Jerusalemista Tiberiakseen.
Oleskelimme kaikkiaan kymmenen päivää Jerusalemissa, jossa olimme
ehtineet hankkia ja saada monta ystävää, ja jossa meillä oli ollut
monta mieluista hetkeä muistellessa siellä kerran tapahtuneita, ainiaan
unhottumattomia tapauksia. Täytyypä tunnustaa, että se aika tavallaan
oli liian lyhyt; mutta tarkkaan käyttäen sitä saatoimme sentään edes
joinkin määrin oppia tuntemaan pääkohdat ja pääasiat tästä
merkillisestä paikasta. Koska vuodenaika, joka tosin tänä vuonna oli
erittäin suotuisa, ei sallinut kauemmin viipyä, päätimme lähteä 30 p:nä
Huhtikuuta maitse Damaskukseen. Sitä varten olimme jo edellisellä
viikolla tehneet sopimuksen ja todistajilla vahvistetun välikirjan
dragomaani Williams'in kanssa, joka oli ollut saattajanamme matkalla
Betlehemiin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon;
hän suostui rupeamaan saattajaksemme tällekin matkalle, jonka oli
arvattu kestävän 11 päivää. Määräpäivänä, joka oli keskiviikko, kävimme
aamupäivällä vielä hyvästeillä muutamien ystävien luona, ostelimme
minkä mitäkin, kirjoitimme kirjeitä omaisille kotimaahan y.m., y.m.
Vielä viimeisen kerran kävimme "pyhän haudan kirkossa", hyvästelemässä
sen paikan, joka olikin meille tullut oikein rakkaaksi; vielä kerran
astuskelimme sen monia sokkeloita, oikein juurruttaaksemme mieleen koko
sen merkillisen rakennuksen. Silloinkin oli se melkein typö tyhjä;
ainoastaan muutamat pyhiinvaeltajat siellä juuri paraillaan
laskeutuivat hyvin kunnioittavasti ja hartaasti polvilleen ja
suutelivat pyhän haudan edessä olevaa kiveä. Olivatpa tunteeni
omituisen risteilevät, kun taas läksin ja nyt ainiaaksi tästä paikasta.
-- Viime kerran söimme sitte päivällistä ystävällisen isäntä Bayerin
luona, ollaksemme valmiit pitkälle, vaivalloiselle ja vaaralliselle
matkalle. Määrähetkenä seisoi kolme satuloitua ja yksi satuloimaton
hepo Johanniittein vierasmajan rappusten edessä odottamassa.
Satulattoman hevosen selkään ladottiin ja nuoritettiin kiinni
matkakapineet, jotka olivat vähän lisäytyneet ostoksista täältä
Jerusalemista. Mekin olimme jo rappusilla valmiina nousemaan satulaan,
mutta dragomaani Williams'ia ei näkynyt. Hetkikautisen odotuksen päästä
selvisi meille, että hän ei ollut varsin tarkka ajasta, joka asia meitä
alkoi vähän huolettaa, ja monesti se pelko sitte matkalla huomattiinkin
oikeaksi. Levottomina, kun häntä ei ruvennutkaan näkymään, aloimme jo
ajatella, että hän ehkä ihan viime hetkenä pettää meidät, hän kun jo
etukäteen oli saanut puolen sovitusta summasta. Koko dragomaani-joukko
on yleensä tuttu petollisuudesta, valheellisuudesta ja säännöllisyyden
puutteesta. Heidän ammattinsa näyttää painaneen heihin jonkinlaisen
leiman tavallisimmista sen kansan synneistä, jonka keskuudessa he
ainiaan oleskelevat. Ja ystävämme Williams oli aivan ammattiveljiensä
kaltainen. Viimein hän kuitenkin tuli täysin tajuavana suuren
arvokkaisuutensa, ja pyytämättä vähintäkään anteeksi viipymistänsä
kysyi hän, olimmeko valmiit lähtemään, vaikka hän ihan selvään näki
meidän jo odottelevan häntä. Kolmen neljännestunnin viivähdyksen
jälkeen olimme sitte kaikki viimein valmiina ja pudistimme viimeisen
kerran ystävällisen majatalonisännän Bayerin kättä jäähyväisiksi
ja sydämmestämme kiitimme häntä kaikesta vaivastaan sekä
ystävällisyydestään, jota hän oli osottanut meille koko oloaikanamme
hänen kattonsa alla. Ajatus, että luultavasti emme koskaan enää tässä
elämässä saa nähdä toisiamme, teki eron tavallista vakavammaksi.
Toisessa elämässä jälleen näkemisen toivo oli sentään tässäkin
tilaisuudessa elävänä mielessäni. Olihan hänellä sama usko ja toivo,
kuin meidänkin sydämmissämme eli; hänhän eli myöskin kanssakäymisessä
saman Herran Jesuksen Kristuksen kanssa, jonka kanssa mekin joka päivä
seurustelemme. Siispä, vaikka paikan rajat nyt erottavatkin meitä,
olemme kuitenkin hengessä toistemme yhteydessä. Hän toivotti
sydämmestään ja kyynelsilmin meille onnea ja Jumalan siunausta matkalle.
Jo sitä ennen olimme itse huoneessamme langenneet polvillemme Herran,
kaikkivaltiaan ja laupiaan Isän, eteen ja palavassa rukouksessa
avanneet sydämmemme hänelle ja anoneet suojelusta, apua ja armoa
tuleviksi päiviksi, joiden arvaamattomia vaiheita vähän peljäten
läksimme kokemaan.
Damaskus-portille astuimme jalkaisin, koska ei ole varsin hauska
ratsastaa alas viettävää katua suuressa ihmistungoksessa. Kun portilla
nousin satulaan, ojensi arabialainen mies, jonka oma hevonen oikeastaan
oli, jalustimesta kiinni pitäen minulle kätensä jäähyväisiksi ja sanoi
jotakin, jota minä tosin en ymmärtänyt, vaan josta kuitenkin selvään
huomasin, että hän sydämmestään toivotti meille Jumalan siunausta
pitkälle ja monin puolin vaivaloiselle matkallemme. Sitte ratsastimme
hiljakseen eteen päin: ensinnä dragomaani pyssyineen, revolvereineen ja
patrooneineen, hänen jäljestään ystävä v. R., sitte minä ja viimeksi
"mukari", jonka asia oli hoitaa hevosia ja kuljettaa meidän
tavaroitamme. Päivä oli kirkas ja lämmin, vaikka pahin kuumuus oli
ohitse, kun kello oli jo 3 iltapuolella. Monesti vielä kääntyivät
silmämme taa päin katselemaan muistorikasta kaupunkia, jossa olimme
viettäneet viime päivät ja josta olimme saaneet niin paljon muistoja,
jotka luultavasti eivät koskaan hälvene.
Tie kävi suoraan pohjoista kohti ja oli erittäin kivinen ja
vaikeakulkuinen. Kysymys, johon en ollut vielä saanut vastausta: mistä
kaikki tuo kiven paljous on tullut, joka kaikkialla peittää maata,
nousi taas itsestään mieleeni. Että tämä maa on kerran ollut viljeltyä,
jopa hyvästikin, ehkäpä kuin kaunein puutarha, koskapa niin paljo
ihmisiä voi siellä elää, se on ilmi selvä; vaan että se nyt on
enimmissä paikoissa kivien, hiekan ja soran vallassa, sitä ei voitane
muuksi selittää kuin Jumalan kiroukseksi, joka raskaasti painaa maata
ja kansaa, joka sitä ennen vallitsi, vaan sittemmin veti päällensä
Jumalan vihan. -- Vasemmalle puolen tiestä jäi "_Syrialainen
orpohuone_" majesteetillisine tornineen, jossa olimme viettäneet niin
monta suloista hetkeä ystävällisten ihmisten seurassa. Samoin jäi
vasemmalle _Mizpa Samvil_, jossa olimme eräänä iltapäivänä käyneet.
Oikealle puolen jäivät _Öljymäki_ ja _Getsemane_. Noin tunnin kuluttua,
jonka ajan olimme vielä nähneet "taivaaseen astumisen tornin"
Öljymäeltä milloin missäkin valossa, oli oikealla puolellamme _Gibea_,
jota ei kuitenkaan juuri näkynyt. Sepä johti taas ajatukset raamattuun
ja varsinkin siihen aikaan, jolloin Israel, Jumalan kansa, sai
ensimmäisen kuninkaansa. Gibea oli aikoinaan Benjamin'in sukukunnan
kaupunkeja (Tuom. 19:14; Hos. 5:8). Siinä syntyi Saul, jonka suuri
Samuel voiteli Israelin ensimmäiseksi kuninkaaksi; se oli myöskin hänen
hallituskaupunkinansa (1 Sam. 10:26; 15:34; 23:19). Tämän kaupungin
asujamet antoivat kerran muille sukukunnille aihetta hävityssotaan
Benjamin'ia vastaan, jolloin tämä kaupunki poltettiin poroksi
(Tuom. 19:20). Siinä oli myöskin temppeli (1 Sam. 10:5: 2 Sam. 21:6).
Gibea nimeen siis liittyy suuria muistoja Israelin historiasta. Nykyään
on se ainoastaan pienoinen kylä, kuten niin moni muukin ennen tärkeä
paikka "pyhässä maassa." -- Heti sen jälkeen näkyi _Er Ram_ eli
muinainen _Rama-Benjamin_, joka sijaitsee kauniilla paikalla korkealla
kunnaalla ja oli muinoin rajavarustus (1 Kun. 15:17), mutta nykyään
samoin kuin Gibeakin pieni, mitätön kylä, jossa köyhyys ja kurjuus
vallitsee. Muuten ovat näköalat näillä seuduilla hyvin avaroita, ja
laskevan auringon valossa esiintyivät ihanoina monivivahtavan
valonheijastuksen tähden, joka melkein jokaisessa silmänräpäyksessä
vaihteli.
Ratsastettuamme noin kolme tuntia huonoa kivistä tietä myöten, jolla
hevosiemme oli hyvin vaikea päästä eteen päin, saavuimme _El-Bireh'in_
edustalle, joka lienee muinainen Beeroth (kaivot), Benjamin'in
sukukuntaan kuuluva kaupunki (Jos. 9:17; 18:25; 2 Sam. 4:2; 23:37).
Se sijaitsee tien oikealla puolella olevalla kunnaalla, josta avara
näköala aukenee katsojan silmien eteen yli Juudan vuorten ja ympäröivän
seudun. Täältä voimme vielä selvästi nähdä osia Jerusalemista, kuten
esim. Öljymäen, missä "taivaaseen astumisen tornin" huippu muistuttaa
matkailijaa pyhän kaupungin läheisyydestä. Paikka on vähäinen kylä,
missä on muutamia savihökkeliä, eikä se missään suhteessa eroa muista
arabialaisista kylistä.
Vaikka se on vain kolmen tunnin matkalla Jerusalemista, pidetään hyvin
todenmukaisena, että Jesuksen vanhemmat, palatessaan pääsiäisjuhlasta
Jerusalemista 12:sta vuotiaan Jesuksen kanssa, jäivät tähän yöksi.
Kerrotaan, että Juutalaiset tavallisesti matkoilla ollessaan,
välttääksensä liiallista rasitusta, ensi päivänä kulkivat vain vähemmän
osan matkasta. Sillä tavoin totuttiin vähitellen matkan vaikeuksiin ja
vaivoihin. Ja vielä tänäkin päivänä noudatetaan päänsiallisesti samaa
tapaa, josta matkailijalle on se suuri hyöty, ett'ei hän heti väsy eikä
työlästy matkaan, joka näillä seuduin tuottaa useita vaikeuksia.
Muistellessani jo mainittua kertomusta Vapahtajan aikaisimmasta
nuoruudesta heräsi minussa uusia ajatuksia. Minusta oli kuin
ihmeellinen pyhyys olisi levinnyt yli seudun, jota ijankaikkisen
Jumalan ainokaisen Pojan pyhät jalat olivat kosketelleet. Olin hengessä
näkevinäni tuon pojan, puhtaana ja pyhänä, matkalla vanhempiensa kanssa
pyhään, suurista ja jaloista muistoista rikkaaseen kaupunkiin ja sieltä
takasin. Tutkimukseni esineenä oli luonnollisesti Luuk. 2 luku, kun me
hiljaa miettiväisinä ratsastimme ylös ja alas näitä kunnaita. Usein on
matkustavilla vieläkin tapana viipyä El-Bireh'in kylässä yötä,
erittäinkin jos on teltta mukana. Me olimme kuitenkin jo päättäneet
viettää yömme eräässä toisessa paikassa, jonne oli kahden tunnin matka.
Pelkäsimme näet ratsastuksen seuraavana päivänä liiaksi rasittavan, jos
mieli pyrkiä aina Nablukseen saakka, kuten aikomuksemme oli. Riensimme
sen vuoksi eteen päin kivisellä polulla, sillä alkoi jo hämärtää.
Aurinko oli jo k:lo kuuden jälkeen laskeumaisillaan ja ratsastaminen
pimeässä näillä seuduin ei ole ainoastaan vaarallista, vaan myöskin
vaivaloisempaa kuin päivällä. Mahdolliset päällekarkaukset ja teitten
kurjuus tekevät sen niin vaaralliseksi, eikä pimeässä ole helppo
välttää teitten epätasaisuuksia, joka seikka suuresti enentää matkan
vaivoja. Vasemmalle kädelle jäi _Ramallah'in_ kylä, minne opas tahtoi
meitä yöksi jäämään, uskotellen sen olevan meille paljon edullisempaa,
kuin yön vieton Djifnassa, minne olimme päättäneet mennä. Ennen kuin
pääsimme viimeksi mainittuun paikkaan, kuljimme vielä erään raamatussa
mainitun muistorikkaan paikan _Beth-Elin_ ohi, joka jäi vasemmalle
puolen tietä. Kartassa ei tällä enää ole nimenä Beth-El, vaan _Betin_.
Syyttä eivät ajatukseni hetkistä viihdy tapauksissa, mitkä niin
läheisesti liittyvät tähän paikkaan, joka raamatussa on saanut hyvin
etevän sijan. Betin eli Beth-El on sangen korkealla seudulla, jota
useat laaksot ympäröivät. Kaikkialla rajoittavat näköalaa vuoret.
Etelässä eivät ne kumminkaan ole korkeammat kuin, että Omar-moskean
korkeudelta Jerusalemista voi nähdä paikan. Muinainen Beth-El on
raunioina, muistuttaen meitä vain sen entisestä merkityksestä. Paikalla
oli merkitystä entis-aikoina asemansa ja lähteittensä sekä senkin
vuoksi, että Israelin esi-isät siellä usein oleskelivat. Pyhä raamattu
todistaa selvästi, että uskonsankari _Abraham_ siellä sangen usein kävi
karjaansa juottamassa. Rehevät laaksot ja vesirikkaat lähteet olivat
varmaankin houkutelleet suurta patriarkkaa siellä viipymään. Siellä,
Herran huoneessa, hiljaisuudessa seurusteli hän varmaankin Jumalan
kanssa. Todenmukaisesti Herra myöskin tässä paikassa ilmestyi hänelle
ja vahvisti häntä uskossa, jossa hän yhä enemmän ja enemmän kehittyi ja
tuli siten kaikkein sekä vanhan että uuden liiton uskovaisten isäksi.
Mutta erittäinkin patriarkka _Jakobin_ historiasta on paikka tunnettu.
Kun tämä mies, joka isältänsä Isakilta oli perinnöksi saanut lupauksen
tulevasta Messiaksesta, oli tehnyt suuren synnin, puhunut valhetta ja
pettänyt isänsä, ja hänen sen vuoksi täytyi paeta kodistansa veljensä
Esaun vihaamana, vietti hän yönsä tässä paikassa, "kun aurinko oli
laskenut." Unessa näki hän tikapuut, jotka ulottuivat maasta taivaaseen
saakka; tikapuilla liikkuivat Jumalan enkelit ylös ja alas, Herra itse
seisoi ylinnä ja sanoi: "Minä olen Herra, Abrahamin, sinun isäs,
Jumala, ja Isakin Jumala: tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan
minä sinulle ja sinun siemenelles. Ja sinun siemenes on oleva niin kuin
maan tomu, ja sinun pitää leviämän länteen ja itään, pohjoiseen ja
etelään päin. Ja sinussa ja sinun siemenessä pitää kaikki sukukunnat
maan päällä siunatuiksi tuleman. Ja katso minä olen sinun kanssas, ja
varjelen sinua, kuhunkas ikänä joudut ja saatan sinun jälleen tälle
maalle; sillä en minä hyljää sinua siihen asti, että minä kaikki teen,
mitä minä olen sinulle puhunut." Herättyänsä täytyi Jakobin tunnustaa:
"Totisesti on Herra tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt." Äkillinen
pelko valtasi hänet, herännyt omantunnon ääni soi hänen sydämmessään,
tehdyn rikoksen paino tuntui nyt niin raskaalta ja hengessä näki hän
Herran pyhyyden. Kaikki tuo saattoi hänet huudahtamaan: "Kuinka
peljättävä on tämä paikka! ei tässä muu ole, kuin Jumalan huone ja
taivaan ovi." Pois lähtiessään pyhitti hän kiven muistopatsaaksi ja
kutsui sen paikan Beth-El'iksi. (1 Moos. 28.)
Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta oli Jakob viettänyt vaiherikasta
elämää, ennen kuin hän taas saapui samalle paikalle. Kun hän ensi
kerran tuli sinne, oli hän yksinäinen pakolainen ja tunsi itsensä
kaikkien hylkäämäksi, mutta toisella kerralla oli hänellä mukanansa
vaimoja, lapsia, suuri joukko palvelijoita ja karjaa. Jumala oli
täyttänyt lupauksensa, siunannut häntä runsaasti ja varjellut elämän
vaikeuksissa. Täällä hautasi hän, kuten 1 Moos. 35 kertoo, Deboran,
Rebekan imettäjän erään tammen alle, jonka hän kutsui "kyynelten
taimeksi." Täälläkin ilmestyi Jumala ja antoi hänelle toistamiseen
nimeksi Israel, täällä hän myöskin rakensi lupauksensa mukaan alttarin
Jumalalle.
Vielä mainittakoon jotakin, joka välttämättä kuuluu kertomukseemme
Beth-El'istä. Kuten tiedämme, jakaantui Salomon kuoleman jälkeen
Jumalan omaisuuden kansa kahteen valtakuntaan: Juudan ja Israelin.
Tämän jaon kautta sai Beth-El suuren merkityksen rajalinnoituksena
molempien valtakuntien välillä. Sitä paitsi pidettiin sitä paikkaa
pyhänä. Israelin kuningas, Jerobeam, rakensi sinne alttarin, valmisti
kultaisen vasikan ja vietteli kansan uhraamaan tuolle epäjumalalle,
vierottaen sen siten pois elävästä Jumalasta. Hän tahtoi estää kansaa
menemästä Jerusalemiin uhraamaan Israelin liiton Jumalalle. Eräänä
päivänä pani hän toimeen suuren uhrijuhlan Beth-El'in vasikan
kunniaksi. Juuri kun Jerobeam seisoi alttarin vieressä, aikoen sytyttää
uhria, tuli eräs Jumalan mies Juudasta. "Ja hän huusi alttaria vastaan
Herran sanan kautta ja sanoi: alttari, alttari! Näin sanoo Herra:
katso, Davidin huoneelle on syntyvä poika, Josia nimeltä: hän on
uhraava sinun päälläs korkeuden pappia, jotka sinun päälläs
suitsuttavat, ja on polttava ihmisen luita sinun päälläs. Ja hän antoi
sinä päivänä ihmeen ja sanoi: Tämä on se ihme, jonka Herra on puhunut:
katso, alttarin pitää halkeeman, ja tuhka, joka on sen päällä, pitää
hajoitettaman." Kuningas vihastuen profeetan sanoista ojensi kätensä ja
käski vangitsemaan hänet. Mutta ojennettu käsi kuivettui eikä hän sitä
enää voinut vetää takasin. Jumalan tuomio oli kohdannut häntä, joka
aikoi koskea Jumalan silmäterään. Se todisti liiton-Jumalan voimasta ja
vanhurskaudesta. Ainoastaan Jumalan miehen rukousten kautta tuli käsi
jälleen terveeksi. Se taas todisti liiton-Jumalan armosta ja
laupeudesta. Alttarille ja tuhkalle kävi, kuten Jumalan mies oli
ennustanut (1 Kun. 12:26-33. 13:1-6. 2 Kun. 23:15, 16, 20.) Itse
linnoitus ja alttari ovat nyt raunioina ja eläimet käyvät siellä
laitumella; kaikki muistuttaa jälkimaailmalle, kuinka ihmistyöt ovat
katoovaisia. Ainoastaan se, mitä Herra tekee ja puhuu, pysyy
ijankaikkisesti, ainoastaan Hänen teoillansa on ijankaikkisuuden
luonto.
Jos vielä muistamme, että Israelin suuri profeetta Elia, josta vasta
enemmän, viimeisellä matkallaan Jordanille (2 Kun. 2:23) kulki yli tuon
korkean seudun, missä Beth-El sijaitsi, läpi sitä ympäröitsevien
laaksojen, olemme mieleemme johdattaneet pääasiat siitä, mitä pyhä
raamattu kertoo Beth-El'istä ja sen merkityksestä. Kulkiessaan noilla
pyhillä seuduilla herää matkailijassa syvä tarve muistella tapahtumia,
jotka ovat vaikuttaneet Jumalan kansan elämään. Sen kautta helpottuvat
matkan vaikeudet ja katoomatoin kuva seuduista jääpi muistiin; Jumalan
kaikkivalta, vanhurskaus ja laupeus vaikuttavat sen kautta niin
valtavasti mielialaan, ettemme koskaan elämässä sitä unhota.
Äänettöminä riensimme eteen päin, jätimme Beth-Elin muistoineen
suorittaaksemme sen päivän matkamäärän. Aurinko laskeutui ja iltarusko
levitteli yli vuoriseudun punertavaa hohdettaan, joka loi esineisiin
omituisen lumousvoiman. Lukemattomissa vivahduksissa vaihtelivat värit
auringon viimeisten säteitten valaistessa vain korkeimpia paikkoja
ympärillämme. Päivän loiste heikkoni heikkonemistaan, kunnes kuun ja
tähtien kelmeä valo sen viimein voitti. Lopuksi valaisi tuona
hiljaisena iltahetkenä vaan kuu polkuamme ja ympäristö näytti meistä
niin ihmeellisen juhlalliselta ja omituiselta. Lukemattomat tähdet
kirjailivat taivaankantta ja lisäsivät pilkkinällään seudun ihanuutta.
Kuta lähemmäksi tulimme kylää, sitä tiheämmässä näkyi molemmin puolin
kivistä tietä viljeltyjä peltoja ja puita, mikä seikka oli todistuksena
asukasten uutteruudesta ja vireydestä. Ratsastaessamme alas vuoren
rinnettä näimme kaukana siellä täällä valoja tuikkavan; siellä asui
ihmisiä ja valmistivat luultavasti illallistaan päästäkseen sitten
levolle. Pyhässä maassa asukkailla on, näet, tapana mennä aikaiseen
levolle ja nousta varhain aamulla työhön. Lähellä kylää kuulimme
vasemmalla puolella tietä pienen puron lorisevan, joka teki minuun
kummallisen vaikutuksen tuona hiljaisena iltahetkenä. Mieleeni juohtui
kotimaa kohisevine koskineen, lirisevine puroineen, joita matkustaja
siellä kaikkialla kohtaa. Tultuamme ensimmäiseen asuntoon, joka oli
harvinaisen suuri, meni opas sisään kysymään yösijaa, mutta se olikin
autiona. Se kuului kauvempana kylässä olevaan luostariin, joka siellä
omisti vieläkin suuremman rakennuksen. Suuntasimme matkamme sinne
varmasti toivoen edes siellä saavamme suojaa yöksi, joka alkoi tuntua
niin kostealta ja kolkolta. Ovathan luostarit niin hyvin Palestiinassa
kuin muuallakin maailmassa yleensä tunnetut vieraanvaraisuudesta. Mutta
turhaan pyysimme yösijaa, ei edes ovea avattu vieraille, ainoastaan
eräs munkki eli palvelija avasi akkunan ja lausui äreästi muutamia
meille käsittämättömiä sanoja. Vaikea on tietää syytä tällaiseen
tylyyteen. Kenties vaikutti siihen se seikka, että me olimme
protestantteja, mutta luostari oli katoolilainen. Opas ja mukari
menivät kylään hakeakseen yösijaa muualla; me sillä välin istuimme
luostarin portailla ihanassa kuutamossa ihmetellen tähtitaivasta. Yön
viettäminen taivasalla ei tuntunutkaan niin kamalalta, kuten voisi
luulla. Mieli, ajatus oli kiintynyt suurenmoiseen luontoon, joka meitä
ympäröitsi. "Yksi yö taivasalla tuossa ihanassa luvatussa maassa,
mitäpä se! Ottihan Mob kiven pään-alaisekseen ja nukkui rauhallisesti
hätävaraisella vuoteellaan; Jumala ja Jumalan enkelit häntä suojelivat.
Voipihan meillekin käydä samalla tavalla." Niin ajattelin ainakin minä,
sydämmeni täytti pyhät ajatukset ja muistot. Ne pian keskeytti
kumminkin oppaan tuttu ääni: hän oli saanut meille yösijan erään
likellä asuvan arabialaisen luona. Tämä ystävällinen mies oli luvannut
majoittaa meidät niin mukavasti kuin mahdollista. Seurasimme opasta ja
pian olimme ensi kerran arabialaisessa tuvassa, joka eurooppalaiselle
ja erittäinkin sivistyneelle sellaiselle näyttää hyvin omituiselta.
Tutustaakseni lukijaa asuntoihin näissä kylissä, joihin matkailija
itämailla joutuu, koetan antaa jonkinlaisen kuvauksen arabialaisen
tuvasta. Siihen johti suuri ovi kartanon puolelta, missä oli
kaikellaista likaa, joista ohi töin tuskin voi kulkea. Tuvassa oli
kolme akkuna-aukkoa ilman lasia, sillä ne suljettiin yöksi ja
päivälläkin, kun aurinko kovin paahtoi, puisilla luukuilla. Lattia oli
savesta, kuten seinätkin ja katto, joka usein on kupulakinen tai
tasanen. Mitään, jota huonekaluksi voisi kutsua, ei tuvassa ole, ei
ainoata tuolia, ei sänkyä, sohvaa, pöytää eli muuta sellaista.
Uunista ei tietysti voi olla puhettakaan, onhan se tarpeetoin tässä
ilman-alassa, missä sadeaika korvaa talven. Lattialle levitetään
tavallisesti olki- eli korsimatto, jonka päällä syödään ja levätään yö.
Iltasilla valaistaan tupa jonkinlaisella öljylampulla tai kynttilällä,
jos sellaista löytyy, monessa tapauksessa istutaan pimeässä, --
ruvetaan nukkumaan, kun päivä on laskenut, päivän valjetessa noustaan
ylös ja mennään työhön. Köyhemmillä on vain yksi tupa, minne paitsi
ihmistä myöskin eläimet ja välttämättömät tarviskalut sijoitetaan.
Rikkaammilla on vähintäinkin kaksi tupaa, toisessa asuu talonväki,
toisessa palvelijat (orjat), eläimet y.m. Meidän yömajassamme, jonka
omisti eräs rikkaampi mies, oli kaksi tupaa, joista parempi annettiin
meidän käytettäväksemme. Paitsi tavallista olki- eli ruohomattoa toi
emäntä tupaan suuren joukon kauniita tyynyjä ja useita patjoja ja
peitteitä, tehdäksensä olomme niin mukavaksi kuin mahdollista. Kaikki
todisti omistajan varallisuutta. Hyvästi olisimmekin toimeen tulleet,
kun vain turkkilaisten, arabialaisten ja muitten itämaalaisten tavoin
olisimme oppineet istumaan jalat ristissä alla tai maan asukasten tavoin
tottuneet noihin monenlaisiin veren-imijöihin, jotka nyt verrattomalla
raatelemishalulla, kävivät kimppuumme. Mutta näissä suhteissa puuttui
meiltä vielä alkuperusteetkin, jonka vuoksi yömajamme mukavuuden
kannalta katsoen ei ollut liioin kehuttava. Istuimiksi asetimme
useampia tyynyjä päällekkäin ja koetimme sillä tavoin toimeen tulla,
kunnes veren-imijät alkoivat ilmoittaa läsnäoloansa. Illallisen söimme
lattialla, ja mukana olevalla veitsellä ja kahvelilla koetimme sitä
saada suuhumme niin sievästi kuin mahdollista. Maan asukkaat käyttävät
siihen tarkoitukseen tavallisesti sormiansa ja tekevät he sen
varmaankin yhtä taitavasti, kuin me syömme veitsellä ja kahvelilla.
Isäntä ja emäntä katselivat käytöstämme hämmästyneinä, kenties
surkutellen taitamattomuuttamme; luultavasti ei heillä usein ollut
sellaisia vieraita. Muitten sivistyneitten ihmisten tavoin pitivät he
velvollisuutenaan istua kanssamme tuntikaudet. Otsallaan oli emännällä
jonkinlainen diadeemi (pääside), johon kuului kaikellaisia koristeita,
ja rinnoillaan kantoi hän joukon erilaisia kauniita esineitä. Tämäkin
vahvisti meidän luuloamme, että he olivat hyvin varakkaita ja että me
vierailimme kylän rikkainten ja enin sivistyneitten ihmisten luona.
Emmekä tässä luulossamme ollenkaan pettyneet, kuten jälkeen päin saimme
kuulla. Kun tarjosin isännälle ja emännälle tupakkaa, oli ystävyyden
liitto solmittu heidän ja kutsumattomien vierasten välillä.
Todistukseksi siitä kannettiin sisään vielä useampia tyynyjä, peitteitä
ja patjoja, tahdottiin tehdä yön viettoa vielä mukavammaksi. Mutta
silloinpa lisääntyi myöskin veren-imijöitten luku ja pian olimme
kokonaan heidän vallassaan. Sillä aikaa kantoi mukari sisään kaikki
matkavehkeet, satulat y.m. hevoset jätti hän kuitenkin ulkopuolelle. --
Jonkun aikaa tulkin avulla keskusteltuamme kohteliaan talonväen kanssa,
jonka vilkasta huomiota ja osan-ottoa meidän oli onnistunut herättää,
aloimme valmistautua levolle tuolle pehmoiselle, patjoista, peitteistä
ja tyynyistä rikkaalle vuoteelle. Ensiksi ripotimme kumminkin
vuoteellemme hyönteismyrkkyä, jota ystäväni R. oli runsaasti ottanut
mukaansa. Tällä keinolla taisteli ystäväni R. matkalla aina väsymättä
veren-imijöitä vastaan. Kaikesta huolimatta eivät hyönteiset kumminkaan
suoneet rauhaa ratsastuksesta ja vaivoista väsyneille ruumiillemme.
Noin puoleksi tunniksi poistuivat ne luotamme, peljäten myrkkyä, jota
olimme ympärillemme sirotelleet, mutta pianpa ne siihenkin tottuivat ja
nyt ei auttanut muu kuin turha taistelu noita vihollisia vastaan, jotka
eivät pitkään aikaan suoneet meille vähääkään rauhaa. Viimein väsymys
sai voiton ja me nukuimme hetkiseksi, mutta jo aikaisin, ennen kuin
aurinko säteillään ehti valaista seutua, heräsimme rientääksemme taas
kohti uusia kohtaloita, näkemään uusia, tuntemattomia seutuja, jolloin
uudet tapahtumat, uudet muistot herättävät uusia ajatuksia ja tunteita.
Herättyäni juohtui mieleeni, että olihan nyt toukokuun 1 päivä. Heti
olin ajatuksissani kotona, mistä en vielä ollut tietoja saanut. Kuinka
erilaisissa olosuhteissa olinkaan nyt kuin kotimaassani tänä päivänä.
Siellä vaelsivat ylioppilaat valkoiset lakit päässä Alppilaan tai
Kaisaniemeen. Oli kuin ylioppilaslaulu olisi soinut korvissani; olin
näkevinäni tuon ihmispaljouden: siinä varmaankin monta tuttavaani,
jotka nyt seuraten nnorisojoukkoa, vaelsivat tervehtimään kevättä,
sanomaan kesää tervetulleeksi. Mutta -- ei ollut aikaa heittäytyä
näiden mielikuvitusten valtaan; meillä oli suoritettavana vähintäinkin
8 tunnin matka, jos mieli saapua seuraavaan lepopaikkaan. Oli sen
vuoksi välttämätöntä lähteä tielle niin aikaiseen kuin mahdollista.
Lähteissämme vahvistimme voimiamme kahdella kupilla kakaota ja kahdella
keittämättömällä munalla. Ennen kello viittä olimme jo satulalla. Ihana
ja viileä aamu-ilma virkisti meitä suuresti ja olimme iloisella
mielellä. Lauloimme lauluja Jumalan kunniaksi, kiittäen häntä siitä,
että niin ihmeellisesti oli meitä eteen päin auttanut. Puolen tunnin
perästä saavuimme erääseen kylään, nimellä Yebrud. Ulkopuolella sitä
oli hautauspaikka, jossa kasvoi ääretön joukko valkoisia lempikukkia.
Opas kertoi asukasten näillä kukilla ja niiden mehulla parantavan
silmätauteja. Kuta edemmäksi tulimme, sitä rikkaammalta näytti
kasvullisuus. Kaikkialla oli viljeltyjä ketoja ja kaikenlaisia ihania
puita. Kaikki teki meihin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Tähän asti
olimme matkustaneet läpi kolkkojen, viljattomien, metsättömien
seutujen, nyt oli luonto ympärillämme ikään kuin kokonaan muuttunut.
Nyt voimme ihmetellä laaksoja, joissa kasvoi toisissa öljy, toisissa
viikunapuita. Kaikkialla nautti silmä vihannasta, ihanasta luonnosta.
Tie oli tosin monin paikoin kivistä ja epätasaista, usein saimme kulkea
jalkaisin ja taluttaa hevosiamme. Kuta pohjoisemmaksi tulimme, sitä
rehevämpänä esiintyi kasvullisuus, sitä vihannampana luonto. Täällähän
juuri oli raja muinaiselle Efraimin sukukunnalle, josta sanottiin:
"Josef on hedelmällisen puun oksa, tuore hedelmäpuu lähteen tykönä,
jonka oksat nousevat yli muurin. On kuitenkin hänen joutsensa vahvana
pysyvä ja nopsat hänen käsivartensa. Kaikkein väkevimmän kädestä
Jakobista, häneltä, Israelin paimenelta ja kalliolta, siis Jumalalta,
joka sinua on auttava, siltä kaikkivaltiaalta, joka sinua on siunaava,
tulkoon sinulle taivaan siunaus ylhäältä ja syvyyden siunaus alhaalta,
kuin myös nisäin ja kohtuin siunaus. Sinun isäs siunaukset olkoot minun
isäni siunauksia voimallisemmat: ne ylettykööt hamaan ijäisten
kukkulain ihanuuteen; ne tulkoot Josefin pään yli, Nasirin päälaelle
veljeksistä." (1 Moos. 49:22, 24-26). Tuo siunaus ei ole vieläkään
täydellisesti hävinnyt, vaan ilmestyy se siellä täällä, joskin
kirouksen tuomio vuosisatoja on ikeellään sortanut hänen
jälkeläisiänsä, joka sai siunauksen.
Sen jälkeen herätti huomiotamme tuo n.k. "_ryövärien lähde_" (Ain
Haramîje), eräs kallioon hakattu lähde vasemmalla puolen tietä. Me
pysähytimme hevosemme, sillä ystäväni R. tahtoi maistaa lähteen vettä,
jota hän sitten kehuikin erittäin raittiiksi ja hyvänmakuiseksi. Se,
joka ei ole matkustanut näillä seuduin, voipi tuskin mielessään
kuvailla, kuinka suloisten vaikutusten alaisena retkeilijä on noina
raittiina aamuhetkinä, jolloin ilma on viileänä vielä eikä aurinko ole
noussut niin korkealle, että sen säteet tekisivät kuumuuden
sietämättömäksi ja rasittavaksi. Joka laaksossa on kätkeyneenä vähäinen
maailma. Oi jos ihminen voisi johtaa mieleensä kaikki muinaiset
tapahtumat noissa laaksoissa, jos saisi tietää kaiken, mitä on puhuttu
noitten lähteitten vieressä, missä omaisuuden kansan jäsenet kauvan,
hyvin kauvan sitten juottivat karjaansa! Kaikkialla tarjoovat suuret
puut viileää varjoansa väsyneelle matkustajalle, ne ovat kuin ystäviä,
joiden vieraanvaraisuuden myöhään unhottaa. Suuret tutut nimet
raamatusta juohtuvat mieleen, sellaiset kuin Samuel, Debora, Elia y.m.
ja heidän elämäntyönsä esiintyy elävänä etehemme. Ne ovat nimiä, jotka
maailma mielellään tahtoo unhottaa, mutta elämäntyöt, joihin ne
kuuluvat, ovat Jumalan armontaloudessa paljosisältöisiä.
Kappaleen matkaa edempänä sijaitsee muinainen _Silo_, jota nykyään
kutsutaan _Selun'iksi_. Se on oikealla puolen tiestä, siis itään päin.
Matkustajilla on usein tapana poiketa tähän paikkaan, mutta meistä ei
siihen ollut mitään syytä. Sillä voimmehan me muutenkin muistella tämän
paikan merkitystä. Se oli aikoinaan Efraim'in sukukunnan hallussa ja
oli liiton arkilla ensin paikkansa siellä. Sodassa filistealaisia
vastaan sen kumminkin tästä säilöpaikasta anastivat pakanain voittoisat
laumat. Todistuksen majassa, joka Josuan ajoista Eli'n aikaan asti oli
täällä Silossa, jakoivat Israelin lapset luvatun maan arvalla eri
heimokuntien kesken (Jos. 18). Tässä kaupungissa eleli myös pappi Eli,
joka kuullessaan, että Jumalan arkki oli ryöstetty ja hänen molemmat
poikansa tapetut, lankesi maahan taakse päin istuimelta ja kuoli
(1 Sam. 4). Silon temppeliin vei hurskas kansa pienokaisen
äskensyntyneen poikansa Samuelin, pyhittääksensä tämän kaikeksi
elin-ajaksi Herralle, joka oli lahjoittanut hänelle lapsen, jota hän
niin sydämmellisesti oli rukoillut. Hurskaasta, yksinkertaisesta lapsen
sydämmestä lähti tuo hänen rukouksensa, jota vieläkin voimme pitää
mallirukouksena (1 Sam. 1, 2). Kun valtakunta jaettiin kahteen osaan,
tuli ilo kuulumaan Israelin valtakuntaan (1 Kun. 11:29; 14:2). Se
sijaitsee jotenkin ylhäällä vuoriseudussa, mutta ei sanota paikan
olevan erittäin kauniin. Muuten onkin se nykyään vaan pieni,
vähäpätöinen kylä, jossa asuu arabialaisia ja beduiineja.
Ratsastettuamme herkeämättä neljä tuntia, pysähdyimme tien vieressä
olevaan vähäiseen kylään, nimeltä _Lubban_, jossa oli rikasvetinen
lähde. Kuumuus ja ratsastus olivat saattaneet hevoisemme aika
janoisiksi niin, että ripein askelin syöksyivät lähteelle.
Dragomaanimme huomautti, että kylässä matkustajat tavallisesti viipyvät
aterioimassa; tätä varten olikin siellä varpukatolla varustettu pieni
vaja, jonka lattialla olkimatto oli levitettynä, mitä ei koskaan saa
puuttua. Mekin levitimme lattialle matkapeitteemme ja panimme
matkatyynyjä pään-alaiseksi nauttiaksemme hetken lepoa, joka olisi
ollut hyvinkin tarpeellista tuon rasittavan ratsastuksen jälkeen, johon
emme edes olleet vielä oikein tottuneet. Huone olisi ollut hyvinkin
sopiva tuohon tarkoitukseen, koska siellä vallitsi miellyttävä viileys;
mutta lukemattomat kärpäset, jotka siihen vuoden-aikaan ovat oikeana
maanvaivana niillä seuduin, tekivät nukkumisen mahdottomaksi. Ruoka
maittoi hyvinkin, vaikk'eivät laitokset täälläkään olleet suurenmoisia
eivätkä vaihtelevia. Pysyväisenä ruokalajina matkallamme olivat munat;
joskus saimme sentään ostaa kanan tai kyyhkyläisen; ei siis juuri
ruokalajia vaihdeltu. Heti k:lo 11 jälkeen suoriuduimme taasen
matkalle. Kulku kävi suoraan muinaista Sikem'iä, nykyistä Nablusta
kohti. Tien laadusta en voi muuta sanoa kuin, että se on väliin hyvää
ja väliin hyvinkin huonoa. Mutta kaikkialla huomaa kasvullisuuden
enenevän ja kylienkin luvun kasvavan todistukseksi, että maanlaatu on
näillä seuduin parempaa. Kuta enemmän kello lähestyi kahtatoista, sitä
sietämättömämmäksi kävi kuumuus. Niin helteisessä ilmassa emme olleet
tähän saakka olleetkaan. Päässämme oli Jerusalemista ostettu
korkkihattu, mutta sittenkin tuntui kärsimättömän lämpöseltä;
tuskanhiki vieri otsalta. Oli vaikeata, mahdotontakin suojata itseään
auringon säteiltä, jotka tunkeutuivat polttavina läpi kaiken. Eivät
puutkaan voineet suoda meille varjoa, sillä aurinko oli korkeimmillaan
ja sen säteet lankesivat melkein pystysuoraan päällemme. Olimme sitä
paitse jotenkin lavealla kentällä, jossa ei siis juuri monta puuta
ollutkaan. Etäällä näkyi kylä, jonne kulkuamme suuntasimme. Aluksi
luulin sen olevan mahdollisesti määräpaikkamme, koska korkea vuori,
jonka otaksuin olevan Garizim, näytti olevan aivan kylän vieressä.
Luulossani erehdyin suuresti; raskaan matkamme perille emme vielä isoon
aikaan tosiaan voineet päästä. Lisäksi vaivasi minua kovasti jano, joka
näin kuumassa ilman-alassa on vaikeimpia tuskia, joiden rasitettavaksi
ihminen voi joutua. Tulin taasen ajatelleeksi Vapahtajan sanoja: "Kuka
ikänä juottaa yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla
ainoastaan, opetuslapsen nimellä, totisesti sanon minä teille, ei hänen
pidä palkata oleman." Eikä meitä ainoastaan janottanut vaan alkoi
hirveästi väsyttääkin; jäsenetkin kävivät niin aroiksi, että jo alkoi
tuntua ratsastaminen taakalta, vieläpä sietämättömältä taakalta.
Useampia kertoja kysyin dragomaanilta, emmekö jo pian saavu edes
Jakob'in kaivolle, jonka tiesin olevan vaan hiukan matkaa Nabluksesta.
"Pian, pian", kuului aina vastaukseksi, mutta tämä "pian" kesti minusta
liian kauan.
Olimme jo sen korkean vuoren juurella, jonka etäältä olimme nähneet, ja
dragomaani ilmoitti sen olevan Garizim. Kaksi tietä oli valittavanamme
tullaksemme kaupunkiin: toinen kulkee suoraan vuoren yli, toinen taas
sen vieritse Jakobin kaivon ohi ja on vähän pitempi edellistä.
Luonnollisesti valitsimme jälkimmäisen, koska halusimme nähdä tuon
merkillisen kaivon, vähän huoahtaa sen vierellä ja virkistykseksi juoda
sen "eloisaa vettä." Mieleemme ja sydämmeemme oli syvästi painuneena
tuo kaunis ja opettavainen kertomus Jesuksen keskustelusta Samarian
vaimon kanssa Jakob'in kaivolla. Kertomus tuosta heidän kohtauksestaan
on ihanimpia evankeelisessa historiassa. Kaivolle kulkiessamme
palautinkin muistiini tämän kertomuksen eri kohdat. Varmaankin oli
Herra Jesus kulkenut opetuslapsinensa juuri samaa tietä, jota me nyt
tulimme, kun hän aikoi Judeasta Galileaan. Saman lavean, polttavan
lakeuden poikki, jonka juuri olimme jättäneet, oli hän tullut päivän
kuumimpana aikana, nim. k:lo 12, koska sanotaan, että hän "liki
kuudetta hetkeä" tuli Jakobin kaivolle. Matkasta väsyneenä istahti hän
levähtämään tuon vilvastuttavan, eloisan veden luo. Sillä välin
käväsivät opetuslapset läheisessä kaupungissa ostamassa ruokaa. Kun he
olivat poissa ja Jesus istui siellä yksinänsä, tuli eräs Samarian vaimo
vettä ammentamaan. Jesus alkoi puhella hänen kanssaan. Väsymyksestä
välittämättä oli ihmiskunnan Vapahtaja nyt, kuten aina, kun tilaisuus
tarjoutui, valmis johtamaan syntisraukkoja autuuden tietoon, antamaan
heille ijankaikkisen elämän vettä. "Anna minun juodakseni", sanoi Jesus
vaimolle. Mutta vaimopa ei heti täytäkään hänen pyyntöänsä, vaan
viitaten siihen vihamielisyyteen, joka vallitsi juutalaisten ja
samarialaisten välillä, ja siihen ylenkatseeseen, jolla edelliset
kohtelivat jälkimmäisiä, lausui: "Kuinka sinä minulta juoda tahdot,
joka olet juutalainen, ja minä olen samarialainen?" Jesus, joka
rajattomasti rakastaa ihmisraukkoja, tarjoo nyt vaimolle, joka ei tahdo
antaa hänelle edes Jakobin kaivon vettä juoda, elämän vettä s.o.
Jumalan armahtavaa armoa, joka yksin sammuttaa sielumme
ijankaikkisuuden-janon. Ennen kuin vaimo kumminkin voi tätä vettä
juoda, täytyy hänen tuntea janoavansa, tuntea hengellistä janoa. Tätä
herättää Jesus paljastamalla hänelle hänen syntinsä ja syvän
lankeemuksensa. Hän tuo salatun asian päivän valoon ja osottaa olevansa
profeetta, joka voi nähdä peitetytkin synnit. Tämä seikka sekä
Vapahtajan puhe tuosta merkillisestä vedestä, joka sammuttaa janon
ijankaikkisesti, saivat vaimon vakuutetuksi siitä, että hän oli
tekemisissä profeetan kanssa; sen tähden sanookin hän: "Herra, minä
näen, että sinä olet profeetta." Ja tämän keksittyään alkaa hän kysellä
Jesukselta ylevämpiä asioita; tuo salassa, sydämmen syvyydessä
uinaileva tarve oli herännyt. Ijankaikkisuuden jano polttaa tätäkin
synnin ja hengellisen li'an syvälti haavoittamaa ja tahraamaa sydäntä.
Vaimo alkaa puhua rukouksesta, jumalanpalveluksesta, jonka suhteen hän
oli erhetyksessä, josta ainoastaan Hän voi päästää, joka oli taivaasta
tullut ilmoittamaan Isän pyhää neuvoa ja tahtoa meidän autuudestamme.
Hyvä, että hän kääntyi luottaen Jesuksen puoleen, sillä ainoastaan
siten voi hän saada vastauksen ja selvikettä syntisille muuten
selviämättömiin, tajuamattomiin kysymyksiin. "Meidän isämme ovat tällä
vuorella (Garizim'illa) kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte:
Jerusalemissa on se sija, jossa pitää rukoiltaman." Tällä tavoin
esittää hän suoraan, mitä tietää Jumalan palveluksesta, päästäkseen
selvemmälle ja saadakseen enemmän tietoja tästä tärkeästä kysymyksestä.
Hän saakin. Jesus sanoo: "Vaimo, usko minua: se aika tulee, ettette
tällä vuorella ettekä Jerusalemissa Isää rukoile. Ette tiedä, mitä te
rukoilette, mutta me tiedämme, mitä me rukoilemme; sillä autuus on
juutalaisista. Mutta hetki tulee, ja jo nyt on, että totiset rukoilijat
rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä Isä tahtoo myös
senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat. Jumala on henki, ja jotka häntä
rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman."
Näiden yksinkertaisen ja samalla syvämielisten sanojen johdosta vastaa
vaimo "Minä tiedän, että Messias on tuleva, joka kutsutaan Kristus:
koska se tulee, niin hän ilmoittaa meille kaikki." Hän tietää siis
Messiaksestakin, ja näistä sanoista kentiesi voimme huomata hänen
aavistaneen, että mies, jonka kanssa hän puheli, oli juuri tuo Messias,
jolta hän odotti tietoja kaikesta, mikä vielä oli salattua ja
peitettyä. Samoin kuin salama, joka äkkiarvaamatta kirkastaa synkän
pilvitaivaan, paljastaa valollaan esineet, selkenee hänellekin totuus,
kun Jesus sanoo: "Minä olen se, joka sinun kanssas puhun." Mutta nyt,
kun opetuslapset palasivat kaupungista ruokavaroineen, ei vaimolla enää
ollut aikaa viipyä. Hän jätti vesiastiansa ja kiiruhti kaupunkiin
levittämään tietoa tuosta merkillisestä miehestä, jonka hän oli
tavannut kaivolla. "Tulkaat katsomaan sitä ihmistä, joka minulle sanoi
kaikki, mitä minä tehnyt olen: olleeko hän Kristus?" Suuri joukko
kaupunkilaisia noudattikin hänen kehoitustaan ja läksivät katsomaan.
Ihmisjoukkoja toisensa perästä kiiruhti Jakobin kaivolle; he eivät
menneet kumminkaan juomaan sitä vettä, joka ainoastaan hetkeksi
sammuttaa janon, vaan elämän vettä, jota oli niissä sanoissa, jotka
tulvivat tuon lähteen luona istuvan miehen suusta. He löysivät lähteen,
josta todella eloisaa, oikeata elämän vettä pulppusi. Vielä hämärtäessä
istui Jesus kaivolla tuo kuunteleva joukko ympärillään. Jäipä hän
pyynnöstä kahdeksikin päiväksi heidän kaupunkiinsa täyttämään Isän
tahtoa, joka oli hänet lähettänyt. Ja useat uskoivat häneen vaimon
puheen tähden; mutta vielä useammat sen tähden, että he itse kuulivat
ja tiesivät, että hän oli totisesti Kristus, maailman Vapahtaja. --
Sydän ja ajatukset näihin tapahtumiin suunnattuina me saavuimme perin
väsyneinä ja janoisina tuolle kaipaamallemme kaivolle, josta toivoimme
virkistäytyvämme. Toivo petti kumminkin kokonaan, sillä, vaikka kaivo
oli 25 metriä (84 jalkaa) syvä, ei siinä kumminkaan ollut vettä.
Lähellä sitä tapasimme erään fransiskaani-munkin, joka ystävällisesti
tarjoutui opastamaan meitä kaivolle, joka on muutamia askelia tiestä,
heti vuoren jyrkänteen alapuolella. Tämä ystävällisyys näytti lähtevän
toivosta saada meiltä vähän rahaa palkkioksi. Kaivon yli on rakennettu
kurjannäköinen, rikkinäinen pieni kivirakennus, joka kentiesi on
aikoinaan ollut jollekulle pyhimykselle pyhitetty.
Kaivo itse on syvemmällä rakennuksen alla. Ystäväni R. astui heti
munkin avulla alas, toivoen saavansa sieltä vettä, ja olin minäkin
juuri aikeissa ryhtyä tähän vaivaloiseen yritykseen; mutta kun
huomasin, ett'ei vettä ollut lainkaan saatavissa, luovuin aikeestani,
koska muutenkin voin selvästi nähdä kaivon ympyriäisen aukon. Muutamia
pikku kiviä pudottelimme sinne saadaksemme tietää, oliko se syvä. Ja
omasta kokemuksestani voin todistaa, että se tosiaan, kuten vaimokin
Jesukselle sanoi, on hyvin syvä, koska viipyi useita silmänräpäyksiä,
ennen, kuin kuulimme pudottamamme kiven paiskahtavan pohjaa vasten,
joka tuntui olevan lujaa kalliota. Heti kaivon ulkopuolella näkee
oikealla puolen laveita vainioita, joiden takana voi erottaa kaksi
kylää, joista toinen lienee muinainen _Sikar_, nykyinen _Askar_, josta
äskettäin mainitsemamme vaimo oli tullut kaivolle vettä noutamaan.
Katsellessani näitä kenttiä, joilla nytkin hiljaisen tuulen tuudittama
vilja kypsyi leikattavaksi, muistui ehdottomasti mieleeni, että nämät
varmaankin olivat ne vainiot, joilla kypsynyt vilja odotti leikkaajia
silloin, kun Vapahtaja puhui tässä opetuslapsilleen ja vaimolle. Kenttä
muistuttaa myös sitä tapausta, kun Jakob'in pojat paimensivat laumaansa
ja myivät veljensä Josef'in, joka sittemmin oleskeli Egyptissä (1 Moos.
37:12-36).
Olimme siis pettyneet odottaessamme saavamme virkistävää vettä. Janon
ja ylellisen ponnistuksen väsyttäminä käännyimme lähintä kaupunkia
kohti, joka oli noin 1/2 tunnin matkan päässä. Emme enää viivytelleet
tarkemmin katsellaksemme Josef'in hautaa, joka on muutaman minuutin
matkan päässä pohjoiseen Jakob'in kaivosta. Se on vähäinen
neliskulmainen valkeaksi sivuttu rakennus, joka muistuttaa
muhammettilaista rakennustapaa. Todennäköistä on ja niin oletetaankin,
että tämä on sama paikka, johon Josefin, Jakobin pojan, luut
asetettiin, kun Israelin lapset olivat tuoneet ne Egyptistä luvattuun
maahan. Kuolinvuoteellaan antoi, näet, Josef Israelin lapsille käskyn:
"Jumala on totisesti teitä etsivä, viekäät pois minun luuni täältä"
(Moos. 50:25). "Ja Josefin luut, jotka Israelin lapset olivat tuoneet
Egyptistä, hautasivat he Sikemiin, siihen pellon kappaleeseen, kuin
Jakob osti Hemorin, Sikemin isän, lapsilta sadalla penningillä. Ja se
tuli Josefin lasten perinnöksi" (Jos. 24:32).
Kaupunkiin matkustaessa jää Garizim'in vuori vasemmalle ja Ebal-vuori
oikealle. Kaupunki, jonka nykyinen nimi on _Nablus_, muinoin oli se
_Sikem_, sijaitsee näiden korkeiden vuorien välillä vesirikkaassa ja
hedelmällisessä laaksossa, jossa joka suunnalla on puu- ja
hedelmätarhoja silmää viehättämässä. Kun ratsastimme kaupunkiin,
kuljimme ensin ohi erään sotilaskasarmin, jonka vieressä ulkopuolella
on rikasvetinen lähde. Aioimme ensin kulkea kasarmin puolelta lähdettä,
mutta eräs sotilashenkilö tuli uhkaavin liikkein käskemään meitä
ajamaan toista tietä kaupunkiin. Kaupunkiin tulijaan tekevät nuo
rehevät öljy-, viikuna-, ja oranssipuutarhat, jotka seppeleen tavoin
ympäröivät sitä, oikein hurmaavan vaikutuksen. Joka taholla näkee
moskeoita kupukattoineen ja minareetteineen. Moskeoita lienee luvultaan
5. Kaupungin asukasluku nousnee noin 13-14 tuhanteen, joiden joukossa
on muutamia satoja kristittyjä ja noin 150 samarialaista, jotka ovat
jäännöksiä siitä kansasta, joka jo muinoin asui tässä pyhän maan
osassa. Muut asujamet ovat muhammettilaisia; löytyypä joitakuita
juutalaisiakin. Kaupunki on myös erään pashan asuntopaikkana.
Villakauppansa ja silkkitehtaidensa tähden on Nabluksella suuri
merkitys: lähinnä Jerusalemia on se maan sisäosassa olevista tärkein.
Vilkkaan kaupan sekä viljavien ja vesirikkaiden lähiseutujen avulla
ovat sen asujamet päässeet oikein hyvään varallisuustilaan. Näytti
ainakin siltä, kuin köyhyys ei täällä olisi ollut niin silmiinpistävä,
kuin monella muulla seudulla. Kokonaista kaksikymmentä lähdettä
sanottiin löytyvän kaupungin alueella ja porinaa kuuluikin joka
taholta, minne vain kääntyi. Asukkaiden ei siis tarvitse koota
sadevettä säiliöihin, kuten Judeassa. Ratsastaessamme englantilaiseen
lähetyshuoneistoon, jonne Jerusalemissa tapaamamme saksalainen
lähetyssaarnaaja F. oli kutsunut meitä asumaan, kuljimme ohi
hautausmaan, joka sijaitsi kaupungin luoteisessa laidassa. Tämä
muistutti meille siitä levosta, johon ne ovat tulleet, jotka ovat
Herrassa nukkuneet. Puitten ja yrttitarhain viehättävä tuoksu muistutti
elosta ja kukoistuksesta tässä elämässä ja nuo meluavat, reuhaavat
ihmisjoukot taasen, jotka karsain silmin katselivat meitä, siitä
levottomuudesta, joka vallitsee tässä maailmassa. Tuntui tosiaan oikein
suloiselta astua lähetyshuoneeseen, jonka yksikerroksisessa
kivirakennuksessa täkäläisellä seurakunnalla on kirkkonsakin. Huoneiden
sisustus oli yksinkertainen, mutta kauneuden aistia osottava. Saimme
taasen nähdä pöytiä, tuolia, sohvia ja sänkyjä, niin kuin sivistyneessä
Euroopassa. Täällähän olimme saavat rauhassa levätä seuraavana yönä. O,
mikä ero edellisen yösijamme ja tämän välillä! Ehdottomasti tulimme
tehneeksi vertauksia, vaikka se olikin aivan tarpeetonta.
Lähetyssaarnaajan rouva, jolle meillä oli mukanamme kirje hänen
mieheltään, joka oli vielä jäänyt Jerusalemiin, otti meidät vastaan
oikein harvinaisen ystävällisesti, eikä hän ainoastaan sanoin osottanut
ystävällisyyttään, vaan myöskin työssä ja toimessa. Hän tunsi hyvin
sikäläiset olosuhteet, vuosikymmeniä kun oli jo elänyt niissä, ja
arvasi heti, että jano ja väsymys rasitti meitä. Sen tähden valmisti
hän paikalla kylmästä vedestä, sokerista ja sitruunamehusta suloista
limonaadia ja tekipä heti vuoteenkin, johon saimme asettua lepäämään.
Kaikki sujui häneltä hiljaan ja tyynesti, mutta kumminkin huolekkaasti.
Hän osottautui tosikristityksi, joka on tottunut palvelemaan muita
Herransa tähden.
Hetkisen levähdettyämme lähdimme tarkemmin katselemaan kaupunkia ja sen
ympäristöä. Itse kaupungissa ei ole juuri mitään huomattavaa:
rakennukset ovat kivestä, kadut ahtaita ja likaisia, kuten tavallista
itämailla. Kaikesta huomaa, että runsaasti on sillä jo ikää. Kerta
kävellessämme kaupungilla, poikkesimme basaariinkin, joka yleensä on
itämaalaisille lempipaikka, mutta Nabluksessa ei kumminkaan ollut
suuressa arvossa. Jotenkin kevyesti puettu lapsijoukko ympärillämme
pysähdyimme erään basaarissa olevan lähteen reunalle, jossa oli
runsaasti vettä. Meidän siinä seisoessamme ammensi lähteestä eräs mies
vettä nahkasäkkiinsä, sitte tuli toinen, joka kaikkien nähtävissä otti
kylvyn ammeessa, vähintäkään välittämättä katselijalaumasta, joka
seisoi lähteen vierellä. Kaikki näytti käyvän aivan luonnollisesti:
samaa vettä, jota käytettiin ammeessa huuhtelemaan lian ruumiista,
samaa vettä vietiin nahkasäkeissä kotiin juomavedeksi. Puhtaudesta ei
täällä näytetty muutenkaan juuri suurta huolta pitävän.
Kaupungin ympäristö herättää eloon paljon muistoja muinaisilta ajoilta
ja tekee pysyväisen vaikutuksen matkustajaan. _Garizim'in_ ja _Ebal'in_
vuoret kohoavat jyrkästi taivasta kohti kaupungin molemmin puolin.
Molempien nimet pakottavat jokaisen ehdottomasti ajattelemaan aikoja
sitten vierineitä tapauksia. Samassa laaksossa, näet, jossa nykyinen
Nablus on, sijaitsi muinoin Sikem'in kaupunki. Luokaamme hetkeksi
katseemme kaupungin muinaisuuteen, ennen kuin jätämme sen. Raamattu
antaa siitä ihmeen selvän kuvan. Paikan historia ulottuu Abraham'in,
tuon suuren uskonsankarin, aikoihin saakka. Herran käskystä oli tämä
jättänyt Mesopotamian lähteäksensä sille maalle, jonka Herra oli
hänelle osottava. Hän vaelsikin "hamaan Sikem'in paikkakuntaan, Moren
lakeuteen asti" (1 Moos. 12:6). Siellä näkyi Herra Abraham'ille ja
antoi hänelle merkillisen lupauksen: "Sinun siemenelles annan minä
tämän maan." Tämän ilmestyksen johdosta rakensi Abraham alttarinkin
Herralle.
Sittemmin mainitaan Sikem'iä pyhässä historiassa, kun kerrotaan, että
patriarkka Jakob palatessaan maanpaosta Mesopotamiasta "tuli
rauhoitettuna siihen kaupungin Sikem, joka on Kanaan maalla, ja
sijoitti itsensä kaupungin kohdalle." Hänkin "rakensi sinne alttarin ja
rukoili väkevätä Israelin Jumalan nimeä" (1 Moos. 33:18, 20.)
Tärkein tapahtuma Sikem'in historiassa on epäilemättä kumminkin se,
josta kerrotaan Moos. 27 ja Josuan kirjan 8:30-34. Edellisessä paikassa
kerrotaan, kuinka Herra Mooseksen välityksellä käski, että Israelin
kansa, mentyään Jordan'in ylitse pyhään maahan, kokoontuisi juuri tähän
laaksoon, ja että puolet sukukunnista nousisi Garizim'in vuorelle ja
toinen puoli Ebal'ille. Näillä vuorilla seisoen saisivat he kuulla
Herran käskyt ja kiellot ja vahvistaa ne sanoen: amen. Jälkimmäisessä
raamatunkohdassa mainitaan, että "Josua rakensi Herralle, Israelin
Jumalalle, alttarin Ebalin vuorella, niin kuin Mooses, Herran
palvelija, Israelin lapsille käskenyt oli, niin kuin Mooseksen
lakikirjassa kirjoitettu on. Ja he uhrasivat Herralle sen päällä
polttouhria ja kiitos-uhria. Ja hän kirjoitti siellä kiviin sen lain
muodon, jonka Mooses Israelin lapsille kirjoittanut oli. Ja koko Israel
heidän vanhempainsa, päämiestensä ja tuomareinsa kanssa seisoivat
molemmilta puolin arkin tykönä pappein Leviitain edessä, jotka
kantoivat Herran liiton arkkia, niin muukalaiset kuin kotonakin
syntyneet, puoli heistä Grifim'in (Garizim'in) vuoren kohdalla ja
toinen puoli Ebal'in vuoren kohdalla, niin kuin Mooses, Herran
palvelija, käskenyt oli, ensisti siunaamaan Israelin kansaa. Sitte
kuulutti hän kaikki lain sanat, siunauksen ja kirouksen, kaiken sen
jälkeen, kuin kirjoitettu on lakikirjassa." Tuo hetki mahtoi tosiaan
tuntua sanomattoman suurenmoiselta kansasta, joka oli juuri
valloittamassa maata, jonka Herra oli luvannut heidän isilleen, heille
ja heidän jälkeläisilleen. Molemmista joukoista kajahti yksimielinen
"amen", johon kaiku vastasi kummastakin vuoresta, jotka ikään kuin
sisarukset toinen toisensa vieressä kohosivat kohti korkeutta. --
Sivumennen olkoon tässä mainittuna, että Garizim'in vuorelta (870
metriä korkea), joka on hiukan korkeampi kuin Ebal, on lavea näköala:
idässä kohoaa Gilead'in vuori, pohjoisessa Ebal ja Hermon, lännessä
pilkottaa Välimeren pinta.
Sikem'in historiasta voisin vielä esittää verisen kertomuksen kuningas
Abimelek'istä (Tuom. 9:6) ja mainita jotakin valtakunnan jakamisesta
Salomon poikien, Rehabeam'in ja Jerobeam'in välillä (1 Kun. 12), mutta
edelläkerrottukin jo riittää huomauttamaan meitä, ett'ei tällä
kaupungilla ollut niinkään vähäpätöinen asema siihen aikaan, kuin
Israel, Jumalan omaisuudenkansa, sijoittui Kaanaan maahan.
Ohimennen mainitsin jo, että kaupungin nykyisten asukkaiden joukossa on
myöskin jätteitä vanhoista samarialaisista. Jokaiselle niillä tienoin
matkustavalle ovat ne vielä nytkin merkillisiä ilmiöitä. Heidän
historiansa ulottuu kauvas entisiin aikoihin. Koskapa se vaimo, jonka
keskusteluista Jesuksen kanssa Jakob'in kaivolla äsken kerroin,
kuului niihin, tahdon mainita jotakin heidän alkuperästään ja
omituisuuksistaan.
Erityisenä kansana ovat samarialaiset olleet siitä ajasta asti, kun
Assyrian kuningas Sargon II (vv. 722-705 e.Kr.) heti valtaistuimelle
noustuaan valloitti Samarian ja siirsi suuren joukon muukalaisia sinne.
Nämät siirtolaiset lainasivat osaksi maahan jääneiden israelilaisten
uskonnon; he sekoittivat kumminkin siihen pakanallisia arveluja, tapoja
ja muotoja. Heidän uskontonsa oli siis juutalaisuuden ja pakanuuden
sekoitusta; itse kansakin muuttui sekakansaksi, sitten kun maahan
muuttaneet siirtolaiset alkoivat solmia avioliittoja alkuasukasten
kanssa. "He pelkäsivät Herraa ja palvelivat myös epäjumaliansa pakanain
tavan jälkeen, kusta he tulleet olivat." (2 Kun. 17:24, 33.) Heidän
keskuudessaan toimi kyllä juutalaisia pappeja, ja nämät opettivat
heitä palvelemaan yhtä ainoata Jumalaa, mutta pakanallista
epäjumalanpalvelusta ei voitu sittenkään kokonaan karsia pois. He
hyväksyivät vaan Mooseksen kirjaa ja muutamia ulkonaisia juutalaisten
tapoja. Jumalanpalveluspaikakseen päättivät he Garizim'in vuoren, kuten
selvästi huomaa vaimon puheesta Vapahtajalle. Kun juutalaiset palasivat
Babel'in vankeudesta, eivät he tahtoneet lainkaan seurustella
samarialaisten kanssa, koska he pelkäsivät omaankin uskontoonsa
tunkeutuvan jotakin pakanallista ja tahtoivat kaikin mokomin säilyttää
itsensä ja jumalanpalveluksensa niin puhtaina ja saastumattomina
kuin mahdollista. He asettuivat täydelliselle vastustuskannalle
samarialaisten suhteen ja osottivat tämän kantansa jo Jerusalem'in
temppeliä rakennettaessa. Samarialaiset tarjoutuivat, näet, auttamaan
tässä työssä, mutta saivat kieltävän vastauksen. Sanballât'in johdolla
koettivat samarialaiset väkivallalla estääkin Jerusalem'in muurien
tekemistä (noin 440 e.Kr.). Kun ei heidän sallittu yhtyä rakentamaan
temppeliä Jerusalem'iin, lienevät he juuri tästä syystä rakentaneet
Garizim'in vuorelle pyhäkön, jonka sittemmin Johannes Hyrkanus hävitti
vuonna 129 e.Kr. Kiivaana pysyi vihamielisyys juutalaisten ja
samarialaisten välillä Kristuksen aikoihin asti. Sanaa "samarialainen",
käyttivät juutalaiset pilkkanimenä, kuten selvästi näkyy Joh. 8:48. --
Huolimatta ankarista vainoomisista ovat samarialaiset kumminkin
pysyneet erityisenä uskonnollisena lahkokuntana meidän aikoihimme
asti. Vähääkään ei sentään löytyne tämän lahkon jäseniä
muualla kuin Nabluksessa, jossa heillä on oma synagoogansa
elijumalanpalvelushuoneensa. He ovat ankaria monoteistejä
(yhdenjumalanpalvelijoita) ja kuvainpalveluksen vihaajia, Uskovat hyviä
ja pahoja henkiä olevan olemassa, kuolleiden nousevan ylös ja
Messiaksen ilmestyvän 6000 vuoden kuluttua maailman luomisesta.
Viettävätpä he juutalaisten sabbatia ja muita juutalaisia juhlapäiviä,
muiden muassa pääsiäisjuhlaa uhraten pääsiäslampaan Garizim'in
vuorella, sitä uhratessa lienevät juhlamenot hyvin omituisia, ja
uhraamisenkin sanotaan käyvän niin raamatunmukaisesti kuin mahdollista.
Me olisimme kyllä olleet tilaisuudessa näkemään näitä juhlamenoja,
jos olisimme viivähtäneet seuraavan päivän Nabluksessa, sillä
pääsiäislammas piti teurastettaman juuri saman päivän illalla, jonka
aamuna me lähdimme kaupungista matkoihimme. Me emme luulleet voivamme
lykätä lähtöämme kokonaista päivää eteen päin, Me tahdoimme viettää
levollisina sunnuntain Nazaret'issa, sittemmin kumminkin kaduimme tätä
seikkaa, kun huomasimme, että olisimme kyllä erityisittä ponnistuksitta
ennättäneet sunnuntai-aamuksi Nazaret'iin. -- Mainittakoon
samarialaisista vielä, että heillä on myös sakramenttina
ympärileikkaaminen ja että heidän keskuudessaan on sallittu naida
kahdesti, siinä tapauksessa, ett'ei ensimmäisessä avioliitossa ole
ollut lapsia. Ylimmäisen papin virka on perinnöllinen. Heidän
huostassaan väitetään olevan viiden Mooseksen kirjan vanhimman
käsikirjoituksen. Professori Orelli mainitsee kirjassaan "pyhässä
maassa", että hänen onnistui saada nähdäkin tämä käsikirjoitus.
Tuossa kestiystävällisessä lähetyshuoneessa olimme saaneet levätä yömme
tyynesti ja nauttineet rauhaa, jota kyllä jo olimme kaivanneetkin. Sen
tähden olimmekin erittäin kiitollisia isäntäväellemme, kun seuraavana
aamuna k:lo 8 lähdimme matkalle. Sinä päivänä oli meidän vaan 7 tuntia
ratsastettava. Olimme jo ratsastaneet noin kaksi tuntia ohi useiden
kylien, kuten Râfidian, Savâtan, Bêt Ufênin, Bêt Ilan, ja seudulla,
joka enimmiten oli hyvin viljeltyä ja jossa kaikkialla näki runsaasti
puita, kun edessämme korkealla kummulla kohousi muinainen pääkaupunki,
Samaria, eli nykyinen Sebastije, josta näkee lavealti ympäröiville
seuduille. Neljännestunniksi pysähdyimme sinne, oppiaksemme tuntemaan
tätä paikkaa, joka historiallisessa suhteessa on tärkeäarvoinen.
Nykyään on se vaan pieni kurjannäköinen kylä, jossa elelee noin 300
asukasta. Ne ovat muukalaisia kohtaan hyvin ilkeitä, jonka tähden
täytyykin olla varoillaan seurustellessa heidän kanssaan. He myyvät
mielellään "vanhanaikuisia" kaluja ja rahoja ja vaativat niistä
hyvinkin kalliita hintoja. Mutta varallaan saa hyvin olla, sillä he
saattavat pitemmittä mutkitta ryöstääkin matkustajan. Tuo mainitsemani
prof. Orelli kertoo eräästä tällaisesta epämiellyttävästä tapahtumasta
hänen käydessään kylässä. Me puolestamme emme lainkaan ryhtyneet
kauppoihin heidän kanssaan. Mitään muuta mainittavaa ei tässä paikassa
ole, kuin ristiretkien aikuisen kristityn Johannes-kirkon jäännökset ja
niiden vieressä muhammettilainen moskea. Nykyinen Sebastije ei olekaan
aivan samalla paikalla, kuin muinainen Samaria. Kun olimme kulkeneet
kylästä vähän matkaa, näimme vasemmalla puolen rivin korkeita pylväitä,
jotka selvään osottivat, että muinainen Samaria oli ollut sillä
paikalla, siis vuoren huipulla. Pylväiden luku on nykyään 15; ne
todistavat vieläkin jälkimaailmalle, että kaupunki, joka tässä uljaili,
oli suuri ja mahtava. Muitakin raunioita on täällä herättämässä
matkailijan huomiota. Katsellessaan näitä muhkeiden rakennusten ja
taideteosten jätteitä juohtuu epäilemättä matkustajan mieleen tuo
ennustus, jonka profeetta Mika lausui juuri tästä kaupungista: "Minä
teen Samarian kiviraunioksi kedolla, joka pannaan viinamäen ympäri, ja
vieritän hänen kivensä laaksoon, ja särjen perustukseen asti maahan.
Kaikki heidän epäjumalansa pitää rikottaman, ja kaikki heidän paikkansa
tulella poltettaman, ja minä hävitän kaikki heidän kuvansa; sillä ne
ovat porton palkasta kootut; sen tähden pitää heidän jälleen porton
palkaksi tuleman." (Mika 1:6, 7.) Ei kukaan, joka vaan on käynyt sillä
vuorella, jolla Samaria on sijainnut, ja hiljalleen astuskellut sen
alapuolella olevaan laaksoon, voi kieltää, että tämä ennustus on käynyt
sanasta sanaan toteen. Herra on totuutta harrastava sanoissaan,
tuomioissaan ja teoissaan; synnin täytyy saada ansaittu palkkansa, kun
koston hetki on tullut.
Suuria muistoja liittyy Samarian nimeen; paljon synnin tekojakin
saastuttaa sitä. Katsaus kaupungin historiaan saattaa meidät siitä
vakuutetuksi.