Juudan kuninkaan ensimmäisenä vuonna neljättäkymmentä oli Omri Israelin
kuningas kaksitoistakymmentä ajastaikaa, ja hallitsi Tirzassa kuusi
ajastaikaa. Hän osti Semeriltä Samarian vuoren kahdella
hopeasentnerillä, ja rakensi vuorelle, ja kutsui kaupungin, kun hän
rakensi, Semerin, vuoren herran, nimellä Samariaksi." Tuo Omri, joka
kaupungin perusti, oli kumminkin jumalaton mies, joka "teki pahaa
Herran edessä." Suurenmoisesti, muhkeasti elettiin kaupungissa,
ylellisyydellä ei ollut mitään rajoja. Ei missään muualla, kuin tuossa
kaupungissa, jonka asemakin oli paljon ihanampi, kuin Jerusalemin,
ollut niin paljon tilaisuutta silmäin pyyntöön, lihan himoon ja elämän
koreuteen, siellä kun, näet, oli suurenmoisia palatsia ja epäjumalain
temppelejä. Sattuvammin, kuin profeetta Jesaia 28:1, ei voi kuvata
kaupunkia ja sen elämää. Hän sanoo: "Voi sitä ylpeätä juopuneitten
kruunua Efraim'ista (Samariaa), jonka kaunis kunnia on pudonnut
kukkainen, joka on ylemmäisellä puolella lihavata laaksoa, jossa he
viinasta hoipertelevat." Voimakkaammin ei voi sen häviötä ja kukistusta
ennustaa, kuin sama profeetta heti seuraavissa sanoissa: "Katso, väkevä
ja voimallinen Herralta, niin kuin raesade, niin kuin vahingollinen
tuuli, niin kuin vesimyrsky, joka väkevästi lankee, pitää väkivallalla
maahan päästettämän, että juopuneitten ylpiä kruunu Efraim'ista
jaloilla tallataan. Ja ne hänen kunniansa kaunistuksen pudonneet
kukkaiset, jotka lihavata laaksoa ylemmäisellä puolella ovat, pitää
tuleman niin kuin se, joka varhain suvella kypsyy, jonka joku nähtyänsä
ja käsillä pidellessänsä syö." Eikä ainoastaan Jesaia vaan profeetat
Amos ja Hoseakin ovat lausuneet tästä kaupungista tuomitsevia sanoja,
ja heidän sanojensa totuuden todistavat jälkimaailmalle raunioina
makaavat kaupungit. Tämän kaupungin historiaan liittyy läheisesti tuon
surullisesti kuuluisan Ahab'in, Omrin pojan ja seuraajan, elämäntoimi.
Tämä Ahab nai Sidon'issa pakanallisen kuninkaan tyttären, Isebel'in,
joka toi mukanaan Israelin kansan keskuuteen Baalinpalveluksen. Tälle
epäjumalalle rakennettiin temppeli ja alttari Samariaan (1 Kun. 16:31,
32.) Vaikeata on nyt enään tarkemmin määrätä, missä tämä temppeli
sijaitsi.
Monta kertaa piiritettiin tätä kaupunkia. Jo kuningas Ahab'in aikana
kokosi Benhadad, Syrian kuningas, kaikki sotaväkensä piirittämään
Samariaa, ja häneen yhtyivät kaksineljättäkymmentä kuningasta.
Ihmeellisesti pelasti Herra kaupungin kumminkin sillä kerralla.
Kukistuksen aika ei ollut silloin vielä tullut (1 Kun. 20.) Tässä
kaupungissa oleskeli silloin taas, kun sitä toista kertaa piiritettiin
ja kovat ajat koittivat, suuri profeetta Elisa, Elian seuraaja. 2 kun.
6 ja 7 mukaan sai kaupunki silloinkin kokea Jumalan laupeutta. Lopulta
kumminkin, kun synninmitta oli kukullaan, ja Jumalan hyvyyttä,
armahtavaisuutta, pitkämielisyyttä ja armoa halveksittiin, koitti
kaupungille samoin kuin koko kansallekin häviön päivä. Assyrian
kuningas Sargon II valloitti ja hävitti kaupungin vuonna 722 ennen
Kristusta. Tosin se sittemmin rakennettiin uudelleen, mutta toisen
vuosisadan lopulla e.Kr. hävitti sen perinpohjin Johannes Hyrkanus.
Vuonna 63 e.Kr. joutui Samarian maakunta roomalaisten haltuun, ja
entisen pääkaupungin linnoitti uudestaan roomalainen sotapäällikkö
Gabinius. Keisari Augustus antoi tämän pääkaupungin vuonna 30 e.Kr.
lahjaksi Herodes suurelle, joka antajaa kunnioittaakseen kutsui sen
Sebastijeksi ja kaunisti komeilla rakennuksilla. Mutta vaikka hän
sijoittikin sinne suuren sotajoukon, ei se enää entiseen mahtavuuteensa
kohonnut; naapurikaupunki Nablus pääsi, näet, voitolle. Kuudennelle
vuosisadalle saakka j.Kr. oli Sebastijessa piispanistuin. Perustivatpa
ristiretkeläisetkin näille seuduin hiippakunnan, mutta se ei kumminkaan
kauvan pystyssä pysynyt.
Tämän kaupungin historia todistaa siis Jumalan armosta ja laupeudesta,
mutta toiselta puolen osottaa se myös, että ankaria ovat ne tuomiot,
joiden alaisiksi synti ja vääryys saattavat. Jumalan sanan totuus
esiintyy taas tähänkin paikkaan nähden niin selvänä, ett'ei yhdenkään
pitäisi sitä epäillä.
Me jätimme Samarian kukkulan ja ratsastimme eteen päin määrättyä
päämäärää kohden. Yhä ihanammaksi muuttui seutu ja runsaammalta näytti
kasvillisuus; me saavuimme viljaville paikoille, joissa lähteet ja
lorisevat ojat kostuttivat maata. Milloin kuljimme vuorien rinteitä
ylös, milloin kulki tiemme alhaalla laaksoissa, joissa vilja
tähkäpäisenä aaltoili, jopa joskus hedelmöivänäkin. Siellä täällä näkyi
arabialaiskyliä ihanien, rehevien puitten välistä, jotka ympäröivät
vuorten rinteitä. Seutu kuului muinoin Efraimin sukukuntaan; patriarkka
Jakob'in siunaus lepää vielä jossain määrin siinä. Päästyämme yhdelle
näistä vuorista, sitten kun olimme puolentoista tuntia ratsastaneet,
näimme etäällä suuren, Hermon'in valkoisen huipun, joka koko
komeudessaan näytti olevan aivan lähellä, vaikka me olimme siitä
ainakin kolmen päivän matkan päässä. Ilman selkeyden tähden näyttää
kaikki olevan hyvin lähellä. Erään Djeba nimisen kylän läheisyydessä
pysäytimme hevosemme, siinä kun oli runsasvetinen lähde, josta raikasta
vettä viehättävästi kumpueli, ja suuret viikunapuut, joita oli
kokonainen metsistö, tarjosivat suloista suojaa paahtavan auringon
helteeltä. Paikka oli aivan kuin matkustavaisia varten valmistettu
suurus- ja leposijaksi. Vatsan vaatimukset ja väsymys alkoivatkin jo
hyvinkin tuntua. Ihanammassa ruokasalissa olen tuskin milloinkaan
syönyt, kuin tässä lorisevan lähteen reunalla suuren viikunapuun alla,
jonka sakeat oksat antoivat runsaasti siimestä meille kaikille. Ensin
tuo hyvänmakuinen kahvi, jota emme juoneet tavallisista pienistä
kupeista, vaan suurista läkkimitoista, ja sitten ruoka vahvisti ja
virvotti ruumiin ja sielun voimia. Aterioidessamme kokoontui vähitellen
ympärillemme joukko pieniä kauniita poikalapsia, jotka tietysti kaikki
kerjäsivät "bachschisch." Pojat nauroivat hyvin ivallisesti, kun
katselivat meidän syömistapaamme, ja heidän silmäyksensä meidän
laitoksiimme ilmaisivat ilman pyytämättäkin, että he toivoivat niistä
saavansa vähän maistaa. Hetki sen jälkeen saapui myös muutamia
täys'ikäisiä miehiä, ja heidän ohessa vanha vaimo, joka näytteli meille
hyvin muodostettua saviastiaansa. Hän kertoi, että samoja saviastioita,
joista hän oli tuonut yhden näytteille, kuljetetaan aina Stambul'iin
(Konstantinopoliin) asti, jossa hän itsekin sanoi kerran käyneensä.
Lipeämpikielistä vaimoa en ole juuri milloinkaan tavannut: puheen
ainetta ei häneltä puuttunut silmänräpäykseksikään koko aikana, kun
viivyimme viikunapuun alla. Hänen puhelunsa loppui, niin kuin
ennakoltakin voi arvata, kerjäämällä meiltä rahaa. Kerjääminen on
helmasynti, josta ei juuri kukaan ole vapaa tässä maassa. Yksin pienet
lapsetkin, jotka tuskin vielä osaavat sanoa "isä" ja "äiti", ymmärtävät
kerjätä; he kurottavat pienen, likaisen kätensä ja sopertavat, vaikka
tosin suurella vaivalla ja epäselvästi, sanan "bachschisch."
Hyvin tarvitsemamme lepoaika oli päättynyt ja me jätimme paikan,
vaikk'emme ilman kaipuutta; sillä raikkaan veden juonti ja puitten
siimes olivat suuresti virkistäneet meitä ja sulostuttaneet silmiämme
ja mieliämme. Ilomielisinä pitkitimme matkaamme näillä ihanilla
seuduilla, joilla viljarikkaat pellot todistavat maan olevan voimakasta
ja asukkaiden uutteria. Me kuljimme sitten, pysähtymättä sivu monien
paikkojen, joista mainittakoon _Dotan_, joka raamatullisessa suhteessa
ansaitsee huomiota. Siellähän Herra prof. Elisan pyynnöstä löi
syrialaiset sokeudella, näiden ollessa sodassa Samariaa vastaan
(2 Kun. 6), ja teki siten uuden ihmeen sekä ilmoitti kaikkivaltansa ja
laupeutensa. Samalla paikalla, joka sijaitsee ahtaassa vuorensolassa,
tapasi Josef veljensä paimentamassa karjaa, kun hän isänsä käskystä
meni heitä katsomaan, ja siellä hänen veljensä myivät hänet
ismaililaisille, jotka veivät hänet Egyptiin (1 Moos. 37).
Ennen kuin olimme saapuneet seuraavaan majapaikkaan, alkoivat
"dragomaani" ja "mukari" riidellä keskenänsä, kumpanenko kahdesta
edessä olevasta tiestä olisi oikea ja suorin. Riita päättyi siten, että
dragomaani, jota me seurasimme, ratsasti yhtä ja mukari toista tietä.
Ja nyt alkoi kilpailu, kumpanenko heistä ennättäisi ensin kylään. Pian
selvisi nyt, samoin kuin monesti ennen ja jälkeen, että mukari, tuo
vanha Muhammed, joka lukemattomia kertoja oli kulkenut tätä tietä, oli
oikeassa. Vaikk'ei hän luullaksemme sanottavasti rientänyt, saapui hän
kylään ennen meitä, jotka kaikin voimin hätyytimme hevosiamme
kiirehtimään. Suuresti olimme me kumminkin voitolla siten, että meidän
kulkemamme tie meni läpi ihanien maisemien, pitkin miellyttävää
laaksoa, jossa avautui näkyviimme monta kaunista näköalaa ja puutkin
tarjosivat runsasta siimestä.
Ollessamme vielä vähän matkan päässä _Djennin'in_ kylästä, johon
aijoimme seuraavaksi yöksi, huomasimme jo etäältä sellaisia puita,
joita emme vielä tähän asti matkallamme olleet nähneet, nim. palmuja
sakeine, kummallisine latvoineen. Paikan nimi oli En-Gannim siihen
aikaan, kun Israelin lapset omistivat maan. Se kuului Isaskar'in
sukukuntaan, ja oli tunnettu suuresta hedelmällisyydestään (Jos. 19:21;
21:29; 1 Moos. 49:15). Että paikka nytkin on hedelmällinen ja sen
ohessa vesirikas, huomaa helposti katsellessa ympäristöä, jossa lähteet
ja ihanat puutarhat viehättävät matkustajan silmää. Kylässä on noin
kolme tuhatta asujanta, joista suurin osa on muhammettilaisia, joilla
on ainakin kaksi moskeaa, toinen suurempi ja toinen pienempi.
Illalla, kun aurinko oli laskenut ja täysikuu kelmeällä valollaan
valaisi kauniin iltataivaan, menimme lähemmin tarkastamaan paikkaa ja
kansan tapoja. Sitä ennen olimme hankkineet itsellemme yösijaksi
yksinkertaisen savimajan, joka suuruudeltaan ei voinut vertoja vetää
sille huoneelle, joka meillä oli Djifnassa. Iltakävelyllämme kylän
likaisilla kujilla olimme tilaisuudessa tarkastamaan kansan käyntiä
moskeassa. Kaikki miehet olivat saapuneet kotiin päivän töistä ja
valmistautuivat menemään levolle. Mutta sitä ennen piti heidän
toimittaa iltarukouksensa moskeassa, joka sijaitsi kylän toisessa
syrjässä. Me seurasimme heitä aina moskean sisäänkäytävän luoksi.
Sisäänpääsy moskeaan oli meiltä kielletty. Esikartanossa pesivät kaikki
itsensä suuressa lähteessä, jonka jälkeen he menivät itse pyhäkköön ja
yhdistyivät siellä iltarukoukseen, joka kesti noin kaksikymmentä
minuuttia. Iloisina ja laskein keskenänsä leikkiä palasivat he sieltä
suurissa joukoissa illalliselle, joka odotti heitä kodissa. Verrattoman
ahneesti he syöksyivät ruoan kimppuun: yksikään ei ollut, näet,
syönyt eikä juonut, sitten kun aurinko nousi aamusella. Ramadan,
muhammettilaisten paaston-aika, joka kestää kokonaisen kuukauden, oli
alkanut lauvantaina Huhtikuun 19 p:nä k:lo 6 illalla. Silloin ei ole
kenenkään lupa syödä, juoda eikä polttaa tupakkaa auringon ollessa
taivaalla. Illallinen kesti, niin sanoaksemme, aamuun asti. Yön
käyttävät he paaston-aikana tavallisesti samalla tavalla kuin päivän
muina kuukausina. Läpi koko yön kuulimme hirmuista metelöimistä,
puhetta ja laulua, joka teki sen vaikutuksen, ett'ei meille tullut uni
silmään. Paitsi tavallisia veren-imijöitä, oli nyt tullut häiriötä
lisäämään tuo metelöiminen, joka teki nukkumisen mahdottomaksi. Mitään
pelkoa emme sentään tunteneet, vaikka huoneen ovea ei voitu lukita.
Varmuuden vuoksi annoimme tosin dragomaanin, kaikki puolustus-aseet
vieressään, maata aivan oven alla; mutta, jos jokin vaara olisi
uhannut, olisi hän ollut viimeinen meitä puolustamassa, sillä hän
makasi huolimatta kaikista elävistä niin sikeessä kuin kaikkein
parhaammassa vuoteessa ainakin. Hän oli varmaankin tottunut näihin
yövieraisiin; ne eivät näyttäneet häiritsevän häntä vähintäkään. --
Joka vaan pääsee arabialaisen majaan, hänen ei yleensä tarvitse peljätä
päällekarkausta. Arabialaisten kesken on, näet, vieraanvaraisuus hyvin
korkeassa arvossa. Vaikkakin olisit joku hänen vihollisistansa, niin,
kun sinun vaan on onnistunut päästä hänen kattonsa alle, pitää hän
velvollisuutenansa suojella sinua kaikesta vaarasta. Vieraanvaraisuus
on syvään juurtunut hänen sydämmeensä, se on yksi hänen uskontonsa
kauneimmista ohjeista, jota vastaan hyvin harvoin rikotaan. Sen tähden
voipikin muukalainen arabialaisen halvan katon suojassa turvallisesti
heittäytyä levolle, jos hän vain muuten voipi nauttia sitä.
Lauvantaina 3 p. Toukokuuta lähdimme liikkeelle hyvin aikaisin.
Satulaan istuessa oli mieli alakuloinen ja ruumis väsynyt: yö kun oli
ollut levoton ja uneton. Ainoa mikä antoi jonkinlaista lohdutusta, oli
toivo vielä sinä päivänä päästä _Nazaret'iin_, jossa arvelimme saavamme
levähtää ei ainoastaan seuraavan yön, vaan vieläpä koko sunnuntainkin.
Djennin'in kylän jätettyämme saavuimme pian Palestiinan suurimmalle
lakeudelle. Kysymykseemme, mikä sen nimi on, saimme dragomaanilta
vastaukseksi, että se on _Jesreel'in lakeus_ eli, niin kuin maan
asukkaat sitä nyt kutsuvat, _Merdsch ibn Amir_. Kutsutaan sitä
raamatussa vielä _Esdrelon'iksi_ ja _Megiddoksi_. Sitä ympäröivät
koillisessa Galilean maakunta, idässä pikku-Hermon ja Gilboan vuoret,
joitten takana, Jordanin toisella puolella, häämöttää Gilead'in vuori,
lännessä taasen Karmel ja etelässä ja lounaassa _Efraim'in
vuoriselänne. Ainakin neljä tuntia kuluu lakeuden poikki ratsastaessa.
Se on kauttaaltaan hyvin viljavaa. Molemmin puolin tietä rehottavat
vainiot, joilla vilja parhaallaan hedelmöi. Silmämme kohtaa kaikkialla
kyliä, joissa asuu toimeliasta, ahkeraa kansaa. Tähän tasankoon liittyy
suuria historiallisia muistoja sekä muinaisilta että uudemmilta
ajoilta. Syystä voipi sanoa, että se on ollut Palestiinan
tappelukenttä. Se on aikojen vaihdellessa saanut olla sotatantereena,
ja siinä on taisteltu monta mainiota taistelua, joissa verta on
vuotanut virtanaan.
Jo "tuomarien aikana" mainitaan tätä tasankoa sotatantereena. Siellä
asuivat kananealaiset, jotka suurine sotavoimineen ja rautavaunuineen
olivat israelilaisten vaarallisia vihollisia. Jos. 17:16 sanotaan:
"Kananealaisilla, jotka asuvat maan laaksoissa, on rautavaunut, ja
Beth-Sean'in asuvaisilla ja hänen tyttärillänsä, ja Jesreelin laaksossa
asuvaisilla." Eräällä näiden kananealaisten kuninkaista, nimeltä Jabin,
joka asui Hazor'issa, oli Sissera niminen sotapäällikkö; tämä asui
Haroset-Gojim'issa ja vaivasi Israelin lapsia kaksikymmentä vuotta,
koska he olivat tehneet pahaa Herran edessä. Debora profetissa, joka
silloin oli Israelin tuomarina, määräsi, Herran käskystä, Barak'in
kymmenen tuhannen miehen kanssa menemään Tabor'in vuorelle ja sieltä
käsin hyökkäämään Sisseraa vastaan. Siinä syntyi tappelu, verta
virtasi, ja Israel voitti taistelussa, jonka jälkeen Debora ja Barak
veisasivat Jumalan kunniaksi tuon ihanan kiitosvirren, joka vielä on
luettavana Tuomar. K. 5 l.
Sen jälkeen kun israelilaiset olivat voittaneet kananealaiset, tunkeusi
kansoja idästä, jotka taas kovasti vaivasivat heitä; midianilaisia ja
amalekilaisia ne olivat. Nämä menettelivät niin hurjasti, että
hävittivät viljankin, joka kasvoi vainiolla. Niitä villejä joukkoja
vastaan, jotka olivat asettautuneet Jesreelin laaksoon, meni Gideon
johtaen valittua joukkoaan ja voitti midianilaiset kovan tappelun
jälkeen (Tuom. K. 6, 7 l.). Ja samalla paikalla voitti David
amalekilaiset (1 Sam. K. 30 l.) Mainitulla tasangolla voittivat
filistealaiset onnettoman Saul kuninkaan. Epätoivoisena asemastaan
lopetti mies parka itsensä syöksyen miekkaansa, sitten kun aseenkantaja
oli kieltäytynyt pistämästä häntä kuoliaaksi (1 Sam. K. 31.) Siellä
kuoli Juudan valtakunnan kuningas Ahasia Jehun pahasti haavoittamana
(2 Kuning. 9:27.) Siellä sai myös juutalaisten kuningas Josia kuolin
haavan tappelussa farao Nekoa vastaan. Myöskin roomalaisten ja
ristiretkien ajalta tietää historia monesta tappelusta tällä
tasangolla. Ja uudemman ajan historia kertoo ranskalaisten Napoleon
Bonaparten ja Kleber'in johtamina Huhtik. 16 p. 1799 siellä voittaneen
monivertaisesti suuremman turkkilaisen sotajoukon. "Tälle tasangolle
ovat siis juutalaiset, pakanat, saraseenit, kristityt ristiretkeilijät
ja antikristilliset ranskalaiset, egyptiläiset, persialaiset,
drusilaiset, turkkilaiset ja arabialaiset, siis sotilaita kaikista
taivaan kannen alla asuvista kansoista, asettaneet telttansa ja nähneet
sotalippunsa Taborin ja Hermonin kasteen kostuttamina." (Clark).
Tämän tasangon reunalla oli Nabot'in viinitarha, jota julma Isebel niin
kovasti halusi, että hän, voidakseen tyydyttää himoaan, tahrasi kätensä
Nabotin viattomalla verellä. Siellä oli Ahabin ja Isebelin huvilinna
(1 Kuning. 21), jossa Jumalan tuomio hirmuisena kohtasi Isebel'iä
tämän ja monen muun julman työn ja epäjumalten palvelemisen tähden
(2 Kun. 9.)
Sekä raamattu että historia antaa siis kaikkina aikoina jokaiselle,
mutta erittäinkin matkustajalle, aihetta viipymään ajatuksineen tällä
tasangolla. Tuntui kummalliselta kulkea juuri niillä paikoilla, missä
koko kansojen ja niin monen yksityisen henkilön kohtalo on ratkaistu
miekka kädessä, missä Israelin Jumala, Kaikkivaltias, ihmisten
vihamielin ja katkerina verta vuodattaessa, on johtanut taistelevien
kohtalon. Nykyään on hiljaista tasangolla: ratsastaessamme sen poikki
näimme ainoastaan muutamia henkilöitä, jotka joko matkustivat
päinvastaiseen suuntaan kuin me tai toimielivat maatöitä. Omituista oli
nähdä, miten kivetöntä maa on tällä tasangolla; ja missä paikoin se ei
ole viljeltyä, siinä kasvaa korkeata ruohoa. Itse ratsastus kävi
joutuun, koska emme lainkaan kohdanneet noita Palestiinassa niin
tavallisia vastuksia. Mutta eipä sittenkään tasanko näyttänyt tahtovan
ikinä loppua. Pieni-Hermon ja Tabor jäivät oikealle, kun vihdoinkin
lähestyimme sen laitaa. Jo loitolla näkyi valkeita kattoja, joiden
oppaamme sanoi kuuluvan Nazaret'in taloihin. Sen kaupungin asema on
todella omituinen; se on rakennettu vuorelle, eikä sitä kumminkaan
matkustajan silmä juuri näe. Ihmeellinen tunne valloitti minut, kun
aloimme nousta vuorelle, jolla kaupunki sijaitsee. Ajatukset ja
kuvittelut, jotka minulla lapsuuteni ensi hetkistä saakka oli ollut
Nazaret'ista, alkoivat käydä yhä selvemmiksi. Nouseminen kävi hitaasti,
kun vuori oli niin jyrkkä ja kivinen, että hevostemme oli vaikea
suoriutua. Auringon säteet pilvettömältä taivaalta nekin puolestaan
vaikuttivat, että väsymys ja jano rupesivat minua kovasti vaivaamaan.
Sen tähden hartaasti toivoinkin lepoa ja virvotusta. Kuuma auringon
paiste keskellä päivää ja kuuden tunnin ratsastus tekivät koko ruumiin
hirveän araksi. Mutta siitä huolimatta oli mieli avoinna ulkoa päin
tuleville vaikutuksille. Halumme, kerran saada astua tähän kaupunkiin,
oli nyt tyydytetty, eikä vaivojemme palkka ollutkaan vähäinen. Olihan
Jesus maan päällä vaeltaessaan niin monta, monta kertaa jaloillaan
polkenut tätä samaa vuorta, jota myöten me nyt hitaasti ratsastimme.
Itse kaupunki on siveän ja kauniin neitosen kaltainen, joka on jäänyt
yksin asumaan. Sen asema korkeiden vuorten keskellä ja kumminkin niin
piilossa ihmisten katseilta on valtava. Kaunis, suuremmoinen Tabor,
jolla tammimetsää kasvaa, kohoaa siitä vaan puolentoista tunnin matkan
päässä, ikään kuin erakko tasangolla.
Ensimmäinen huolemme kaupunkiin tultua, jossa sanotaan olevan 3 tai 4
tuhatta asukasta, suurimmaksi osaksi kristityitä, oli yömajan
hankkiminen. Mutta siinäpä jouduimme pulaan. Olimme toivoneet saavamme
asua sikäläisessä fransiskaani-luostarissa, vaan se oli mahdotonta, kun
kaikki paikat olivat täynnä englantilaisia ja ranskalaisia
pyhiinvaeltajia, joita päivää ennen oli tullut kaupunkiin noin 500.
Päivystäjänä oleva munkki, joka sujuvasti puhui saksaa, otti meidät
ystävällisesti vastaan ja vei vierasmajaan, jossa hän varsin
kohteliaasti tarjosi meille hyvää viiniä, joka suuresti virkisti meitä;
mutta asuntoa hän ei sanonut voivansa antaa meille. Kenties oli syy
hänen epäävään käytökseensä meitä kohtaan osaksi siinä, että olimme
protestantteja. Kaikki majatalot kaupungissa olivat täpötäynnä. Ensi
silmänräpäyksessä arvelimme, pitäisikö vielä samana päivänä ratsastaa
Tabor'ille; mutta pelkäsimme, että siellä voisi käydä samalla tavalla,
sillä meille kerrottiin, että sinnekin oli saapunut sadottain
pyhiinvaeltajia. Ja miten oli siinä tapauksessa käypä pyhälepomme
Nazaret'issa, josta jo edeltäkäsin niin paljon olimme iloinneet.
Vihdoin onnistui meidän saada majaa englantilaisen lähetyssaarnaajan
asunnossa, jonka ovet meille ystävällisesti avattiin, vaikka hän itse
sillä kertaa oli matkoilla. Iloisina siitä, ettemme tarvinneet jäädä
taivasalle seuraavaksi yöksi ja päiväksi, asettausimme hänen
vierashuoneeseensa niin mukavasti, kuin asianhaarat sallivat. Syötyämme
yksinkertaisen atrian nautimme hetkisen lepoa, kunnes päivän kuumin
aika oli ohi. Jälkeen puolenpäivän teimme pitkän kävelyretken
ympäristön vuorille. Länteen päin kaupungista, aivan sen läheisyydessä,
kohoaapi eräs jotenkin jyrkkä vuori. Tämän me valitsimme ensimmäisen
vaelluksemme päämääräksi emmekä katuneet tätä valintaa, sillä näköalat
siitä juuri ovat mitä laajimpia ja kauneimpia koko "pyhässä maassa."
Vuoren kukkulalla oli muutamia puolitekoisia kivirakennuksia; niissä
asui eräs mies kolmen tyttärensä kanssa, jotka ystävällisesti
tarjosivat meille istuimia ja kukkasia. Mies oli, jos oikein ymmärsimme
häntä, kristitty arabialainen, joka oli jäänyt leskeksi ja eli yhdessä
kolmen tyttärensä kanssa, jotka näyttivät miellyttäviltä ja
ystävällisiltä naisilta. Hän kertoi meille olleensa 20 vuotta
kristittynä ja asettauneensa asumaan tälle kukkulalle, että alati saisi
nauttia yksinäisyyttä ja olla piilossa muilta. Aivan luonnollista on,
että muukalaisia kumminkin usein on käynyt ja käypi heidän yksinäisessä
asunnossaan. Se kai lienee ollut syynä siihen, että kaikilla talon
asukkailla oli niin hieno, sujuva käytös, kun vierasvaraisuuden
harjottaminen tuli kysymykseen.
Meidän aikamme meni kumminkin enimmästi katsellessa ihanoita, laajoja
näköaloja, joiden joukossa Välimeri ja Karmel etunenässä vetivät
huomiomme puoleensa. Parin viikon kuluttua näimme täältä taas tuon
meren, jolla olimme matkustaneet öitä ja päiviä päästäksemme siihen
maahan, jossa nyt olimme. Tällä kertaa päilyi sen pinta tyynenä kuin
kuvastin. Sieltä näkyi valkeita purjeita ja useita höyrylaivoja,
muutamat liikkeessä, toiset ankkuroituina satamassa. Katsellessani tuota
tunsin vienon tuulahduksen koti-ikävää sydämmessäni. Auringon säteet
loivat lämpöistä valoa, suloisia purppuravivahduksia sen siniselle
ulapalle, ja värien vaihtelu oli verrattoman kaunis. Ah, miten monen
monta kertaa, ajattelin, lienee Jesus pitkät ajat oleskellessaan tässä
hiljaisessa, syrjäisessä kaupungissa Galilean ylängöllä tältä samalta
vuorelta katsellut tuota suurta, ihmeen ihanaa merta! Eiköhän Vapahtaja
usein liene ajatellut, miten sanansaattajat vastaisuudessa veisivät
evankeliumia hänestä, ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta, tuonne meren
takaisiin maihin, kauvas, hyvin kauvas joka maailman ääreen.
Välimeren rantamaalla kohoaa Karmel'in vuoriselänne niin mahtavana ja
majesteetillisena, että se ehdottomasti vetää puoleensa matkustajan
huomion. Ptolemais'in kaupungin vierellä olevan merenlahdelman
eteläsivulta lähtee tämä vuoriselänne, joka aikoinaan oli Asser'in ja
Isaskar'in sukukuntien rajana. Sittemmin erotti se Galilean Tyruksen
alueesta. Meillä ei ollut tilaisuutta käväistä tällä vuorella, koska
sellainen matka olisi vienyt ainakin päivän määrätystä ajastamme. Sen
tähden halusimme hartaasti Nazaret'in kukkulalla seisoessamme painaa
Karmel'in kuvan mieliimme niin tarkoin kuin mahdollista. Ja vuorta
katsellessamme esiintyivät raamatussa kerrotut tapahtumatkin sielun
silmien eteen elävinä. Tuona tyynenä iltahetkenä, kun aurinko loi
omituisen kirkkaan hohteen vuorille ja laaksoihin, tuntui kuin olisimme
eläneet noiden asiain tapahtuessa, jotka ovat yhdistettyinä Karmel'in
nimeen. -- Jo siitä seikasta, että profeetta Jesaia mainitsee Karmel'in
kauneutta yhteydessä Saron'in kanssa (Jes. 35:2), voi päättää, kuinka
erinomaisen kaunis tuo vuori mahtoi olla. Sen metsällä peitetyt huiput,
joilla seisoessa näki joka taholla viljavia, vesirikkaita laaksoja ja
ihania maisemia, tarjosivat paimenillekin reheviä syöttömaita. Paljon
oleskeli siellä myös erakoita ja pakolaisia (Amos 9:3; 2 Kun. 2:25).
Vielä nytkin kasvaa Karmel'illa siellä täällä sievää metsää, vielä voi
se yhä vetää kauneudessa vertoja useimmille pyhän maan paikoille.
Korkeudeltaan on se 1750 jalkaa yli merenpinnan. Vuodesta 1826 oli
siellä ollut luostari, jonka kaunista asemaa suuresti kiitetään; siinä
kehutaan myös muukalaisia kohdeltavan erittäin ystävällisesti.
Muistettavin tapahtuma Karmel'in vuorella on se ihme, jonka Herra teki
käyttäen välikappaleenaan prof. Eliata, jonka koko elämäkin ja teot
olivat läpeensä ihme Jumalan omaisuudenkansan historiassa. 1 Kun. 16,
18 ja 21 kerrotaan, että kaikki Jerobeamin jälkeiset Israelin kuninkaat
tekivät pahaa Herran edessä ja palvelivat epäjumalia. Jumalattomimpia
niistä oli Ahab, joka otti emännäksensä Gibon'in kuninkaan tyttären,
Isebel'in, hyvin viekkaan ja juonikkaan naisen. Ahabin ja Isebelin
aikoina alettiin Israelissa palvella Baal'ia. Ei milloinkaan ollut
pakanuuden kauhistus niin selvään ilmaantunut, kuin tämän kuninkaan
aikana. Israelin Jumalasta ei enää välitetty. Hänen sijaansa asetettiin
Baal. Pian kohosi Samariassa alttari ja temppeli tämän kunniaksi ja
satakunta pappia uhraili hänelle. Mutta silloin astuu esiin profeetta
Elia, tuo Jumalan koulussa kasvatettu ja hyvillä hengen lahjoilla
varustettu mies, äkkiä kuin salama synkältä taivaalta. Ja voimakkaasti
taistellen kansan epäjumalanpalvelusta vastaan onnistuikin hänen saada
jumalaton kuningas kutsumaan kansa ja Baalin papit Karmel'in vuorelle,
jossa sitten oli päätettävä, kumpiko oli oikea Jumala: Baaliko vai
Abrahamin, Isakin ja Jakobin Jumala, sekä kumpaako Israel tahtoi
palvella. "Lähetä siis nyt kokoomaan minun tyköni koko Israel Karmel'in
vuorelle, ja neljäsataa viisikymmentä Baal'in profeettaa ja neljäsataa
metsistöin profeettaa, jotka syövät Isebel'in pöydältä." Näin käski tuo
mahtava profeetta ja uhmailevan kuninkaan täytyi inttämättä totella.
Israel ja epäjumalan papit kokoontuivat Karmel'ille. -- Vielä
nykyäänkin osotetaan matkustajille heidän kokouspaikkansa. Sen nimi on
_Mahrata_ ja on se koko vuoriselänteen korkeimmalla kohdalla, josta on
hyvin lavea näköala joka taholle. -- Ankarasti vaatii profeetta kansaa
tekemään päätöksensä. "Kuinka kauvan", sanoo hän, "te onnutte
molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, niin vaeltakaat hänen
jälkeensä, mutta jos Baal, niin vaeltakaat hänen jälkeensä." Mutta
kansa vaikenee; se huomaa tehneensä väärin, mutta ei voi asettua vielä
Herran puolelle, sillä ei ole rohkeutta tarpeeksi. Silloin tuo Elia
esiin erään ehdotuksen: "Minä olen ainoasti jäänyt Herran profeetoista,
mutta Baalin profeettoja on neljäsataa viisikymmentä miestä. Niin
antakaat nyt meille kaksi kalpea ja antakaat heidän valita toinen ja
hakata kappaleiksi, ja pankaan puitten päälle, mutta älkään siihen
panko tulta: ja minä otan sen toisen kalpein ja panen myös puitten
päälle, ja en pane siihen tulta. Ja huutakaat te teidän jumalainne
nimeä, ja minä huudan Herran nimeä: kumpi Jumala vastaa tulen kautta,
hän olkoon Jumala." Ja vastaten: "Se on oikein", suostuikin kansa hänen
ehdotukseensa. Herran piti siis tulen-merkin kautta luotettavasti
todistaa itsestään ja siten saattaa Israelin tekemään ratkaisevan
päätöksen.
Uhraaminen alettiin. Baalin papit ottivat kalpein, valmistivat ja
huusivat Baalin nimeä huomenesta puolipäivään asti sanoen: "Baal, kuule
meitä!" Mutta vastausta ei Baal voinut antaa. Kun jo puolipäivä oli,
pilkkasi heitä Elia ja sanoi: "Huutakaat vahvasti; sillä hän oli
jumala, hän ajattelee jotakin, eli on jotakin toimittamista, eli on
matkalla, eli jos hän makaa, että hän heräisi." Ja he huusivat suurella
äänellä ja viileskelivät itseänsä veitsillä; mutta vastausta ei vaan
kuulunut. -- Kun puolipäivä jo kulunut oli, otti Elia kaksitoista
kiveä, rakensi niistä alttarin ja teki kuopan ympäri. Sitten hakkasi
hän kalpein kappaleiksi, pani sen puitten päälle ja antoi kaataa vettä,
kunnes kuoppakin täyttyi. Sitten rukoili hän: "Herra, Abrahamin, Isakin
ja Israelin Jumala! Ilmoita tänäpänä, että sinä olet Israelin Jumala ja
minä sinun palveliasi." Ja heti lankesi Herran tuli ja poltti
polttouhrin, puut, kivet ja mullan, ja nuoli veden kuopasta. Kun kaikki
kansa näki sen, lankesivat he kasvoillensa ja sanoivat: "Herra on
Jumala, Herra on Jumala." Näin oli siis päästy päätökseen. Elia sanoi:
"Ottakaat Baalin profeetat kiinni." Pian nämät vangittiinkin ja
otettiin sittemmin hengiltä.
Karmel on siis vuori, jossa Herra, kaikkivaltias Jumala, ihmeen kautta
saattoi kansansa huomaamaan, että Hän on oikea, totinen Jumala, jota
ainoata on palveltava, mutta että muut ovat kuolleita epäjumalia, jotka
eivät voi mitään vastausta antaa eivätkä auttaa hädän hetkellä.
Kaikkivallan ja armon ihme oli se, minkä hän valitun profeettansa Elian
kautta teki. Mutta Hän osotti myös vanhurskauttansa siten, että
kaikkien Baalin pappien täytyi pahuutensa palkaksi kärsiä kuolema.
Toinen tapaus, josta on tässä kohden muistutettava, löytyy
kirjoitettuna 2 Kun. 4, jossa kerrotaan, että profeetta Elisa,
voimallisen Elian seuraaja, oleskeli Karmel'in vuorella, kun eräs
sunemilainen vaimo, jonka huoneessa Jumalan mies jonkun aikaa oli
asunut, tuli hänen luokseen puhumaan murheestaan. Kuolo oli näet
temmannut vaimolta pojan, ja siitä huolissaan tuli hän etsimään
lohdutusta, vieläpä pyytämään Elisaa herättämään lapsen kuolleista. Hän
meni Karmel'in vuorelle, tarttui Jumalan miehen jalkoihin ja rukoili
apua surullisessa tilassaan. Profeetta lähetti silloin palvelijansa
Gehasin vaimon asuntoon ja käski häntä panemaan Elisan sauvan pojan
kasvoille. "Mutta pojan äiti sanoi Elisalle: niin totta kuin Herra elää
ja sinun sielus elää, en minä päästä sinua." Hän tahtoi kaikin mokomin
profeettaa itseä tulemaan mukana. Ja hän nousikin, meni vaimon kanssa
ja herätti hänen poikansa kuolleista.
Edessämme levisi siis Karmel'in vuorijono ja Välimeren ihana
vedenkalvo. Tuo näköala oli niin viehättävä ja suuremmoinen, että
meidän oli vaikea siitä kääntää katsettamme ja lähteä pois. Me nautimme
sanomattomasti uudestaan ja taas uudestaan katsellen ihanaa näköalaa.
Ja silmätessämme seutua ympärillämme näimme kaikkialla runsaasti
moninaisia kauniita kukkaisia, jotka koristivat hedelmällistä maata.
Tämä ympäristökin herätti meissä muistoja pyhästä kertomuksesta.
Samallaisia ihania, mutta kuihtuvia kukkasiahan oli täällä, tällä
vuorella, taiminut, puhjennut ja vuosi vuodelta kautta vuosituhanten
ihastuttanut matkailijan silmää. Eiköhän Jesus usein niinä monena
vuotena, joina hän asui Nazaret'issa, liene vaeltanut juuri tällä
vuorella, näissä laaksoissa, poiminut näitä samoja kukkasia ja myös
nauttinut niiden katoavasta kauneudesta? Saarnaavathan nekin vuosi
vuodelta kautta vuosituhanten sekä tämän elämän katoavaisuutta että
toiselta puolen ylösnousemista tämän jälkeen; vuosituhansia ovat ne
olleet ja ovat vieläkin todistuksena Jumalan kaikkivallasta, hyvyydestä
ja rakkaudesta meitä ihmisparkoja kohtaan. Eiköhän Jesus hyvin usein
liene vetäynyt näille vuorille ja näihin laaksoihin hiljaisessa
rukouksessa seurustellakseen taivaallisen Isänsä kanssa?
Aurinko oli jo mailleen menemäisillään, kun teimme lähtöä siitä
paikasta. Ystävä R:n teki mieli mennä kauvemmaksi katselemaan erästä
komeata laitosta, joka oli saman vuoren rinteellä eikä kovin kaukana.
Matkakäsikirjasta päättäen otaksui hän sen olevan englantilaisen
laitoksen, jossa orpolapsia kasvatetaan kristillisiksi ja siveiksi
ihmisiksi. Hänen otaksumisensa toteutuikin siellä käydessä. Hän kertoi
palattuaan, että hänet oli otettu ystävällisesti vastaan. Minä en
voinut seurata häntä sinne, sillä päänsärky, jonka kuumuus ja
edellisten päiväin rasitukset olivat tuottaneet, vaivasi minua kovasti.
Hitaasti palasin vuorelta siellä täällä levähdellen sen rinteellä
kukkaisten keskellä, joita poimin muutamia muistoksi. Matkalla kohtasin
muutamia vaimoja, jotka olkapäällä kantoivat pikku lapsiaan, ja
suuremmat pojat ja tytöt kulkivat jälessä. He huomasivat heti, että
olin muukalainen ja alkoivat kaikki kerjätä "bachschisch." Tämä
itämaiden paha tapa oli siis löytänyt tiensä hiljaiseen, syrjäiseen
Nazaret'iinkin, eikä tämä tienoo siinä suhteessa ollut pyhän maan
muista paikoista poikkeava.
Kaupunkiin astuessani tapasin erään kaivon luona useita naisia, jotka
kantoivat vesiastioita päänsä päällä. He olivat enimmäkseen aivan
nuoria tyttöjä, useimmat jotenkin kauniita, jopa kauniimpia, kuin mitä
siihen asti olin nähnyt koko Palestiinassa, siihen lukien
Betlehem'inkin naiset, joita matkustajat ylimalkaan kehuvat kauniiksi.
Ilomielisiä he näyttivät olevan, sen huomasin heidän lystikkäästä
puhelustaan toistensa kanssa. Siistissä puvussakin olivat ja puhtaita
aivan vasten tavallisuutta.
Kadut ovat tässäkin kaupungissa hyvin kapeita ja säännöttömiä, ja
siksipä on vaikea löytää takaisin, joll'ei tarkkaan ole katsonut, mistä
kohden läksi. Minä en ennen lähtöäni vielä ennättänyt oikein hyvin
tutustua kaupunkiin, jonka vuoksi hairahduinkin väärälle kadulle
kaupunkiin tullessani ja eksyin vihdoin niin, ett'en tietänyt, missä
olin. Kysyä en voinut keneltäkään, kun en, näet, taitanut kieltä.
Käveltyäni pitkän aikaa sinne tänne rupesi vähitellen tuntumaan aika
kamalalta, kun alkoi tulla pimeä. Oli oikein onnen potkaus, että
kumminkin vihdoin löysin englantilaisen lähetystalon. Siihen auttoi
minua protestanttinen kirkko, jonka lähtiessäni olin tarkannut olevan
lähellä. Kohta kotiuduttuani palasi ystävä R:kin retkeltään ja
kertoeli, mitä uutta hän oli nähnyt. Siitä olimme yksimieliset, että
huvimatkamme oli ollut semmoinen, jotta se oli jättänyt mielestä
haihtumattomia muistoja.
Poissa ollessamme oli oppaamme, joka hyvin tiesi, että nälkämme
edellisinä päivinä oli tullut niukasti sammutetuksi, valmistanut
illallisen semmoisen, jotta ei paremmasta apua. Hän oli jostakin
hapuilut tuoreen lampaankäpälän, jonka oli paistanut ja sitten toi sen
sisälle pannussa kehoittaen meitä ottamaan käsille mukana tuodun
veitsen, jonka käyttämiseen heti ryhdyttiin. Toinen paistinpala
toisensa perästä leikattiin ja hävisi. Lopetettuamme lausuimme hänelle
suuret kiitokset tästä atriasta, joka epäilemättä oli parhain, minkä
moneen aikaan olimme syöneet. Vielä seuraavaksi aamiaiseksi pyysimme
tuota samaa hyvänmakuista ruokaa, joka ei kumminkaan ollut voinut
kuumuudessa säilyä aivan hyvänä. Halulla odotimme seuraavaa päivää,
sunnuntaita, jonka siis saimme viettää Nazaret'issa.
Lepo oli meille jo suuresti tarpeen. Oli tullut pimeä; aurinko oli jo
aikoja sitten luonut viimeiset säteensä kaupunkiin ja sen tienoille;
sanomaton hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yö ei meiltä kumminkaan
kulunut niin hiljaisesti ja mieluisesti, kuin suotava olisi ollut,
sillä täälläkin syöpäläiset meitä ahdistivat. Lieneekö suurempi väsymys
tai joku muu syy vaikuttanut, että minä kumminkin nukuin jotenkin
rauhallisesti, mutta ystävä R. valitti aamulla, ett'ei hän ollut
ollenkaan nukkunut eikä sen tähden voinut oikein hyvin. -- Kumpikin
olimme pahoillamme, ett'ei kaupungissa pidetty jumalanpalvelusta
semmoisella kielellä, jota me olisimme ymmärtäneet. Me halusimme
kumpikin saada viettää jumalanpalvelusta seurakunnan kanssa ja menimme
sen tähden läheiseen protestanttiseen kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta
pidettiin arabian kielellä. Kirkko on kookas, gootilaismuotoon tehty
rakennus ja tekee juhlallisen vaikutuksen sisääntulijaan. Siellä oli
sillä kertaa koolla noin 100 henkeä, parhaasta päästä nuorisoa ja
lapsia siisteissä puvuissa. Koska jumalanpalvelus oli alkanut ennen
meidän tuloamme, emme oikein saaneet selkoa, mitä kirkko-käsikirjaa
siinä seurattiin, kun lisäksi kieli oli tuntematonta. Veisuu oli
kaunista ja sointuvaa, aivan toisellaista, kuin mitä maan asukkaiden
keskuudessa oleksiessa tavallisesti kuulee. Sen säkeet olivat lyhyitä
ja rytmillisiä. Paitsi veisuuseen otti seurakunta osaa myös tekstin
lukemiseen siten, että käytettiin vuorolukemista. Seurakunnan palvelija
eli se, joka johti jumalanpalvelusta, luki yhden värsyn, ja seurakunta
luki seuraavan, ja sillä tavalla jatkettiin tekstin loppuun; sitten
seurasi lyhyt selitys. Jumalanpalvelus kokonaisuudessaan teki hyvän
vaikutuksen: siinä ilmaantui lämpöä ja hartautta.
Kirkosta menimme roomalais-katooliseen luostariin, joka epäilemättä on
suuremmoisin rakennusryhmä koko kaupungissa. Siinä on kirkko, jolla on
nimi "_Marian ilmestyskirkko_." Sen sisällä on luola, jossa neitsyt
Marian sanotaan ottaneen vastaan enkeli Gabrielin, joka toi hänelle
tuon ihmeellisen tervehdyksen, että hänen piti tulla Jumalan ainoan
pojan äidiksi. Luola on 25 jalan pituinen ja 10 jalan levyinen, ja
kaikenmoisia kalleuksia on käytetty sen koristamiseksi. Kaksi pilaria
osottaa paikkaa, missä Maria seisoi kuunnellessaan tuota ihmeellistä
tervehdystä enkelin suusta. Kaupungissa on sitä paitse nähtävänä
"Josef'in työhuone", "Marian keittiö" ja "Kristuksen pöytä"-kappeli
("Mensa Christi"-kappeli), jossa viimemainitussa alttarin edessä on
pöydän kaltainen kallio. Tällä pöydällä on Kristus "turmeltumattoman
muinaistarun" mukaan syönyt opetuslastensa kanssa sekä ennen että
jälkeen ylösnousemistaan.
Merkillisyyksistä mainittakoon vielä synagooga, johon Jesus ensi kerran
opettajana esiintyessään meni sabbatin päivänä ja nousi lukemaan
profeetta Jesaian kirjaa, joka hänelle annettiin käteen. Hetki, jolloin
hän siitä luki nämä sanat: "Herran henki on minun päälläni, sen tähden
on hän minun voidellut ja lähettänyt minun saarnaamaan köyhille hyvää
sanomata, parantamaan särjetyitä sydämmiä, saarnaamaan vangeille
lunastusta ja sokeille näkönsä jälleensaamista, särjetyitä vapauteen
saattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta", ja sitte selitti ja
sovellutti sanat näin: "Tänä päivänä on tämä kirjoitus täytetty, kuin
te nyt kuulette", hetki, jolloin tuo tapahtui, oli syrjäisen,
huonomaineisen Nazaet'in asukkaille todella juhlallinen ja tärkeä
hetki. "Kaikki antoivatkin hänelle todistuksen ja ihmettelivät niitä
armon sanoja, kuin hänen suustansa läksivät." (Luuk. 4:16-22).
Kun palasimme tältä kävelyltä, oli jo puolisen aika. Kuumuus alkoi
käydä sietämättömäksi, sillä "sirokko", tuo kuuma tuuli, jota jokainen
matkustaja lämpimissä maissa pelkää, oli jo edellä puolenpäivän alkanut
puhaltaa. Sen edellä oli lakkatyyni, jonka ei sanottu ennustavan hyvää.
Sai siinä ruumis kestää hikikylvyn toisensa perästä, jotka kovasti
väsyttivät. "Sirokon" noustessa on aina kuumetauti tarjona, joka alkaa
ankaralla vatsakivulla. Kun olo Nazaret'issa alkoi käydä tukalaksi,
heräsi meissä halu päästä ylempiin seutuihin, joissa toivoimme
viileyttä ja virkistystä. Päätimme siis jälkeen puolenpäivän ratsastaa
Tabor'ille, jonne oli ainoastaan kahden tai kolmen tunnin matka.
Vaan ennen kuin, lukijani, seuraat minua sille vuorelle, muistelkaamme
vielä jotakin Nazaret'ia koskevaa, siitä kun ei ole niin helppo erota.
Hämmästyttävää on, miten lapsipuolen tavoin tätä paikkaa kohdeltiin
vanhan testamentin pyhissä kirjoissa verrattuna Judean ja Samarian
maakuntiin ja niissä oleviin seutuihin. Profeetat eivät tiedä kertoa
ainoastakaan ihmeellisestä Jumalan armotyöstä tällä seudulla; ei
ainoatakaan suurta Jumalan miestä ole lähtenyt sieltä. Syyttä ei siis
_Natanael_ kysynyt _Filippukselta_: "Tulleeko Nazaret'ista jotakin
hyvää?", kun hän jälkimmäiseltä sai kuulla: "Me olemme sen löytäneet,
josta Mooses kirjoitti laissa ja profeetat, Jesuksen, Josefin pojan
Nazaret'ista." (Joh. 1:45-47). Jesuksen vaelluksen aikana sanotaan vielä
tästä paikasta: "Ei yhtäkään profeettaa ole tähän asti tullut
Galileasta." Kenties oli tämä seutu, verrattuna luvatun maan toisiin
tienoihin, tunnettu huonomaineiseksi. Ja kumminkin oli juuri tästä
syrjäisestä, hiljaisesta, vähäisestä kaupungista maailman valkeus
tuleva ja leviävä yli koko maan piirin. Ennustajan silmällä oli
profeetta jo vuosisatoja ennen nähnyt sen tulemisen. Samoin kuin
muinaisaika talveksi Sebulonin ja Naftalin maata, samoin oli tuleva
aika kunnioittava järven rannatse kulkevaa tietä tällä puolen Jordania,
pakanakansojen Galileaa. "Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren
valkeuden, ja, jotka asuivat kuoleman varjon maassa, niiden ylitse se
kirkkaasti paistaa." (Jes. 9:1). Nazaretin valkeus on valaissut
maailmaa kohta kaksituhatta vuotta, ja sen säteet ovat valtaavan lämmön
voimalla ja kirkkaudella tunkeuneet sen pimeimpiinkin osiin. Ei tuo
valkeus vieläkään ole tukehtunut eikä sammunut, vaan se leviää yhä
kauvemmaksi. Ja mihin ikinä se pääsee tunkeumaan, siellä herää
kurjissa, viheliäisissä ihmissydämmissä uusia ijankaikkisuuden
elonvoimia. Tämä valo, joka on syntyään taivaasta, on sen Jumalan
lähettämä, joka asuu valkeudessa, johon ei yksikään ihminen voi tulla,
ja jonka tykönä ei ole valkeuden ja pimeyden vaihetusta. Eikä tämä valo
sammu, vaan valaisee heikentymättömän kirkkaana ijankaikkisuudesta
ijankaikkisuuteen. Sillä Nazaret'issa syntynyt Jesus Kristus on oleva
aurinko, jonka loiste ja kirkkaus kaikki voittaa uudessa taivaassa ja
uudessa maassa, jota me lupauksen mukaan odotamme, sinä päivänä, jolle
ei tule iltaa ja jota ei seuraa yö.
Kun päivän kuumin aika oli ohi, nousimme ravakasti ratsaille,
ehtiäksemme Tabor'ille ennen iltaa. Ennen kuin aivan poistuimme
kaupungista, pysähdyimme kumminkin sen pohjoislaidalla n.k. "_Marian
lähteen_" tykönä, jossa viivyimme muutaman silmänräpäyksen. Lähteellä
on osaksi kivinen katos; voimakkaasti suihkuaa vesi torvesta. Lähteen
ympärillä seisoi joukko nuoria naisia savi-astioineen, joita he
kantavat päälaellaan niin taitavasti, ett'eivät tarvitse käsien apua,
ja odottivat vuoroansa päästäkseen täyttämään astioitaan. Oli aika
hauska nähdä heidän viatonta iloisuuttaan. Moni on sanonut, ja onhan
luultavaakin, että Jesus usein on noutanut savi-astiallisen vettä tästä
lähteestä. Sivumennessä täytti myös meidän "mukarimme" astiansa ja
tarjosi meille juoda tuota virkistävää, raikasta vettä.
Nyt annoimme hevosten hiljaa käydä ihanaa Taboria kohti, jota jo
kahtena päivänä kaukaa olimme katselleet halullisin silmin. Tiellä,
joka muutamin paikoin oli hyvin huonoa, viivyimme noin kaksi tuntia.
Seutu, jonka kautta kuljimme, oli kaunis, kasvullisuus paikoin rehevä.
-- Nouseminen vuorelle kävi meiltä hyvin hitaasti, ja oli se erittäin
rasittavaa sekä hevoselle että ratsastajalle. Vuoren rinne oli, näet,
hyvin jyrkkä, ja sitä paitsi on sinne vielä tie kovin kivinen ja
raivaamaton. Harvoin tapaa pyhässä maassa, jossa jalkatiet kumminkin
ylimalkain ovat aivan huonoja, tietä, jota olisi vaikeampi kulkea, kuin
tätä. Hevosen täytyy koko nousumatkan, jota kestää vähintäin tunnin,
hyvin varovaisena haeskella jalan sijaa kivien välistä. Noin 300 metriä
(1000 jalkaa) korkealla kohoaa vuoren huippu aivan yksinään Jesreel'in
tasangolla. Uhkealta ja majesteetilliselta näyttää se jo kaukaa
katsojan silmiin. Sen rinteillä kasvaa taajassa tammimetsää, korkeaa ja
matalaa.
Hyvin vaivaantuneita olimme, kun auringon laskun aikaan jouduimme
vuoren kukkulalle. Siinä on suurenlainen pinta-ala, jolla kaksi
luostaria, toinen kreikkalainen, toinen roomalais-katoolinen,
sijaitsee. Tiellä oli opas jäänyt kauvas jäljelle meistä, hänen
hevosensa kun ei ollut niin tottunut vuorta kiipeämään kuin meidän
ratsumme. Koska emme tietäneet, kumpaanko luostariin meillä oli
"suosituskirje", ratsastimme kreikkalaiseen, jonka portit
ystävällisesti avattiin meille, kenties syystä siitä, että tervehdimme
vastaan tulevaa munkkia venäjän kielellä. Ainakin kymmenen minuuttia
odotimme luostarin pihamaalla opasta, jota ei kuitenkaan kuulunut.
Työlästyneinä turhaan odottamiseen ratsastimme takasin samaa tietä,
jota olimme tulleet, ja löysimme oppaan, joka ilmoitti, että meillä
toisessa luostarissa, joka olikin aivan lähellä, "suosituksen" takia
oli odotettavissa vieraanvarainen vastaan-otto. Ilomielin ratsastimme
sisälle portista, ja eräs munkki, syntyisin hollantilainen, joka puhui
murteellista saksaa, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Onneksi
olivat kaikki "pyhiinvaeltajat" päivää ennen lähteneet luostarista,
jotta olimme aivan yksinämme ja saimme valita parhaimmat makuusijat
luostarin tilavassa vierashuoneessa. Lasillinen voimakasta viiniä,
jonka luostarin-esimies itse, syntyisin saksalainen, tarjosi meille,
vahvisti meitä sanomattomasti tukehduttavassa kuumuudessa, jonka
"sirokko" oli tuottanut. Mutta huoneessa emme malttaneet viivähtää.
Ystävällinen "hollantilainen", josta täällä oli tullut katoolilainen
munkki, tarjoutui hyväntahtoisesti opastamaan meitä ihanalla Taborilla.
Hän vei meidät vanhoille raunioille, joilta hän sanoi näköalan olevan
mitä suurenmoisimman ja laajimman. Siinä hän olikin aivan oikeassa.
Kiivettyämme raunioille ja jouduttuamme korkeimmalle kohdalle oli
meillä maisemat mitä kauneimmat joka taholla. Lännessä näimme
Välimeren, jonka pinta nyt illan tullen, samoin kuin edellisenäkin
päivänä, oli aivan rasvatyyni. Sen ääressä kohosi majesteetillinen,
muistorikas Karmel, jonka historian jo ennen olen kertonut. Aivan ikään
kuin jalkaimme alla, etelässä päin, näkyi Jesreelin laaja keto ja vähän
matkan päässä siitä huomasimme n.k. pienen-Hermon'in. Tämän vuoren
pohjoisella rinteellä saatoimme nähdä _Endor'in_ ja _Nain'in_, joita
kumpaakin pyhä raamattu kuvaa ihmeellisessä valossa. Ne ovat nyt vaan
pieniä kyliä. Jälkimmäisen asema on hyvin kaunis: se on tuuheiden
puiden ja vihertävien viljavainioiden ympäröimä.
Endor'in nimi herättää kammoa uskovaisessa raamatunlukijassa, se kun on
niin likeisesti yhtyneenä tuon onnettoman, Jumalasta luopuneen Saul
kuninkaan liikuttavaan historiaan. Siihen aikaan kun Israel, Saulin
hallitessa, kävi sotaa filistealaisia vastaan, asui Endor'issa
noitavaimo, jonka puoleen Saul hädissään kääntyi, kun pelko valloitti
hänen sydämmensä, ja vaimo kutsui Saulin pyynnöstä esiin Samuelin
hengen, jotta Saul saisi kysyä häneltä, miten sodassa oli käypä
(1 Sam. 28). Tämä Saul, jonka sama Samuel oli voidellut Israelin
kuninkaaksi, oli kadottanut uskon elävään Jumalaan, ja nyt hänen täytyi
turvautua semmoiseen keinoon, jonka Jumala nimenomaan oli kieltänyt,
nimittäin kuolleitten hengiltä kysymiseen. "Ei yhtäkään pidä sinun
seastasi löytymän, joka poikansa eli tyttärensä käyttää tulen lävitse,
eli joka on ennustaja, päivän valitsija, eli tietäjä, eli velho, eli
lumooja, eli noita, eli merkkein tulkitsija, eli joka jotakin
kuolleilta kysyy", oli Herra sanonut (5 Moos. 18:10, 11). Mutta kun
Saul oli hyljännyt Herran Jumalan tahdon ja neuvon, ja Herran Henki oli
luopunut hänestä, horjui hänen sydämmensä sinne ja tänne, ja hän haki
epätoivossa jotakin muuta tukea, mutta ei löytänyt.
Nimi _Nain_ sitä vastoin johtaa mieleemme erään uuden testamentin
suloisimmista kertomuksista, jossa ajatus kernaasti viivähtää.
Evankelista Luukkas on säilyttänyt meille sen kertomuksen
evankeliuminsa 7 luv. Herra Jesus oli opetuslapsineen matkalla
Kapernaum'ista, hän kulki siis pohjoisesta etelään päin. Koska hän
Nain'in kaupungin porttia lähestyi, kannettiin sieltä hautapaarilla
nuorta miestä, joka oli äitinsä ainoa poika, ja äiti oli leski. Paaria
seurasi sureva leski ja suuri joukko kansaa, joka, saattamalla
kuollutta hautaan, osotti myötätuntoisuuttaan. Kaikki itkivät,
nyyhkivät ja valittivat, kuten on tapana siinä maassa, silloin kun
kuollutta kannetaan viimeiseen leposijaan. Ruumissaaton lähtiessä
kaupungin portista tulee sitä vastaan miesjoukko, jonka etupäässä
kulkee henkilö, joka sanojensa ja voimallisten töittensä takia jo on
tullut laajalta kuuluksi. Tässä miehessä asuu elämä, ja hän voipi
paljaalla sanalla, joka lähtee hänen suustaan, hallita kuolemaa. Hänen
käskystään seisahtuu ruumissaatto. Hän puhuttelee ensiksi erinomaisen
ystävällisesti ja lempeästi murheellista, huolen painamaa äitiä,
sanoen: "Elä itke", ja sitte virkkaa hän kuolleelle nuorukaiselle:
"Nuorukainen, minä sanon sinulle, nouse ylös!" Kuollut nouseekin ja
rupee puhumaan. Ja tuo henkilö antaa hänet äidille. "Pelko tuli
kaikille ja he kunnioittivat Jumalaa, sanoen: suuri profeetta on
noussut meidän sekaamme ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä
sanoma kuului hänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen likimaakunnan
ympäri."
Mutta palatkaamme taasen Tabor'ille katselemaan maisemia.
Etäällä kaakossa näkyy Gilead'in vuori sekä Gilboan selänne toisella
puolella Jordania, joka suikerrellen kuin käärme rientää Kuollutta
merta kohti. Pohjoisessa nähdään osa Genezaretin merta ja vielä
tuonnempana suuren Hermonin hopealle välähtelevä lumikukkula. Ja vielä
kauvempana haamottaa ihanan Libanonin uhkea vuorijono. Tuskin missään
koko pyhässä maassa näkee ihanampia näkyaloja, kuin tältä vuorelta; ne
ovat niin suuremmoisia ja laajoja, että eräs tanskalainen taiteilija,
joka oli ollut siellä vähää ennen meitä, ei ollut sanonut saattavansa
maalata mitään, koska kaikki, mitä hän näki, oli niin hurmaavaa, ett'ei
hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään määrättyyn kohtaan, jonka
hän olisi saattanut ottaa lähtökohdaksi kuvatessaan maiseman kankaalle.
Vielä hämärän tullessa seisoimme vanhan luostarikirkon raunioilla,
vaikka ilma, vielä auringon laskettuakin, oli tuskastuttavan lämmin
tuon kuuman sirokkotuulen vaikutuksesta, jota yhä vielä kesti. Koko
ajan olimme kuin hikikylvyssä. Emme siis saaneetkaan vuorella nauttia
toivomaamme viileyttä.
Olihan aivan luonnollista, että Taborilla oleskellessamme muistui
elävästi mieleemme kertomus Kristuksen kirkastamisesta (Mat. 17, Mark.
9 ja Luuk. 9), jonka erään, ainakin kolmannelta vuosisadalta johtuvan,
muinaistarun mukaan luullaan tapahtuneen täällä. Ei ollenkaan
kummastuta sitä, joka kerran on käynyt tällä vuorella, että taru juuri
sinne sovittaa tuon ihmeellisen tapahtuman, jolloin Kristuksen jumaluus
tunki läpi ruumiillisen, inhimillisen verhonsa, Mooses ja Elia
ilmestyivät ja puhuivat Jesuksen kanssa, ja opetuslapset kuulivat äänen
taivaasta. Itse paikka on erittäin sopiva siihen. Ajatuksissa voipi
aivan asettautua heidän tilaansa silloin, kun innokas, tulevan elämän
voimalla täytetty Pietari huudahtaa: "Herra! Meidän on tässä hyvä olla;
jos tahdot, niin me teemme tähän kolme majaa: sinulle yhden,
Moosekselle yhden ja Elialle yhden." Tuskin tarvinnee huomauttaakaan,
että tähän muinaistaruun ei ole historiallista perustusta. Se on vaan
varmaa, että kirkastaminen tapahtui korkealla vuorella. Paljon on
väitetty sitä vastaan, että kirkastusvuori olisi ollut Tabor, ja
erittäinkin sen nojalla, että Tabor Jesuksen aikaan luultavasti oli
tiheästi asuttu eikä siis lainkaan yksinäinen paikka, jommoista
tilaisuus sellainen, kuin kirkastaminen, ehdottomasti vaatii. Miten
tämän asian laita oikeastaan lienee, siitä väitelkööt tiedemiehet. Sen
verta lausuttakoon vaan, että mainittuun muinaistaruun myös on syitä;
luopihan se sitä paitse kauniin valon vuorelle.
Vasta hämärtäessä palasimme retkeltämme luostarirakennukseen, jossa
iltanen jo odotti. Kun juuri olimme aikeissa käydä ruo'alle, tuli kolme
katoolilaista pappia, synnyltään ranskalaisia, jotka olivat matkalla
Damaskuksesta Jerusalemiin ja tietysti toivoivat saavansa yösijaa
luostarissa.
He olivat keski-ikäistä, iloista väkeä, ja keskustelu illallispöydässä
meidän kanssamme näytti heitä miellyttävän. Kieli teki kumminkin
haittaa, sillä he puhuivat ainoastaan ranskaa, eikä kumpikaan meistä
ollut niin perehtynyt siihen kieleen, että puhelu oli sujunut
vaikeudetta. Oppaamme, joka näytti osaavan aivan helposti vaikka mitä
kieltä, esitteli meidät oikeauskoisiksi katoolilaisiksi, ja se meitä
kovasti harmitti. Ja katoolilaisiksi hän luultavasti sanoi meitä joka
kerta, kun vierailimme katoolilaisessa luostarissa. Illallispöydässä
kilistelivät papit useita kertoja kanssamme ja toivottivat onnea
matkalle. He pitivät meitä rakkaina uskolaisinaan kaukaisesta maasta,
ja siihen luuloon he jäivät, kun erosimme toisistamme ijäksi päiväksi.
Kun tuli puhe Damaskuksesta, jonne meillä oli matka, kertoivat he
kamalan ja suurta tuomiota herättäneen tapauksen sattuneen siellä
päivää ennen heidän lähtöään: juutalaiset muka olivat uskonvimmassa
murhanneet kristityn lapsen. Me emme kumminkaan Damaskukseen tultuamme
kuulleet mitään tuosta hälinätä herättäneestä tapauksesta. --
Heitettyämme jäähyväiset kättä lyöden ja toivottaen toisillemme Jumalan
siunausta menimme levolle kokoomaan uusia voimia kestääksemme seuraavan
päivän vaivat.
Mutta minulle kävi yö rasittavaksi, vaikka vuode oli mitä parhaimpia
koko matkalla. Jo illallispöydässä olin huomannut, ett'en voinut oikein
hyvin, ja levolle mentyä sain kärsiä kovia tuskia. Ne olivat tuon
Palestiinan ilman-alassa tavallisen kuumetaudin oireita, joka tähän
vuoden aikaan on hyvin vaarallinen. Monta kertaa yön kuluessa, kun
kuvat karkoittivat unen silmistäni, tuli pelottavia ajatuksia mieleeni.
"Entäpä, jos sairastuisin, niin että minun täytyisi jättää matkani
kesken! Entäpä, jos kuolisin täällä vierasten joukossa kaukana
omaisistani ja kotimaasta!" Kun sellainen ajatus tunkee sydämmeen,
tuottaa se tuskaa. Vaan Jumala on semmoisinakin hetkinä vahva turva;
Hän ja yksin Hän voipi tuottaa lepoa levottomuudessa. "Koska minä
Herraa etsin, kuuli Hän minun rukoukseni ja pelasti minut kaikista
vavistuksistani. Joka raadollinen huusi, kuuli Herra häntä ja autti
hänet kaikista tuskistansa. Herran enkeli piirittää niitä, jotka häntä
pelkäävät, ja pelastaa heitä." (Ps. 34:5, 7, 8). Nämä tuon
kuninkaallisen runoilijan sanat hädän aikana olivat minun lohdutukseni
yön pitkinä hetkinä, kun taudin tuskat runtelivat ruumistani. Herra on
aivan lähellä hädässä, sillä hän sanoo: "Että hän minua halasi, niin
minä hänet päästän; hän tuntee nimeni, sen tähden minä varjelen häntä.
Hän avuksi-huutaa minua, sen tähden minä kuulen häntä; hänen tykönänsä
olen minä tuskassa; siitä minä hänet tempaan pois ja saatan hänet
kunniaan." (Ps. 91:14, 15). Nämä sanat toteutuvat aina, lieneepä
ihminen sitte missä paikassa ja missä tilassa tahansa. Luottamus
lupaukseen ei koskaan joudu häpeään. Herra rauhoitti minunkin
levottoman mieleni, josta Hänelle olkoon kiitos ja ylistys
ijankaikkisesti! Ijankaikkisuuden rauha laskihe minun sydämmeeni, niin
että uskon varmuudella saatoin sanoa: "Jos minä elän, niin minä
Herralle elän; jos minä kuolen, niin minä Herralle kuolen; jos minä
elän eli kuolen, niin minä olen Herran oma." Vähitellen lievenivät
ruumiinkin tuskat ja aamupuoleen sain hetkisen lepoa, ennen kuin vielä
oli aika nousta.
Jo kello 5 maanantai-aamuna, Toukokuun 5 p:nä, täytyi meidän lähteä
Tabor'ilta, sillä meillä oli vähintään viiden tunnin taival edessämme,
ja se oli kuljettava ennen päivän kuuminta aikaa. Matkamme päämäärä oli
Tiberias Genezaret'in järven rannalla. Samaa jyrkkää vaivalloista ja
kivistä tietä, jota päivää ennen olimme kivunneet ylös, oli nyt mentävä
alas. Oli aivan mahdotonta, ainakin meidän tottumattomien, ratsastaen
kulkea alas päin tätä tietä. Meidän täytyi sen tähden mennä jalkasin ja
taluttaa hevosiamme, joiden oli ratsastajattakin vaikea päästä eteen
päin äkkijyrkillä penkereillä, kivien keskellä ja liukkailla
kallioilla. Nämä hevoset ovat erittäin tottuneet ja mieluiset kulkemaan
ylös päin korkeimpiakin rinteitä, mutta alas päin meneminen näytti
olevan paljon vaikeampaa. Kesti viisikymmentä minuuttia, ennen kuin
taas olimme vuoren juurella. Viileässä aamu-ilmassa oli tämä
laskeuminen hyvin hauskaa, ja ajatukseni veivät minut kauvas entisille
ajoille, jolloin Jesus ja hänen kolme opetuslastaan kirkastuksen
jälkeen laskeusivat tätä samaa vuoren rinnettä puhellen siitä, mitä
ylhäällä oli tapahtunut.
Tie, joka kulki luoteiseen suuntaan, kävi sitten vähä paremmaksi. Jos
loi silmänsä vaikka mihin paikkaan tien läheisyydessä, näki viljavia
vainioita ja hedelmällisiä seutuja. Taivaltaminen oli kovin virkistävää
aamuviileyden kestäessä. Maisematkin olivat miellyttäviä; _Galilean
ylänkö_ kukkuloineen laaksoineen oli edessämme. Tuskin tarvinnee
huomauttaakaan, että monessa suhteessa on nyt toisin, kuin siihen
aikaan, jolloin Jesus opetuslapsineen vaelsi kylästä kylään, paikasta
paikkaan tehden hyvää ja saarnaten evankeliumia. Historioitsija Josefus
kertoo Galileassa olleen Jesuksen aikoina 204 pientä kaupunkia ja
kylää. Viljelys oli silloin varmaankin hyvällä kannalla, kun niin
vähäinen ala saattoi elättää kymmeniä tuhansia ihmisiä. Nyt on maa
harvaan asuttua ja suureksi osaksi viljelemätöntä. Niin on kaikki
muuttunut; kirous painaa Galilean ketoja, vuorten jyrkänteitä ja
laaksoja, kirous, joka odottaa kerran tulevansa poistetuksi. Mutta
milloin, sen Herra yksin tietää.
Kuta enemmän aika kului, sitä tuskastuttavammaksi kävi helle;
"sirokko"-tuulen kuumat löyhäykset tuntuivat taas. Matkalla tapasimme
suuren matkueen pyhiinvaeltajia, Englannin ylhäistöön kuuluvia herroja
ja naisia, nuoria ja vanhoja, noin 70 henkeä, jotka palasivat
Tiberiaksesta. Semmoisessa karavaanissa matkustaminen on kyllä hauskaa,
sillä silloin ei tarvitse peljätä beduiinein käyvän kimppuun, ja on
seuraakin, jos aika käypi pitkäksi; mutta onpa siinä hankaluuksiakin,
kun ei saa olla täydelleen vapaana, ja matkustaessakin on pakko ainakin
johonkin määrin noudattaa seuraelämän sievätapaisuutta. Seurueessa
näkyi olevan vanhojakin ihmisiä, ja, välttääkseen ratsastamisen
vaikeuksia ja auringon kuumuutta, antoivat nämä kuljettaa itseään
jonkinmoisissa, kahden hevosen väliin asetettujen salkojen
kannattamissa kuomituoleissa, joissa saattoivat istua mukavasti. Mutta
heiluminen täten taivaltaessa näytti olevan erittäin tuskastuttavaa.
Jo ennakolta olin kuullut ja lukenut, että Tiberiaksen järven luona on
aina hyvin lämmin. Tämän saimme kohta huomatakin. Vihdoin olimme
päässeet viimeiselle kukkulalle, joka jyrkkänä ja puuttomana kohoaa
järven lounaispuolella. Kello oli jo puoli yksitoista edellä
puolenpäivän; olimme siis ratsastaneet puolikuudetta tuntia
levähtämättä. Silloin tällöin olimme matkallamme kunnasten välitse
nähneet vilahduksen järvestä; mutta nyt koko sen laaja pinta ja ihana
ympäristö aukeni eteemme. Se ei enää ollut mitään kangastusta, vaan
täyttä todellisuutta. Heti kun huomasimme järven edessämme, tervehdimme
sitä oikein hattuja nostamalla. Ensi kertaa katsoessa näytti se
lumoavan kauniilta, vaikk'en minä, väsynyt kun olin, jaksanut siitä
paljon nauttia. Sellaisina hetkinä, kun on jotakin suurta ja ihanaa
mieltä ylentämässä, tuntuu kumminkin ikään kuin ruumiin väsymyskin
hälvenisi. Miten usein olinkaan pyhässä raamatussa lukenut tästä
järvestä, tästä merestä, kuten sitä myös kutsutaan, miten usein
olinkaan koettanut kuvitella sitä mielessäni! Ja nyt oli todella
edessäni tuo sama meri, jonka rannoilla Jesus niin monesti oli
vaeltanut, saarnannut, tehnyt ihmeitä, jonka pinnalla Hän oli
purjehtinut rannalta toiselle, jonka veden päällä Hän oli kävellytkin,
kuten kuivalla tantereella, jonka rantamailta useimmat hänen
opetuslapsistaan olivat kotoisin; tällä järvellä he olivat
kalastelleet, täällä he olivat viettäneet surun ja ilon päiviä. Kaikki
nuo ihmeelliset tapaukset ikään kuin valtasivat sydämmeni, ne
ilmaantuivat elävinä mieleeni, kun silmäilin avaraa, tällä kertaa
rasvatyyntä vedenpintaa. Pitkän aikaa viivyimme kukkulalla katsellen
järveä, jotta sen kuva painuisi syvälle mieleemme.