Betlehem'iin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle ja Jordan'ille.
Olemme viipyneet nyt hetkisen Jerusalemissa ja sen lähistössä sekä
muistuttaneet mieleemme joitakuita kohtia sen entisyydestä ja
nykyisyydestä. Kaikkia pyhiä muistoja, jotka liittyvät tähän paikkaan,
ei ole helppo kerrassaan lausua; täydellistä kuvaa on mahdoton piirtää.
Jokaisen jalansijan sitä alaa, jossa muinainen Jerusalem kerran oli, on
Vapahtaja pyhittänyt maallisen vaelluksensa aikana. -- Tähän kaupunkiin
ja lähistöön pysähtyminen ei kuitenkaan tyydyttäisi ketään täällä
matkustajaa. Joka on nähnyt ainoastaan Jerusalemin, tuntee vielä hyvin
vähän "pyhää maata." Sen tähden kiiruhdamme tutustumaan muihinkin
paikkoihin ja valitsemme sitä varten ensin etelään päin vievän tien.
Jo ensi päivänä Jerusalemiin tulomme jälkeen teimme sopimuksen erään
synnyltään hollantilaisen dragomaanin (oppaan) _Williams'in_ kanssa,
että hän opastaisi meitä matkalla, jonka aioimme tehdä _Betlehem'iin,
Mar-Saban luostariin, Kuolleelle merelle, Jordan'ille_ ja _Jerikoon_.
Matka oli määrätty kestäväksi kolme päivää, ja pyydän nyt arvoisia
lukijoita seuraamaan meitä.
Maanantai-aamuna, 21 p:nä Huhtikuuta, nousi aurinko ihanan kauniina
tummansiniselle, läpinäkyvälle taivaalle. Jo sen ensi säteistä
voi arvata päivän tulevan hyvin lämpöiseksi ja kuumuuden ehkä
rasittavaksikin. Tämä päivä oli määrätty lähtöpäiväksi Jerusalemista.
Sen tähden nousimmekin hyvin aikaisin valmistautumaan matkalle. Koska
tämä nyt oli ensimmäinen matkustuksemme "pyhässä maassa", sallittakoon
minun tässä vähän tarkemmin selittää, miten oikeastaan matkustetaan
tässä maassa ja yleensä itämailla.
Voidaan valita joko ratsastus tai astuminen. Vaunujen tai muiden
ajopelien käyttämisestä ei voi olla puhettakaan, koska ei mitään
ajoteitä ole ja maa lisäksi on vielä hyvin kivinen. Liikkeestä on
syntynyt pikku polkuja, joita myöten matkustavainen saa neuvotella
eteen päin miten paraiten voi. Ratsastukseen voidaan käyttää kameelia,
aasia tai hevosta; mutta tavallisesti valitaan viimemainittu, koska sen
ulkomuoto on viehättävämpi ja sen kulku paljon mieluisempi
ratsastajalle, kuin kameelin. Kameelilla ratsastamisen tekee perin
vastenmieliseksi tuo rasittava hypitys, jonka sen astunta vaikuttaa.
Heikot henkilöt voivat kameelin seljässä tulla merikipeiksikin samoin,
kuin myrskyssä kiikkuvalla laivalla. Aasi ei ole yhtä kestäväinen
pitkillä matkoilla, kuin hevoinen, jota paitsi se tavallisesti on
laiska. Hevosia on suuri varasto sellaisissa paikoissa, kuin esim.
Jerusalemissa, joten harvoin joudutaan pulaan. Ne ovat hyvästi
harjotettuja, niin että ratsastukseen tottumatonkin voi turvallisesti
istahtaa satulaan ja ihmeekseen huomata, miten hyvästi ratsastus
onnistuu.
Juuri k:lo 8 olivat ratsumme satuloituina Johanniittein majatalon
portaiden edessä odottamassa lähtöä. Matkueeseen kuuluivat ystävät
von R. ja H., allekirjoittanut, dragomaani Williams, beduiini Ahmed
Muhammed ja noin 14-vuotinen arabialaispoika Abid. Neljä miestä istui
satulassa, beduiini, jota tavallisesti sanottiin Hamediksi, astui
jalkaisin, ja poika lähetettiin aasin kanssa, joka kantoi meidän vähiä
matkatavaroitamme, suorinta tietä Mar-Saban luostariin, jonne meidän
oli määrä saapua iltapäivällä. Dragomaanilla oli omituinen päähine:
kirjava huivi käärittynä pään ympäri, hyvin samankaltainen, kuin
beduiinit käyttävät; varalla oli hänellä varsin kaunis kaksipiippuinen
pyssy ja omain sanainsa mukaan kolme revolveria sekä suuri joukko
patrooneja. Beduiini Hamedilla oli yllä kevyt ja yksinkertainen pitkä
paita, vyöllä vyö, jalassa sandaalit ja päässä tavallinen beduiinin
päähine: pään ympäri kierretty huivi, joka oli kolmeen kertaan sidottu
kameelinkarvaisella nauhalla; hänelläkin oli pyssy ja kaksi revolveria.
Saattajamme näyttivät siis hyvin sotaisilta. Sitä sanottiin
välttämättömäksi sen tähden, että juuri näillä seuduin, Kuolleen meren
lähitienoilla, vaarallisimmat beduiinit oleskelevat. Nämä beduiinit
ovat aavikon asujamia, jotka muuttelevat paikasta paikkaan, etsien
paraimpia laitumia lammas- ja vuohilaumoilleen, joista he elävät.
Heillä ei ole mitään vakinaisia asuntoja, vaan oleskelevat he
kuljeteltavissa teltoissa. Heitä sanotaan monestikin hyvin
vaarallisiksi matkustavaisille, jonka tähden täytyy, voidakseen
turvallisesti matkustaa, hankkia mukaansa joku beduiini, _Abu-Dis'in_
lähettiläs, rosvopäällikön, joka asuu Betaniassa eli El-Azarijessa.
Omituiselta tuntuu, että täytyy hankkia mukaansa rosvo, beduiini,
ollakseen turvassa rosvoilta. Sellainen on kuitenkin maan tapa, josta
ei liene hyvä poiketa, jos tahtoo välttää vaaraa. Meidän beduiinimme ei
suinkaan ollut ryöstönhaluinen, vaan päin vastoin hyväluontoisin mies,
hyvin kiitollinen kaikkein vähimmästäkin suosiosta, kuin hänelle
osotettiin, ja valmis tottelemaan meidän vähintäkin viittaustamme.
Kaikin tavoin koetti hän meitä palvella, poimi kukkia, piti hevoisia,
nosteli meitä alas satulasta y.m. Selvään näkyi kaikesta, että hän ei
ollut ensi kertaa vierasten parissa.
Näin varustautuneina tuli meidän nyt lähteä matkalle, joka oli meille
ihan uusi. Me olimme tähän asti matkustaneet rautatiellä,
höyrylaivoilla ja vaunuilla; nyt täytyi ratsastaa. Sitä jaloa taitoa
olimme tosin jo eilispäivän iltapuolella koettaneet koko kolme tuntia
ja siitä huvituksesta hyvin väsyneet; mutta nyt oli kolmena päivänä
kunakin ratsastettava monta peninkulmaa paahtavassa kuumuudessa.
Kuitenkin täytti sydämmiämme uskalluksella se suloinen toivo, että
saisimme nähdä ja läheltä katsella uusia, vaikka tosin kirjoista
tuttuja pyhän maan seutuja ja paikkoja.
Ensinnä kävi matkamme _Betlehem'iin_, johon niin likeisesti liittyy
monta kristitylle jo aikaisemmasta lapsuudesta asti pyhää muistoa.
Kun kaikki oli järjestyksessä ja me istuimme satulassa, ratsastimme
ulos Jaffan portista, jossa muutamia turkkilaisia sotamiehiä unisina ja
unteloina poltteli sikaariansa. Tuntuipa oikein suloiselta päästä
aamuhetkenä pois hälisevästä ja likaisesta kaupungista hengittämään
raitista aamu-ilmaa. Senpä tähden matkakumppanini tuota pikaa
aloittivatkin saksalaisen hengellisen laulun iloisen mielialansa
osoitteeksi. Kaikki muistutti mieleeni matkoja, joita Israel muinoin
teki tähän kaupunkiin ja sieltä pois kulkien suurissa joukoissa ja
virkistäen mieltänsä pyhillä virsillä Jumalan kunniaksi, joista
muutamia on vieläkin tallella psalttarissa. Matka kävi linnan ohitse,
joka jäi vasemmalle puolen, rinnettä alas _Hinnom'in laaksoon_, jossa
n.s. _Sulttaanin puro_ juoksee, ja sen vieritse tämän hyvin syvän
laakson poikki. Tässä lienee se paikka, jota raamatussa sanotaan
_Gehennaksi_ ja jossa Jesuksen aikana poltettiin kaikki lika, jonka
tähden siellä paloi ainainen tuli, jota Jesus vertasi "helvetin"
tuleen. Kummallakin puolen tietä, jota ratsastimme edelleen, on
tuuheita lehtipuita, varsinkin öljypuita, jotka antoivat mieluista
varjoa paahtavassa kuumuudessa. Tämä puoli Jerusalemin lähistöä ei
suinkaan näytä autiolta, vaan päin vastoin tekee matkustavaiseen
miellyttävän vaikutuksen. Oikealle puolen jää Mooses Montefioren
turvakoti, valkoinen rakennusryhmä, joka matkan päästä näyttää sangen
sievältä.
Jerusalemin ja Betlehemin välillä on yksi niistä kolmesta
kunnollisesta, vaunuilla kuljettavasta tiestä, kuin nykyään on "pyhässä
maassa", muut kaksi ovat Jaffasta Jerusalemiin ja Haifasta Nazaret'iin.
Me, kuten jo mainittiin, olimme kuitenkin valinneet ratsastuksen
Betlehemin matkalle. Alkumatkasta emme kulkeneetkaan maantietä, vaan
ratsastimme n.s. _Temppelisiirtolan_ kautta, jossa eräällä Saksasta
tulleella lahkolla "_templareilla_", joiden päämiehenä on eräs Hofmann,
on noin 30 kaunista rakennusta kukka- ja puutarhoineen, jotka kaikki
osottavat heidän olevan toimeliasta, siistiä ja uutteraa väkeä. --
Siten ratsastimme laulellen ja iloisella mielellä rakennuksen ohitse
toisensa perästä, kunnes saavuimme kukkulan juurelle, jonka päällä on
luostari _Mar-Elias_. Se on kauvas-näkyvällä paikalla ja vetää
puoleensa matkustavaisen huomiota. Luostari jää vasemmalle puolen
tietä. Sen kerrotaan olevan siinä paikassa, jonne mahtava
parannussaarnaaja Elias vanhan liiton aikana pakeni julman Isebel'in
vihaa ja jossa Herran enkeli ruokki häntä, kun hän oli väsymyksestä ja
nälästä nääntymässä (1 Kor. 6:19.) Vuorelta, jossa luostari sijaitsee,
on avara näköala. Taakse, pohjan puolelle, on jäänyt Jerusalem
ympäristöineen, josta _Nebi Samvil_, Samuelin hauta, näkyy tänne
korkeuteen; idässä näkyy Juudan erämaa jylhine, paljaine vuorineen ja
laaksoineen; etäältä pilkottaa Kuolleen meren mustansininen vesipinta
ja sen takaa Moab'in maan vuoret. Edessä, etelän puolella, kohoaa
Betlehem valkoisine rakennuksineen ja vihreine pengermineen, jotka
näkyvät öljypuiden tuuhean lehdistön lävitse. Kaikki yhdessä vaikuttaa,
että ratsastus ei tunnu niin vaivaloiselta eikä kuumuuskaan niin
rasittavalta. Ympäristö ja matkan tarkoitus täyttävät sydämmen ja
ajatukset niin kokonaan, että vaiva ja väsymys ovat unhotuksissa.
Noin puolen tunnin matkan päässä Mar-Eliaksesta on kuuluisa
pyhiinvaellus-paikka, jota sekä kristityt ja juutalaiset että
muhammettilaiset pitävät kunniassa. Kaikkein näiden uskokuntien jäseniä
vaeltelee sinne. Siellä on oikealla puolen tietä vanha, pieni rakennus,
jonka valkoinen väri jo on harmaantunut vanhuudesta. Kaarikatto sen
päällä muistuttaa itämaista rakennustapaa. Se on rakennettu Israelin
kantaäidin _Rakel'in_ muistoksi, jonka haudan luullaan olevan siinä;
sen tähden sanotaankin sitä rakenusta Rakel'in haudaksi. Tässä johtuu
matkustavaisen mieleen ajat, jotka ovat jo ammoin kuluneet, ja hän
muistaa kertomuksen 1 Mos. 35 luvussa, jonka 19 värsyssä sanotaan:
"Niin kuoli Rakel, ja hän haudattiin Efratin tien viereen, se on
Betlehem." Hänen kuolemansa tapahtui silloin, kun hänelle oli syntynyt
nuorin poika Benjamin. "Ja Jakob pani patsaan hänen hautansa päälle;
tämä on Rakelin haudan patsas hamaan tähän päivään asti." Tämä paikka
on erityisessä kunniassa juutalaisten kesken, jotka käyvät siellä
jonkun kerran kuukaudessa itkemässä. Muina aikoina on rakennus
tavallisesti suljettuna, mutta avataan niiksi ajoiksi. -- Johtuu
mieleen myöskin toinen raamatunpaikka, Mat. 2:18, jossa sanotaan:
"Raamassa on ääni kuulunut, suuni valitus, itku ja iso parku; Rakel
itkee lapsiansa ja ei tahtonut itseänsä antaa lohdutettaa, ett'eivät he
ole." Tämä lausunto oli seuraus suuresta lasten murhasta, jonka Herodes
pani Betlehemin seuduilla toimeen kohta Jesuksen syntymän jälkeen,
saadakseen, jos mahdollista, pienen Jesuslapsenkin surmatuksi. -- Koko
tällä matkalla tulee epäilemättä myöskin muistiin aikaisimmassa
lapsuudessa luettu, yksinkertainen, mutta ihanan kaunis kertomus
tietäjäin matkasta merkillisen tähden johdolla Betlehemiin
kunnioittamaan äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta, jonka syntymä
heille oli huomautettu ilmestyksen kautta (Mat. 2.)
Pyhä historia levittää siis omituista valoa yli tämän seudun.
Matkustavainen mielellään viivähtääkin näissä muistoissa, jotka, mitä
kauemmin niitä tarkastelee, sitä miellyttävämpinä avautuvat sielun
silmäin eteen. Iloisella mielellä saapuu hän Betlehemiin, johon
paikkaan liittyy suloisimpia, pyhimpiä muistoja. Niin oli ainakin
meillä koko matkan, joka kesti ainoastaan noin kaksi tuntia. Tien
pituus on siis peninkulman paikoilla.
Vähän jälkeen kello 10:n saavuimme perille kaupungin luo, joka on
korkealla mäellä, ympärillä reheviä vainioita sekä puu- ja kukkatarhoja.
Jo ensi katsauksella täytyy myöntää, että tämä kaupunki on
viehättävimpiä kaikista "pyhän maan" paikoista. Itse asema ja rikas
kasvullisuus kaikkialla ympärillä tekevät, että kaupungin ulkomuoto
niin viehättää. Sen tähden olikin sisään ratsastaessa mielessämme mitä
iloisimpia toiveita; mutta heti portilta sisään päästyä haihtuivat
kaikki luulokuvat. Itämainen kurjuus tuli täälläkin heti näkyviin.
Siivoton likaisuus vallitsee kaikkialla Betleheminkin ahtailla
kaduilla. Tässä kaupungissa, jonka valkoisiksi rapatut huoneet
enimmäkseen ovat yksikerroksiset, sanotaan olevan lähes 9,000
asujanta, kaikki kristittyjä, suurimmaksi osaksi kreikkalais- tai
roomalais-katoolilaisia. Ainoastaan muutamia satoja protestantteja on,
ja heillä oma kokoushuone, mutta ei tällä kertaa omaa sielunpaimenta,
koska se, joka heillä oli viimeksi ollut, oli noin vuosi sitte kutsuttu
Köln'iin Saksanmaalle.
Me laskeuduimme ratsuiltamme maahan lähellä _Syntymäkirkkoa_,
saadaksemme niin pian kuin mahdollista nähdä sen merkillisyydet. Tämä
kirkkohan tietysti on se paikka, joka paraiten vetää puoleensa
matkustavaista. Heti kokoutui ympärillemme tunkeileva lapsijoukko,
poikia ja nuoria miehiä, jotka kaikki myöskentelevät meille teoksiansa,
paraastaan öljypuusta ja perlemosta tehtyjä. Heillä näytti olevan
tavaton kyky kaupitella niitä, enimmäkseen arvottomia tavaroita, ja
pyytää niistä moninkertaista hintaa. Mistä he ensin pyysivät koko
frankkia kappaleelta, myötiin sitte kuitenkin neljännestä osasta ja
vähemmästäkin. Niin tunkeilevia he olivat, että meidän täytyi väkisin
pelastautua heidän käsistään ja rientää kirkkoon, jonka ovi muuten
olisi kohta suljettu. Se ovi on hyvin matala ja kapea, ja muutenkin on
koko sisäänkäytävä hyvin yksinkertainen. Meille kerrottiin, että ovi on
tehty niin ahtaaksi sen tähden, että ei kukaan voisi ratsastaen päästä
sisään saastuttamaan temppeliä. Luultavasti voisi sellaista tapahtuakin
tässä maassa, jossa tuskin on mitään järjestyksen pitoa. -- Astukaamme
kirkkoon! Ensi silmäyksellä huomaamme sen ikivanhaksi basilikaksi,
jonka rakennusmuoto on ehkä 4:ltä vuosisadalta. Siinä on viisi laivaa.
Sivulaivat ovat isoilla pilareilla erotetut päälaivasta ja kuori
rumalla kivimuurilla muusta kirkosta. Pilarein muodosta voidaan
aavistaa niiden kerran olleen jonkun pakanallisen temppelin
koristuksina. Koko sisus ei vaikuta vähääkään suurenmoisesti.
Jäännöksiä mosaikkimaalauksista, joissa on ollut kuvattuina tapauksia
raamatusta ja kirkkohistoriasta, on muistoina kirkon muinaisesta
kauneudesta. Mainitun muurin takaa alkaa roomalais-katoolisen kirkon
omistusoikeus. Fransiskaani-munkki tuli luoksemme, vahakynttilöitä
kädessä, joita hän sytytti ja antoi yhden kullekin meistä, että siten
tulisi valaistuksi sen paikan pimeys, johon pyrimme. Meidän oli näet
astuttava alas kapeita, pimeitä rappusia siihen paikkaan, jossa
Jesuksen luullaan syntyneen. Se on vaja, lattia kivestä, keskellä
suuri, kallis hopeatähti osottamassa suurta tapausta. Ainiaan palavat
kalliit lamput valaisevat luolan, niin että näkee lukea
kultakirjaimiset sanat: "_Hic de virgine natus est Christus" (tässä
Kristus syntyi neitseestä.) Ihan sen paikan vastapäätä näytetään
seimeä, johon Jesus laskettiin kapaloihin käärittynä. Muiden
merkillisyyksien joukossa näytetään kammiota, jossa pyhä Hieronymus
(k. 30 p. Syysk. v. 420) lepää y.m. -- Toisessa kirkossa, joka on
näiden takana ja yleensä paljon yksinkertaisempi ja sievempi, veti
huomiotamme puoleensa saarnatuoli, joka oli koristettu kaikkein
kauneimmilla, katoolilaisen munkin tekemillä öljypuuleikkauksilla. Ne
kuvaavat kohtauksia Jesuksen aikaisimmasta elämästä.
Käytyämme Syntymäkirkossa kävimme myöskin pienemmässä katoolilaisessa
kappelissa, joka on lähellä. Siitä kerrottiin meille, että se on
rakennettu erääseen paikkaan, jossa neitsyt Maria -- katoolilaisen
tarinan mukaan -- imetti Jesus-lasta ja johon pisara maitoa putosi
maahan. Ei sen ulko- eikä sisäpuolessa ole mitään huomioon pantavaa.
Katoolilainen nunna myöskenteli siellä n.s. "maitokiviä", jotakin
valkeaa kiveä, joita hedelmättömät vaimot ostavat ja kantavat
tenhokaluina. Tuo ei meitä viehättänyt; me läksimme pois, inhoten
epäpyhyyttä, joka ulkonaisesti koristautuu kristillisyydellä,
Palatessamme pitkin kapeita, likaisia katuja, kerjääviä lapsia
kaikkialla ympärillämme, astuimme koulun ohitse, josta juuri tuli ulos
suuri joukko poikalapsia kaksittain opettajansa kanssa, joka
ystävällisesti tervehti meitä. Puhtaus ja järjestys näyttivät
vallitsevan siinä joukossa. Lapset olivat iloisia, terveitä ja hyvään
kuriin totutettuja, joten he tekivät meihin erittäin hyvän vaikutuksen.
Ostettuamme muutamia pikku kaluja eräältä kauppiaalta, joka,
merkillistä kyllä, puhui vähän saksaa, jota oli oppinut matkoillaan
Euroopassa, söimme aamiaista tai päivällistä, miksikä sitä sanon,
avonaisessa ravintolassa, joka monin puolin oli oikea siivottomuuden
mallikuva. Se oli juuri sen säännöttömän torin laidassa, joka on
Syntymäkirkon edessä. Dragomaani oli hyvin matalalle pöydälle, ehkäpä
ainoalle, kuin koko ravintolassa oli, latonut kaikki, mitä oli meitä
varten tuonut Jerusalemista: muutamia paistettuja kyyhkysiä, paistetun
kanan, kylmiä, kovaksi keitettyjä munia y.m. Sekä suuren appelsiinin
kullekin jälkiruuaksi. Lasi Betlehem'in viiniä täytyi tietysti myöskin
olla ruokavarain joukossa. Aterioimistamme katselemassa oli suuri parvi
kaupungin nuorisoa, jota se näytti erittäin huvittavan, jos saa päättää
alinomaisesta naurusta, jolla he lyhentelivät ruokailuamme.
Ennen kuin lähdemme Betlehemistä, täytyy minun johtaa mieleen suuret
muistot, jotka tässä paikassa aina kajastavat matkustavaisen edessä ja
vastustamattomalla voimalla tulevat esiin levähtäessä. -- Jo lapsuuden
aikana iloisen joulujuhlan päivinä sekä köyhässä että rikkaassa
kodissa, kun joulukuusen kynttilät on sytytetty, on jokainen
ajatuksissaan siirtynyt Betlehemin talliin seimen luo ja hengessä
katsellut pikku lasta, Jumalan poikaa, joka tässä kaupungissa otti
ihmisluonnon, tuli veljeksemme, ihmislapseksi, antamaan meille sitä
sanomattoman suurta oikeutta, että me tulemme Jumalan lapsiksi. Kuvat,
jotka olemme itsellemme luoneet, ovat aivan kirkkaat ja puhtaat, niin
ihanteelliset ja suloiset. Näiden unikuvien muistot valtaavat tässä
paikassa epäilemättä jokaisen matkustavaisen. Tosin on totta, että
todellisuus ei edes sinne päinkään vastaa mielikuvia; mutta kaikissa
tapauksissa voidaan iloita, että on kerrankin oltu siinä paikassa, jossa
suuri, koko maailmaa muodosteleva tapaus tapahtui. Historialla on tässä
hiljaisessa ja vähäisessä Judean kaupungissa ollut niin sanoaksemme
käännekohta, joka kajasti jo vanhan testamentin ennustajille ja
pukeutui täksi ennustukseksi: "Ja sinä Betlehem Efrata, joka vähäinen
olet Juudan tuhanten seassa, sinusta on minulle se tuleva, joka
Israelissa on hallitsija oleva, jonka uloskäymys on ollut alusta ja
ijankaikkisuudesta" (Mika 5:1.)
Tänne kerran vaelsivat tietäjät itäiseltä maalta monen puutteen ja
vaaran lävitse osottamaan kuninkaallista kunnioitusta Jesukselle
Kristukselle. Raamatullisten henkilöiden: _Saulin ja Davidin,
Jeremiaksen, Rakelin ja Ruthin_ nimet liittyvät eroamattomasti tähän
paikkaan. Kukapa kristitty ei Betlehemissä käydessään elävästi
muistaisi kaikkia näitä ja heidän elämänsä työtä Jumalan armon
taloudessa! Sen tähden tämän nyt yksinkertaisen ja monin puolin
huononpäiväisen kaupungin kuva kiintyykin haihtumattomasti mieleen ja
muistoon.
Rasittavassa puolipäivän helteessä heti k:lo 1:n jälkeen läksimme
Betlehemistä, koska vielä oli noin 3 tunnin matka Mar-Saban luostariin,
johon aioimme pysähtyä seuraavaksi yöksi. Matka alas vuoren rinnettä,
jonka päällä Betlehem on, kävi ensin kauniiden hedelmäpuistojen ja
kukkatarhojen välitse. Sieviä vainioitakin oli ympärillämme ja niiden
rehevä kasvullisuus osotti maanlaadun voimaa. Kaikki teki hyvän
vaikutuksen, ja hiljaisen nautintorikkaan hetken meille siten valmisti
kesän täyteen kauneuteen pukeutunut luonto. Matkakumppaneissani näkyi
elävän erittäin suuri halu koota muistoksi kukkia, joista kauneimmat
kasvoivat korkealla pengermällä tien varrella. Hyväluontoinen "Hamed"
koetti tavallaan olla siinä apuna. Tässä kukkain poiminnassa hukkui
toht. H:lta keppinsä, kun hän sillä koetti urkkia kukkia pengermältä.
Noin 1/4 tunnin matkan päässä kaupungista levisi silmäimme eteen
ruohoketo, jota dragomaani sanoi siksi paikaksi, jossa paimenet
kaitsivat laumaansa sinä merkillisenä yönä, kuin Jesus syntyi
Davidin kaupungissa, joksi Betlehemiä myöskin sanottiin. Sen
evankeelis-historiallisen tapauksen muisto levitti taas omituista,
ihanaa valoa yli tämän paikan. Siinähän siis olivat enkelit ja taivaan
sotajoukko kerran liidelleet ilmassa. Lukemattomia öitä olivat paimenet
sitä ennen vartioineet siellä laumaansa odotellen auringon nousua,
jolloin heidän vaarallinen ja vaivaloinen työnsä loppui, eikä mikään
merkillinen tapaus ollut heidän rauhaansa keskeyttänyt. Heitä kenties
oli silloin tällöin säikyttänyt jonkun pedon kiljunta, joka uhkasi
heidän laumaansa; mutta sitte oli taas kaikki hiljaista ja rauhallista.
Mutta tänä yönä keskeytti hiljaisuutta taivaallinen ilmestys. Enkeli
tuli alas ja julisti heille: "Älkää peljätkö, sillä katso, minä
ilmoitan teille suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: teille
on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin
kaupungissa. Ja tämä on teille merkiksi: Te löydätte lapsen kapaloituna
makaavan seimessä. Ja kohta oli enkelin kanssa suuri taivaallisen
sotaväen joukko, jotka kiittivät Jumalata ja sanoivat Kunnia olkoon
Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!"
(Luuk. 2.) Tämä paikka on siis muistorikkaimpia, ja se välttämättä
vetää puoleensa matkustajan koko huomion. -- Johtuipa meille tässä
mieleen myöskin pieni paimenpoika David, jonka profeetta Samuel voiteli
Israelin kuninkaaksi. Ehkä oli hänkin kaitsessaan isänsä lampaita
monesti käyskennellyt juuri tässä paikassa, vieden lampaita viheriöille
laitumille, joita täällä oli runsaasti.
Seutu, jota sitte ratsastimme, tuli, mitä edemmäs ehdimme, sitä
paljaammaksi, jylhemmäksi ja vuorisemmaksi. Rinteet olivat hyvin
jyrkät, niin että meidän täytyi aina välistä laskeutua ratsuiltamme
maahan, ett'emme syöksyisi noihin syvyyksiin. Tällä tiellä tapasimme
ensin muutamia paimenia, jotka olivat puetut valkoisiin
lammasnahkoihin, karvapuoli ulospäin, ja näyttivät hyvin
vastenmielisiltä ja hirvittäviltä pitkine pyssyineen, joita he
kantoivat olkapäillänsä. Heidän lammas- ja vuohilaumansa käyskentelivät
siellä jyrkillä vuoren rinteillä, jotka olivat suurimmaksi osaksi
paljaat. Laidun ei suinkaan ollut runsas, ainoastaan sieltä täältä
saattoivat elukat ehkä löytää jonkun ruohonkorren tai pienen
puuntaimen. Täällä me myöskin ensi kerran koko matkallamme tapasimme
beduiineja, jotka olivat pystyttäneet leirinsä juuri meidän
kuljettavamme tien varrelle. Heidän telttansa olivat mustista,
repaleisista kangaskappaleista, jotka seipäille sovitettuina häilyivät
ilmassa. Ehkä ne sentään voivat hiukan suojella auringon paahteelta
sekä sadeaikaan sateelta. Elukoita oli syömässä siellä täällä leirin
lähellä. Näiden ihmisten elämä näytti olevan täydellistä luonnon
elämää. Kaikki perheen jäsenet asuivat yhdessä, niin sanoaksemme saman
katon alla, eläinten kanssa täydellisimmässä rauhassa, sovussa ja
ystävyydessä. Köyhyys, kurjuus ja lika näyttivät vallitsevan noissa
n.s. teltoissa. Miehillä, vaimoilla ja suuremmilla lapsilla oli
yllään rikkinäisiä vaatteita, juuri sen verta, että ruumis paraiksi
peittyi, mutta pienemmät lapset olivat ja elivät paratiisin puvussa ja
viattomuudessa. -- Usein ovat nämä aavikon asujamet hyvin pahat, häijyt
ja vihamieliset matkustaville muukalaisille, jonka tähden täytyy olla
varoillaan heidän hyökkäyksiänsä vastaan. Tavallisesti he vaativat
matkustavaisilta lunnaiksi rahaa ja, jos eivät saa niin suurta summaa,
kuin vaativat, ryöstävät heidät niin puhtaiksi, että eivät jätä edes
vaatteitakaan ylle, niin että matkustavainen saa sitte paratiisin
puvussa etsiä apua sivistyneiltä ihmisiltä. Henkeä he tavallisissa
oloissa harvoin riistävät uhreiltansa. Prof. Orelli kertoo "pyhän maan"
esityksessään tapauksen, joka saakoon tässä tilaa sen valaistukseksi,
mitä edellä on sanottu. -- Eräs saksalainen pappi läksi matkustelemaan
tässä maassa. Köyhyytensä tähden hän ei voinut hankkia itselleen
dragomaania eikä suojelusta, vaan astuskeli hän ihan yksinään, laukku
seljässä. Jerikon seuduilla hyökkäsivät hänen päällensä beduiinit,
riistivät häneltä kaikki, yksin välttämättömimmät vaatteetkin, niin
että hän oli tyhjä kuin taivaan lintu. Jäätyään ilman matkarahoja ja
vaatteita istahti hän kivelle ja alkoi rohkeasti ja iloisesti veisata
kovalla äänellä virttä uskonsa vahvistukseksi, Usko Herraan Jesukseen
antoi hänelle rohkeutta ylistää tässäkin surkuteltavassa tilassaan
Jumalaa. Beduiinit siitä niin oudostuivat, että luulivat häntä
mielipuoleksi ja antoivat hänelle takaisin kaikki, mitä olivat
ryöstäneet. Muhammedin uskonto ja yleinen tapa kieltävät näet ottamasta
hullulta mitään, pidetäänpä aivan syntinäkin hullun loukkaamista.
Ne beduiinit, jotka tapasimme tässä leirissä, olivat vastoin luuloa
hyvin ystävälliset, vastasivat tervehdykseemme _nhrâk sa'id_ (= hyvää
päivää) ystävällisesti _nharak mbârak_ ja toivat meille juoda likaista
vuohenmaitoa, luultavasti parasta, kuin heillä oli. Se oli tosin hyvin
hapanta ja likaisimmassa läkkiastiassa, kuin ajatella voi; mutta meidän
kuitenkin täytyi sitä nauttia, vaikkapa vastenmielisestikin, ja antaa
bachschisch; sillä ei olisi muuten asiat olleet hyvin.
Tie tuli yhä vaivaloisemmaksi ja seutu jylhemmäksi. Usein täytyi meidän
laskeutua alas taluttamaan hevosiamme suitsista, koska olisi ollut
vaarallista ratsastaa alas jyrkistä rinteistä kammottavien syvyyksien
vieritse, jotka ammottivat vastaamme. Yksi ainoakin hevosen harha-askel
olisi voinut syöstä sekä ratsun että ratsastajan alas pohjattomuuteen.
Aurinko alkoi lähestyä laskuansa, varjot pitenivät yhä enemmän. Kun
olimme tottumattomat ratsastajat, kävi jo väsymyskin hyvin tuntuvaksi.
Kolmetuntisen ratsastuksen jälkeen näimme jo eräältä kukkulalta
_Mar-Saban_ kaksi karkeatekoista tornia ja luostaria ympäröivän muurin.
Jäännösmatka, joka onneksi ei ollut pitkä, oli vaivaloisin. -- Viimein
kuitenkin pääsimme perille; dragomaani kolkutti porttia, ja karkeaa
ääntä kuului takaa vastaukseksi. Luultavasti se ääni tiedusti, kuka tai
kutka nyt pyrkivät luostarin pyhäin ja rauhallisten muurien sisälle.
Lyhyen keskustelun jälkeen, josta me, sitä kieltä taitamattomina, emme
ymmärtäneet sanaakaan, avattiin lukko, saranat narisivat raskaan portin
auetessa ja me astuimme rauhoitetulle alalle. Kun munkki sai
tarkastaneeksi Jerusalemin patriarkan meille antaman lupakirjan ja
hevoset olivat jätetyt hoitajiensa huostaan, saimme ruveta laskeutumaan
rappusia, joissa oli 150 porrasta, alas luostarin pihaan. Olimme siis
päässeet ihmisasunnoille tässä jylhässä, autiossa erämaassa. Mutta ah,
miten omituinen, ihmeellinen tämä ihmisasunto tässä yksinäisessä
seudussa oli! Mitään sellaista en ollut vielä koskaan ennen nähnyt,
enkä ollut voinut sitä kuvitellakaan. Munkki saattoi meidät
vierashuoneeseen, joka oli toisessa siipirakennuksessa suuri,
yksinkertainen huone, keskellä lattiaa pitkä pöytä ja kolmella puolen
pitkin seiniä pitkät rivit sohvia. Niillä oli tyynyjä, joita sopi yöllä
käyttää pään-aluksena. Väsymystämme ensi päivän ratsastuksesta ei käy
sanoin kuvaaminenkaan. Hetkiseksi ojentauduimme noille houkutteleville
sohville, joilla luultavasti monikin "pyhiinvaeltaja" ennen meitä oli
levännyt, edes hiukan virkistämään uupuneita voimiamme. Eipä lepo
kuitenkaan pitkä ollut, sillä vielä ennen auringon laskua oli tarkemmin
katseltava tätä merkillistä luostaria.
Luostari on _Juudan erämaan_ (korven) synkimmässä, jylhimmässä
osassa, säännöttömäin vuorien keskellä, erillään kaikista muista
ihmis-asunnoista. Omituisesti, suurenmoisesti vaikuttaa se katselijaan.
Kalliojoukot nousevat huimaavaan korkeuteen Kidronin laaksosta, noin
6-800 jalkaa ylähälle, ja vuoren huipulla on kallioon kiinnitettynä
luostarin muuri, "kuin kukka varren päässä." Kirkot ja muut rakennukset
ovat mestarillisimmalla tavalla sovitellut kiinni näihin paljaihin
kallioihin. Luostarin vieritse juoksee puro, jonka sanottiin sadeaikaan
olevan hyvin virtava, mutta jossa nyt ei ollut yksistään vettä. Kun sen
toisella puolen, jonne meitä auringon laskiessa munkki opasti
kaikenmoisten salaovien ja käytävien kautta, katselee itse luostaria,
näyttää se varsin linnoitukselta. Ja sinä se on ollutkin sekä myöskin
monta vuosisataa turvapaikkana pyhiinvaeltajoille. Usein ovat
vihamieliset beduiinit hyökkäelleet sitä vastaan; usein on sodan pauhu
seoittunut hurskasten munkkien rukouksiin ja ylistysvirsiin.
Kävellessämme kopeissa, joista moni on enemmän vuorenluolan, kuin
tavallisen huoneen kaltainen, näytettiin meille kuvia sotatapauksista,
joissa munkit olivat käsikahakassa villien laumojen kanssa, uhraamassa
henkensä ja verensä. Eräässä tuollaisessa luolassa on asunut pyhä
_Saba_, josta luostari on saanut nimensä. Tarina kertoo hänen ensin
täytyneen taistella luolan isännyydestä leijonan kanssa, jonka toverina
hän sitte monta vuotta eli aivan hyvässä sovussa ja rauhassa. Täällä
muuten usein kuuluu shakaalein, hyeenain ja muiden petojen ulvontaa
yht'aikaa kellojen helinän ja rukous- ja veisuuäänen kanssa.
Luostarin historia johtaa kauas taa päin. Muutamia piirteitä siitä
pantakoon tähän. Pihassa seisoo yksinäinen palmu, jonka latva nytkin
nuokkui hiljaisessa iltatuulessa. Sen palmun on Saba omin käsin
istuttanut, ja sen tähden sitä pidetään pyhänä. Siitä munkit mielellään
kertoelevat ja siten helposti johtuvat itse luostarin perustajaan.
_Saba_ oli erakko (eremiitti), syntynyt v. 439 j.Kr. Kappadokiassa,
josta hän vaelsi Palestiinaan. Matkalla häntä eivät Galilean viljavat,
hymyilevät kedot pysäyttäneet, ei Samarian hedelmälliset laaksot, vaan
hän kulki yhä edelleen jylhään Judeaan ja etsi sieltä yksinäisimmän,
autioimman seudun, juuri sen paikan, jossa luostari nyt on. Ja hän
viihtyi hyvin siinä paikassa, josta kaikki kasvullisuus oli kuollut
kokonaan, noissa kallionkoloissa ja luopääsemättömissä rotkoissa,
petojen keskellä, joiden hirvittävä ääni seoittui hänen rukouksiinsa ja
virsiinsä. Kauan ei hän kuitenkaan ollut yksin synkässä olinpaikassaan;
hänen pyhyytensä maine levisi laajasti joka taholle ja houkutteli hänen
luoksensa 3-400 erakkoa, jotka rakensivat itselleen majoja Kidronin
laakson viereisten vuorten rinteille. He oleksivat hänen ympärillään,
kuin lapset isänsä ympärillä, ja osottivat hänelle lapsellista
kunnioitusta. Hän rakensi luostarin sen luolan päälle, jonka hän oli
valinnut asunnokseen, teki luostarinsäännöt, istutti palmun, siunasi
opetuslapsensa ja läksi pois 95 vuoden ijässä v. 534. Siinä hänen
historiansa.
Nykyään tämä kreikkalaiselle kirkolle kuuluva luostari ei ole suuri:
siellä on nykyänsä ainoastaan 50 munkkia, joista se, joka meitä
palveli, osasi muutamia sanoja venättä. Yksinäisen asemansa tähden
pidetään luostaria jonkinlaisena rangaistuslaitoksena; sinne lähetetään
sellaisia munkkeja, jotka jollakin tavalla ovat rikkoneet
luostarisääntöjä vastaan tai muuten olleet kovakorvaiset. Illan suussa
tulivat he ulos kopeistansa ja näyttivät erittäin unteloilta ja
välinpitämättömiltä. Syrjäinen, laiska elämä oli painanut leimansa koko
heidän olemukseensa. Ikävä ja köyhyys kajasti heidän kasvoistaan, jotka
ruumiillisesti kyllä osottivat hyvää vointia. -- Meidän palatessamme
kävelyltä luostarissa ja sen ympäristössä oli eräällä hurskaalla isällä
koko kauppatavara-varastonsa levitettynä pihalle; hän kaiketi toivoi
saavansa meistä hyvätkin ostajat. Oli siinä karkeatekoisia keppejä,
helminauhoja, jumalankuvia, y.m. Ainoastaan "maantuomari", jolta keppi
hukkui kukkain urkinnassa Betlehemin luona, ryhtyi kaupan tekoon hänen
kanssansa ja sai uuden kepin.
Kun astuimme jälleen vierashuoneeseen, oli dragomaanilla jo valmiina
meidän illallisemme, joka väsymyksen ja uupumuksen tähden ei kuitenkaan
maistunut juuri ollenkaan. Ainoastaan teellä oli menekkiä; sitä
nautimme runsaasti. Lepo oli mieluisempi; mutta sitäkin usein häiritsi
kissain parunta ja muu melu. Ehkäpä väsymyskin ja liika ponnistus
osaltansa pitivät unta kaukana. Aikaisin, jo ennen auringon nousua,
olimme siis jo kaikki jalkeella ja matkalle varustautumassa, koska
matkan vaikein ja pisin osa oli suoritettava sinä päivänä. Kuluipa
kuitenkin kappale aikaa ennen, kuin kaikki oli valmiina. Itä hohti
purppuran karvaisena ja ilma oli kirkas ja vilpoinen, kun me noin
k:lo 5 läksimme tästä merkillisestä luostarista, käytyämme vielä ennen
lähtöä luostarin kirkossa, jossa muutamat munkit pitivät
jumalanpalvelusta jo niinkin aikaisena aamuhetkenä. Samoja korkeita,
epämukavia rappusia, joita eilis-iltana olimme tänne laskeutuneet,
astuimme taas ylös. Pitkä avain avasi meille taas raskaan, suuren
portin ja me olimme omassa vapaudessamme. Kaikkialla vallitsi autiuden
hiljaisuus tässä erämaan seudussa; silloin tällöin vain keskeytti sitä
kirkonkellon läppäys, joka kuului pitkät matkat meidän poistuessamme
luostarista. Tie kulki ensin pitkin Kidronin laakson rinnettä, johon
toiselta puolelta säännöttömät, kammottavat pengermät näkyivät. Sitte
edelleen vuoria ylös ja alas; välistä ajoimme ratsastaen, väliin taas
astuskelimmekin, milloin vuori oli niin kivinen ja jyrkkä, että emme
uskaltaneet emmekä raskineet istua satulassa. Varsinkin tällä tiellä
huomasin, miten metsättömät ja ruohottomat, miten perin paljaat nämä
vuoret ja laaksot tosiaan ovat. Täällä saa matkustaa tuntikausia,
näkemättä mitään muuta, kuin kiviä, vuoria, hiekkaa ja somerta. Usein
ovat vuoren muodot erittäin omituiset. Muutamin paikoin näyttää ihan,
kuin olisi jonkun yhtenäisen periaatteen mukaan tehty kauneita
hiekka-aloja tien varrelle. Palattuani matkalta kyselin moneltakin,
olivatkohan nuo vuoret ja laaksot aina olleet yhtä metsättömät ja
ruohottomat vai olivatko ne viime aikoina, aikaisemmin tai myöhemmin,
tulleet niin paljaiksi, ja mistähän syistä. Minulle vastattiin puita
ennen olleen, jopa suuria metsiäkin, vaan aikain kuluessa on ne
haaskattu. Että nyt ei siellä kasva mitään uutta metsää, johtuu siitä,
että lukemattomat siellä käyskentelevät vuohilaumat syövät ja
pureksivat pilalle kaikki nuoret puun taimet. -- Hyvin harvoissa
paikoissa Judeassa, enimmäkseen vain ihmisasuntojen ja yleisten
laitosten ympärillä näkyy kasvavia puita ja vihreyttä. Muuten on kaikki
ihan paljasta ja hävitetyn näköistä. Turkin hallitus vaatii, kuten
meille kerrottiin, suuren veron joka puusta, kuin istutetaan; sen
tähden ihmisillä on niin vähä halua uhrata siihen aikaa ja vaivaa. Mikä
viheliäinen hallitus! ja mikä onneton maa, jonka täytyy kuulua
sellaisen hallituksen alle! Mikä surkuteltava kansa, jonka täytyy elää
sellaisen hallituksen alaisena! Niin kauan, kuin olot pysyvät
sellaisina, kuin nyt ovat, pysyy maa kolkkona ja autiona, vaikka se
muuten voisi monin puolin olla yrttitarhana, koskapa maanlaatua
sanotaan hyväksi ja hedelmälliseksi, ja kansa pysyy tietämättömyydessä
ja kurjuudessa.
Ripeästi kävi matka yhä edelleen Juudan erämaahan, jossa David kerran
vihollistensa vainoomana harhaili yksikseen ja hyljättynä. Varmaan hän
on syvästi tuntenut näiden jylhäin seutujen synkän autiuden, jonne
ainoastaan muutamia hänen lähimpiä ystäviään tuli lohduttamaan häntä.
Sydämmensä tunteet, mielialansa on hän julki lausunut seuraavissa
sanoissa: "Jumala! Sinä olet minun Jumalani! Varhain minä sinua etsin;
sinua minun sieluni janoo, minun lihani halaa sinua karkeassa ja
kuivassa maassa, joka vedetön on. Niin kuin minä näin sinun pyhässä,
katsellakseni sinun voimaas ja kunniatas; sillä sinun laupeutes on
parempi, kuin elämä; minun huuleni pitää sinua kiittämän. Niin minä
tahdon kunnioittaa sinua minun elin-aikanani ja minun käteni nostaa
ylös sinun nimees. Niin kuin lihavuudella ja rasvalla pitää minun
sieluni ravittaman, ja minun suuni pitää kiittämän iloisilla huulilla.
Koska minä vuoteeseeni lasken, niin minä muistan sinua; koska minä
herään, niin minä puhun sinusta. Sillä sinä olet minun apuni, ja sinun
siipes varjon alla minä kerskaan. Minun sieluni riippuu sinussa; sinun
oikea kätes minun tukee. Mutta he etsivät kadottaaksensa minun sieluni;
teidän täytyy maan ala mennä. Heidän pitää miekkaan lankeeman, ketuille
osaksi tuleman. Mutta kuninkaan pitää iloitseman Jumalassa. Joka hänen
kauttansa vannoo, se kunnioitetaan; sillä valhettelijain suu pitää
tukittaman" (Ps. 63). Niin hän harppuansa soinnutteli ja veisasi
kiitosvirtensä Jumalan kunniaksi luottavasti ja uskossa rohkeasti.
Ei ainoatakaan ihmistä tullut meitä vastaan; ei ainoatakaan
ihmisasuntoa näkynyt keskeyttämässä matkan yksitoikkoisuutta pitkinä
hetkinä. Kaksi tuntia sujui ratsastus varsin ripeästi, kun
arabialaispoikanen _Abid_, joka oli edellisenä päivänä lähetetty suoraa
päätä Mar-Sabaan, nyt matkusti yhdessä meidän kanssamme pikku
aasillansa ja ahkeraan kiirehti hevosia sekä lauleli perin omituisia
laulujaan, kaikki nenä-äänellä. Vihdoin alkoi näkyä Kuolleen meren
peilikirkas tummansininen pinta. Nähdessämme meren ajattelimme: "Sillä
ei tie olekaan niin pitkä, kuin dragomaani on sanonut; tuossahan tuo
vesi on ihan lähellä." Se näyttikin olevan ihan tuossa jalkain
juuressa. Me kiiruhdimme hevosia; mutta yhäpä se meri näkyi pysyvän
yhtä kaukana tai yhtä lähellä, kummin vain haluttaa sanoa. Vasemmalla
puolen tietä, korkealla vuoren päällä, näkyi kiviä eli raunioita.
Dragomaani sanoi sen olevan _Neby Musa_ (Mooseksen hauta),
muhammettilaisten pyhiinvaelluspaikka, joita eivät sido mitkään
raamatulliset tiedot. _Nebo_, jolla Mooseksen hauta on, jonka paikkaa
ei kuitenkaan kukaan tiedä, on Moabinmaan vuoristossa ja siis Kuolleen
meren itäpuolella, vaan tämä äskeinen paikkahan oli sen länsipuolella.
Meidän ratsastettuamme viidettä tuntia rasittavassa kuumuudessa, sillä
päivä oli erittäin paahteinen, ja näitä huonoja vaivaloisia teitä,
aukesi eteemme yht'äkkiä Jordan'in laakso, ja meri näytti olevan hyvin
lähellä. Me kiiruhdimme ratsujamme, päästäksemme niin pian kuin
mahdollista rantaan; mutta olipa siinä matkaa ajaa vielä koko tunti
ennen, kuin olimme perillä. Täällä taaskin pettyi silmä matkan
pituudesta. Jordan'in laakson reunaan päästyä kysyi ystävä R., kauanko
minä luulin kuluvan aikaa tuonne meren rantaan ratsastaessa. Minä
sanoin: "no, 10 minuuttia", ja luulin panneeni siinä aikaa oikein
runsaasti. R. puolestaan arvasi kuluvan vähintään 20 minuuttia.
Kumpikin meistä pettyi -- sillä matkalla kului koko tunti. -- Ensi
katsauksella näyttää meri varsin viehättävältä. Matkan päästä katsoen
näyttää se alppijärveltä, sen kun on ympärillä korkeat rannat.
Jordan'in lakeus, jonka _Lot_ muinoin valitsi asuinpaikakseen, oli,
kuten raamatusta näkyy, silloin hyvin hedelmällinen, vaan nyt siellä
kasvaa ainoastaan orjantappurapensaita, joiden terävät piikit ovat
tuuman pituisia. Vanha tarina kertoo, että Jesuksen orjantappurakruunu
oli tehty näiden orjantappurain oksista. Niiden välitse ratsastaminen
ei suinkaan ollut mieluista. Pitkät piikit tunkeutuivat vaatteiden
lävitse ja ihossa tuntui polttavaa pakotusta. -- Viimeinen loppupätkä
ajaa lennätettiin täyttä laukkaa, sillä hevoset veden näöstä itsestään
tulivat kiihkeiksi. Nekin ikävöivät raikasta vettä virkistyksekseen.
Mutta rantaan päästyä tuntui ikään kuin kylmä väristys käyvän läpi
heidän ruumiinsa ja inhoten ne kääntyivät pois. -- Me sitä vastoin
ilolla hyppäsimme alas satulasta ja riisuuduimme nopeasti, toivoen
saavamme uinnista virkistystä. Vesi oli näöltään kirkasta ja
houkuttelevaa, väriltään tummansinistä, mutta liian lämmintä
virkistykseksi sellaisessa rasittavassa kuumuudessa. Pohja näkyi monen
kyynärän syvyydestä ja oli kaunein, kuin ajatella voi: hienoa hiekkaa
ja pikku kiviä. Kuolleen meren vedestä olin aina kuullut ja lukenut,
että se on niin raskasta, että kannattaa hyvästi ihmistä, joten siihen
ei voi upota. Tietysti piti nyt heti koettaa, oliko se totta, ja
suureksi kummastuksekseni ihan niin olikin. Minä en painunut veden
alle, asetuinpa miten hyvänsä. Suurta vaaraa ei tuossa uinnissa ollut,
kuin että silmät voivat helposti vahingoittua vähäksi ajaksi. Piti
tarkkaan varoa, että vettä ei päässyt hiukkaistakaan silmiin, koska se
tuotti kovaa kipua, jopa sokasikin hetkiseksi. Toinen matkakumppanini,
ystävällinen, iloinen "maantuomari", ryhtyi sukelluskoetuksiin, mutta
sai siinä vettä molempiin silmiinsä, tunsi heti polttavaa kipua eikä
nähnyt kymmeneen minuuttiin mitään. Sen tähden ei hän omin neuvoin
osannutkaan rantaan, vaan läksi uimaan ulos päin, kunnes minä ehdin
auttamaan häntä pois vedestä. Minullekin pääsi hiukka vettä oikeaan
silmään ja kovasti sitäkin kirveli.
Toinen tämän veden mainittava ominaisuus on, että uimasta noustua
tuntuu ruumis kuin öljyllä voidellulta. Mahdoton ihan oli saada ihoa
kuivaksi, koettipa sitä hangata kuinka hyvänsä. Minulla oli sitä varten
mukana pyyhkeitä, mutta ei niistä apua. Vaatteet tarttuivat kiinni
ruumiiseen, ja hyvin tuntui olo tukalalta. Ikävällä sen tähden
odottelimmekin toista uintia puhtaammassa ja suloisemmassa Jordan'in
vedessä, jonne ratsastus oli kestävä 1 1/2 tuntia.
Itse Kuollut meri on syvimmällä kaikista meristä ja järvistä, kuin
tunnetaan maan päällä. Genezaretin järvi on 650 jalkaa alempana
Välimeren pintaa, mutta Kuollut meri 1,316 jalkaa. Sen tähden on
Kuolleen meren seuduilla aina hyvin lämmin. Vesi on siinä myöskin hyvin
syvä. On siinä tavattu aina 1227:kin jalan syvyisiä kohtia. --
Jerusalemista suoraan Kuolleelle merelle on ainoastaan 5 tai 6 tunnin
matka, ja Jerusalem on 3684 jalkaa korkeammalla sitä. Kuolleesta
merestä ei vedellä ole mitään poispääsyä; haihtumisen täytyy siis olla
hyvin suuri. Ilmaa myöskin luullaan sen haihtumisen tähden yleensä
vaaralliseksi ja tuottaakin se matkustavaisille usein kuumetta.
Tavallisesti on vedenpinta ihan peilityyni, koska tuulen ei ole helppo
saada raskasta vettä liikkeelle. Hiukan se vain värehti meidän siellä
käydessämme. Rannat eivät ole rumat: itäpuolella Moabinmaan vuoret ja
länsipuolella Juudan vuoret. Tavallisesti luullaan, että tämän
merkillisen meren lähellä ei ole eikä voi olla mitään elämää, että
esim. lintu ei voi hengissä lentää sen poikki. Se luulo ei kuitenkaan
ole yhtä pitävä totuuden kanssa. Rannoilla kasvaa, kuten jo mainitsin,
orjantappura-pensaita ja vähä ruohoakin, ja ilmassa veden päällä näin
tullessamme kaksi suurta lintua lentävän ihan vahingotta. Pieni
hieta- ja kivikkosaari on lähellä luoteisrantaa. Ei mitään elämää voi
kuitenkaan olla itse vedessä sen merkillisen suolan, asfaltin ja
tulikiven sekaisuuden tähden. Sen tähden sillä syystä kyllä on nimenä
Kuollut meri.
Tämän meren rannalla jokainen raamattua uskova kristitty tietysti
muistaa Jumalan vanhurskaan tuomion, joka kohtasi Sodomaa ja Gomorraa
niiden syntien tähden. Siitä kerrotaan 1 Moos. 13 luvussa. Tutkijat
ovat yksimieliset, että niiden synnin pesäin muinaisella paikalla on
nyt juuri tämä meri. Matkustavainen mielellään poistuu Kuolleen meren
luota ja kiiruhtaa Jordan-virralle, joka välkkyy pohjoisen puolella ja
merkillistä kyllä, juoksee Kuolleeseen mereen. -- Kulku sinne kävi
pitkin avaraa tasankoa, jossa siellä täällä näkyy Kuolleen meren
läheisyyden merkkejä: kerroksittain suolaa ja keltaista tulikiveä.
Mitä likemmäksi Jordania pääsimme, sitä vaihtelevammaksi muuttui
kasvimaailma. Jäljelle oli jo jäämässä autius ja kuolema, joka yleensä
vallitsee Juudan erämaassa ja Kuolleen meren rannoilla. Kohta olimme
pääsevät Jordanin varsilla kasvavain puiden ja pensasten varjoon,
suojaan keskipäivän auringon polttavalta paahteelta, joka jo olikin
riistää meiltä aivan viimeisetkin voimat. Sieltä, joen virrasta olimme
saavat hyvää, virkistävää vettä juoda: siellä oli uinti ainiaan
muistettavassa joessa puhdistava ruumiimme Kuolleen meren öljystä! Ne
ajatukset, se ikävä pitivät meitä yllä, vaikka väsymys jo tulikin hyvin
tuntuvaksi. Vielä vähä ponnistusta, niin pianhan olimme perillä.
Ratsummekin näyttivät ymmärtäneen sydämmemme toivon; ne riensivät yhä
nopeammin. Nekin ikävöivät raikasvetiselle virralle, jonne kohta
saavuimme.
Kasvot ilosta loistavina laskeuduimme alas satulasta kohisevan virran
rannalle ja asetuimme muutamain puiden varjoon; pajuja, etelämaan
haapoja ja tamariskeja (mannapuita) siinä oli suojanamme. Se paikka
puineen ja runsaine kasvullisuuksineen oli oikea kosteikko erämaassa.
Kello oli vähän päälle 12:n, siispä päivä juuri kuumimmillaan. Heti
kiiruhdimme riisuutumaan, päästäksemme niin pian kuin mahdollista
veteen. Joen juoksu on hyvin virtava ja vuolas, vaikka sen leveys ei
olekaan suuri, ainoastaan noin 200 jalkaa. Vesi ei ole kirkasta, vaan
päin vastoin vähän sameaa ja kellertävää. Sillä vedellä on liu'entava
voima. Toisena rantana on jyrkkä kallioseinä, ja koko luonto näyttää
itäpuolella olevan jylhempi, kuin länsipuolella. Harvoin on uinti ollut
virkistävämpi, mutta harvoinpa se on ollutkaan niin perin tarpeellinen,
kuin juuri tällä kertaa. Ikävä oli nousta ollenkaan pois vedestä, kun
uinti polttavassa paahteessa tuntui niin sanomattoman suloiselta.
"Maantuomarilla" oli hyvä halu uida virran poikki, mutta jätti hän
kuitenkin tekemättä tuon koetuksen, joka on monelta uhkarohkealta
englantilaiselta riistänyt hengen.
Meidän uidessamme laitteli dragomaani suuren puun varjoon
yksinkertaisen atriamme: paraastaan kylmää lintupaistia ja kovaksi
keitettyjä munia, joka ruoka ainakin minusta maistui oikein hyvältä
taivasalla vihreässä ruohossa. Elävästi johtui siinä mieleeni Davidin
23:s psalmi, jossa sanotaan, että "Herra valmistaa pöydän, vie
virvoittavan veden tykö ja kaitsee (ruokkii) viheriäisessä niitussa."
Syötyä lepäsimme pari tuntia, ja hyvää olisi uni tehnytkin, mutta sitä
häiritsivät miljoonat kärpäset, joita oli kokoutunut ympärillemme
kiusaamaan meitä kaikin tavoin. Ystävä R. nyt vuorostaan oli
huonovointinen ja alakuloinen, ehkäpä kuumuudesta ja kovista
ponnistuksista; mutta virkistyi sentään illaksi.
Istuessamme tässä kuohuvan joen varrella tuuhean puun alla muistui
mieleeni ne suuret tapaukset, jotka pyhässä historiassa mainitaan tämän
joen yhteydessä. Mooseksen seuraajan Josuan johdolla menivät
israelilaiset sen yli omistamaan luvattua maata. Se ylimeno tapahtui
Jerikon kohdalla, jossa mekin juuri nyt olimme. Siitä on seuraava
kertomus Josuan kirjassa (3:14-17): "Koko kansa läksi majoistansa
menemään Jordanin ylitse, ja papit kantoivat liiton arkkia kansan
edellä, ja koska arkin kantajat tulivat Jordaniin ja pappein, arkin
kantajain, jalat kastuivat veden syrjään -- ja Jordan oli täynnä
partaaseen saakka kaiken elon-ajan, -- niin seisoi se vesi, joka
ylimmäiseltä puolen juoksee, koottuna yhdessä läjässä, sangen kaukana
Abamin kaupungin puolessa, joka on Zartanin tykönä; mutta se vesi, joka
juoksi alas korven mereen, nimittäin Suolaiseen mereen, väheni ja
juoksi pois; niin meni kansa ylitse Jerikota kohden. Ja papit, jotka
kantoivat Herran liiton arkkia, seisoivat kuivan päällä, asetetut
Jordan'in keskellä, ja koko Israel kävi kuivan päällä sen lävitse,
siihen asti, että kaikki kansa tuli Jordan'in ylitse." Sittemmin
mainitaan kaksikin tämän joen ylimenoa ihmeellisellä tavalla, nim.
profeettain _Elian_ ja _Elisan_ (2 Kun. 2:8, 14). Syrian kuninkaan
sodanpäämies _Naeman_ puhdistui spitaalistansa, kun peseytyi seitsemän
kertaa Jordan'in vedessä (2 Kun. 5:14), ja sinne pudonnut kirves nousi
prof. Elisan sanan mukaan veden päälle (2 Kun. 6:6). Joen rannoilla
oleskeli suuri parannussaarnaaja, Jesuksen edelläkävijä, _Johannes
Kastaja_ ja kastoi sen vedessä parannuksen kasteella niitä, jotka
tunnustivat syntinsä. Sen aalloissa Vapahtajakin kastettiin, kun hän
tuli Galileasta ja pyysi Johannesta kastamaan, jolloin Isä puhui
auenneesta taivaasta, ja Pyhä Henki tuli alas hänen päällensä kyyhkysen
muodossa (Mat. 3). Tämän viimemainitun tapauksen muistoa viettävät joka
vuosi tuhannet "pyhiinvaeltajat" siten, että määräpäivänä käyvät
turkkilaisten vartijain saattamana joella, juovat sen vettä, uivat
siinä ja palaavat Jerusalemiin. -- Moni matkustavainen ottaa mukaansa
Jordanin vettä ja kuljettaa sitä ilmanpitävästi suljetuissa
läkkiastioissa kotiinsa, käytettäväksi lasten kasteessa. Monessa
keisarillisessa ja kuninkaallisessa perheessä lapset tavallisesti
kastetaan Jordanin vedellä. Molemmat matkakumppanini ottivat myöskin
itselleen kumpikin pullollisen vettä, joka sitte Jerusalemissa
keitettiin ja pantiin läkkipulloihin otettavaksi kotiin muistoksi
Jordan'illa käynnistä.
Kun kuumin aika oli kulunut, alkoi dragomaani kiirehtiä lähtemään,
koska meillä vielä oli noin kahden tunnin matka seuraavaan yöpaikkaamme
_Jerikoon_. Tie kävi nyt suoraan länteen, poikki Jordanin lakeuden,
joka on lähes peninkulman levyinen ja 1,300 jalkaa alempana
merenpintaa, rajoina 1,000 tai 1,300 jalan korkuisia vuoria. Vielä oli
lämmin oikein rasittava. Alussa meillä oli vähä suojaa varjostavista
puista; mutta etäämpänä olimme aivan alttiina auringon säteille, jotka
melkein pystysuoraan paahtoivat meitä. Ei tuntunut edes pientäkään
tuulenhenkäystä virkistämässä, sillä sattumalta oli aivan tyyni. Tällä
lyhyelläkin matkalla, kun väsymys, kuumuus ja jano vaivasivat minua
sanomattomasti, opin joksikin osaksi paremmin ymmärtämään monenkin
raamatunsanan syvällistä merkitystä. Jesus sanoo: "Kuka ikänä juottaa
yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla ainoastaan, opetuslapsen
nimellä, totisesti sanon minä teille, ei hänen pidä palkata oleman"
(Mat. 10:42; Mark. 9:41). Kylmällä vesipikarilla ei ole kovinkaan
suurta arvoa, varsinkaan meidän pohjoismaalaisten mielestä, jotka emme
juuri tiedä mitään oikeasta kuumuudesta emmekä janosta; mutta etelän
hehkuvassa ilmassa, jossa kuumuus rasittaa niin, että suulaki kuivaa
ja kieli tarttuu siihen kiinni, on kylmä vesi arvaamattoman kallis
lahja. -- Herra luvatessaan profeettain Mikan ja Sakariaksen kantta
Israelille maallista onnea, puhuu näin: "Jokaisen pitää viinapuunsa ja
viikunapuunsa alla pelkäämättä asuman. Silloin, sanoo Herra Sebaot,
kukin kutsuu kumppaninsa viinapuunsa ja viikunapuunsa ala" (Mika 4:4;
Sak. 3:10). Viinapuun ja viikunapuun vilpoisessa varjossa oli Israel
omassa maassaan saava nauttia siunauksen hedelmiä, auringon paahtamatta
ja vaivaamatta heitä. -- Matkalla näimme siellä täällä syrjemmässä
luostareja, jotka muistuttivat, mitenkä näissäkin seuduissa tehdään
työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi.
Nykyinen _Jeriko_, köyhä, viheliäinen, likainen kylä, nimeltä _Erika_
eli _Riha_, ei ensi silmäyksellä näyttänyt viehättävältä eikä puoleensa
vetävältä. Ensinnä huomasimme muutamia viheliäistä, varvuista ja
savesta tehtyjä töllejä, joissa asuu beduiineja. Monta heitä tuli,
meidän lähestyessämme kylää, vastaan repaleisissa pukimissa, kantaen
ruukkua tai muuta tavaraa maan tavan mukaan päälaellansa. Köyhyys ja
kurjuus näyttivät heidän keskensä vallitsevan. Päästyämme lähemmäksi
näimme kylässä muutamia parempiakin rakennuksia, joista mainittakoon
kreikkalais-katoolinen luostarirakennus. Sen ympärillä on erittäin
ihana puutarha, jossa paitsi monenlaisia kukkia kasvaa myöskin muutamia
palmuja muistuttamassa _Palmukaupunki_-nimeä, joka Jerikolla muinoin
myöskin oli. Me saimme yösijan vanhanpuoliselta kristityltä vaimolta,
jolla täällä oli kaksi kaunista kartanoa, ympärillä puutarha, johon
satoja lintuja kokoutui illoin ja aamuin pitämään laulajaisia, joiden
vertaista en ollut koskaan ennen kuullut. Ympäröivässä luonnossa
vallitsi muutenkin kaikkialla elämä ja liike koko yön. Monenmoisesti
vaihdellen kaikui laulu tuossa rehevässä puutarhassa, jonka kukat
täyttivät huumaavalla tuoksullaan koko ilman. -- Hyvin kuuman päivän
jälkeen oli ilta ja yö verraten vilpoinen, kuten yleensä tavallista
noilla seuduin. Sellaisissa suurissa lämmön vaihdoksissa täytyy olla
hyvin varovainen puvussaan, jos tahtoo säilyä vilustumiselta ja
kuumeelta, johon hyvin helposti voi sairastua. -- Vaikka nyt olimmekin
perin uuvuksissa tavattoman pitkästä ratsastuksesta, joka oli kestänyt
vähintään yhdeksän tuntia, sekä omituisista uinneista ja kuumuudesta,
joka oli tavallista enemmän voivuttanut meitä, oli tämä ilta kuitenkin
suloisimpia hetkiä koko matkallamme. Syötyämme illallisen, jonka
dragomaani oli meille laittanut miellyttävään vierashuoneeseen,
istuimme siellä kauan viettämässä erään merkillisen päivän muistoa
ystävä R:n elämässä. Syödessä hän näet ilmoitti, että se oli hänen
syntymäpäivänsä, ja että oli tietysti vietettävä ilolla. Onnen malja
juotiin Jerikon viinillä, jota tilattiin pullo. Juhlapuheen piti
iloinen, leikillinen "maantuomari" monella eri kielellä, eikä siitä
suinkaan puuttunut ainetta. Olivathan koko ympäristö ja sen erikoiset
olot aivan sopivat saattamaan meitä kaikkia runollisimmalle mielelle.
Täytyi runollisen Suomen kielenkin kaikua seurassamme. Tietysti oli se
puhe minun pidettävä. Ilossa kului koko ilta; väsyksissämmekin oli
meidän vaikea erota ja käydä levolle kokoamaan voimia seuraavan päivän
ponnistuksiin. Iloisina ja kiitollisina Jumalalle, joka oli
armollisesti auttanut meitä voittamaan kaikki vaikeudet ja pitänyt
meitä terveinä, kävimme vuoteelle nukahtamaan muutamia tunteja.
Mutta en huoli jättää kertomatta niitä muistoja pyhästä historiasta,
jotka taas täällä kohoavat uskovaisen raamatunlukijan mieleen.
Jerikokin on sellainen paikka, johon likeisesti liittyy merkillisiä
tapauksia. Ne kuitenkin tarkoittavat sitä Jerikoa, joka jo ammoin on
rauennut raunioiksi, jotka ovat noin puolen tunnin matkan päässä siitä
kylästä, jossa yötä vietimme. Muinainen Jeriko oli ensimmäinen
kaupunki, kuin Israel Josuan johdolla voitti Kaanaanmaassa. Sen muurit
kukistuivat ihmeen kautta; koko kaupunki hävitettiin; ei mitään muuta
säästetty, kuin Rahab ja hänen huoneensa. Siitä, joka tahtoi jälleen
rakentaa tämän kaupungin, lausuttiin tämä kirous: "Kirottu olkoon se
mies Herran edessä, joka nousee ja rakentaa tämän Jerikon kaupungin!
Koska hän laskee siihen perustuksen, niin kadottakoon esikoisensa,
ja koska hän rakentaa sen portit, kadottakoon nuorimman poikansa!"
(Jos. 6:26.) Tämä kirous kohtasi monen sadan vuoden päästä Ahabin
aikana Hiel nimistä miestä, joka oli kotoisin _Beth-Elistä_ ja yritti
rakentamaan kaupunkia (1 Kun. 16:34.) sen lähelle näkyy kuitenkin jo
sitä ennen syntyneen uutisasutus (Tuom. 3:13), jolla oli sama nimi
Jeriko eli myöskin _Palmukaupunki_ luultavasti sen johdosta, että
siellä runsaasti kasvoi palmuja. Silläkin oli kukoistus-aikansa. Muun
muassa oli siellä profeettakoulu, jota johtivat suuret miehet Elia ja
Elisa (2 Kun. 2.) Kaupungin kaivon karvaan veden muutti prof. Elia
ihmeen kautta makeaksi. Tämä kaupunki oli sen kedon (nummen) laidassa,
jolla kaldealaisten sotajoukko tavoitti Jerusalemista pakenevan
kuningas Zedekian, hajoitti koko hänen sotajoukkonsa, otti hänet
itsensä vangiksi ja vei Babelin kuninkaan luo (2 Kun. 25:5, 6.)
Vankeuden jälkeen asettui siihen asujamia (Esra 3:34; Neh. 7:36),
ja Jerikon miehet "auttoivat Jerusalemin muurien rakennustyössä"
(Neh. 3:2.) Syrialainen Bakides linnoitti kaupungin (1 Matt. 9:50),
joka sittemmin näyttää joutuneen ryöstetyksi ja hävitetyksi. Sen
historia ulottuu kuitenkin Kristuksen aikaan asti ja vielä
myöhemmäksikin. Evankeelisessa historiassa mainitaan myöskin Jerikon
nimeä moniaita kertoja. Viimeisellä matkallansa Jerusalemiin paransi
Jesus sen lähellä kaksi sokeata (Mat. 20:30.) Siellä hän oli publikaani
Sakeuksen vieraana (Luuk. 19:1-10.) -- Roomalaisten vallan aikana oli
Jeriko erään toparkian pääkaupunkina ja Vespasianus kävi siellä vähän
ennen lähtöänsä pyhästä maasta (Josefus, Juut. Sota, III: 3, 5; IV: 8,
1. 9, 1; V: 2, 3). Kun Titus hävitti Jerusalemin (v. 70), tuli
Jerikokin hävitetyksi, mutta sittemmin rakennettiin se jälleen. Sen
jälkeen mainitaan Jerikoa hyvin harvoin, ja jo 7:nen vuosisadan lopulla
lienee se tullut viimeisen kerran hävitetyksi. Ristiretkien aikana
mainitaan sen läheisillä hedelmällisillä vainioilla kasvatetun
sokuriruokoja.
Keskiviikkona 23 p. Huhtik., joka oli retkemme kolmas ja viimeinen
päivä, heräsimme taas hyvin aikaisin. Niin kuin tähän asti ennen, oli
nytkin taivas kirkas ja päivä uhkasi tulla hyvin kuumaksi. Piti siis
saada kuuden tunnin matka Jerikosta Jerusalemiin kuljetuksi ennen
päivän kuuminta aikaa, joka on k:lo 12 ja 3 välillä. Sen tähden
läksimme liikkeelle jo k:lo 5 aamusella. Iloinen "maantuomari", joka
aina oli valmis laulelemaan ja laskemaan leikkiä, oli maannut huonosti
ja valitteli pahoinvointia. Tiellä kuitenkin selvisi, ett'ei tuo tauti
ollut vaarallista laatua, sillä hän vähitellen virkosi sen verran, että
saattoi silloin tällöin koettaa kilparatsastustakin meidän kanssamme,
milloin vain tien laatu sitä salli. Tämä tie muuten on kolkoimpia. Sitä
viittaa myöskin ihan selvään evankeelisen historian kertomus laupiaasta
samarialaisesta (Luuk. 10), joka aivan välttämättä johtuu mieleen,
ratsastaessa näitä autioita seutuja. Jesuksen aikoina oli matka
Jerusalemista Jerikoon hyvin vaarallinen, koska sillä helposti voi
joutua ryövärein käsiin. Niiden oli vallan mukava piileskellä noissa
pimeissä kammottavissa vuorenrotkoissa, joita on molemmin puolin tiestä
ja jotka eivät suinkaan miellytä matkustajaa. Vielä nykyäänkin
katsotaan tätä matkaa monin tavoin vaaralliseksi muukalaiselle;
rosvojen päällekarkaukset eivät ole mitään harvinaisia tapahtumia.
"Pyhiinvaeltajat", jotka juuri tätä tietä vaeltavat Jordanille,
kulkevatkin sen tähden suurissa joukoissa ja vartijain saattamina. Me
tapasimme matkallamme monta joukkoa venäläisiä pyhiinvaeltajia, jotka
laulaen palasivat Jordanilta, jossa olivat uineet, ja josta heillä
arvattavasti oli paljo pyhiä muistokaluja muassa. Kun minä tervehdin
heitä venäjäksi ja kysyin, miten he voivat, vastasivat he
tervehdykseeni iloisesti. Eräälle herralle, joka venäläisen papin
seurassa ratsasti aasilla, oli vähällä käydä hyvin huonosti, kun aasi
juuri syvän rotkon partaalla rajustui ja heitti herran pois seljästään.
Onnellisemmin se kuitenkin kävi, kuin ensin näytti, sillä hän sai vain
kovan täräyksen ja muutamia mitättömiä raamuja.
Neljä pitkää tuntia ratsastimme hiljakseen tätä autiota tietä, joka ei
voi herättää montakaan raamatullista muistoa matkustavaisen mieleen.
Ainoastaan yksi tässä mainittakoon, Krith'in oja, joka jäi oikealle
puolen meistä. Tämä oja on tuttu prof. Eliaan historiasta. Hänen,
mahtavan miehen, jolle Herra oli antanut tavattoman suuret lahjat,
täytyi oleskella tässä kolkossa seudussa ja elää sillä leivällä ja
lihalla, jota karneet aamuin illoin toivat hänelle, sekä puron vedellä
(1 Kun. 17). -- Päivä oli hyvin lämmin ja rasittava kuumuus saattoi
halajamaan lepoa ja virvoitusta. Sitä saimme nauttia n.s. _apostolein
kaivolla_, jossa suloista vilvastuttavaa limonaadia ja suojaa
avonaisessa majapaikassa oli tarjoaa matkamiehille. Lähteellä eli
kaivolla, jonka vesi juoksee kalliosta, lienee nimensä siitä, että
Jesuksen apostolien arvellaan hyvin luultavasti juoneen siitä jollakin
tai joillakuilla vaelluksillaan. Meidän istuessamme yksinkertaisessa
majapaikassa ja nauttiessamme silloista limonaadiamme kokoutui sinne
yhä useampia matkustavaisia, jotka olivat joko paluumatkalla Jerikosta
tai menossa sinne. Apostolein kaivo näytti olevan tavallinen
levähdyspaikka, johon kaikki mielellään pysähtyivät virkistymään.
Me emme saattaneet kauan levähtää, kun halusimme niin pian kuin
mahdollista päästä Jerusalemiin. Tien loppuosa, jonka muistettavat
paikat olen jo edellä maininnut, kävi Betanian (El-Azarijen),
Getsemanen, Öljymäen ohitse ja Kidronin ojan poikki ja oli hyvin
vaivaloinen. Voimat tuntuivat olevan ainakin minulta ihan lopussa.
Paahtava aurinko oli korkeimmillaan, kun ratsastimme sisään kaupungin
portista kiitollisina Jumalalle, joka oli auttanut meitä niin hyvin
päättämään ensimmäisen matkamme "pyhässä maassa." Minä olin niin
väsyksissä, että en oikein tiennyt, miten päästä alas satulasta. Täytyi
kuitenkin päästä. Minä irroitin oikean jalkani jalustimesta, nostin sen
hiljaa ratsuni lautasten ylitse, päästin sitte irti vasemmankin
jalkani, pidin molemmin käsin kiinni satulasta ja luistin niin
varovasti alas, kuin olisin ollut lasista. Koko ruumista pakotti ja
vihavoitti; olipa vähä kuumettakin. Ystävällinen majatalon isäntä
koetteli valtimotani ja sanoi rohkaisten: "Iltapäivän ja yhden yön lepo
parantaa Teidät kokonaan; ei mitään vaaraa." Niin kävikin. Seuraavana
aamuna olin ihan terve. Ikävä kyllä, meidän täytyi samana päivänä, kuin
palasimme tältä matkalta, erota iloisesta kunnon "maantuomaristamme",
joka läksi Egyptin ja Ateenan kautta paluumatkalle kotiin. Kahdesta
yksissäolon viikosta jäi hänestä meille katoomaton muisto. Monesti me
perästäkin päin hänestä puhelimme ja suurella kaipauksella muistelimme
häntä.