mutta
vakuutettuna Jumalan sanan ijankaikkisesta totuudesta, palajaa
matkustaja tältä retkeltä.
Vähän matkaa itään päin Kapernaum'ista ovat muinaisen Korazin'in
rauniot, jonka häviöstä Herra myös on puhunut sanoja, jotka ovat
käyneet toteen. Lähiseudulla, vähän itään päin on se paikka, "erämaa",
jossa Jesus ruokki 5,000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla,
josta Matteus kertoo 14:13-21. -- Länsipuolella Kapernaum'ia, noin
puolen tunnin matkan päässä, luullaan pienoisen kalastajakylän
Betsaidan sijainneen, tuon paikan, josta Pietari, Andreas ja Filippus
olivat kotoisin. Tälle paikalle ohjasimme aluksemme. Vähää ennen kuin
tullaan perille, nähdään vesimylly; sen panee runsas lähdevesi
liikkeelle, joka kuohuen virtaa vuorelta alas järveen. Vanhaa Betsaidaa
ei enää ole olemassa: tuo pieni kalastajakylä on kuin pyyhkäisty pois
maan päältä, niin ett'ei siitä näy jälkeäkään. "Voi sinua, Betsaida",
oli Vapahtaja sanonut, ja tämä "voi" on sitä kovasti kohdannut. Viime
vuosina on kaksi katoolin-uskoista saksalaista siihen perustaneet
pienen uudisasunnon, jolle ovat antaneet muinaisen nimen. Kun astuimme
näiden kahden suoran yksinkertaisen miehen kerrassaan alkuperäiseen
asumukseen, jossa oli vaan pieni tupa ja hiukan suurempi etehinen, ja
lausuimme tervehdykseksi "hyvää päivää" Saksan kielellä, ottivat he
meidät ystävällisesti, jopa sydämmellisesti vastaan. Tuntui kuin
olisimme tulleet vanhain tuttavain ja ystäväin luo. Dragomaani valmisti
täällä yksinkertaisen ateriamme, jossa pääruokalajina oli järvestä
pyydetty kala. Se olisi ollut mainiota, jos sen olisi voissa paistanut;
mutta voin puutteessa täytyi käyttää öljyä, joka teki sen paljoa
vähemmän maittavaksi. Nuo ystävälliset, sydämmelliset miehet tarjosivat
meille viiniä, jota he olivat pusertaneet rypäleistä, joita itse
viljelivät; se olikin hyvää ja huokeata. Olipa heillä mukanaan
jonkinlaisia "vatsantippojakin", joita tarjosivat meille; niistä
helpottikin ystäväni R:n kuume melkoisesti. -- Aterioituamme lähdin
minä, nuori reipas beduiini mukanani, lyhyelle kalastusretkelle, josta
tässä pari sanaa. Kun olimme päässeet kalastuspaikalle, nosti beduiini
vaatteensa polviin asti, vyötti itsensä lujasti ja pisti kalapussin
riippumaan vyölleen. Verkko, joka riippui hänen olallaan, oli pyöreä,
ulkoympyrän täyttivät pienet raudan kappaleet, jotka painoivat sen
pohjaan. Hiljalleen, aivan rauhallisena alkoi hän astuskella pitkin
meren rantaa tarkkaan tähystellen, missä näkisi kaloja. Hän näytti
olevan tarkkasilmäinen mies ja hyvin tottunut toimeensa. Aivan pian
huomasi hän jo etäältä, missä kaloja liikkui, ja varsin odottamattani
heitti hän voimakkaasti verkkonsa "apajalle." Luulin ensin, että hänen
ponnistuksensa olivat aivan turhia, sillä minun mielestäni olisi se
aivan kummallinen kala, joka niin helposti antaisi itsensä kiinni.
Mutta minä petyin luulossani, sillä verkon luo astuskeltuaan noukki
mies kalan toisensa perästä ja heitteli niitä sitten hymyillen minun
eteeni rannalle. Hän heitti verkon vielä kerran, toisen, kolmannen,
j.n.e., kulkien yhä eteen päin pitkin laitoa rantaa. Tunnissa sai hän
30 toista korttelia pitkää kalaa.
Kalastustapa on siis hyvin yksinkertainen; varmaankaan ei siten
ainoatakaan kalaa saisi kiinni, jollei niitä löytyisi niin runsaasti.
Kyllä täytyy kalastajankin taitavasti heittää verkkonsa, ja niin
tarkkaa silmää, kuin hänellä pitää olla, ei saakaan vähällä
harjotuksella. Genezaret'in järvessä löytyy ainakin kolmellaisia
kaloja. Yleisimpiä ovat n.k. Paavalin kalat, joilla on suomukset. Ne
ovat hyvänmakuisia kaloja, johonkin määrin meidän säynävän kaltaisia,
mutta eivät ole niin ruotoisia. Niitä saadaan tavallisesti päivällä
matalissa paikoissa. N.k. Pietarin kaloja, jotka ovat suuria ja
suomuksettomia, saadaan yöllä; ne oleksivat, näet, enimmäkseen syvällä
vedessä. Yhden semmoisenkin saimme nähdä luostarissa; se oli lähes
kaksi kyynärää pitää. Miltä se maistuu, en voi sanoa, koska emme sitä
maistaneet. Onpa vielä kolmaskin laji kaloja, jotka ovat pieniä ja
jokseenkin ahvenen näköisiä. -- Kun näin miehen heittävän verkkonsa
apajalle, muistui mieleeni, kuinka Jesuksen apostolit olivat juuri
näillä paikoin kalastelleet muinoin ja saaneet toisinaan runsaastikin
saalista.
Saksalaisten vähäisen uudistalon ranta oli mainion sopiva tämällaiselle
kalanpyynnille. Minäpä vielä kävin uinnillakin virkistäymässä, ja
sitten lepäsimme hetkisen ystävällisten uudisasukasten etehisessä,
jossa sekä omat venhemiehemme, että koko joukko muita sinne kokouneita
beduiinejä, meitä ympäröivät. Seurusteleminen heidän kanssaan ei ollut
niinkään ikävää. He olivat kaikki meille hyvin ystävällisiä ja
iloitsivat suuresti, kun erään "Arabian kielen sanaston" avulla saimme
heidät vähänkin tajuamaan, mitä tarkoitimme.
Sillä aikaa oli tuuli kääntynyt länteen, ja idästä tuleva "sirokko" ei
siis enää rasittanut. Kello 1/2 3 aikaan heitimme hyvästit
vieraanvaraisille isännillemme, joiden täällä autiolla tienoolla,
monestikin vihamielisten beduiinein keskellä on onnistunut saada useita
peltotilkkuja viljellyiksi, ja suuntasimme kulkumme takaisin Tiberiasta
kohti. Me kuljemme sen paikan ohi, jossa arvellaan Jesuksen pitäneen
veneessään tuon saarnan, josta Luukkas puhuu evankeliuminsa 5:1-11, ja
jossa Simon sulki suuren kalain paljouden, kun hän Vapahtajan käskystä
heitti "verkkonsa syvälle." Alussa meillä oli kova vastatuuli, jota
vastaan miehet saivat taistella kaikin voimin saadakseen veneen
kulkemaan eteen päin. Mutta kun tulimme "_Chan Minijen_" läheisyyteen,
jossa jotkut otaksuvat Kapernaumin raunioiden olevan, saimme levittää
purjeet, ja väkevä tuuli kiidätti meitä aimo vauhtia toista rantaa
kohti. Tuuli oli niin ankara, että jotkut -- niiden joukossa
dragomaanimmekin --, kuten Herran opetuslapset muinoin (Mat. 8:23-27),
pelkäsivät meidän hukkuvan; kyllä tottunut purjehtija sentään näki,
ett'ei mitään vaaraa ollut. Vaan sen me huomasimme, että tällä järvellä
ankarat tuulenpuuskaukset ja valtavat laineet voivat nousta äkkipikaa.
Kahdessakymmenessä minuutissa olimme jo päässeet Tiberiaksen rantaan
luostarirakennuksen alapuolelle, vietettyämme koko päivän hauskalla
matkalla. Ennen kuin venemiehet ja ystäväni R. läksivät veneestä,
valokuvasin minä koko seurueen muistoksi tästä hauskasta retkestä.
Siitä, että istuivat muutamia minuuttia kauemmin veneessä, tahtoivat
beduiinit kaikin mokomin "bachschischeja"; luultavasti he uskoivat
minun kuvallani aikovan saada voittoja. --
Ilta ennen auringon laskua oli erittäin ihana; järvi, jonka laineet
äsken kuohuelivat, oli taas rasvatyyni. Lukemattomia kalaparvia
uiskenteli ilakoiden siellä täällä lähellä rantaa. Auringon kirkkaat,
kultaiset säteet loivat kauniin hohteen sinisille lahdelmille, joilla
monissa paikoin nuo ennen mainitut heleän punaiset kukkaistarhat olivat
reunuksina. Kaihomielin jätimme tämän kauniin maiseman, joka koko
päivän oli meitä niin suuresti viehättänyt. Vielä kävimme uimassa
tuossa kirkkaassa vedessä ja sitte riensimme levolle, jotta
huomisaamuna jaksaisimme lähteä matkalle muistorikkaasta Tiberiaksesta
pohjoiseen päin.
Yö oli muutoin rauhallinen, paitsi että jo keho 2 aamulla eräs mies
muhammettilaiskirkon tornista herätti meidät, kun kutsui seudun väkeä
aamuhartauteen. Tämän teki hän niin kovalla ja läpitunkevalla äänellä,
että se kuului pitkät, pitkät matkat, varsinkin kun ilma oli aivan
selkeä. Kutsuminen kävi jonkummoisen rytmillisen laulun muodossa, jossa
samoja sanoja taukoamatta kerrottiin, ja sitä kesti vähintään tunnin
ajan. [Laulun sanat olivat Arabian kieltä: "La ilaha illallah", joka
suomeksi on: "Ei ole muuta jumalaa paitsi (Allah) Jumala."] Hänellä
tuntui olevan aika mahtava ääni, joka ei ollenkaan painunut, ja vahvat
keuhkot, joiden voimat olivat loppumattomat. Hiukan kadehtien kuuntelin
tuota selkeää, vahvaa ääntä aamuhetken hämärässä, joka yhä valjeten
ennusti uutta päivää, joka oli meidät viepä uusia vaiheita ja uusia
kokemuksia kohtaamaan.
Kello oli 4 aamulla Toukokuun 7 päivänä, kun nousimme vuoteiltamme
valmistaumaan lähtöön, jonka piti tapahtua viimeistään kello 5. Olimme
huomanneet, että oli sitä parempi, kuta aikaisemmin tuli matkalle
hankituksi. Siten taisi parhaiten nauttia raittiista aamu-ilmasta.
Päivemmällä kävi kuumuus aina sietämättömämmäksi. Dragomaanin
hitaisuuden tähden pääsimme kumminkin vasta kello 1/2 6 liikkeelle.
Ikävöiden, emmekä aivan vähääkään, jätimme rauhaisan luostarin, jossa
meidän oli ylipäänsä ollut varsin hyvä oleksia. Kahden tunnin ajan
kuljimme pohjoiseen päin pitkin tuon ihanan järven rannikkoa, jonka
vedenpinta päilyi tyyneenä edessämme. Lumoava näky kohtasi silmää
kaikkialla. Suuret kalaparvet leikkivät ylt'yleensä vedenkalvossa;
sorsalaumoja sekä muita vesilintuja uiskenteli sinervällä selällä.
Ihmeellinen hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Juhlatunne valtasi
meidänkin mielemme. Tuntui kuin koko luonto ympärillämme olisi
viettänyt jumalanpalvelusta. Sisimmät tunteemme toi ilmi hengellinen
laulu, jonka viritimme Luojan ja Sovittajan kunniaksi. -- Noin puoli
tuntia kauniilla rannalla kuljettua saavuimme pieneen, yksinäiseen
_Medjbel_-kylään, jossa _Maria Magdaleea_, eräs Jesuksen
uskollisimmista seuraajista, oli syntynyt (Mat. 15:39). Nykyään siinä
on vähäpätöinen, likainen kylä, jossa moniaita satoja beduiinejä elää
köyhyydessä ja kurjuudessa. Tiellä tapasimme muutamia sen asukkaista,
joiden sanotaan ylimalkaan olevan vihamielisiä vieraille. Meille he
kumminkin olivat hyvin ystävällisiä ja antoivat meidän mennä eteen
päin, sitten kun olivat minulta kerjänneet muutamia paperosseja.
Merkillistä on, että juuri tämä kylä on säilynyt, kun tuho on kohdannut
saman järven rannalla olleita muita kaupunkeja ja kyliä, Kapernaum'ia,
Betsaidaa y.m., jotka ovat melkein jäljettömiin hävinneet. "Magdala on
jäänyt", sanoo Orelli, "todistamaan hartainta alttiutta Herraa kohtaan;
se on muistomerkkinä kiitollisen vaimon rakkaudesta pelastajaansa
kohtaan", rakkaudella, joka kesti koetuksen Vapahtajan kuolemankin
jälkeen. (Mark. 16:11; Joh. 19:25). Olihan Jesus tästä Maria
Magdaleenasta ajanut seitsemän perkelettä (Mark. 16:9), ja näyttihe
Marialle ylösnousneena, kun tämä pääsiäisaamuna istui haudan ääressä ja
itki Herransa kuolemaa (Joh. 20:11-18; Mark. 16:9). Magdalan läheiset
rannikot ovat hyvin hedelmällisiä ja viljeltyjä, ja niillä kasvaa
paljon puita, mutta kuta kauvemmaksi järvestä tullaan ja kuta ylemmä
vuorille päin kohotaan, sitä kolkommaksi käy seutu. Ei enää näy
viljavainioita eikä puita, mutta tavallisesti vaan kiviä, soraa ja
hiekkaa. Vasemmalla, noin kahden tunnin matkan päässä rannasta, kohoaa
tuo korkea, majesteetillinen vuori, _Kirn Hattin_, jolla Jesuksen
luullaan pitäneen vuorisaarnansa. Kuljettuamme melkein kolme pitkää,
työlästä tuntia kivisellä, vaivalloisella tiellä jouduimme eräälle
paikalle, nimeltä "_Chan Djubb Yusef", jossa, kuten kerrotaan, Josef'in
myivät hänen veljensä, mutta tuolla tarulla ei mahtane olla
historiallista perustusta. Melkein koko tämän taipaleen oli dragomaani
tuiki tietämättömissä, ja me saimme tulla toimeen "mukarin" avulla,
joka kyllä tunsi seudut. Mutta olisimme olleet pahassa pulassa, jos
beduiinit olisivat meitä hätyyttäneet, kun ei ollut aseita
puolustukseksi. Ainoa aseellinen oli dragomaani, joka nyt, jostakin
työlästyneenä, ei välittänyt velvollisuudestaan. Yllämainitulla
paikalla tapasimme muutamia tällä yksinäisellä tienoolla asuvia
beduiiniperheitä, jotka kohtelivat meitä ystävällisesti; heille
annoimmekin vähän "bachschischeja." -- Matkan jatkuessa jäi _Safed_
vasemmalle. Tämä kaupunki on hyvin korkealla paikalla; vuori, jolla se
sijaitsee, on 845 metriä eli melkein 2,800 jalkaa yli Välimeren pinnan.
Siihen voipi siis syystä sovittaa sanat: "vuorele rakennettu kaupunki."
Valtavalla paikalla kohoten se varmaankin tarjoaa monta kaunista
näköalaa. Sen asukasluku, josta ainakin puolet on juutalaisia, nousee
noin viiteentoistatuhanteen. Ani harvoja kristityitä on asettunut
sinne. Tässä kaupungissa ovat, kenties enemmän kuin missään muussa
"pyhän maan" kaupungissa, juutalaiset herroina. Kuudennellatoista
vuosisadalla kukoisti siellä Talmud'in tutkiminen. Monta rikasta
juutalaista muuttaa sinne joka vuosi ulkomailta. Vuonna 1837 hävitti
kaupunkia hirveä maanjäristys, jossa 5,000 henkeä sai surmansa. -- Kun
paikka ei raamatun tutkijalle tarjoa mitään mieltä kiinnittävää, ja kun
dragomaani sanoi tien sinne olevan huonon ja sitä olevan vaikea
matkustaa, päätimme kernaammin matkustaa erääseen kylään noin kahden
tunnin matkan päässä Safed'ista ja jäädä sinne yöksi. Sinne saavuimme
jo 11 aikaan edellä puolenpäivän, ja meillä oli siis hyvää aikaa
tutustua kansaan ja sikäläisiin oloihin.
Kylä on oikeastaan eräs muutamia vuosia sitten perustettu
juutalaissiirtokunta, nimeltä _Roschpinah_. Se sijaitsee ihanalla
paikalla saman vuoren rinteellä kuin Safedkin. Juutalaiset, yhteensä
noin 40 perhettä, ovat vuokranneet pieniä maatiloja ja viljelevät
maata. Maa siirtokunnan tienoolla onkin viljavaa; sitä todisti rehevä
kasvullisuus kaikilla viljellyillä aloilla. Kun ajattelee, että
siirtokunta on vaan muutaman vuoden ikäinen, täytyy tunnustaa, että
tänne asettuneet juutalaiset ovat ahkeria ihmisiä. Sitä paitse
näyttävät he elävän rauhassa ja sovinnossa toistensa kanssa ja pitävät
likeistä yhteyttä sama-uskoisten kanssa Safedissa. Viininviljelyskin
onnistunee tällä tienoolla; ja jo saattoi nähdä useita viinitarhoja,
joissa istutukset menestyivät. Siirtokunnan maan on alkuaan lunastanut
Turkin sultanilta rikas ylimys Rotschild, ja hän antaa nyt huokeasta
hinnasta sen vuokralle uskonheimolaisilleen, jotka siten ovat löytäneet
turvapaikan, johon voivat paeta vainoomista, mikä heitä viime
vuosikymmeninä on kohdannut. Siirtokunnan asujamet ovat muuttaneet
sinne eri maista ja puhuvat useita eri kieliä. He viettävät täällä
hiljaista, suuresta maailmasta erotettua elämää. Hekin ikävöivät
ennustusten toteenkäymistä ja uskovat, että juutalaiset vielä joskus
pääsevät maailman hallitsijoiksi. He odottavat ja toivovat, että
kirouksen tuomio kerran otetaan pois, vaikka he eivät tahdo tunnustaa
Jesusta Messiaksekseen ja kuninkaakseen. Tämän toivonsa lausui
isäntämme useita kertoja keskustellessaan meidän kanssamme.
Eräs näistä Abraham'in jälkeisistä, nimeltä _Jehosua Ben-Ari_, antoi
meille asunnon. Hän oli 35 vuoden vanha, oli ollut naimisissa kolme
vuotta, mutta lasta ei hänellä ollut. Hilpeä ja ponteva oli Jehosua
luonteeltaan sekä hyvin lahjakas. Hän oli ahkeralla työllä saanut
peratuksi pienen viinitarhan ja viljelykselle voittanut pieniä
peltotilkkuja; olipa rakentanut sievän huoneustonkin, jossa oli kaksi
pientä kamaria sekä keittiö toisessa päässä ja talli lehmälle ja
aasille toisessa. Hän keskusteli mielellään kanssamme, ja se kävikin
hyvin päinsä, sillä hän puhui jotenkin selvää saksaa. Koska häntä ennen
kaikkia miellytti kuulla sitä, mikä koski hänen uskonveljiään
Euroopassa, otti hän kohta keskustelu-aineeksi juutalaisvihollisen
liikkeen, jolle hän oli kovasti suutuksissa. Hänen puheestaan huomasi
selvästi, että hän oli asiaa harkinnut ja sen kulkua seurannut; hän
tiesi henkilöiden nimiäkin, jotka olivat ottaneet osaa tähän
taisteluun. Muun muassa kysäsi hän minulta tunsinko hovisaarnaaja
Stöder'iä Berliinistä. Kun vastasin myöntävästi, lausui hän: "Jos
tapaatte hänet, niin sanokaa, että Palestiinankin juutalaiset vihaavat
häntä." Tuli puheeksi myös juutalaisten asema yleensä, ja hän lausui
teeskentelemättä ja vaatimattomasti mielipiteensä siitä. Kaikesta
näkyi, että hän oli lukenut mies ja oli seurannut aikaansa paremmin
kuin useimmat hänen uskolaisistaan. Hän sanoi olevansa erään
hebrealaisen sanomalehden kirjeenvaihtaja ja lupasi kirjoittaa
lehdellensä meidänkin käynnistämme. Sen tähden pyysi hän
käyntikorttejamme voidakseen tarkoin mainita nimemme. Olen sittemmin
nähnyt eräässä meidän maan sanomalehdessä mainittuna hänen
kirjoituksensa sisällyksen; hän täytti siis lupauksensa. Hupaisesti
kului koko iltapäivä hänen kanssansa keskustellessa. Koska meidän
seuraavana päivänä oli ratsastettava ainakin kahdeksan tuntia, menimme
aikaiseen levolle uusia voimia kokoamaan. --
Levosta ei kumminkaan tullut paljon mitään, sillä vuode oli hyvin kova,
tavallinen puulavitsa vaan, ja lukemattomat veren-imijät, joita
täälläkin oli yllin kyllin, kiusasivat minua koko yön ja tekivät
nukkumisen aivan mahdottomaksi. Sen tähden nousimme ylös ani varhain
tekemään lähtöä. Meni kumminkin enemmän aikaa, kuin mitä olisimme
suoneet, ennen kuin jouduimme taipaleelle. Aurinko nousi jo ja loi
vienon purppuravalonsa viehättävälle seudulle. Pohjoiseen päin menevä
tiemme kulki rehevien peltojen ja kaunisten rinnemaiden poikki.
Kaikkialla näimme ahkeria työmiehiä, jotka jo niin varhain aamulla
olivat joko kyntämässä peltoa "ikeen-alaisilla", härjillä tai
leikkaamassa ohraa, joka siellä täällä jo oli tuleentunutta. Etäällä
vilahteli _Meroe_-järven välkkyvä pinta, jossa toivoimme muutaman
tunnin perästä, kun kuumuus on käynyt rasittavammaksi, saada
virkistykseksi kylpeä. Mutta tämä toivo petti, sillä tiemme ei ollenkaan
vienyt järven luo, ja sitä paitse sanoi dragomaanimme sen rantoja niin
suoperäisiksi, että uppoaa liejuun heti kun niille astuu. -- Noin 1 1/2
tuntia ratsastettuamme jouduimme pienen järven tai, oikeammin sanoen,
lammikon luo, jonka rannoilla kauniit, suuret lehtipuut tarjosivat
toivomaamme siimestä. Me päätimme siis siinä syödä aamiaista. Paikan
nimi oli _Emballah_. Pieni lammikko oli hyvin matala, ja sen rämeisillä
rannoilla näkyi suuret joukot sammakoita väsymättä kurnuttelemassa.
Kaloja ja kalanmaimaa oli siinä myös yltäkyllin. Vesi oli kumminkin
kirkasta ja viileää, jonka tähden viskasimme vaatteet pois ja
heittäysimme uimaan. Ainakin 10 minuuttia viivyimme vedessä kun
paahtava aurinko teki olon maalla hyvin tukalaksi. Vilvastuneina
nousimme vedestä; hyvän ruokahalun oli uinti myös tuottanut.
Dragomaanimme olikin meidän uidessamme valmistanut aamiaisen ja
mainiota kahvia, jota ahnaasti joimme. Uupuneet jäsenemme olivat taasen
virkistyneet, ja rauenneet elinvoimat elpyivät.
Syödessämme keräytyi useita beduiineja ympärillemme, jotka haluisin
silmin katselivat ateriaamme. Vähän ajan perästä rupesi eräs heistä
kerjäämään tupakkaa kun näki minun polttavan. Ja sitte toinen ja kolmas
j.n.e., vihdoin koko seurue. Ja kuta kauemmin istuimme siellä, sitä
suuremmaksi kasvoi heidän lukunsa. Näytti kuin niitä olisi kasvanut
maasta. Ja kaikilla oli aseet. Kuta enemmän heitä karttui, sitä
uskaliaammiksi he tulivat ja sitä lähemmäksi meitä he tunkeutuivat. Ei
ollenkaan voinut tietää, mitä heillä oli mielessä. Eräs heistä rupesi
tutkimaan "dragomaanin", maassa olevaa pyssyä, kenties nähdäkseen,
oliko se panoksissa vai ei. Olo näiden villein keskellä rupesi
tuntumaan aika kamalalta, sillä heitä oli yli kahdenkymmenen miehen, ja
kaikilla oli ampumakojeet; meitä oli ainoastaan neljä, ja yhdellä vaan
oli aseet. Sen tähden katsoimme parhaaksi panna lähdöksi niin pian kuin
mahdollista ja jättää heidät pitämään seuraa toisilleen. Kun
ratsastimme pois, seurasivat he meitä jonkun matkaa yrittämättäkään
karata kimppuumme. Moniaat nuoret miehet juoksivat pitkät matkat
perässämme ja kerjäsivät tupakkaa. --
Tästä eteen päin kulki tie ruohokentän poikki, jossa oli lorisevia
puroja ja lähteen silmiä, ja suuret karjalaumat kävivät siinä
laitumella. Tien vieressä oli beduiinitelttoja pitkissä riveissä.
Eräällä kohdalla laskin niitä olleen viiteenkymmeneen. Naisilla oli
suurten ruokokasain kantaminen työnä; nämä olivat sokuritopan muotoon
ladotut heidän päälailleen. Etäältä katsoen olivat nämä liikkuvat
olennot ruokopyramiidien näköisiä, jotka omituisesti kiikkuen kulkivat
eteenpäin. Hevosemme säikähtivät heitä, emmekä tahtoneet saada niitä
eteen päin menemään. Tarkemmin katsoessa huomasi parin mustia silmiä
vilahtavan näiden ruokotornien alla.
Kuta lähemmäksi seuraavaa yömajaamme tulimme, sitä miellyttävämmäksi
kävi seutu. Vettä oli viljalta ja puita runsaasti suomassa suloista
siimestä. Kaikesta näkyi, että maa tällä tienoolla oli hyvin viljavaa.
Paikka paikoin oli tie vähän ventopohjainen, ja saimme ratsastaa
varovasti, ett'eivät hevoset uppoaisi liejuun, jota peitti ainoastaan
ohut kuori kovaa maata. Hevosilla on tässä suhteessa usein tarkempi
vaisto kuin ihmisellä, jonka tähden on parasta tämmöisissä paikoin
antaa hevosen kulkea mieltään myöden. Tätä sain kokea useita kertoja
tällä taipaleella. "Mukarillemme", joka tavallisissa oloissa matkusti
vähän matkan päässä meistä, oli vähällä käydä sangen pahasti. Hänen
hevosensa, jolla oli kannettavana sekä ratsastaja että meidän
tavaramme, vajosi mahaa myöten erääseen puroon, jonka yli ratsastimme.
Ei sentään ollut mitään hätää, vaikka vaaralliselta näytti. Omin voimin
pääsi hevonen tukalasta asennostaan ja oli yhdellä hyppäyksellä taas
kuivalla maalla.
Näin lähestyimme _Baniasta_, joka on tuo raamatussa mainittu
_Filippuksen Kesarea_. Oli ihmeen suloista ratsastaa tuuheiden
lehtipuiden siimeksessä, joiden juuria lirisevät ja kohisevat puroset
ja ojaset runsaasti kastelivat. Lintujen sulolaulu miellytti korvaa, ja
kaikkialla, minne ikinä katsahti, näki virkeyttä ja elämää koko
luomakunnassa. Olisipa todella suurinta välinpitämättömyyttä, jos ei
tämmöisellä tienoolla mieli kävisi iloiseksi ja raittiiksi. Täällä
likitienoolla jossakin olivat Jordanin lähteet suuren Hermonin
juurella, jonka hopealle hohtava, luminen kukkula tuskin kertaakaan oli
kadonnut silmistämme, sitte kun läksimme Tabor'ilta.
Ennen kuin ennätimme kylään, näimme suuren, itämaalaisen karavaanin,
joka oli sijoittunut muutamain paksujen tammien siimekseen. Siinä he
kaikki, miehet, vaimot, lapset, kameelit ja aasit nauttivat
huolettomina lepoa. Näkyä kannatti kyllä ihailla. Saadakseen levätä
niin mukavasti kuin mahdollista, olivat he alleen levitelleet loistavan
värisiä patjoja, tyynyjä ja peitteitä. Tuo oli oikein itämaalainen
kuva! Näyttipä siltä, kun noilla ihmisillä ei olisi ollut mitään huolta
maailmassa. Ja kumminkin todistivat heidän laihat naamansa, joihin elon
tuskat olivat ryppyjä uurtaneet, että hekin tiesivät elävänsä surun
laaksossa, jossa jokaisella on oma osansa kärsimystä ja murhetta
kestettävänä.
Ensimmäinen huolemme kylään tultua oli taaskin yösijan hankkiminen,
joka ei ollut kovinkaan helppoa. Dragomaani vei meidät tietysti kylän
parhaimpaan taloon, jossa hevosinemme saimme seistä vähän aikaa
pihamaalla, ja nyt alettiin tinkiä yömajan hinnasta. Vaatimukset
mahtoivat tällä kertaa olla kovin suuria, koska läksimme sieltä pois.
Muutamia askeleita ratsastettuamme tuli emäntä meidän jäljessämme ja
puhui muutamia meille käsittämättömiä sanoja dragomaanille, ja tuossa
paikassa oli kaupasta sovittu. Meidät vietiin yläkertaan suureen
huoneeseen, jossa oli kolme ikkuna-aukkoa, tietysti lasitonta,
puuluukut vaan, ja lattialla tuo tavallinen olkimatto. Toisella
seinällä seisoi erittäin kaunis, matala piironki ja toisella kasa hyviä
sänkyvaatteita: patjoja, tyynyjä ja peitteitä, joita meille levitettiin
vuoteiksi. Kun astuimme huoneeseen, oli siellä kätkytkin ja siinä
puolivuotias lapsi, jota äiti, miellyttävän näköinen ja siististi
puettu nuori vaimo, hoiteli. Hän poistui kumminkin lapsineen oitis
meidän huoneeseen tultua. Kaikki todisti, että tämän talon omistajat
olivat tavallista varakkaampia. Kuumuuden ja väsyttävän ratsastuksen
uuvuttamina heittäysimme levitetyille sänkyvaatteille siksi aikaa, kun
dragomaani valmisti kahvia, joka on parhain virkistyskeino tämmöisissä
oloissa. Siinä loikoillessamme ja ajatellessamme menneitä päiviä, joina
olimme viettäneet tätä kovin omituista elämää, joka kumminkin aikaa
myöten rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta ja väsyttävältä, huomasimme
iloksemme katossa pääskysen pesän, jota pari pääskystä huolellisesti
hoiteli vuorotellen tuoden ruokaa pojillensa. Annettuaan ruo'an
nälkäisille lemmityilleen, visersivät he iloisesti ja lensivät pois
toista hakemaan. Tätä tehdessä olivat he niin väsymättömiä ja iloisia,
että sen kautta voimakkaasti saarnasivat meille Herran hyvyyttä heitä
ja kaikkia luotuja olentoja kohtaan. Näiden armaiden lintujen näkeminen
johti ajatukset kotiin ja kotimaahan, jossa kenties jo nyt kotiutuvat
pääskyset ilmoittivat kesän tuloa ja ilahuttivat ihmisten sydämmiä.
Merkillistä on, miten kodista kaukana ollessa joka seikka, jopa
pieninkin, johtaa sinne mielen. Koti, sen liesi, sen kieli, sen tavat,
kas niissä lumousvoima suurempi kuin missään muussa, olkoonpa sitte olo
muualla miten hupaista, hyvää ja mieluista tahansa! Ja kumminkin on
maallinen koti vaan majatalo, ja vaellus maan päällä vaan toivioretki
oikeata kotia kohti, sitä Jerusalemia, joka ylhäällä on. Kun jo täällä
ikävöimme maalliseen kotiin, ja sinne pääseminen on ilohetki, -- miten
suuri lieneekään ilomme, kun pääsemme oikeaan kotiin, "hyvään maahan",
jossa kaikki vaivat ja tuskat päättyvät ja jossa täydellinen
onnellisuus kestää ijankaikkisesti.
Nämä mietteet piti kumminkin keskeyttää, sillä jäljestä puolenpäivän
olimme aikoneet mennä katsomaan Jordan'in lähteitä, jotka ovat tämän
kylän läheisyydessä. Me suuntasimme kulkumme kylän läpi
suureen-Hermoniin päin. Noin neljännestunnin matkan päässä kylästä
tulimme eräälle paikalle, jossa monta vesirikasta lähteensilmää kumpusi
vuoren alta. Itse vuoressa, joka tällä puolella kohoaa melkein
kohtisuoraan, löytyy joukko onteloita ja koloja, jotka muodostavat
suuria luolia, joihin voipi mennä sisälle. Vettä pulppuaa vuoren alta
joka suunnalla, ja se on vuosituhansien vieriessä uurtanut itselleen
omat tiensä. Se on siellä täällä muodostanut vesisäiliöitä ja juoksee
ensin liritellen pieninä puroina, kunnes nämät edempänä yhtyvät ja
muodostavat Jordan'in joen, joka sittemmin eteen päin virratessaan saa
vettä useilta muilta haaroilta.
Meillä oli siis edessämme tuon merkillisen joen lähteet, jonka mutkia
vähä väliin olimme matkustaessamme nähneet. Suuret vesivaransa saapi se
Hermonin vuorelta, joka on osa mahtavasta Antilibanon'in vuorijonosta.
Seistessämme näiden kohisevien lähteiden ääressä, missä veden pauhina
teki meidät melkein kuuroiksi, ei ystäväni R. malttanut olla
riisuutumatta ja vielä kerran peseytymättä tässä vedessä, ikään kuin
jäähyväisiksi Jordanille, joka meidän tuli jättää ainaiseksi. Nuori
poika, joka oli tunkeunut meille oppaaksi, katseli tätä tointa
kummastuneena ja suuresti ihmetellen. Kenties hän juuri siitä hämmästyi
niin, että sitte jätti meidät rauhaan tunkeilemiseltaan. Hyvin minunkin
teki mieleni seurata ystäväni esimerkkiä, mutta tyydyin kumminkin vaan
siihen, että pesin silmäni ja käteni, koska pelkäsin vilustuvani, kun
ilma rupesi tuntumaan viileältä. Iltaan saakka viivyimme tällä somalla,
viehättävällä paikalla, milloin käyskennellen, milloin istuen tuuheiden
puiden siimeksessä. Itsestään juolahtivat mieleen ne historialliset ja
raamatussa kerrotut tapaukset, jotka koskevat tätä paikkaa. Banias tai
Banjas, kuten nimeä myös äännetään, on tunnettu ikivanhoista ajoista;
siellä lienee muinaisina aikoina ollut sivistys korkealla kannalla.
Paikkaa on kohdannut monta vaihetta. Aivan varmana pidetään, että se on
sama kuin _Baal Gad_, eräs Baal'ille pyhitetty paikkaa josta puhutaan
Josuan kirjan 11:17. "Kun Kreikkalaisia oli muuttanut Baal Gad'iin, sai
tämä vaihtaa vanhan nimensä nimeen Baneas, jonka se sai eräästä
läheisyydessä löytyvästä vuorenrotkosta, joka oli pyhitetty Ban'ille ja
varustettu lukuisilla koverroksilla, joihin asetettiin epäjumalan
metsänneitojen kuvia. Tämän Baneaksen valitsi tetrarkka Filippus
pääkaupungikseen; samalla nimitti hän kaupungin oman ja
suojelusherransa, keisari Tiberiuksen nimellä." Sittemmin olikin se
yleensä tunnettu nimellä Filippuksen Kesarea. Nimi Banjas taas, kuten
paikkaa nykyään kutsutaan, on sana Baneas Arabian kielen lakien mukaan
lausuttuna. -- Tämä oli pohjoisin paikka, mihin Josua voittajana
tunkeusi valloittaessaan luvattua maata. Seutu oli siis Kanaanin maan
pohjoisessa syrjässä.
Tälle tienoolle suuntasi Herra Jesuskin kerran askeleensa, sitten kun
hänen "voi"-huutonsa oli kaikunut Korazin'ille, Kapernaum'ille ja
Betsaida'lle. Matkalla oli hänen sydämmensä raskaan surun vallassa; hän
suri niiden ihmisten uskottomuutta ja kovuutta, järjen pimeyttä ja
sokeutta, jotka olivat pakottaneet hänet jättämään seudun, joka oli
hänelle niin rakas. Banjaksen paikoille tultuaan rukoili hän ensin
hiljaisuudessa taivaallista isäänsä ja teki sitte opetuslapsillensa
kaksi painavaa kysymystä: "Kenenkä sanovat ihmiset minun, Ihmisen
Pojan, olevan? -- Kenenkästä te sanotte minun olevan?" Ensimmäiseen
kysymykseen sai hän jotenkin mieltä masentavan vastauksen: "Muutamat
Johannes Kastajan, muutamat Eliaksen, muutamat Jeremiaksen taikka
jonkun profeetoista." Jälkimmäiseen lausui Simon Pietari oikean,
syvällisen ja ylevän vastauksen: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan
Poika." Pietarin tunnustus omasta ja toisten opetuslasten puolesta oli
jaloin, mikä ikinä on lähtenyt ihmisen suusta. Sen tähden vahvistaakin
Herra tämän tunnustuksen lisäämällä: "Autuas olet sinä, Simon Jonaksen
poika; sillä ei liha eikä veri ilmoittanut sitä sinulle, mutta minun
Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös sanon sinulle: sinä olet
Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani,
ja helvetin porttien ei pidä häntä voittaman. Ja minä annan sinulle
taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä sinä maan päällä sidot, pitää
sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää
oleman päästetyn taivaissa." (Mat. 16:13-28; Mark. 8:27; 9:1; Luuk.
9:18-27.) -- Voipi sanoa tämän olleen opetuslapsille äärettömän tärkeän
ja ratkaisevan hetken. Näillä paikoin kulkiessa johtuu tämä tapaus
ehdottomasti jokaisen kristityn mieleen, joka Pyhän Hengen avulla on
oppinut tunnustamaan Jesuksen Jumalan Pojaksi ja palvelemaan häntä
Herranaan ja jumalanaan. Sielun täyttää syvä hartaus, varsinkin kun
koko luontokin kehoittaa kiittämään Jumalaa.
Palatessamme kylään vähän ennen auringon laskeumista, huomasimme erään
seikan, joka teki tämän kylän muista eroavaksi. Tasaisille katoille oli
tehty lehtimajoja asukasten nukkuma- ja lepopaikoiksi. Yön tullessa
näkyivät he toinen toisensa perästä vetäytyvän sinne kuten simpukka
kuoreensa. Luultavasti niissä on viileämpi nukkua, ja saa paremmin olla
rauhassa hyttysiltä, kärpäsiltä ja muilta veren-imijöiltä. Semmoista
majaa teki meidänkin mielemme, mutta täytyi tyytyä siihen, minkä olimme
saaneet, vaikka pian tulimmekin vakuutetuiksi, että lepoa ei ollut
ajattelemistakaan. -- Illan kuluessa saimme vielä nähdä surullisen,
mutta samalla hullunkurisen kohtauksen, jossa talon emännän ilkeä
luonne tuli ilmiin. Koko perhe oli kokoontunut tupaan, kenties
illalliselle. Yht'äkkiä kuului sieltä kiukkuisen naisen kimakka ääni,
jonka omistaja nähtävästi yhä yltyi äkäsemmäksi, kuta kauemmin hän
vihaansa purki. Toinen toisensa perästä pujahti säikähtyneenä ulos
huoneesta; viimeksi itse isäntäkin. Tuo rakas puoliso ei ollut
säästänyt häntäkään. Mikä tuon huonon tuulen syynä tällä kertaa oli,
siitä tietysti en voinut saada selkoa, kun en ymmärtänyt kieltä.
Vähitellen taukosi kumminkin myrsky, mutta sanottiin sen hyvin usein
uudistuvan tässä talossa. -- Ylimalkaan ei luulisi tuommoisen tulevan
kysymykseenkään muhammettilaisten keskuudessa, jossa vaimo on miehen
orja, jopa kauppatavara vaan, jonka voipi ostaa muutamilla sadoilla
markoilla. Ollessamme Jerusalemissa kuulin kerrottavan, että eräs
beduiini oli ostanut vaimon 16 napoleon'illa (= 320 mk.). Naisella ei
luulla olevan sielua, eikä hänen arvella ikinä tulevan paratiisiin; sen
tähden voidaankin häntä kohdella kuin orjaa ja käyttää kauppatavarana.
Oikein värisyttää tuota ajatellessa. Siitä näkyy, miten syvälle ihminen
vaipuu, kun hän kadottaa jumalallisen totuuden valon ja joutuu
pakanuuden ja eksytyksen pimeyteen. Minkä urostyön on kumminkin tuo
niin monen hylkäämä ja halveksima kristinoppi tässäkin suhteessa tehnyt
antamalla jokaiselle ihmiselle todellisen ihmisarvon, eikä vaan ajaksi,
vaan samalla myös ijankaikkisuudeksi. Kristinuskon ylevä oppi on: "Ei
ole tässä juutalainen eli kreikkalainen, ei orja eli vapaa, ei mies eli
vaimo; sillä te olette kaikki yksi Kristuksessa Jesuksessa. Mutta jos te
olette Kristuksen, niin te olette myös Abrahamin siemen ja lupauksen
jälkeen perilliset" (Ga1. 3:28-29.) Me tuskin voimme pitää kyllin
suurena sitä siunausta, minkä kristinusko parantamalla naisen asemaa on
tuonut mukaansa. Mies ja nainen ovat Jumalan edessä molemmat
yhdenvertaisia ja vapaita, vaikka kummallakin on tässä elämässä omat
taipumuksensa ja lahjansa.
Oli tullut pimeä, ja aika oli mennä levolle. Tämä yö oli mitä
tukalampia koko matkalla; sillä ruumis oli arka, ja hyttysten ja
syöpäläisten matkaansaattamia ajettumia kirvelti ja pakotti hirveästi.
Unettomina hetkinä, jotka kuluivat hitaasti, en voinut muuta kuin
väännellä käsiäni ja toivoa, että aamu kerran koittaisi. Mutta tieto
siitä, että meillä nyt oli jäljellä vaan kahden päivän matka
Damaskukseen, tuotti kumminkin lohdutusta tässä kurjassa tilassa. Lähtö
tapahtui jo ennen kello 5, ja tietä, joka ensiksi vei muinaisen
"Filippuksen Kesarean" raunioiden sivutse, oli jotenkin vaikea kulkea
sillä vuoren kalteet olivat hyvin jyrkkiä. Hermonin lumenpeittämä
huippu näkyi yhä vasemmalla kädellä. Kun olimme ratsastaneet noin
kahden tunnin ajan, rupesi tiellä näkymään runsaasti laavaa, joka
selvästi osotti tulenpurkauksen joskus maailmassa täällä tapahtuneen.
Kenties on Hermon, jota nyt lumi ja jää paksulta peittää, ennen muinoin
sisuksestaan syössyt kaiken tämän laavan paljouden, jonka yli nyt saapi
matkustaa tuntikausia. Vuoristossa löysimme pienen kylän eräässä
laaksossa, jossa "druseja" asui. Kylän ympärillä oli reheviä peltoja,
joilla ahkeraa työkansaa, miehiä ja vaimoja, työskenteli. Druseja
pidetään ylimalkaan vihamielisinä kristityille, mutta nämä olivat
ystävällisiä meille.
Monta vaivaa ja vastusta kestettyämme ja kerran eksyttyämme oikealta
suunnaltakin, saavuimme seuraavaan yöpaikkaamme, _Kafr-Hauvar'iin_.
Mutta voi, miten kurja ja likainen tämä kylä oli! Olimme kyllä tähänkin
asti saaneet kärsiä ruo'an puutetta ja maata huonoilla vuoteilla, mutta
mitään senkaltaista, joka nyt oli kestettävänämme, emme vielä olleet
kokeneet. Huone, jonka saaminen oli tiukassa, oli kurjin savihökkeli,
mitä ajatella saattaa, ja sen eteen kokoontui iltasella joukko hevosia,
lehmiä, aaseja, koiria ja kissoja. Heti sisään astuessamme löyhähti
meitä vastaan kauhea katku, joka oli saastuttanut ilman ja teki olon
huoneessa mahdottomaksi. Asukkaat olivat sinne -- muka ilman
puhdistamiseksi -- ripustaneet erään pajulajin oksia, jolla on
hopeankarvaiset lehdet. Meistä oli kumminkin niiden haju niin paha,
että tahtoi ruveta oksettamaan. Eikä haju haihtunut, vaikka heti
annoimme dragomaanin ja mukarin viedä pois oksat. Koko yön täytyi
meidän pitää ovea auki. Mutta siitä oli seurauksena, että kissoja ja
koiria tuli huoneeseen, eikä aikaakaan, niin niiden välillä syntyi
hirveä taistelu, joka teki kaiken nukkumisen mahdottomaksi. Niitä ei
saanut pois ajetuksi, sillä pimeässä ne piiloutuivat pieniin koloihin,
joita oli huoneen seinässä. Vaikka kylä olikin köyhä ja sen rakennukset
pahanpäiväisiä savimökkiä vaan, teki kaunis ympäristö sen kumminkin
tavallaan miellyttäväksi. Lähellä kylää kasvoi tiheä metsikkö, jonka
lehtipuiden suloisessa siimeksessä lähteet pulppuelivat ja purot
lirisivät.
Lähtöä tehdessä aamulla Toukokuun 10 p. emme paljon muuta ajatelleet,
emmekä muusta olleet iloissamme kuin siitä, että erämaan matkamme toki
pian oli päättyvä. Seitsemän tunnin ratsastus vaan, ja sittenhän olimme
Damaskuksessa. Kaikeksi onnettomuudeksi olivat dragomaani ja mukari
riitautuneet keskenään, jonka tähden matka kävi hyvin hitaasti. Tie oli
hyvänpuoleista, mutta silmää ei ollut mikään huvittamassa. Kulkumme
kävi melkein koko matkan alhaalla laaksossa. Hermon'in vuori oli yhä
vaan vasemmalla puolella ja vähän kauvempana Antilibanonin vuorijono.
Maa näytti olevan hedelmällistä, mutta vähän viljeltyä. Siellä täällä
näki pieniä, kurjannäköisiä kyliä. -- Ratsastettuamme melkein neljä
tuntia tulimme erääseen kylään, jonka läpi virtasi kaunis joki. Joen
äyräillä saimme me taasen istuskella ja levähtää komeitten lehtipuitten
varjossa. Mutta tämä lepo oli vähällä tulla meille kovin kalliiksi.
Mukari ei viitsinyt ruveta nostelemaan tavaroitamme hevosen seljästä,
mikä oikeastaan olisi ollut tehtävä joka syöttöpaikassa, vaan jätti
hevosen kuormineen päivineen oman onnensa nojaan. Elukka meni joelle
juomaan ja vajosi meidän suureksi kauhuksemme siihen mahaa myöten. Ei
ollut suinkaan helppoa saada sitä taasen ylös. Matkalaukkumme
uiskentelivat jonkun aikaa vedessä, mutta onneksi ei sentään tullut
suuria vahinkoja.
Tästä vastuksesta suoriuduttuamme, joka teki dragomaanin ja mukarin
välin entistä kireämmäksi, jatkoimme matkaa, vaikka olikin kauhean
kuuma kulkea. Saavuimme laajalle hieta-aavikolle, josta ei tahtonut,
loppua tullakaan. Etäällä näimme komeita puutarhoja, mutta ne näyttivät
alati pysyskelevän yhtä kaukana. Ei ainoatakaan puuta ollut koko
tällä loppumattomalla aavikolla suomassa siimestä; ei ainoakaan
tuulenpuuskaus vilvastuttanut hiestyneitä ruumiitamme. Kiiruhdimme
hevosiamme, mutta sittenkin näytti ikävöity päämäärämme olevan kaukana
saavuttamattomissa. Ehdottomasti muistui mieleen rakas Paavali, joka
kerran matkusti saman polttavan hiedikon poikki Damaskukseen, siellä
vangitakseen Herran opetuslapsia ja viedäkseen heidät Jerusalemiin.
Hänen lähestyessään kaupunkia leimahti äkisti valkeus taivaasta.
Ristiinnaulittu Herra Jesus itse ilmestyi Saulukselle. Tämä lankesi
maahan ja kuuli äänen sanovan: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?"
Kysymykseensä: "Kuka sinä olet, Herra?" sai hän vastaukseksi: "Minä
olen Jesus, jota sinä vainoot; työläs on sinun potkia tutkainta
vastaan." Tuo ihmeellinen ilmestys ja nuo sanat vaikuttivat niin
valtavasti Saulukseen, joka oli täydestä sydämmestä vihannut Herran
opetuslapsia ja murhannutkin niitä, että hän vapisi ja värisi.
Hämmästyksissään kysyi hän: "Mitä tahdot, että minun pitää tekemän?"
Herra vastasi hänelle: "Nouse ja mene kaupunkiin; siellä sinulle
sanotaan, mitä sinun pitää tekemän!" "Mutta ne miehet, jotka hänen
seurassansa olivat, seisoivat hämmennyksissä: he kuulivat tosin äänen,
mutta eivät he ketään nähneet. Niin Saulus nousi maasta ja ei nähnyt
ketään avoimilla silmillä, mutta he taluttivat häntä kädestä ja veivät
Damaskukseen. Ja hän oli kolme päivää näkemättä, ja ei syönyt eikä
juonut" (Ap. T. 9:1-9).
Jo kaukaa siintävät Damaskusta ympäröivät tuuheat puutarhat; mutta itse
kaupunkia ei näy paljon ollenkaan, joll'ei ota lukuun muutamien
minareettien (tornien) huippuja. Kaupunkia lähestyessämme oli sitä
paitse ilma täynnä auerta, joka esti näkemästä. Halumme kerrankin
päästä puiden suloiseen siimekseen yhä yltyi. Noin k:lo 12 aikaan
tulimme vihdoinkin komeiden puutarhojen suojaan, joita ympäröivät
korkeat, rumat savi-aidat. Kului melkein tunti ratsastaessa kapeata
tietä näiden savi-aitojen välitse, jotka monin paikoin estävät
näkemästä puutarhoihin. Kun saapuu autiolta tasangolta, jossa ei mitään
kasva, näihin tuuheisiin puutarhoihin, tekee tuo äkkinäinen muutos niin
omituisen ja valtavan vaikutuksen, ett'ei voi olla ihmettelystä
huudahtamatta. Vastakohta on niin jyrkkä, että semmoista tuskin missään
löytyy. Arabialaiset kutsuvatkin Damaskusta "itämaitten helmeksi", ja
moni luulee paratiisin sijainneen juuri täällä.
Olimme siis yksitoista vuorokautta matkustettuamme saapuneet Syrian
pääkaupunkiin. Kello 1 pysähdyimme "Dimitri-ravintolan" edustalle ja
laskeusimme satulasta jättäen hevoset, joilla nyt olimme ratsastaneet
viime kerran, "mukarille." Tuntuipa vähä ikävältä erota uljaista
ratsuistamme. Tällä hetkellä opin johonkin määrin ymmärtämään, miksikä
esim. arabialainen niin suuresti rakastaa hevostaan. Hän elää
alituisesti yhdessä ratsunsa kanssa, joka piammiten on hänelle kaikki
kaikessa, ja sen tähden hän pitääkin sitä parhaana ystävänään. Vielä
viimeisen kerran taputtelin kelpo eläintä, ja sitte talutettiin se
pois. -- Lihava ja näöltään pöyhkeä ravintolan-isäntä, kreikkalainen
synnyltään, otti meidät vastaan ikään kuin ainakin mahtava mies
alhaisempiaan; siihen luultavasti oli syynä meidän kurjannäköinen
vaatteuksemme ja ulkomuotomme. Kun on ratsastanut yksitoista
vuorokautta seuduilla, joihin ei sivistyksen hienous ole tunkeunut,
käypi tietysti itsekin jotakuinkin metsittyneen näköiseksi.
Asuttavaksemme annettiin ravintolan toisessa kerroksessa oleva suuri,
valoisa huone, jonka ikkunat olivat kadulle päin.
Ennen kuin päätän tämän luvun, tahdon tehdä muutamia pieniä
huomautuksia, jotka läheisesti koskevat Palestiinassa oleskelua.
Vuosittain matkustaa tuhansittain pyhiinvaeltajia "pyhään maahan",
ihmeitten maahan. He vaeltavat sinne ilomielin ja antauvat kärsimään
puutetta, vaivoja ja vastuksia, koska toivovat siellä löytävänsä
Jesuksen, Pietarin, Paavalin, Johanneksen, y.m. jälkiä. Ihastuksella
suutelevat he sitä maata, jota "Jumalan Pyhä" kerran on jaloillaan
polkenut. Helposti löytävät he nämä jäljet. Jerusalem, Betlehem,
Nazaret, Tiberias j.n.e. ovat nimiä, joihin Jesuksen muisto on
lähtemättömästi juurtunut. -- Mutta Herraa Jesusta ei tule hakea sillä
taikka tällä paikalla, koska hän elävänä, taivaaseen astuneena
Vapahtajana on kaikkialla läsnä. "Katso, minä olen teidän kanssanne
joka päivä maailman loppuun asti", todisti hän (Mat. 28:20), ja tämän
todistuksen järkähtämättömyys on osottautunut joka paikassa. Herran
ainaisesta läsnäolosta todistaa moni seutu Palestiinassakin. Etempänä
olen viitannut siihen, kuinka paljon tässäkin maassa tehdään rakkauden
työtä. Rakkaus Kristukseen pystyttää toisen muistopatsaan toisensa
perästä, ja -- kumminkin on vielä paljon tekemättä. Pakanuuden
pimeydessä vaeltaa vielä suurin osa sitä kansaa, joka asuu tässä
maassa, pimeydessä, jonka ainoastaan evankeliumin taivaallinen valo
voipi haihduttaa. "Pyhän maan" matkaa ei siis voi päättää hartaasti
rukoilematta, että Herra antaisi sanansa valon tunkea näiden ihmisten
sydämmiin ja johdattaisi heidätkin totuuden tietoon.
Muistellessani Palestiinan matkaa en voi olla ottamatta päiväkirjastani
seuraavia sanoja, jotka johonkin määrin kuvaavat matkan vaikeuksia.
Vastukset, jotka voivat kohdata vaeltajaa, ovat monet ja monellaiset.
Pahimpina vihollisina pidetään beduiinejä, jotka kuljeskelevat maassa
ryövärin tavoin ja usein hätyyttävät rauhallisia matkustajia. Meille
eivät he kumminkaan saattaneet mitään hankaluuksia; päin vastoin olivat
kaikki, joiden kanssa olimme tekemisissä, ystävällisiä meitä kohtaan.
Rasittavampia vihollisia, joista ei päässyt edes lahjoillakaan, olivat
kärpäset, hyttyset ja syöpäläiset, joita vastaan sai taistella sekä
yöllä että päivällä. Ne jättivät jäljet, jotka eivät niinkään helposti
haihtuneet: ruumista kirvelytti ja särki vielä useita päiviä jäljestä
päin. Vaarallisin vihollinen on kumminkin kuumetauti, joka useinkin
huomaamatta, aavistamatta käy kimppuun ja joko korjaa tuonelaan tai
ainakin panee moneksi kuukaudeksi vuoteen omaksi. Tämä juohtuu mieleeni
nyt varsinkin siitä syystä, että Damaskuksessa tapasimme saksalaisen
tiedemiehen, tohtori Stübel'in, jonka oli täytynyt keskeyttää
tutkimustyönsä ja rientää Kuolleen meren rannoilta Damaskukseen, kun
ankara vatsakipu oli yllättänyt hänet. Damaskuksesta vietiin hän
Beyrothin diakonissalaitokseen, jossa sai sitte olla vuoteen omana
useita kuukausia, ennen kuin parani. Kaikkea tätä ajatellessani täytyy
minun sydämmeni pohjasta kiittää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka piti
meidät terveinä ja varjeli kaikista vaaroista.