II.

Jerusalem ympäristöineen.

Edellä on matka kotoa Jerusalemiin ollut esitykseni aineena. Nyt koetan

tehdä niin tarkan kuvan kuin mahdollista tästä merkillisestä

kaupungista ja sen avarasta ympäristöstä. Se kuitenkin käy monin puolin

hyvin vaikeaksi, koska aine on niin rikas, että tuskin tietää, mistä

alkaa ja mihin lopettaa. Jerusalemhan on, kuten kaikille tietty, se

keskus, jota kohti kaikkein itämaille matkustavaisten ajatukset

paraastaan kääntyvät. Sehän on se paikka, johon Vapahtajamme Jesuksen

Kristuksen maallisen vaelluksen suurimmat ja tärkeimmät tapaukset

lähimmin liittyvät. Ja kukapa voisikaan täydellisesti kuvata niitä

tapauksia, kuka piirtää täydellistä kuvaa niistä ja siitä paikasta,

jossa ne ovat tapahtuneet. Matkakertomukselta ei sitä voida kohtuudella

vaatiakaan, koska matkustaja tavallisesti kertoo, mitä hän itse on omin

silmin nähnyt ja tarkkaavasti huomannut. Eikä kenenkään ole mahdollista

nähdä kaikkea, ei huomata kaikkea. Vaikeinta tähän paikkaan nähden on

se, että kukaan ei ihan varmaan tiedä, ovatko kaikki paikat, joita

näytellään matkustavaisille, oikeita eli niitä, joissa raamatulliset

suuret asiat Kerran tapahtuivat. Täytyy aina muistaa, että sitä

Jerusalemia, joka oli Jesuksen aikana, ei enää ole olemassa.

Kaupungille ja temppelille kävi niin, kuin Jesus oli ennustanut: "He

(viholliset) eivät jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikko

aikaa tuntenut" (Luuk. 19:44). Kauheasti kohtasi Jumalan rangaistus

tätä kaupunkia ja sen temppeliä Jumalan vanhurskauden todistukseksi

jälkimailmalle. Matkustavaisen täytyy siis aina pitää hyvästi

mielessään, että varmasti ei tiedetä, onko mitään muuta jäljellä, kuin

maa, jota Jesus kerran astui pyhillä jaloillaan, kun hän suurina

juhlina oleskeli tässä kaupungissa ja veriylkänä kävi raskasta ja

vaivaloista tietänsä ristille.

Vaikka kuvaukseni siis tuleekin hyvin vaillinaiseksi, niin kerron

kuitenkin kaikki, mitä näin ja mitä kokemuksia sain. Ja seuraan tässä

matkalla tekemiäni päiväkirjamuistiinpanoja.

Huhtikuun 19 päivän aamu koitti; auringon kirkas paiste ennusti ihanaa

päivää. Ei yhtään pilveä näkynyt sinisellä, ihanalla, läpikuultavalla

taivaalla. Raitista aamu-ilmaa tulvi avatusta ikkunasta sisään

virkistämään sydäntä ja mieltä. Yö oli ollut rauhallinen ja lepo

suloinen. Matkasta väsyneet voimat olivat palanneet. Kello oli vasta 6,

kun nousimme vuoteiltamme. Itämailla noustaan, näet, tavallisesti hyvin

aikaisin; sillä muuten tuskin ehdittäisiin tehdä tehtäviä, koska

kuumuus päivällä on niin rasittava, että silloin oikeastaan ei käy

tekeminen mitään. Omituiselta tuntui herääminen ensi kertaa tässä

kaupungissa, jonne niin monesti ennen olin ajatuksissani siirtynyt ja

josta olin niin paljon lukenut ja saarnannut. Olivathan siellä

tapahtuneet asiat niin usein olleet ajatusteni esineinä. Sydämmessäni

heränneet kysymykset olivat nyt kerrankin saavat vastauksensa. Missä on

se ja se paikka: missä Golgata, missä Getsemane, missä Öljymäki, missä

-- -- -- missä -- -- --? Minkä näköiset ne paikat ovat? Ovatko ne

ollenkaan niitten kuvien kaltaiset, jotka niistä oli mielessäni

muodostunut? Tällaiset kysymykset heti herätessäni valtasivat mieleni

kokonaan.

Meidän suuri, kaksi-ikkunainen makuuhuoneemme, jossa, kuten majatalon

hoitaja kertoi, Saksan keisarivainaja Fredrik I oli perintöruhtinaana

Jerusalemissa ollessaan asunut, oli niin sovelias, että, kun noustuaan

vuoteelta katsoi ulos ikkunasta, oli edessä temppelipaikka, Öljymäki ja

sen juurella Getsemane Kidronin laakson tuolla puolen. Katsellessani

näitä paikkoja aamu-auringon kirkkaassa valossa luulin niiden olevan

ihan lähellä, muutaman sadan askeleen päässä. Ilman kirkkauden ja

läpinäkyväisyyden tähden näyttävät matkat niin lyhyiltä; yksin

etäisetkin, monen peninkulman päässä olevat paikat ovat ikään kuin ihan

lähellä.

Aamiaisen jälkeen, joka syötiin k:lo 7:n ajoissa, läksimme katselemaan

kaupunkia ja kansan elämää. Emme olleet vielä tehneet mitään

varsinaista "ohjelmaa" siksi päiväksi, vaan tahdoimme ainoastaan

yleensä vähän tutustua kaupunkiin. Sen tähden astuskelimme katuja edes

takaisin. Sillä kävelyllä heti selvisi, että tässä kaupungissa ei

mikään pyhyys vallinnut, vaikka sitä ammoisina aikoina onkin sanottu

"pyhäksi kaupungiksi." Sen pyhyys on jo aikaa sitte kadonnut; sen alaa

sotkevat pakanain jalat; sen päällä lepää Jumalan vihan tuomio raskaana

ja hirmuisena. Tavallinen itämainen kansan-elämä, johon jo matkalla

olimme tottuneet, vallitsi kaikkialla: ihmisiä omituisissa,

tavallisesti hyvin kuluneissa puvuissa, usein ihan repaleissa, joskus

puolialastominakin, jotka puhuivat meidän korvillemme varsin

merkillistä kieltä (Arabian kieltä, jossa on paljo karkeita

kurkkuääniä), kirkuivat, pauhasivat ja sysivät toisiaan, sekä suuri

joukko kerjäläisiä, jotka, nähtyään jonkun parempipukuisen, jo etäältä

huusivat korviin-koskevalla äänellä "chavadja, chavadja", joka

merkitsee: herra, herra, eli "seigneur, seigneur", "bachschisch,

bachschisch" (= lahjaa, juomarahaa). Useimmiten ovat ne niin

tunkeilevia, että on mahdoton päästä heistä eroon antamatta ropoa,

vaikka koettaisikin kiiruhtaa astuntaansa. Jos ei muu auta,

heittäytyvät he maahan astujan eteen, näyttävät typistyneitä jäseniään

j.n.e. Kerjääminen näyttää kukoistavan tässä kaupungissa suuremmassa

määrässä, kuin missään muualla, ehkäpä enimmin siitä syystä, että

saanti usein on varsin hyvä, koska siellä aina on paljo muukalaisia

mihin vuodenaikaan hyvänsä, mutta varsinkin suurien juhlien aikoina.

Muuten on katujen molemmin puolin kaikenlaisia myymälöitä, avonaisia

vajoja, joissa on kaupan sekä itä- että länsimaiden tavaroita,

työpajoja, joissa käsityöläiset kaikkein näkyvissä tekevät

tavaroitansa, ruokapaikkoja ja kahviloita, joihin voi pysähtyä

katselemaan, miten ruuan ja juoman laittaminen tapahtuu. Sitä paitsi

makaa siellä täällä auringon paahteessa koiria, joista enimmillä ei ole

isäntää ollenkaan; kameeleja, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia

kävelee joukottain. Elämä kaduilla on siis niin kirjava, kuin suinkin

mahdollista. Kadut ovat likaiset ja kapeat sekä monin paikoin kivitetyt

oikeiksi rappusiksi. Sitä paitsi on niissä monin paikoin päällä

holvikatto pitkät matkat: ihmiset ovat rakennelleet asuntojansa katujen

päälle joko tilan puutteesta tai muusta syystä. Rakennukset ovat

vanhoja, ulkonäöltä huononpäiväisiä, tehtyjä jonkinlaisista auringon

paisteessa kuivatuista tiileistä ja savesta. Useimmissa on itämaiseen

tapaan tasakatto, jolla voi nauttia lepoa. Siellä täällä näkyy myöskin

pieniä parvekkeita. Kaupungin sisäosa näyttää hyvin ahtaalta ja

ummehtuneelta. Ympärillä on 12 metriä (40 jalkaa) korkea muuri ja siinä

34 tornia. Muurissa on oikeastaan 7 porttia, joista kuitenkin nykyään

ainoastaan 5 on auki: _Jaffan portti, Damaskoksen, Stefan'in, Sion'in

ja Miftportti_. Niissä seisoo yöt päivät joku tai joitakuita unisia

turkkilaisia sotamiehiä vartioimassa, en tiedä mitä. Kuudetta porttia

oltiin juuri avaamassa, mutta siitä ei vielä ollut pääsyä.

Kävellessämme kaupungilla saimme selville, että se ei tee mitään

miellyttävää vaikutusta rakennustapansa, katujensa, eikä kansansakaan

puolesta, joka liikkuu edestakaisin näillä kaduilla sekasotkussa, jossa

tottumattoman muukalaisen on vaikea selvitä tai päästä eteen päin. Sen

tähden tuntee sisällistä ahdistusta ja mielellään palaa pois kävelyltä,

ikävöiden päästä näkemään niitä historiallisia muistoja, joita tässä

kaupungissa on.

Katseltuamme muutamia tunteja kaupunkia ja kansan elämää päätimme mennä

Saksan konsulin luo pyytämään häneltä pääsylapaa "_Omar'in moskeaan_."

Ilman konsulin lupaa ei, näet, kukaan kristitty saa astua tähän

muhammettilaisten pyhään paikkaan, eikä oli hyvä suojeluksetta mennä

sinne, koska siellä voi joutua hengen vaataan. Tästä pantakoon tähän

muutamia huomautuksia Jerusalemissa asuvan historioitsijan ja

rakennusneuvoksen K. Schickin toimittamasta kirjasta, jotka on

muistettava käydessä tässä temppelissä, joka arvoltaan lienee toinen

järjestyksessä lähinnä Mekan _Kaba_-temppeliä, jota koko

muhammettilainen maailma tunnustaa ensimmäiseksi. Herra Schick sanoo:

"Aikaisemmin, kun juutalaisten temppeli vielä oli tässä paikassa, ei

kellään muilla, kuin juutalaisilla ollut oikeutta käydä sen sisällä.

Kun sittemmin, sen jälkeen, kun roomalaiset valloittivat Jerusalemin,

pakanallinen jumalanpalvelus pantiin toimeen siinä paikassa, oli

juutalaisilla vielä silloin tällöin lupa lähestyä paikkaa, ja samoin

oli silloinkin, kuin kristityt siellä vallitsivat. Mutta siitä asti, kun

muhammettilaiset Saladin'in jälkeen hallitsevat temppeliä, on muiden

uskokuntalaisten melkein mahdoton sinne päästä, ja mahdollinen on pääsy

ainoastaan erityisestä suosituksesta. Valepuvussa ovat muutamat

päässeet sinne, mutta ei se kuitenkaan ole aina onnistunut oikein

hyvin. Vuonna 1506 meni eräs maroniitti temppeliin saraseenilaisen

puvussa, mutta hänen petoksensa huomattiin ja hänen täytyi kääntyä

islamin uskoon. Vuonna 1539 meni kreikkalainen piispa, erääseen hyvään

ystävään ja tuttuun luottaen, turkkilaisten saattamana sisään, mutta

uskottomat turkkilaiset pettivät hänet ja vaativat häntä kääntymään

islamin uskoon, ja, kun hän ei tahtonut luopua omasta uskostaan,

surmattiin hänet. On muitakin samankaltaisia tapauksia. Vuonna 1822 sai

englantilainen Vaudeville sulttaanilta luvan mennä yksinään _Haram'iin_

(moskean turkkilainen nimi) ja hän on kertonut siitä arvokkaita

tietoja. Eräälle ameriikkalaiselle se sitä vastoin ei onnistunut.

Hänkin oli saanut valtiollisten ansioittensa tähden sulttaanilta

'firman'in', (lupakirjan); mutta kun hän sitä näytti Jerusalemissa,

sanoi 'mufti': 'teillä on valta ja vapaus sulttaanin käskystä mennä

temppeliin, jos tahdotte, mutta poistulosta ei 'firmanissa' sanota

mitään. Sen tähden on minun neuvoni: jääkää sinne koko ijäksenne tahi

älkää ollenkaan menkö sisälle.' Ameriikkalainen katsoi viimemainittua

ehtoa edullisemmaksi ja samoin sittemmin Ragusan herttua, kuningas

Ludvig XIII:nen lähettiläs, jättäen saamansa lupakirjan käyttämättä.

Vuonna 1827 meni eräs englantilainen kolme kertaa sisään valepuvussa;

mutta kolmannella kerralla tuli petos ilmi ja hänet lyötiin

puolikuoliaaksi. Vartia pelasti hänet kuolemasta ja 3,000 piasterin

lunnaasta pääsi hän hengissä ulos. Vuonna 1845 joutui englantilainen

lääkäri Macgowen, kun häntä vietiin sairaan luo, astumaan muutamia

askeleita temppelin alalle ja sai siitä selkäänsä; ja ahdistaja sai

teostaan rangaistuksen sijasta sulttaanilta palkinnon. Krimin sodan

jälkeen on asia kuitenkin muuttunut ja vapaus tässä kohden on nyt

paljon suurempi. Muutamia vuosia sitte saatiin käydä moskeassa 20

frankin tai 1 Englannin punnan pääsymaksusta; mutta nyt ei tarvitse

enää maksaa enempää, kuin 2 frankkia, jotka annetaan poislähteissä

vartioivalla 'medjidille'."

Konsuli lupasi samana päivänä k:lo 2 lähettää meille "chavassinsa"

(oppaan) ja yhden sotamiehen saattamaan meitä moskeaan. Koska meillä

vielä oli kylliksi aikaa, päätimme tällä välin käydä "_syrialaisessa

orpohuoneessa_" eli lasten-kasvatuslaitoksessa, joka on noin puolen

tunnin matkan päässä kaupungista. Tämä laitos on tuttu myöskin meillä

Suomessa ja moni on täältäkin vapaaehtoisesti antanut roponsa sen työn

kannatukseksi. Muutamia vuosia sitte kävi ruotsalainen pappi Hagberg,

joka oli Ruotsissa tämän laitoksen asiamiehenä, Suomessa selittämässä

esitelmillä kirkoissa ja muissa paikoin yleisölle laitoksen ja sen työn

tarkoitusta. Hänen kuoltuaan on pastori H. Wegelius ollut laitoksen

asiamiehenä Suomessa. Tällä laitoksella on paljo ystäviä useimmissa

Euroopan maissa, ja se ansaitseekin kaikkea kannatusta sekä hyvän

tarkoituksensa että erinomaisen johdon tähden, joka tulee ilmi

kaikkialla. Sen tähden mekin ohjasimme kävelymme sinne, sillä tuntui

kuin olisimme lähteneet tervehtimään tuttuja, jotka työskentelevät

saman asian hyväksi kuin mekin. Sitä paitsi toinenkin syy saattoi meitä

niin pian kuin mahdollista käymään siellä. Eräs laitoksen ja sen työn

ystävä Suomessa, joka tahtoi pysyä tuntemattomana, oli ystävä R:n myötä

lähettänyt suurenlaisen rahalahjan omin käsin sinne vietäväksi.

Schneller ukko, laitoksen 70 vuoden ikäinen johtaja, toivotti meitä

sydämmellisesti tervetulleiksi etäisestä pohjolasta. Hän on nyt

vanhuutensa tähden antanut osan työstään pojallensa, joka

"inspehtoorin" nimellä hoitaa ulkotoimia ja antaa kasvateille opetusta

muutamissa aineissa. Me emme nyt kuitenkaan aikoneet tällä kertaa ottaa

tarkempaa selkoa itse laitoksesta, johon meillä ei ollut kylliksi

aikaakaan. Sen tähden erosimme sydämmellisen ystävällisistä isännistä

ja lupasimme palata toiste tarkemmin tutustumaan laitokseen, jonka

ulkonainen puhtaus ja järjestys olivat tehneet meihin hyvän

vaikutuksen. Tuonnempana vielä kerran käännän lukijaini huomiota tähän

laitokseen, esittäen siitä minkä mitäkin, joka toivottavasti miellyttää

ja herättää hyväntahtoisuutta tätä laitosta kohtaan. -- Me palasimme

kaupunkiin, jossa Johanniittein vierasmajan ystävällisellä isännällä

oli meille päivällinen valmiina.

Kellon lyötyä kaksi ja meidän vielä istuessamme pöydässä ilmestyi

ovelle mies hyvin kirjavassa ja perin omituisessa puvussa, sapeli

vyöllä ja monta koristusta rinnassa; hyvin huonolla Saksan kielellä

selitti hän olevansa pyydetty "chavassi." Sotamies, samoin aseissa,

seisoi ulkona meitä odotellen. Viisimiehinen seura siis läksi astumaan

"temppelivuorta", Morian kukkulaa kohden. Kulkumme kävi suureksi osaksi

pitkin "_Via dolorosaa_" (tuskien tietä), kuten erään kadun nimi on,

jota Jesuksen sanotaan astuneen _Pontius Pilatuksen_ palatsista

Golgatalle, kun hänet oli tuomittu ristiin naulittavaksi. Tämä katu on

epäilemättä kaupungin merkillisimpiä paikkoja. Monta eri nimeä, joita

on mustalla värillä piirretty kadun varsille rakennusten seiniin,

ilmoittaa eri kohtia tästä Jesuksen käynnistä kuolemaan. Onko tämä tie

oikea ja onko tarinassa yhtäkään totta, on mahdoton varmaan saada

selville niin monen vuosisadan päästä. Ainoastaan se voidaan

varmuudella olettaa, että jostakin sen kadun paikoilta Jesus on

kulkenut sitä tuskaista matkaansa. Jo nimikin herättää omituisia

tunteita kristityn sydämmessä. Ensimmäisen pitkänperjantain aamun

tapaukset tulevat ajatuksissa eläviksi, nuo ijäisesti joka ihmiselle

tärkeät tapaukset. Oli ihan kuin silmäin edessä kokoontuneena se

raivoisa, verenhimoinen ihmisjoukko, joka kiihkeästi tahtoi saada

lempeän ja hiljaisen Vapahtajan surmatuksi, hänen, joka teuraaksi

vietävän karitsan tavalla ääneti kantoi ristiänsä, jonka alla hän

kuitenkin väsymyksestä vaipui maahan. Hengen silmillä näkee vaimot,

jotka luonnollisesta säälistä häntä kohtaan vuodattivat kyyneleitä;

niin tuntuupa, kuin kuulisi hänen sanovan heille ja kaikille lempeällä,

läpitunkevalla äänellään viimeisen varoituksen ja tuomion sanat:

"Jerusalemin tyttäret, älkäät minua itkekö, vaan itkekäät itse teitänne

ja teidän lapsianne. Sillä katso päivät tulevat, joina he sanovat:

autuaat ovat ne hedelmättömät ja ne kohdut, jotka eivät synnyttäneet,

ja ne nisät, jotka eivät imettäneet. Silloin he rupeavat sanomaan

vuorille: langetkaat meidän päällemme! ja kukkuloille: peittäkäät

meitä! sillä jos he nämät tekevät tuoreessa puussa, mitä sitte kuivassa

tapahtuu?" Tämä tapaus oli ainakin minun silmäini edessä ihan elävänä,

hiljaa kävellessämme keskipäivän auringon paahtavassa helteessä

muinaista "temppelin paikkaa" kohti.

Astuttuamme muutamia minuutteja käännyimme oikealle ja saavuimme siten

määräpaikkaan. Siinä meillä siis oli edessämme _Morian vuori_, se

vuori, johon niin monta muistoa omaisuuden kansan elämästä liittyy.

Siellähän oli _Salomonin_ rakentama temppeli, "Herran kunnian maja",

kerran seisonut; siellähän oli vanhan Jerusalemin hengellinen keskus,

temppeli, juhlallisena ja majesteetillisena ylennyt kohti taivasta.

koko vanhan liiton laki ja ennustus olivat kerran hämärässä

muinaisuudessa keskistyneet tähän, Herran sanan ja neuvon mukaan

rakennettuun temppeliin. Vaikka tiedemiehillä ja tutkijoilla onkin

ollut eriäviä ajatuksia monesta muusta tärkeästä paikasta, niin tästä

paikasta ovat kuitenkin mielipiteet olleet jotenkin yhteen käyvät. Sen

tähden on kyllä hyvä syy olettaa, että Israelin temppeli kerran seisoi

juuri siinä paikassa, jossa Omarin moskea nyt on. -- Me nousimme

hitaasti tämän eittämättä kaikin puolin juhlallisen paikan rappusia

ylös. Piha on avara, kauneilla, sileillä kivillä laskettu,

nelikulmainen, suorakulmion muotoinen ala. Jo itse paikkakin vaikuttaa

tulijaan mahtavasti. Näköala on laaja joka taholle, mutta varsinkin

Kidronin laakson tuonpuoliselle Öljymäelle eli siis itäänpäin.

Hämmästyksissäni ja ihmetyksissäni katselin ympärilleni juhlallisen

tunteen vallassa kokonaan. Monta lausetta tästä paikasta, jotka olen

lukenut pyhästä raamatusta, johtui mieleen sinä hetkenä, kuin seisoin

Morian vuorella. Minä ajattelin itsekseni: "merkillisen paikan oli

Herra valinnut 'kunniansa asunnoksi' vanhan liiton aikana;

tuskinpa olisi mikään muu paikka niin hyvin soveltunut siihen

tarkoitukseen." Tässähän temppeli seisoi niin vapaana, juhlallisena ja

majesteetillisena kaikkein nähtävänä ja ihaeltavana. Eipä ollutkaan

ihme, että Israelin kansan jäsenet niin suuresti rakastivat ja

ihailivat tätä paikkaa ja ikävöivät nähdä sitä ja temppelissä ottaa

osaa jumalanpalvelukseen, jonka juhlallisuudesta nyt ei enää

voida saada mitään oikeaa käsitystä. Varsinkin on psalmien

veisaaja-kuningas monin sanoin ylistänyt sekä paikkaa ja temppeliä että

jumalanpalvelusta. Niinpä esimerkiksi: "Herra, minä rakastan sinun

huonees asuinsijaa ja sitä sijaa, jossa sinun kunnias asuu" (Ps. 26:8.),

"Suuri on Herra ja sangen kiitettävä meidän Jumalamme kaupungissa, hänen

pyhällä vuorellansa. Jumala, me odotamme sinun hyvyyttäs sinun

temppelissäs" (Ps. 48:2, 10.) Kuin Israelin lapsi oli kaukana poissa

maastansa, kaupungin ja temppelin läheltä, niin hän sanomattomasti

ikävöitsi kerran taas päästä sinne. Tämän ikävänkin on psalmien veisaaja

pukenut sanoiksi: "Koska minä näitä muistelen, niin minä vuodatan ulos

minun sydämmeni itsessäni; sillä minä menisin mielelläni joukon kanssa

ja vaeltaisin heidän kanssansa Jumalan huoneeseen, ihastuksella ja

kiitoksella sen joukon seassa, jotka juhlaa pitävät. Lähetä valkeutes ja

totuutes minua saattamaan ja tuomaan sinun pyhän vuores tykö ja sinun

asumises tykö. Ja minä kävisin sisälle Jumalan alttarin tykö, sen

Jumalan tykö, joka minun iloni ja riemuni on, ja kiittäisin sinua

kanteleilla, Jumala, minun Jumalani" (Ps. 42:5; 43:3, 4.) Temppeli ja

temppelivuori oli israelilaisen kunnia ja kerskaus. Sen tähden psalmien

veisaaja paneekin hänen suuhunsa nämä sanat: "Sionin vuori on kauniilla

paikalla, koko maan ilo, pohjan puolella suuren kuninkaan kaupunki.

Menkäät Sionin ympäri ja piirittäkäät häntä, lukekaat hänen torninsa.

Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te sitä

juttelisitte tulevaisille sukukunnille" (Ps. 48:3, 13, 14.) Temppeliä ja

Jerusalemia ei israelilainen voinut koskaan unhottaa, ei edes

pahimpinakaan ahdistuksen ja vastoinkäymisen aikoina. "Jos minä unohdan

sinut, Jerusalem, niin olkoon minun oikea käteni unohdettu. Tarttukoon

minun kieleni suuni lakeen, ell'en minä sinua muista, ell'en minä tee

Jerusalemia minun ylimmäiseksi ilokseni" (Ps. 137:5, 6.) Niin veisasi

israelilainen Babelin vankeudessakin ja ikävöitsi aikaa, jolloin saisi

luvan palata Jerusalemiin.

Ennen menoamme moskeaan, joka on tämän juhlallisen paikan toisessa

päässä, seisoimme muutaman minuutin n.s. "kultaisen portin" luona,

josta on paras näköala Öljymäelle päin, Josafatin laakson tuolle

puolen, jossa Kidronin oja juoksee. Tästä alas laaksoon on muuri

huimaavan korkea ja jyrkkä. Laakson syvyys on laskettu 150 jalaksi.

Mahdollisesti kyllä evankelistan kertomus Jesuksen kiusauksesta

tarkoittaa juuri tätä paikkaa, koskapa sanotaan perkeleen vieneen hänet

pyhään kaupunkiin temppelin harjalle ja kehottaneen häntä uhkarohkeasti

heittäytymään siitä alas (Mat. 4:5, 6.) Muurin ulkopuolella juuri tällä

kohdalla on laakson rinteessä suuri muhammettilaisten hautausmaa, jossa

hyvin suuri joukko hautakiviä muistuttaa, että se paikka on

muhammettilaisillekin rakas. He tahtovat tulla sinne haudatuksi, tämän

laakson rinteeseen, muurin viereen, jonka päällä suuri temppeli on.

Muhammettilaisten kesken on tästä paikasta ja sen suuresta

merkityksestä tarina, että juuri siellä on viimeinen tuomio tapahtuva.

Minulle kerrottiin tämä tarina siten, että, kun viimeinen päivä tulee,

silloin Kristus istuu tuomioistuimellansa Öljymäellä ja Muhammed

moskean puolella laaksosta. Heidän välillään on silta, kapea kuin

hiuskarva, ja sitä myöten täytyy kaikkein ihmisten astua. Niillä, jotka

ovat olleet hyvät s.o. uskolliset Allah'in (jumalan) palvelijat, ja

täyttäneet kaikki käskyt ja määräykset on suojelus-enkelinsä, jotka

varjelevat heitä putoamasta kapealta sillalta, niin että he

onnellisesti pääsevät sitä myöten ylös paratiisiin. Mutta pahoilla ei

ole suojelus-enkelejä, jonka tähden heidän auttamattomasti täytyy

pudota syvyyteen.

Mutta paikka ei ole rakas ainoastaan mnhammettilaisille, vaan myöskin

juutalaisille vielä tänäkin päivänä. Sitä todistaa laakson toisella

puolella vastapäätä, Öljymäen juurella oleva juutalaisten hautausmaa,

jossa myöskin näkyy hautapatsas toisensa vieressä. Juutalaisetkin

tahtovat saada viimeisen leposijansa niin lähelle kuin mahdollista

pyhää kaupunkia Jerusalemia. Kerrotaan monen varakkaan juutalaisen jo

eläessänsä ostavan sieltä itselleen hautapaikan ja antavan omaisilleen

määräyksen itsensä sinne hautaamisesta. Juudan kansa odottaa myöskin

tuomion tapahtuvan juuri tässä laaksossa. Se heidän odotuksensa

luultavasti perustuu muun muassa seuraavaan ennustukseen pyhässä

raamatussa: "Sillä katso, niinä päivinä ja sillä ajalla, koska minä

Juudan ja Jerusalemin vankeuden palautan, tahdon minä koota kaikki

pakanat ja viedä heitä alas Josafatin laaksoon ja tahdon siellä heidän

kanssansa riidellä minun kansani ja minun perimiseni Israelin tähden,

jonka he pakanain sekaan hajoittivat" (Joel. 3:1, 2.) Laaksossa muuten

nykyään kasvaa tiheä öljypuumetsä, hyvin virkistävä matkustavaiselle,

joka etäämpänä näkee ainoastaan paljaita, ruohottomia, kivisiä

hiekkavuoria ja mäkiä.

Temppelin paikka on siis jälellä, mutta temppeli, Israelin temppeli, on

poissa. Sille kävi niin kuin Jesus oli ennustanut, että siihen ei

jäänyt kiveä kiven päälle, koska Jerusalemin asujamet eivät

etsikko-aikaansa tunteneet, vaan paatuivat sydämmissänsä yhä enemmin,

kunnes synnin mitta tuli täydeksi. Silloin alkoivat Jumalan vanhurskaan

tuomion seuraukset näkyä. Ei edes ihana temppelikään säilynyt, koska

siinäkin pidettiin jumalatonta menoa. Jo profeetta Hesekiel aikanaan

kirjoittaa, mitä kauhistusta harjoitettiin ihan tämän Jumalan temppelin

vieressä ja mitä epäjumalanpalvelusta yksin "Israelin huoneen

vanhimmatkin" pitivät salassa, sanoen: "Ei Herra näe meitä, Herra on

maan hyljännyt." (Jes. 8:12.) Epäjumalanpalvelus ja kauhistus kasvoivat

sitte lakkaamatta eri muodoissa. Ja vaikka Herra tuon tuostakin lähetti

rangaistuksia, paatui kansa kuitenkin ja poikkesi pois Herran teiltä.

Jesus aikanansa lausui temppelistä nämä muistettavat sanat, jotka

ilmoittavat, minkälainen elämä siinä vallitsi: "Kirjoitettu on: minun

huoneeni pitää rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette sen tehneet

ryöväritten luolaksi" (Mat. 21:13.) Jumalattomuuden hirvein hedelmä oli

kuitenkin "vanhurskaan", "kunnian Herran" ristiinnaulitseminen. Tästä

julmasta rikoksesta ja monesta muusta törkeästä synnistä täytyi tulla

rangaistus, eikä se kauan viipynytkään. Joitakuita vuosikymmeniä

ainoastaan ehti kulua siitä, kun "Pyhän" veri tuli tämän kansan ja sen

lasten päälle, niin kaupunki ja temppeli jo hävitettiin. Silloin hätä

ja kauhu olivat niin suuret, että historioitsija ei tiedä kertoa mitään

sen vertaista. Temppeli hävitettiin tulella, jonka roomalainen sotamies

siihen heitti. Historioitsija Josefus, joka itse näki tämän hävityksen,

on siitä kirjoittanut seuraavat sanat: "Kun tulipatsas nousi taivasta

kohti, näytti kuin olisi koko vuori, koko kaupunki perustuksia myöden

palanut, ja kuitenkin oli tulen hävitys vähäinen verivirtoihin nähden.

Tätä katsellessaan moni, joilta nälkä oli suun sulkenut, avasi sen

valittamaan. Valituksiin, joita kuului temppelistä, vastasi valitus

kaikuna kaupungista; niiden välillä kajahteli legioonain julma

sotahuuto, niin että Perean vuoret kammottavasti kumahtelivat.

Hiljaisempina hetkinä kuului liekkien räiskettä ja kuolevaisten

tuskaisia huokauksia ja viimeisiä hengenvetoja, jotka äänet sitte taas

hämmentyivät uusiin valituksen purkauksiin. Nyt ei enää ketään

säästetty. Vanhukset ja lapset, miehet ja naiset, papit ja kansa, armoa

pyytävät ja vastarintaa tekevät, kaikki surmattiin. Tuhansia kuoli

liekkeihin" ("Juut. Sota" VI, 4, 5.) Tuomio alkoi Jumalan huoneessa

varoittavaksi muistutukseksi kaikille ajoille, että Herra on vanhurskas

eikä anna itseään pilkata.

Seisoessamme tässä temppelin edustalla, jossa historioitsijan sanain

mukaan kerran tulvi niin hirveitä verivirtoja ja onnettomain

valitushuutoja kaikui, täytyi minun tunnustaa, että kylmä väristys kävi

läpi koko ruumiini. Pitempään ajatteluun ei kuitenkaan ollut aikaa,

sillä "chavassi" ja sotamies jo malttamattomina odottivat meitä

muhammettilaiseen moskeaan, jonka oven edessä me jo melkein olimmekin.

Niin kauan me kuitenkin vielä viivyimme, että pikimmiten ehdimme

katsahtaa tämän temppelin ulkomuotoa. Näöltään se ei suinkaan ole vanhan

liiton temppelin muotoinen, sen, joka on kuvattuna vanhan testamentin

pyhissä kirjoissa ja josta näimme mallin rakennusneuvos K. Schickin

luona. Ei, päin vastoin on rakennusmuoto byzantiinilais-kristillinen,

jollaista jo olin nähnyt Konstantinopolissa, varsinkin Hagia Sofian

moskeassa. Keskikupu, muodoltaan kuin alassuin käännetty pata ja

väriltään pikimusta, on suuri ja majesteetillinen; seinät ovat hyvästi

hakatuista kivistä. Luullaan, että Abd el Melik on rakentanut tämän

moskean noin vuonna 688, eikä suinkaan Omar, vaikka sillä on hänen

nimensä. Ja nyt astumme sisään. Oven eli sisäänkäytävän vieressä, joka

on suurenmoinen, seisoo vartioita, kädessä päällyskenkiä tai tohveleja,

jotka meidän täytyy vetää jalkaamme, ett'emme saastuttaisi temppeliä.

[Muhammettilaiset itse tavallisesti käyttävät päällyskenkiä, jotka he

riisuvat moskeaan mennessään; taikka menevät he sinne myöskin paljain

jaloin. Tavallisesti on vartijoilla koko joukko laadultaan hyvinkin

huonoja kenkiä, joita he juomarahasta antavat muukalaisten

käytettäviksi. Ne sidotaan nauhoilla jalkoihin.] Sisään astuessa kiintyy

heti huomioon salaperäinen puolihämärä, joka tietysti viehättää enempiä

ihmisiä. Seinissä on kaikkialla mosaikkiteoksia, marmoria, kultaa j.n.e.

Kalleudet häikäsevät silmää kaikkialla. Keskellä temppeliä on

pylväs-aitaus aika suuren, epätasaisen kallion ympärillä, joka

tavallisesti on verhottuna vihreällä esiripulla, että syrjäiset eivät

saa nähdä eikä koskea sitä. Esirippu oli nyt poissa, en tiedä, mistä

syystä. Muutamat luulevat kalliota juuri siksi paikaksi, jossa Israeli

muinainen uhrialttari oli. Onko siinä luulossa mitään perää lienee nyt

enää vaikea saada todistetuksi. Pyhässä raamatussa kuitenkaan ei mainita

mitään kalliota temppelin sisällä. Mutta merkillistä kuitenkin on

kaikissa tapauksissa, miten se kallio on tullut juuri siihen paikkaan,

jossa täytyy olettaa temppelin kerran olleen. Että kallio on

muhammettilaisista kallis ja suuressa arvossa, minun tuskin tarvitsee

huomauttaakaan. Hiljaa astuskelimme täällä ympäri hienoja, kalliita

mattoja myöten, joilla koko lattia on peitetty. "Chavassimme", hyvin

puhelias mies, keskeytti usein ajatuksiamme huudahtamalla kovalla

äänellä saksaksi: "vanha kivi" tai "mosaikki." Eipä hän juuri

osannutkaan paljon enempää saksaa, vaikka koetti paraan kykynsä mukaan

käyttää hyväkseen pientä sanavarastoansa. Hän oli puhuvinaan saksaa,

mutta sanat olivat luultavasti arabialaisia, joihin hän vain pani

saksalaiset päätteet. Hullunkurisempaa sekasotkua minä en ole koskaan

kuullut. Molemmat matkakumppanini, jotka olivat synnynnäisiä

saksalaisia, ymmärsivät siitä hyvin vähän; minä perehtymättömänä Saksan

kieleen, tietysti vielä vähemmän. Hänestä meillä siis ei ollu suurta

apua ottaessamme selkoa tämän paikan merkillisyyksistä.

Matkakäsikirjaimme avulla saimme selvittäytyä. Paitsi mainittua kalliota

kiintyi huomioon saarnatuoli, josta eräinä aikoina myöskin opetetaan

muhammettilaista uskonoppia, ja maanalainen käytävä sekä siitä reikä

ylös päin, josta Muhammedin kerrotaan nousseen taivaaseen. Että

muhammettilaiset myöskin uskovat tätä tarinaa, tarvitsee tuskin

mainitakaan. Joka uskonnossa on salaisoppinsa, ja tämä kuuluu

muhammettilaisuuteen. On monta muutakin varsin omituista ja

hullunkurista kertomusta, mutta en huoli niissä viipyä. -- Päämoskeasta

lähdettyämme menimme n.s. "Aksa-moskeaan", joka on ihan entisen

temppelipihan ulkolaidan vieressä ja alkuaan on ollut kristittyjen

basilika (kirkko). Näytettiin meille vielä entistä Betesdan lammikkoa,

joka nykyään ei ole muuta, kuin hiekkahauta. Tästä lammikosta, johon

niin likeisesti liittyy yksi Jesuksen suuri ihmetyö, se, josta Johannes

kertoo evankeliumissaan (5:1-9), on Amerikan konsuli Jerusalemissa Henry

Gilman antanut seuraavan kertomuksen, joka lienee huomioon otettava,

koska se perustuu tutkimuksiin tällä alalla. Hän kirjoittaa:

Merkillisemmistä löydöistä vanhassa kaupungissa vuoden 1890 kuluessa

on Betesdan lammikon löytö kaikkein tärkein ja huomattavin. Kuten

tietty on "Birket Israel" nimistä paikkaa viime aikoina luultu

Betesdan paikaksi, mutta algierilaisten munkkien kaivelemiset

ristiretkeläiskirkon St. Annan takana (idän puolella, lähellä Stefanin

porttia) ovat vähitellen kääntäneet yleisen mielipiteen viimemainitun

paikan puolelle. Tätä luuloa vahvisti vielä sekin, että löytyi kallioon

hakattu, vettä sisältävä reikä, joka ulottui kolmen päällekkäin olevan

rakennuksen jäännösten lävitse. Sittemmin on kaivamalla saatu näkyviin

jäännökset kahdesta holvirivistä, viidestä holvikaaresta kummassakin,

joista alempi kivi oli vedessä. Munkkien tarkkaa työtä on vielä

palkinnut sekin, että äskettäin löytyi toinen vesipaikka äsken mainitun

länsipuolella, joka kaikki soveltuu yhteen niiden Betesdan kuvausten

kanssa, joita ovat tehneet jo niin aikaisin, kuin neljännellä

vuosisadalla kirkko-isät sekä kristityt pyhiinvaeltajat ja kirjailijat.

Äsken löydettyjen ja Johanneksen evankeliumissa (5:2) mainittujen

holvikaarien luvun yhtäpitävyys ei voi olla herättämättä huomiota.

Kallioon hakatut portaat johtavat alas veteen. Vanhan kristillisen

kirkon rauniot peittävät koko paikkaa. Ylemmän holvirivin jäännökset

ulottuvat veden yläpuolella suorakulmaisesti pohjoisseinästä kirkon

alaiseen kryptaan (kammioon) ja kuori voidaan vielä selvään erottaa

itäpäässä, vaikka rappeutuneena. Kun otettiin pois sora ja roju

viidennestä holvikaaresta kuorien länsipuolelta, tuli näkyviin paras

kaikista näistä löydöistä, jäännöksiä seinämaalauksesta. Se löytö

tapahtui viime pääsiäisen edellä eli noin 18 p:nä Huhtikuuta. Tämä

maalaus kuvaa enkeliä astumassa alas veteen seoittamaan sitä; veden

seoitusta kuvaavat soveliaat, öljyvihreän väriset ristikkäis- ja

aaltoviivat, joita on varjosteltu mustalla, ja jotka enemmän

muistuttavat egyptiläistä kuvakirjoitusta, kuin uus-aikaista taidetta

ja ympäröivät enkelinkuvaa joka taholla. Enkelin oikea käsi on

luultavasti ollut ylösnostettuna, mutta se on sittemmin tarkkaan pois

pyyhitty arvattavasti muhammettilaisten toimesta, kuten heillä muinoin

oli tapana tehdä mahtavuutensa aikoina. Samoin on käynyt myöskin

enkelin kasvoille. Pään ympäri maalattu pomeranssikeltainen seppele on

vielä jäljellä, ainoastaan vähän vahingoittuneena. Veden rajaa näyttää

osottavan leveä punainen viiva, joka on maalauksen rajana ja

suorakulmion muotoisena ulottuu veteen, ehkä kuvaten porrasta tai

holvikaaren perustusta.

Tämän viidennen kaaren itäpuolella on jäännöksiä toisesta samoin

seinään maalatusta kuvasta, jonka luullaan olleen Vapahtajan kuva.

Nähtävästi tahallaan pois raavitun pään ympärillä on vielä jäljellä osa

seppeleestä ja maalauksen ulkonurkassa alhaalla näkyy vähä sinistä

pukua. Vahinko, että nämä seinämaalaukset, joiden värit löytäessä

olivat hyvin kirkkaat, ovat sitte paljon vaalenneet, niin että sininen

nyt näyttää himmeältä tuhkaharmaalta. Punainen ja keltainen väri ovat

kuitenkin säilyneet vähän paremmin.

Löydöt voidaan lyhyesti sovitella yhteen näin:

Ensin on raunioita peittävä sora, jolle on rakennettu enemmin tai

vähemmin uus'aikaisia turkkilaisia huoneita; sen alla on ensinnä pieni

kirkko kuorineen ja tämän alla krypta (kammio) viisine holvikaarineen,

joissa maalaukset ovat; ja neljänneksi ja viimeiseksi on kaiken tämän

alla itse vesipaikka, hakattu lujaan kallioon, ja sen viidessä

holvikaaressa on muuraus hyvästi säilynyt. Historiallisten ja muiden

todistusten nojalla minä en vähintäkään epäile, että tämä viimemainittu

on oikea "Betesdan lammikko."

Vielä näytettiin meille Pilatuksen palatsia y.m. Me kuitenkin jo olimme

hyvin väsyksissä kaikkein näiden merkillisyyksien katselemisesta, kun

kuumuuskin sitä paitsi oli erittäin rasittava. Sen tähden jätimme koko

tämän rakennusryhmän ja palasimme rauhalliseen Johanniittein

vierasmajaan, ja ilta vietettiin puhellen ja hengellisiä lauluja

veisaten, joita eräs matkustavaisista säesti harmoniumilla. Auringon

lasketessa alkoi muhammettilaisten suuri, kuukauden pituinen paasto,

n.s. "_ramadan_." Kovalla ampumisella ilmoitettiin tämän paasto-ajan

alku. Sen kestäessä sitte on hiljaista päivillä, mutta hirmuista

mellastusta öillä, jolloin muhammettilainen oikeastaan saa tyydyttää

vatsansa ja suunsa vaatimuksia. Näin päättyi ensimmäinen päivämme

Jerusalemissa.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Jo hyvin aikaisin aamulla herätti meidät

suloisesta yöunestamme sekä roomalais- että kreikkalais-katoolisten

kirkonkellojen helinä. Kello ei vielä ollut viittäkään, kuin ne

alkoivat soida meille kyllin tutulla tavallaan. Tämä soittokin enensi

päivän juhlallisuutta ja muistutti pakanain keskellä Herran päivää.

Aikaisimmasta aamusta asti oli päivä taas erinomaisen kirkas ja koko

luonto virkisti meitä. Ensinnä kääntyi katse taaskin Öljymäelle ja

Getsemaneen, joissa näytti ihmeellinen sabbatin hiljaisuus vallitsevan.

Lyhyen aamurukouksen jälkeen laskeuduimme alakertaan, jossa vierasmajan

ruoka- ja seurustelusali on, ja ystävä v. R. istahti harmoniumin eteen

ja alkoi soittaa J. Meyfartin tuttua ylevää virttä, joka on N:o 500

uudessa ruotsalaisessa virsikirjassammekin. Harvoin olen niin täydestä

sydämmestä veisannut tätä virttä kuin nyt. Juhlallisina ylenivät sen

säveleet kohti taivasta. Vallitsihan mielessämme se ihmeellinen tieto,

että nyt saimme viettää sunnuntaimme, Jesuksen ylösnousemisen ihanan

muistopäivän, siinä kaupungissa, jossa tämä käsittämätön tapaus kerran

oli tapahtunut, vaikkapa siitä jo olikin kulunut vuosisatoja. Sitte

istuimme kukin, kädessä uusi testamentti, ja syvennyimme sen

jumalallisiin salaisuuksiin, ammentaen siitä janoaville sieluillemme

ijankaikkisen elämän vettä.

Aika kului nopeasti ja kello lähestyi yhdeksää, jolloin jumalanpalvelus

oli alkava saksalaisessa kirkossa. Ystävällisen isäntämme seurassa

astuimme kirkkoon pitkin jo jonkin verran tuttuja katuja, joilla

tavallinen jokapäiväinen elämä vallitsi. Muhammettilaiset eivät yleensä

vietä pyhäpäiväänsä samoin kuin me kristityt. Ja heidän lepopäivänsä

onkin perjantaina. Luonnollisesti he silloin tavallisesti menevät

hetkiseksi moskeaan, mutta muuten on päivä muiden kaltainen. Tämä oli

kuitenkin nyt päivillä vähän hiljaisempi siitä syystä, että, kuten

mainittu, paasto oli alkanut edellisenä iltana auringon laskiessa ja

että he koko paaston aikana eivät saa syödä, ei juoda eikä poltella

auringon ylhäällä ollessa. Yöllä sitä vastoin, kun aurinkoa ei näy,

saavat he mielin määrin tehdä sitä kaikkea. Sen tähden ovatkin yöt

tähän aikaan meluisemmat, kuin päivät, koska muhammettilaiset päivillä

tavallisesti nyt makaavat tai muutoin istuvat hiljaa ja puoliunissaan

ilman työttä. Kaikki siis olikin meidän matkallamme jotenkin äänetöntä

ja hiljaista. Saksalainen kirkko on keskellä vanhan suuren

katoolilaisen kirkon raunioita. Ihan lähellä "pyhän haudan kirkkoa",

siinä jotenkin keskellä kaupunkia. Se on hyvin pieni, synkkä ja

epämukava, mutta saimme kuulla, että oli aikomus piakkoin rakentaa uusi

kirkko, johon jo oli valmiit piirusukset ja tarpeellinen paikka

lahjoitettuna ihan nykyisen kirkon vieressä sekä riittävä

rakennusrahasto. Seurakunta ei ollut suuri; ainoastaan noin 50 henkilöä

oli kokoontunut jumalanpalvelukseen. Sanomattoman suloiselta tuntui

olla taas yhdessä Jumalan seurakunnan kanssa, rukoilla, tunnustaa

syntinsä, veisata virsiä, kuulla sanaa ja saada Herran siunaus. Se

virkisti sydäntä ja mieltä, kuin sade, joka kostuttaa kuivaa maata.

Apulainen B. saarnasi, hyvin pontevasti teroittaen mieliimme sanan

voiman tärkeyttä. Pastori S., joka hoitaa Jerusalemin saksalaista

seurakuntaa, oli matkustanut Jaffaan "diaspora-seurakuntaan", joka on

sama kuin meillä kappeli, päästämään tämänvuotista rippikoulunuorisoa

Herran ehtoolliselle.

Jumalanpalveluksen jälkeen menimme "_pyhän haudan kirkkoon_", joka on

ihan saksalaisen kirkon vieressä ja jonka ovet nyt olivat auki

matkustaville. Sen asema ei suinkaan ole valtaava, se on hyvin ahtaassa

paikassa, rakennusten ja vanhain raunioiden välissä. Sen edustalla on

pieni, säännötön tori, jossa suuri joukko kauppiaita oleskelee,

tarjoellen ohikäyville kaikenlaisia pikku tavaroita, jotka varsinkin

soveltuvat kreikkalais- ja roomalais-katoolilaisille pyhiinvaeltajille.

Oli siinä kaikenlaisia rinnalla kannettavia ristejä, monenlaisesta

puusta tehtyjä helminauhoja, Jordan'in kiviä, jumalan kuvia y.m.s.

Mutta koska me emme olleet "pyhiinvaeltajia", emmekä myöskään kuuluneet

kreikkalaiseen eikä roomalaiseen uskoon ja koska niistä tavaroista

enimmät olivat jotenkin kalliit, astuimme ostamatta ohitse, toivoen

saavamme vielä muualtakin ostella muistoksi sellaisia ja ehkäpä paljon

huokeammasta. Paitsi näitä kaikenlaisia kauppiaita oli siellä myöskin

suuri joukko kerjäläisiä, joista moni näytti raajarikolta ja ontuvalta,

ja jotka jo edellä mainitulla surkealla äänellä kiihkeästi anoivat

almua. Ja juuri kirkon edessä heillä lieneekin hyvä saalis, koska

kirkosta lähtiessä luultavasti monenkin sydän on heltynyt lempeäksi ja

anteliaaksi. Astuessamme kerjäläisjoukon saattamana kirkon ovelle

kohtasimme siinä muutamia munkkeja ja "pyhiinvaeltajia", jotka jo

olivat toimittaneet jumalanpalveluksensa ja nyt iloisen näköisinä

palasivat "pyhästä paikasta."

Meillä oli siis edessämme toinen Jerusalem'in merkillisistä paikoista.

Edellisenä päivänä olimme seisoneet vanhan liiton, lain ja lupauksen

liiton kukkulalla, Morian vuorella, joka ei ole kaukana. Nyt taas

seisoimme uuden liiton kukkulalla, jota Jesus kerran kasteli verellään

silloin, kun valmisti armon ja totuuden liiton ijankaikkisiksi ajoiksi.

Siinähän sanotaan olevan Golgatan mäki, jonka lähellä Jesuksen hauta

oli pyhän raamatun todistuksen mukaan. Se oli entisen, sittemmin

hävitetyn Jerusalemin muurien ulkopuolella; nyt se on keskellä nykyistä

Jerusalemia. Samoin kuin monesta muulta pyhän maan paikasta, on

tästäkin tutkijain kesken ollut ja on vieläkin eri mieliä. Enimmäkseen

ovat mielipiteet käyneet kahteen eri suuntaan. Muutamat luulevat, että

Golgata oikeastaan on n.s. "_Jeremiaksen kunnas_", joka on

Damaskus-portin edessä ja siis myöskin nykyisen Jerusalemin muurien

ulkopuolella. Toiset, nykyisimmät tutkijat, joista mainittakoon

rakennusneuvos K. Schick, joka on asunut Jerusalemissa 43 vuotta ja

uutterasti tutkinut näitä asioita sekä tehnyt paljon arvokkaita

kaavojakin vanhasta Jerusalemista, ovat tulleet siihen vakuutukseen,

että "pyhän haudan kirkko" on oikeassa paikassa. Minun ei

luonnollisista syistä sovellu virkkaa sanaakaan asiasta, ei tähän eikä

toiseen suuntaan, vaikka kirkon nykyinen paikka minun tunteelleni oli

hyvin vieras. Minähän olin mielikuvitukseni avulla tehnyt vallan toisen

kuvan Golgatasta ja haudasta, joka "oli kallioon hakattu"; mutta olkoon

se sinänsä. Tutkijain vakuutuksen mukaan on siis Golgatan mäki

edessämme; kirkon ovet ovat juuri auki ja meillä siitä on tilaisuus

astua sisään tarkemmin katselemaan tätä merkillistä, joka kristityn

sydämmelle kallista paikkaa, jossa "kunnian Herra" kerran

sanomattomissa tuskissa antoi henkensä taitelussa pimeyden voimia

vastaan, kun hän kantoi maailman syntivelkaa ja joi vihan kalkin

viimeiseen pisaraan asti; jossa kerran aurinko pimeni, kuoleman synkkä

varjo peitti maan, kallio halkesi ja haudat aukenivat; jossa hän lepäsi

haudan hiljaisessa kätkössä ja kolmantena päivänä nousi ylös

kuolleista. Miten elävinä ja voimakkaina olivat nyt sieluni silmäin

edessä kaikki nämä tapaukset, joista olin niin monesti ennen lukenut ja

esittänyt seurakunnalle! Minä aloin niitä uudestaan muistella ja ne

kuvautuivat eteeni niin selvinä, kuin olisivat ne juuri nyt

tapahtuneet.

"Pyhän haudan kirkko" on kaunis, muhkea rakennus tai oikeammin ryhmä

merkillisiä rakennuksia, jotka välttämättä vetävät puoleensa

matkustavaisen huomiota. Siinä on ensinnäkin kaunis "_kupoolikirkko_",

jonka päällä muhkea, musta kupu lepää, oikea mestariteos raudasta,

jonka kustannukset Venäjän keisari Alexander II ja Ranskan keisari

Napoleon III suorittivat Krimin sodan jälkeen ja jonka eri osat ovat

tehdyt Euroopassa ranskalaisten ja saksalaisten rakennusmestarien

johdolla ja sitte kuljetetut laivoilla Jaffaan sekä sieltä kameeleilla

Jerusalemiin. Sitä paitsi on siinä kaksi muuta suurta kirkkoa ja niissä

koko joukko pienempiä kappeleja eri uskokunnille. Katoolilaisilla,

kreikkalaisilla, venäläisillä, armenialaisilla, koptilaisilla,

abessinialaisilla on kaikilla eri osansa tässä kirkkoryhmässä ja

kaikkiin niihin on eri ovet rakennuksen sisältä, jonne ulkoa on

ainoastaan yksi pääportti. Moni kirkkokunta on siten koettanut saada

itselleen osan tästä pyhästä paikasta ja kaikki ne pitävät

omaisuuttansa suuressa kunniassa. Kaikki myöskin koettavat kilvan

koristella kappelejansa. Sen tähden on siellä runsaasti kultaa, hopeaa,

maalauksia, taideteoksia y.m. Oikein täytyy hämmästyä ja kummastua

nähdessään kaikkea sitä rikkautta ja komeutta, kuin sisään astuessa

leviää silmäin eteen. Ainakin mitä tähän paikkaan koskee, voidaan

sanoa, että uhraavaisuus on ollut ja on suuri eri uskokuntiin

kuuluvilla kristityillä. Itse ulkofasaadi ei ole erittäin merkillinen,

vaan tekee kuitenkin suurenmoisen vaikutuksen. Kaksi mahtavaa

göötiläistä portaalia (pääovea) pilareineen on todistuksena

ristiretkien ajalta. Jo niissäkin on koko joukko koristuksin ja

maalauksia; siihen nähden ei ole mitään säästetty. Etehisen astuttua

näkyy ensinnä suuri, suorakulmion muotoinen kivi, joka makaa keskellä

lattiaa. Kalliita lamppuja riippuu sen päällä, levittäen sille

salaperäistä välkettä. Se on n.s. "_voitelus-kivi_", jolla Jesuksen

pyhän ruumiin sanotaan maanneen voideltaessa ennen hautaan panoa.

"Pyhiinvaeltaja", tultuaan kiven luo, lankee tavallisesti polvilleen

hartaasti ja liikutettuna suutelee sitä ollen lujasti vakuutettu, että

on huulillaan koskenut samaa kiveä, jolla hänen Herransa kerran on

levännyt. Kun sitte etehisestä, jossa tämä kivi on, noustaan oikealle

päin ylös rappusista, jossa on noin 18 porrasta, tullaan n.s.

_Golgata'lle_, siis siihen paikkaan, jossa Jesus naulittiin ristiin

kahden ryövärin keskelle ja jossa hän, kestettyään ankaran taistelun

pimeyden voimia vastaan, pilkattuna ja häväistynä kallisti päänsä ja

antoi ylön henkensä. Matkustavaiselle näytetään maasta niitä reikiäkin,

joissa Jesuksen ja ryövärien ristit muka ovat seisoneet; näytetäänpä

kalliossa myöskin rakoa, joka syntyi maan järistyksestä Jesuksen

kuollessa ristillä. Se on ympäröity leveällä hopeavanteella merkiksi,

että "pyhiinvaeltajat" ja muut helpommin löytäisivät sen. Vapahtajan

viime hetkien tapahtumia koetetaan siis tässä tehdä ilminäkyviksi

katsojille. Kaikki tämä, johon huomiota käännetään, kuitenkin enemmän

vain seoittaa mieltä, kuin siinä herättää juhlallisia tunteita. Ken on

lukenut ja vakavasti tutkinut evankeelista historiaa, hän on tehnyt

itselleen ihan toisenlaisen kuvan tästä paikasta, ja tuskinpa vain

kukaan saanee ajatuksissaan syntynyttä kuvaa ja tätä paikkaa mihinkään

sopusointuun keskenään. Suuri joukko kalliita lamppuja levittää

salaperäistä valoaan tähän hiljaiseen paikkaan.

Me laskeudumme alas samoja rappusia, kuin nousimme n.s. Golgatalle,

astumme voitelus-kiven ohitse ja menemme suoraa päätä suureen

pääkirkkoon. Se on jotenkin avara ja hyvin korkea, pyöreä rakennus

("rotunda"), jota moni on verrannut Rooman "panteoniin." Paitsi

suunnattoman suurta joukkoa kalliita lamppuja, valaisevat sitä myöskin

ikkunat korkeassa kuvussa. Ylt'ympäri seiniä on pylväitä ja keskellä

pieni kappeli mustasta marmorista, jonka sisällä on se paikka, jota

oikeastaan sanotaan "_Jesuksen haudaksi_." Astuessamme kirkkoon näimme

kappelin edessä muutamia hartaita munkkeja ja "pyhiinvaeltajia", jotka

kyynelsilmin kumartuivat syvälle alas suutelemaan lattiakiviä. Koko

heidän käytöksessään näkyi syvintä kunnioitusta tätä pyhää paikkaa

kohtaan, jonka edessä he odottelivat pääsyä kaikkein pyhimpään, itse

hautaan. Ensin tullaan n.s. "_enkeli-kappeliin_", jonka laattialla on

se kivi, jonka päällä istuen enkeli ilmoitti Jesuksen ylösnousemisen.

Luolan eli haudan ulkopuoli on koristettu parvekkeilla ja karniiseilla,

veistoksilla ja pikku pylväillä. Oven eteen on asetettu 4 erittäin

kaunistekoista, korkeaa lamppua ja oven päällä riippuu 14 pientä,

hienotekoista hopealamppua. Näistä monista lampuista leviää lumoavaa,

hämärää valoa tähän salaperäiseen paikkaan. Hautaan astutaan hyvin

kapeasta ja matalasta aukosta, joka aina on avoinna kävijöille. Koko

sisus on verhottu valkoisella marmorilla, niin että nyt ei enää

oikeastaan voi saada varmaa vakuutusta, onko tässä kohden alkuaan ollut

hauta kalliossa. Luola on ainoastaan 7 jalkaa pitkä, joten sinne siis

yht'aikaa mahtuu ainoastaan kaksi tai kolme henkeä katselemaan.

Oikealla puolen on se paikka, johon tarinan mukaan Jesuksen ruumis

laskettiin ulkonevalle kallion särmälle. Tämäkin penkki eli

kallioporras on verhottu valkoisella marmorilla. Suuri joukko kulta- ja

hopealamppuja palaa sisällä ainiaan. Tuntemattomat kristityt, varsinkin

itäisistä ja katoolisista maista, pitävät itseään sanomattoman

onnellisina, jos kerrankin saavat täällä laskeutua polvilleen ja

toimittaa hartauttansa. Harvoin, tuskinpa koskaan on paikka ihan

tyhjänä hartaista ihmisistä.

Paitsi näitä paikkoja mainittakoon vielä maan-alainen _Helenan kirkko_

eli, niinkuin sitä myöskin nimitetään, "kirkko, josta oikea risti

löytyi." Siihen laskeudutaan lyhyitä rappusia myöten. Se on

koristuksiltaan paljon yksinkertaisempi, kuin muut ja näyttää hyvin

vanhan-aikaiselta. Tarinan mukaan juuri sieltä löysi kuuluisan keisari

Konstantinus Suuren äiti Helena oikean ristin, jonka juutalaiset olivat

heittäneet samoin kun molempain ryövärein ristitkin syvään kaivoon.

Yleensä on mahdoton täydellisesti esittää tai kuvata "pyhän

haudan kirkkoa" eri osineen. Jos lukijani joskus ovat käyneet

kreikkalais-katoolisessa tai roomalais-katoolisessa kirkossa, voivat he

itse sen mukaan summita tästäkin kuvan, joka jonkin verran vastaa

todellisuutta. Ahdistusta tuntuu protestanttisen kristityn mielessä

hänen palatessaan "pyhän haudan kirkosta"; siellä on niin paljo, joka

on ihan vastoin yksinkertaista raamatullista kertomusta Jesuksen

haudasta, joka oli hakattu kallioon, että mielelläänkin jättää tämän

kirkon kaikkine kalleuksineen ja koristuksineen. Niin tuntui ainakin

minusta. Pyhän raamatun yksinkertainen kertomus on paljon arvokkaampi,

kun kaikki se kulta, hopea, y.m., joka on uhrattu tähän paikkaan monen

vuosisadan kuluessa. Tosin on helppo ymmärtää syyt, jotka ovat

herättäneet tämän uhraamis- ja koristamishalun; mutta kuitenkin

olisin tässä paikassa, jonne olin sydämmestäni ikävöinyt kerran

päästä, toivonut tapaavani enemmän yksinkertaisuutta, enemmän

tosiraamatullista. "Ihminen näkee sen, mitä silmäin edessä on; mutta

Jumala katsoo sydämmeen. Herran silmä katsoo uskoa." Niin ajattelin

minä sydämmessäni. Häntä eivät miellytä ulkonaiset koristukset, kulta,

hopea eikä komeus; vaan missä hän näkee sydämmen, joka on koristeltu

uskolla ja rakkaudella, sinne hän tahtoo tulla vieraaksi. Siellä on

Jesuksen oikea hauta, oikea lepopaikka.

Monta tuntia olimme viipyneet kirkossa ja palasimme asuntoomme ihan

väsyksissä ruumiin ja sielun ponnistuksista. Iltapäivällä teimme retken

kaupungin lähistöön muutamien saksalaisten ystävien seurassa, joita jo

olimme ehtineet hankkia.

Ennen kuin ryhdyn kuvailemaan ympäristöä, tahdon kuitenkin saattaa

lukijani _Valitusmuurille eli Itkupaikkaan_, johon juutalaiset joka

perjantai kokoutuvat suremaan muinaisen kaupungin ja temppelin hävitystä

ja omaa onnettomuuttansa ja tottelemattomuuttansa sekä rukoilemaan

Jehovaa tulemaan avuksi jälleen rakentamaan Jerusalemin muureja. -- Oli

perjantai 25 p. Huhtikuuta, kun menimme tähän merkilliseen paikkaan,

jota Jerusalemiin tulleiden matkustavaisten ei pidä jättää näkemättä.

Vaikea meidän oli oppaatta löytää tuota paikkaa, joka on äärimmäisenä

nykyisen temppelipaikan vasemmassa laidassa, lähellä _Miftporttia_.

Kauan etsittyämme ja kyseltyämme saavuimme sinne viimein. Paikka ei

itsessään ole merkillinen, mitenkään huomattava eikä puoleensa vetävä.

Ei siinä näy mitään muuta, kuin muuri, joka nykyään osana kuuluu siihen

suureen muuriin, joka tukee temppelipaikkaa, jolla Omarin moskea

sijaitsee ja vieressä on ahdas sola, johon saattaa mahtua muutamia

kymmeniä ihmisiä. Juutalaiset luulevat tätä muurin osaa jäännökseksi

sen vanhan, rakkaan temppelin muurista, joka kerran oli heidän

ylpeytensä, ja tosin se osa näyttääkin vähän vanhemmalta, kuin muu

muuri. Mutta onko siinä luulossa mitään perää, on nyt enää niin monen

vuosisadan jälkeen vaikea, jopa mahdotonkin ratkaista. Kuitenkin

pysyvät juutalaiset lujina siinä uskossaan ja toimittavat siellä yli

koko vuoden joka perjantai tavallisella hartaudella rukoushetkensä.

Kuinka kanan he ovat niin tehneet, lienee vaikea sanoa; mutta kyllä se

tapa johtunee ikivanhasta muinaiskertomuksesta, joka tämän kansan

keskuudessa liikkuu. Tullessamme perille tapasimme siellä noin 40

juutalaista, miehet pitkissä viitoissaan ja naiset valkoisissa

vaatteissa, vanhoja ja nuoria sekaisin, useimmilla kädessä kirja, jota

he ahkerasti lukivat puoliääneen. Kirjoissa näytti olevan psalmit

hebrean kielellä. Heidän näkönsä ja viitteensä hartaushetken aikana

kiinnittivät huomiomme. Muutamat rabbinit, jotka on helppo tuntea

heidän omituisista viitoistaan ja karvalakeistaan, olivat uutterimmat

rukouksensa toimittamisessa. Monella oli silmät kyynelissä, huulet

valituksessa ja koko muoto suruisena. Ei epäilemistäkään, että he

toimittivat rukoustansa täydellä todella ja hartaudella. Sittemmin

saimme kuulla, kun ihmettelimme, mitenkä he voivat itkeä yli koko

vuoden, että juutalaiset tavallisesti keskuudestaan valitsevat tätä

tarkoitusta varten sellaisia henkilöitä, joiden on helppo vuodattaa

kyyneliä. Rukoustoimitus tapahtui seisoalla siten, että rukoilija,

luettuaan muutamia sanoja, löi moneen kertaan päätänsä muuriin, luki

taas muutamia sanoja, löi taas päätänsä muuriin ja koetti käsin

syleillä rakasta paikkaa. Muuten myöskin näkyivät he lakkaamatta

heiluttelevan ruumistaan kummallekin puolelle. Koko joukossa oli

alituista liikettä, toinen tuli, toinen läksi. Yhtenään kuului

hiljaista myrinää tästä rukoilevaisesta joukosta, joka toimittaa

hartauttansa auringon laskuun asti. Vertaamalla heitä muurahaispesään

voitanee saada jotenkin oikea kuva juutalaisista Valitusmuurin tykönä.

Surettavan vaikutuksen teki katsojaan tämä jumalanpalvelus, tämä

itkeminen ja valittaminen, johon ei tule mitään vastausta taivaasta

ennen, kuin Juudan kansa todella kääntyy Herran tykö ja tunnustaa

Jesuksen Nazaretistä Messiakseksensa ja Vapahtajaksensa. Että Israel on

kirouksen tuomion alla ja soaistuna sen tähden, että se hylkäsi ja

ristiinnaulitsi "kunnian Herran", siltä minusta taaskin tuntui

katsellessani tätä joukkoa, joka itki ja valitti kaupungin ja temppelin

kukistusta ja omaa onnettomuuttansa. Itsestään heräsi sydämmessäni

kysymys: _Milloin_ otetaan tuomio pois tältä kansalta? _milloin_ se

palaa Herran tykö? _milloin_ tulee Israel vapahdetuksi? _milloin_ sen

silmät aukenevat? Vastaus viipyy ehkäpä vielä vuosisatoja; vaan että

niin on tapahtuva, sitä ei voi epäillä kukaan, joka uskoo Jumalan sanan

totuuden.

Me olemme nyt kävelleet ympäri kaupungin merkillisillä paikoilla ja

siirtyneet aikoihin, jotka ovat aikaa sitte kadonneet, ja mieleemme on

muistunut tapauksia, jotka todistavat Jumalan vanhurskautta ja

rakkautta. Ja nyt siirtykäämme kaupungista ulos ympäristöön, etsimään

sieltäkin vanhurskauden, rakkauden ja armon jälkiä. Alkakaamme

vaelluksemme pitkin _Via dolorosa'a_ (tuskien tietä), jota myöten

tarinan mukaan kallis Vapahtajamme on käynyt Pilatuksen palatsista

Golgatalle ja jossa mustat kirjaimet huoneiden seinissä kertovat meille

eri kohtauksia tästä vaelluksesta, luultavasti tarkoittaen evankeelisen

historian eri kohtia. Katu on monimutkainen ja sen varrella on monta

huomattavaa paikkaa, esim. _Ecce homo-kappeli, Beronikan kuva_ y.m.,

joiden luo emme kuitenkaan pysähdy, vaan kiiruhdamme ulos kaupungista.

Katu päättyy _Stefanin porttiin_, joka on kaupungin itämuurissa. Siitä

lähtiessä voidaan valita kaksikin tietä, joista toinen on jyrkkä ja

kivinen, toinen vähän tasaisempi ja loiva. Kumpikin vie _Josafatin_

laaksoon, jossa _Kidronin_ oja juoksee. Ojan poikki, joka kuivana

vuoden-aikana on kuivillaan, on silta. Tie viepi sitte Öljymäen

juurelle, jossa se taas haarautuu. Stefanin portin vuori on jatkoa

temppelivuoresta. Käännyttäköönpä kummalle hyvänsä tielle, niin aina

tavallisesi kokoutuu ympärille joukko kerjäläisiä, jotka istuvat tien

varrella, odotellen muukalaisia, joiden täytyy kulkea tästä, jos

tahtovat päästä äskenmainittuihin paikkoihin. Enimmät näistä

kerjäläisistä ovat raajarikkoja, jotka sauvojen ja keppien avulla

laahaavat viheliäistä ruumistansa. Siinä on sokeita, ontuvia,

spitaalisia, y.m., oikea viheliäisyyden ja tuskan kuva. Kaikki

näyttelevät viallisia jäseniään ja huutavat kaikkein onnettomimmalla

äänellä: "Bachschisch, chavadja bachschisch!" Ja ne, jotka eivät voi

liikkua, työntävät sauvallaan esiin astian, johon almua sopii panna.

Rynnäkkö heidän puoleltaan on niin ankara, että kovasydämmisimmänkin

täytyy heltyä antamaan joku "megalik" (pieni turkkilainen raha, noin

4 pennin arvoinen). Nyt johduin ajattelemaan tapausta Jerikon luona,

kun Jesus vaelsi viimeistä kertaa Jerusalemiin ja sokea Bartimeus istui

tien varrella, kerjäten almua ohi kulkevilta, kuten Luukas kertoo

evankeliumissaan (18:35-43).

Mutta jätämme nämä repaleiset vaivaiset, annettuamme heille jotakin ja

siten osotettuamme edes vähän sääliä heidän viheliäisyyttänsä kohtaan

ja jatkamme kävelyämme Kidronin ojan poikki vuoren juurelle, joka on

mainitun laakson toisella puolen. Siinä on _Getsemane_, jonka

mainitseminen herättää joka kristityssä pyhimpiä ja rakkaimpia muistoja

ja syvimpiä tunteita ja ajatuksia. -- Oli iltapäivä 24 p:nä Huhtikuuta,

kun matkakumppanini ja minä ensi kerran saavuimme tähän meille niin

tuttuun ja kuitenkin vielä näkemättömään paikkaan, jonka ohitse olimme

jo edellisenä sunnuntaina ratsastaneet palatessamme Betaniasta.

_Yrttitarha_, kuten sitä nimitetään evankeelisessa historiassa, on heti

oikealla puolella, kun kaupungista päin tullaan Öljymäelle. Se on

nykyään suorakulmion muotoinen ala, ympärillä sangen korkea savimuuri.

Sisälle pääsee hyvin kapeasta ja matalasta portista, joka on tehty

muurin itäosaan. Sisään astuessa johduin ehdottomasti kysymään: "Tämäkö

tosiaankin on Getsemanen yrttitarha, joka minun ajatuksissani on

muodostunut ihan toisen näköiseksi." Itse ala on nyt hyvin pieni;

puiden luku on vähäinen: ainoastaan joitakuita öljypuita ja kahdeksan

suurta sypressiä, joiden sanotaan olevan ikivanhat, jopa aina Jesuksen

ajoilta asti. Paitsi näitä on vielä keskellä aitausta erittäin ihana,

fransiskaanimunkkien hyvästi hoitelema kukkatarha, jossa kasvaa mitä

kauneimpia ruusuja, leukoijia, hyasintteja y.m. Meidänkin siellä

käydessämme oli eräs puvustaan helposti tunnettava fransiskaanimunkki

kastelemassa kukkia, joiden ihanaa, huumaavaa tuoksua oli hiljainen,

viileä ilta-ilma täynnä. Työhönsä näytti munkki olevan hyvin

tyytyväinen; hän oli siellä kukastossa, kuin isä lastensa keskellä.

Muurin sisäseinässä on monta n.s. katoolilaista asemaa eli komeroa,

joihin sovitetut veistokuvat esittävät eri kohtia Vapahtajamme elämästä

ja varsinkin hänen viime hetkistään. Italian kielisistä

päällekirjoituksista voidaan aavistaa kuvien merkitystä. Näiden asemien

eli komeroiden edessä toimittavat hurskaat katoolilaiset hartauttansa

tässä hiljaisessa paikassa, johon kalleimpia muistoja liittyy.

Sanomaton hiljaisuus vallitsi siellä sekä nyt että muinakin kertoina,

kuin siellä kävimme. Olimme jättäneet taaksemme meluisen kaupungin

viheliäisyyksineen ja siivottomuuksineen ja astuneet paikkaan, jossa

hiljaisuus vallitsee kaikkialla. Ihmeellinen, selittämätön tunne

valtasi minutkin tässä paikassa. Tuntui vastustamatonta vetoa

laskeutumaan polvilleni ja avaamaan sydämmeni rukouksessa Herralle.

Huomaamatta ja ihan hiljaa tottelinkin tätä vetoa ja heittäydyin maahan

täällä, jossa Herra Jesus kerran makasi kasvoillaan maassa ja kostutti

sitä pyhällä ja kalliilla verellään. Kauan, aina pimeän tuloon asti

olimme täällä, milloin kävellen, milloin levähtämässä istuen jollakin

kivellä. Hiljainen kunnioitus, ijäisyyden esimaku ja autuaallinen rauha

täyttivät mielemme. Sellaiset hetket ovat tosiaan sielun juhlahetkiä.

Ajatuksissani muistelin niiden tapausten eri vaiheita, jotka kerran

olivat täällä tapahtuneet pimeänä yönä, jolloin Elämän ruhtinas,

Jumalan ja ihmisten Välimies oli siellä opetuslapsineen. Opetuslapset

makasivat portin luona sill'aikaa, kuin Vapahtaja kilvoitteli hirmuisen

taistelunsa pimeyden ruhtinasta vastaan, kantaen sen tuomion ja

kirouksen, joka oli synnin katkera seuraus. Täällä, tässä hiljaisessa

yrttitarhassa, joka hänen aikanaan luultavasti oli paljon suurempi ja

metsäisempi, käyskenteli hän edes takaisin pimeinä hetkinä. Puut hänen

ympärillään olivat ainoina sen tuskan ja hädän näkijöinä, joka ahdisti

hänen pyhää sieluansa; ainoastaan ne kuuntelivat äänettömässä

osanottavaisuudessaan valituksia, rukoushuutoja: "Isä, jos sinä tahdot,

niin ota pois minulta tämä kalkki; kuitenkin ei minun tahtoni, mutta

Sinun olkoon!", jotka sanat taistelun aikana tunkeutuivat kuuluviin

hänen pyhiltä huuliltansa. Tässä ahdisti häntä pimeyden ruhtinas koko

voimallaan ja kiihkollaan. Kuoleman voima ja valta tahtoi täällä

kokonaan kukistaa hänet, joka oli tullut tuomaan elämää ja

katoomattomuutta synnin ja kuoleman vangeille. Täällä täytyi hänen

alkaa juoda katkeraa "vihan kalkkia", jonka hän sitte tyhjensi pohjaan

asti, tätä kalkkia, jonka sisällyksenä oli meidän syntiemme kirous.

Pimeys vallitsi ympärillä, pimeys peitti hänen sielunsa, kun hän

syntisten sijasta makasi täällä synnin raskaan taakan alla ja oppi

kuuliaisuutta kärsimisen kautta (Hebr. 5:8). Mutta viimein välkähti

valo ijankaikkisuuden maailmasta, taivaallisen Isän helmoista. Pojan,

joka täällä yksinään sotki viinakuurnaan, ja Isän keskinäinen yhteys

oli tosin hajota, ja se tuntui hirmuiselta; mutta ei se kuitenkaan

hajonnut. Poika sai lohdutusta Isältä. Isän lähettämä enkeli sitä

hänelle toi juuri tässä paikassa. Vahvistuneena nousi hän uljaasti ja

meni taas portille, jossa hänen opetuslapsensa olivat pimeyden ja

murheen voimasta nukkuneet. Tie, kärsimisen, ristin ja kuoleman tie,

jota hän sittemmin oli vaeltava, oli hänelle nyt selvillä. Hänen

sanansa opetuslapsille: "Jo nyt kyllä on, se hetki on tullut; katso

ihmisen poika annetaan ylön syntisten käsiin; nouskaat, käykäämme!

katso, joka minun pettää, se lähestyy!" ne sanat ilmoittivat selvään,

että hän täydellisesti tiesi, mitä hänelle oli tulossa. Hän tiesi, että

ainoastaan hänen uhrinsa Golgatalla oli saava aikaan Jumalan ja

syntisten välillä sovinnon, joka oli välttämätön, jos syntein anteeksi

saamisen, elämän ja autuuden piti tuleman syntisten osaksi.

Ja hän kantoi sen uhrin vapaatahtoisesta sydämmestä ja sulosta

rakkaudesta, tietäen, että Isä sitä vaati häneltä, joka oli ottanut

sovittaakseen syntisten asian.

Oltuamme nyt Getsemanessa ja tutkisteltuamme mielessämme näitä yleviä ja

syvällisiä muistoja, palatkaamme hiljaa kaupunkiin. Pimeä on jo tullut;

aurinko ei enää luo kultasäteitään kaupunkiin eikä temppeliin; kävely

siis tapahtuu tuossa omituisessa hämärässä, joka peittää kaupungin ja

maan. Vieno tuuli suhisee öljypuiden latvoissa. Enimmät kerjäläiset

ovat jo poistuneet tavallisilta paikoiltaan; ainoastaan jokunen on

vielä siellä täällä, ehkä muistaen meidän menomme yrttitarhaan ja

odottaen meiltä vielä paluumatkallakin ropoa. Paimenet ajavat

lammas- ja vuohilaumojansa kotiin meidän edellämme. Me astumme niiden

jäljestä sisään Stefanin portilta ja saamme kävellessämme monta

opettavaista havaintoa paimenen ja lammasten keskinäisestä suhteesta.

Tässä yhteydessä pyydän lukijaa seuraamaan meitä _Öljymäelle_, joka

nousee noin 400 jalan korkeuteen Josafatin laakson itäpuolella ja on

merkillisimpiä paikkoja evankeelisessa historiassa. On lauvantai 26 p.

Huhtikuuta. Vuoren ympäri olimme jo kerran ratsastaneet ja usein olimme

ikkunastamme katselleet sitä, mutta sen päällä emme olleet vielä

käyneet. Rinne on jotenkin jyrkkä ja sen tähden tarvitaankin

melkoisesti voimia sinne noustessa, varsinkin lämpöisenä ja

auringonpaisteisena kesäpäivänä, jolloin lämpömittari näyttää varjossa

noin 28 ast. R. (= 35 ast. C.). Yli koko vuoren kasvaa kauniita

tiheälehtisiä öljypuita, vaikka ei niin runsaasti, kuin ajatuksissani

olin kuvitellut. Päin vastoin niiden vähälukuisuus tekee ilmi selväksi

sen totuuden, että metsänhaaskaus on kohdannut vuorta. Sehän on saanut

nimensä juuri niistä puista. Hyvin luultavasti siellä muinoin kasvoi

varsin tiheäkin öljypuumetsä, joka monissa Jerusalemia ja sen

ympäristöä kohdanneissa hävityksissä on suurimmaksi osaksi

haaskaantunut. -- Vuorelle voidaan nousta kahtakin tietä, jotka

molemmat vievät samoille perille. Me valitsemme oikean puolisen, joka

lähtee melkein Getsemanen portilta ylös päin eikä ole niin jyrkkä kuin

toinen, joka menee suoraan ylös vuoren huipulle. Ensimmäinen rakennus,

jonka tapaamme tämän tien varrella ja johon astumme sisään, on

_Getsemanen kirkko_ oikeallapuolen. Se on venäläisten oma, eikä siinä

ole mitään muuta erittäin merkillistä, kuin joitakuita kauniita

maalauksia, joista Werestschagin'in taulu, kuvaava vaimoja, jotka

aikaisin pääsiäisaamuna menivät Kristuksen haudalle, ansaitsee suurinta

huomiota. Kirkossa palveleva vahtimestari tahtoi välttämättä meitä

kirjoittamaan nimemme ja kotopaikkamme vieraskirjaan. Ja kuu täytimme

hänen tahtonsa, oli hän heti valmis huomauttamaan, että mehän olimme

venäläisiä, koska olimme kotoisin Suomesta, vaikka ei kumpikaan meistä

osannut venättä muuta, kuin jonkun sanan. Mitään eroa suomalaisten ja

venäläisten välillä ei hän näyttänyt tietävän, ei käsittävän; eikähän

tuo ole niin kummallistakaan.

Astuttuamme vähän matkaa edelleen oli samalla puolen tietä toinen

kirkko, nimeltä _Pater noster_ (Isä meidän.) Sen on rakentanut vuonna

1868 rikas ruhtinaallinen ranskalainen vaimo, Latour d'Auvergne, joka

siten on tahtonut koristaa tätä paikkaa, jossa joka jalansija on Herran

Jesuksen pyhittämä hänen vaellus-aikanansa maan päällä. Syynä, miksi

hän kappelille antoi mainitun nimen, on eräs muinaiskertomus, joka

sanoo Jesuksen juuri siinä paikassa opettaneen opetuslapsillensa _Isä

meidän_ rukouksen. 32 eri kielellä on tämä rukous kirjoitettuna

marmorilevyihin, jotka on sijoitettu kirkon seiniin ylt'ympäri. Olipa

siinä myöskin Ruotsin ja Norjan kielillä luettavana tämä ihana rukous,

joka on kaikille ja kaikkina aikoina ollut ja on vastakin oleva

mallirukouksena. Rakasta Suomen kieltä ei kuitenkaan ollut tuossa

suuressakaan joukossa; mutta kukapa suuressa maailmassa ajattelisikaan

Suomen kansaa ja sen kieltä, jota vähän päälle 2 miljoonaa ihmistä

puhuu.

Mitä ylemmäksi ehdimme vuorelle, vielä muutamien viheliäisten töllien

ohitse, joiden luona kerjäilevät lapset meitä ahdistavat, sitä

suuremnoisemmaksi laajenee näköala joka taholle.

Matkamies tietysti ei tyydy ennen, kuin pääsee ylös ihan vuoren

huipulle asti, josta n.s. _taivaaseen astumisen torni_ vielä ylenee

melkoisen korkealle. Muinaistarina sijoittaa Jesuksen taivaaseen

astumisen siihen paikkaan, jossa tämä torni on. Tornista on mitä

suurenmoisin näköala. _Juudan vuoret_ lännessä, _Moabitein vuoret_ ja

_Kuollut meri_ kaakossa, _Betlehem_ ympäristöineen etelässä j.n.e. ovat

kuin elävänä kuvatauluna silmäin edessä, mainitsemattakaan Jerusalemia

ympäristöineen, joka on tuossa juuri alla. Öljymäelle näyttää kaupunki

suurenmoiselta ja lumoavalta. Vasta sieltä katsoen voi oikeastaan

arvata, miten mahtava asema tällä Juudan pääkaupungilla on ollut ja

vielä on.

Vastustamattomasti muistuu mieleen monta kohtaa evankeelisesta

historiasta, kun seisoo Öljymäellä ja katselee avaraa ympäristöä. Tähän

paikkaan liittyy kalliita ja opettavaisia muistoja, jotka ovat

varoitukseksi ja lohdutukseksi kristityille kaikkina aikoina. Kerran

Herra Jesus lihansa päivinä istui, opetuslapset ympärillänsä, tällä

vuorella ja sanoi, katsahtaen kaupunkiin ja temppeliin, jotka

uhoittelevina ja ylpeinä olivat kaikessa loistossaan hänen edessänsä:

"Ettekö te kaikkia näitä näe? Totisesti sanon minä teille: ei pidä

tässä jätettämän kiveä kiven päälle, jota ei maahan jaoteta"

(Mat. 24:2.) Ja niin kuin hän silloin sanoi, niin on ihan sanain mukaan

tapahtunutkin. Toisen kerran hän ratsastaessaan tämän vuoren ylitse,

edellä ja jäljessä opetuslapset ja paljo kansaa, pysähtyi hetkiseksi

sen kukkulalle ja katsoi kaupunkia ja temppeliä kaikkine ihanuuksineen,

ja katso, "Hän itki sitä ja sanoi: jos sinäkin tietäisit, niin sinä

ajattelisit tosin tällä sinun ajallasi, mitä sinun rauhaasi sopisi,

mutta nyt ovat ne kätketyt sinun silmäisi edestä. Sillä niiden päiväin

pitää tuleman sinun ylitsesi, että sinun vihollisesi skantsaavat sinun

ja ympäri piirittävät sinun ja ahdistavat sinua joka kulmalta. Ja

maahan tasoittavat sinut ja sinun lapsesi, jotka sinussa ovat, ja eivät

jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikkosi aikaa tuntenut"

(Luuk. 19:41-44.) Uskottomuus ehkä nauroi Jesuksen aikana näitä sanoja,

näitä uhkauksia, joiden toteutuminen näytti olevan kerrassaan mahdoton.

Mutta uskottomuuden nopea pilkkanauru katosi ja ylpeä ääni vaikeni, kun

vihollisen sotajoukko seisoi kaupungin edessä, kun se ryntäsi sisään ja

kuin tuli riehui ihanassa, muhkeassa temppelissä Morian vuorella. Kiveä

ei jätetty kiven päälle, niin ihan sanain mukaan toteutui ennustus.

Tällä vuorella seistessä muistuu se ehdottomasti mieleen, ja Jumalan

totuus sekä hänen tuomioidensa ja tekojensa oikeus on elävänä silmäin

edessä. Hyvä olisi, jos nykyaikaiset uskottomuuden sankarit kerrankin

avaisivat silmänsä näkemään tätä Jumalan sanan totuutta ja

punnitsisivat historian voimakasta todistusta. Mutta heistä voidaan ja

täytyykin sanoa samoin, kuin silloisen Jerusalemin asujamista: "Ne ovat

kätketyt heidän silmäinsä edestä." Näkevin silmin he eivät tahdo nähdä,

kuulevin korvin ei kuulla totuuden sanaa eikä käsittää sydämmellään,

vaan rientävät omaan kadotukseensa.

Se tapaus, joka Öljymäellä seistessä kuitenkin mahtavimmasti nousee

esiin muistojen joukosta, on epäilemättä Kristuksen taivaaseen

astuminen, joka tapahtui 40:tenä päivänä hänen ylösnousemisensa

jälkeen. Evankeelinen historia kuvaa meille tämän tapauksen kaikessa

yksinkertaisuudessaan ja kauneudessaan. Luukkaan mukaan tapahtui

taivaaseen astuminen sillä puolella vuorta, joka on Betaniaan päin, eli

siis sen itäpuolella. Hän kertoo siitä evankeliumissaan näin: "Hän

(Jesus) vei heidät (opetuslapset) ulos hamaan Betaniaan ja nosti

kätensä ja siunasi heitä. Ja se tapahtui, koska hän heitä siunannut

oli, erkani hän heistä ja meni ylös taivaaseen" (24:50, 51.) Apostolein

teoissa hän taas antaa seuraavan kuvauksen: "Koska he siis kokoontuneet

olivat, kysyivät he häneltä, sanoen: Herra, tällä ajallako Israelille

valtakunnan jälleen rakennat? Mutta hän sanoi heille: ei teidän tule

tietää aikaa eli hetkeä, jotka Isä on hänen voimaansa pannut. Vaan

teidän pitää saaman pyhän hengen voima, joka on tuleva teidän

päällenne, ja teidän pitää minun todistajani oleman sekä Jerusalemissa

että koko Judeassa ja Samariassa ja sitte maailman ääreen. Ja kuin hän

nämä sanonut oli, otettiin hän ylös heidän nähtensä, ja pilvi vei hänen

ylös heidän silmäinsä edestä. Ja kuin he katselivat taivaaseen hänen

mennessänsä, katso, heidän tykönänsä seisoi kaksi miestä valkeissa

vaatteissa, jotka myös sanoivat: Galilean miehet, mitä te seisotte

ja katsotte taivaaseen? Tämä Jesus, joka teiltä otettiin ylös

taivaaseen, on niin tuleva, kuin te hänen taivaaseen menevänkin näitte"

(Ap. L. 1:6-11.) Tämä taivaaseen astuminen on niin sanoaksemme Jesuksen

elämän ja toiminnan kruunu. Sen muisteleminen antaa ihmiselle uskoa,

toivoa ja rakkautta ja tulee suuremmaksi hyödyksi ja siunaukseksi

itsekullekin. Hän meni ylös omistamaan sitä valtakuntaa, joka on oleva

ijankaikkinen valtakunta, jossa hän on ijankaikkisesti vallitseva. Hän

on ijankaikkinen kuningas ijankaikkisessa valtakunnassa. Tällä vuorella

siis kerran kruunattiin Vapahtajamme ijankaikkiseksi kuninkaaksi

ijankaikkiseen valtakuntaan, joka on kerran käsittävä koko maailman,

näkyväisen ja näkymättömän. Hänen valtikkansa alle, jolla on voima ja

väkevyys, pitää kaikkein taipuman, niiden, jotka taivaassa, maan päällä

ja maan alla ovat, niin kuin sanotaankin: "Jumala on hänen myös

korottanut ja antanut hänelle nimen, joka kaikkia nimiä suurin on, että

Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet heitänsä kumartaman, jotka

taivaassa ja maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki kielet pitää

tunnustaman, että Jesus Kristus on Herra, Isän Jumalan kunniaksi"

(Fil. 2:9-11.) Sellaisia muistoja raamatullisesta kertomuksesta liikkuu

ihan varmaan jokaisen totisen kristityn mielessä, hänen seisoessaan

tällä korkealla, ympäristöä vallitsevalla paikalla. Ja mitä enemmän hän

syventyy tutkistelemaan näitä ihania aineita, sitä juhlallisemmaksi ja

vakavammaksi käy hänen mielensä. Tuntuupa siltä, kuin ijankaikkisen

kuninkaan läsnäolo joinkin määrin valtaisi ja ijankaikkisuuden voimat

siirtäisivät viheliäisen, syntiin langenneen ihmisen keskelle

taivaallisia rikkauksia, joiden perilliseksi ja kanssaperilliseksi

Herra Jesus on hänet asettanut. Tuntui vaikealta jättää taivaaseen

astumisen torni ihanoine näköaloineen. Mutta voimme sen tehdä siinä

varmuudessa, että Herra Jesus, joka on mennyt taivaaseen ja istuutunut

valtaistuimellensa majesteetin oikealle kädelle korkeudessa, täyttää

kaikki ja on läsnä kaikkialla, missä hyvänsä hänen nimeänsä avuksi

huudetaan.

Palatessamme tornista poikkesimme venäläiseen "pyhiinvaeltaja-majaan",

joka on juuri tornin takana. Siellä vartija teki meille hyvää,

virkistävää limonaadia vedestä, sokurista ja sitruunasta, joka laitos

näissä kuumissa maissa on hyvin tavallinen, suosittu ja virkistävä

juoma väsyneelle matkamiehelle. Meidän istuessamme ja juodessamme

limonaadiamme ja vähän levähtäessämme astui suureen juhlasaliin aika

suuri joukko venäläisiä pyhiinvaeltajia, yksinkertaisia miehiä ja

vaimoja, pappinsa johdolla, joka tavallisessa, kaikille tutussa,

pitkässä viitassaan näytti oikein juhlalliselta. Ystävällisesti he

tervehtivät meitä Venäjän kielellä. Ja mekin osasimme sitä sen verran,

että voimme vastata heidän tervehdykseensä samalla kielellä, jopa

myöskin kysyä heiltä, miten he voivat, johon he erittäin iloisesti

vastasivat ystävällisen "hyvin" sanansa. Ystävällisen kohtelumme

rohkaisemana alkoi yksinkertainen pyhiinvaeltaja-joukko laulaa hyvin

juhlallista ja liikuttavaa venäläistä hengellistä laulua, niin että

meidän käyntimme Öljymäellä siten päättyi yksinkertaiseen

jumalanpalvelukseen, vaikka emme voineetkaan ymmärtää laulun sanoja.

Öljymäeltä teemme nyt pikku retken _Betaniaan_, koska koko vaellus

täällä on kävelyä pyhillä seuduilla, ja mainittu paikka on juuri

Öljymäen kaakkoisrinteellä. Kylä ei nyt enää ole mitenkään merkillinen,

koska siinä on ainoastaan kupukattoisia, huononpäiväisiä savimajoja ja

raunioita, joissa beduiinejä asuu kurjuudessaan, köyhyydessään ja

viheliäisyydessään. Muiden muassa asuu siellä kuuluisa beduiiniruhtinas

"_Abu Dis_", jonka tehtävänä on matkustavaisten suojeleminen matkalla

Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon. Kun näkee nuo

savesta kokoonkyhätyt, ulkomuodolta perin vastenmieliset pesät, joiden

edessä tavallisesti tapaa repaleisia miehiä ja vaimoja sekä suuret

joukot puolialastomia kerjääviä lapsia, on hyvin vaikeaa, jopa

mahdotontakin kuvitella tätä siksi pieneksi viehättäväksi kyläksi,

jossa Martta, Maria ja Lazarus asuivat, ja jossa Jesus Jerusalemissa

käydessään niin usein viivähteli. Varmaan se muinoin oli hyvin

viehättävänä vuoren rinteellä öljypuiden ja kukkatarhojen keskellä.

Mutta, ah, miten viheliäisen kurjilta sen savimajat nyt näyttävät! Sen

nimi on nykyään El-Azarije, joka muistuttaa Lazarusta, koska El-Azir on

Lazarus-nimen arabialainen muoto. Juuri tämä nykyinen nimi muistuttaa

matkamiehelle, mitä suurta tässä pikku kylässä kerran tapahtui.

Matkustavaiselle näytetään kivikumpua, jossa sanotaan olevan sen

haudan, jossa Lazarus makasi kuolleena neljä päivää, kunnes Jesus

herätti hänet. Onko tässä ilmoituksessa oikeata perää, lienee nykyään

mahdotonta saada selville. Ei se ainakaan näytä juuri todenperäiseltä,

koska tämä kivikumpu on enemmän kellariholvin, kuin haudan näköinen.

Mutta kaikissa tapauksissa on haudan täytynyt olla jossain tämän paikan

lähellä. -- Itse kylä viehättää matkustavaista sen tähden, että

evankeelinen historia valaisee sitä niin suloisesti ja lumoavasti. Tämä

paikka oli Judeassa Vapahtajalle saman arvoinen, kuin Kapernaum

Genezaretin järven rannalla Galileassa. Hän siellä usein hiljaisuudessa

lepäsi rakasten ystäviensä luona, joita hellin rakkaus liitti Häneen,

kuten Häntäkin heihin. Viime mainittua todistaa muun muassa kertomukset

Johanneksen evankeliumin 11:ssä ja 12:ssa luvussa. Matkamies lukee

mielellään nämä luvut tässä pikku kylässä käydessään, koska hän siten

huomaa, kuinka sydämmellisesti Herra on rakastanut ja rakastaa omiansa,

ja siitä johtuu Marian ja Martan tavalla myöskin puolestansa

rakastamaan Herraa sekä tulee vakuutetuksi, että Herrassa Jesuksessa

Kristuksessa on kuoleman voittava voima.

El-Azarijen ympärillä on nykyään jotenkin hyvästi viljeltyjä peltoja,

jotka ilahuttavat silmää ja haihduttavat autiuden tunteen, jota tämä

paikka muuten herättää. Tie kylästä takaisin Jerusalemiin (noin 3/4

tunnin matka) kulkee Öljymäen etelärinteen ohitse, Josafatin laakson

vieritse. Sen varrella näytetään paikkaa, jossa Jesus kirosi

hedelmättömän viikunapuun (Mat. 21:17-19), ja vähän matkan päässä sitä

edempänä puuta, johon Judas Iskariot'in sanotaan hirttäytyneen. Lähellä

kaupunkia on vasemmalla puolen tietä huono pikku kylä _Siloah_, jo

edellämainitut hautausmaat ja _Absalom'in hauta_. Tästä 40 jalkaa

korkeasta, nelikulmaisesta rakennuksesta mainittakoon ohi mennen, että

juutalaiset astuessaan sen ohitse ovat aina valmiit heittelemään siihen

kiviä, osottaen siten inhoansa siinä makaavan miehen muistoa kohtaan.

Oikealle puolelle jää Getsemane, ja Kidronin ojan poikki saavumme

Stefanin portista takaisin kaupunkiin.

Lähtekäämme vieläkin ulos kaupungista, mutta valitkaamme toinen tie,

joka lähtee Damaskoksen portilta pohjoista kohti. Heti sen ulkopuolella

näemme n.s. _Jeremiaksen kukkulan_, jossa on jotain muutakin

huomattavaa, kuin vaan vuoreen muodostuneet omituiset luolat. Tarina

kertoo Jeremiaksen asuneen jossakin näistä luolista ja siellä

kirjoittaneen ja laulaneen nuo valitusvirtensä, joissa hän ankarasti

ruoskii kansan syntejä ja neuvoo synnintunnustukseen ja parannukseen.

Toiset ovat luulleet Golgatan oikeastaan olleen tällä mäellä, joka on

nykyisen kaupunginmuurin ulkopuolella.

Muutamain askelten päässä Jeremiaksen kukkulasta on n.s. _juutalaisten

kaupungin-osa_, pitkä rivi kohtuullisen suuria, enimmäkseen

yksinkertaisia rakennuksia: maahan muuttaneiden juutalaisten asuntoja.

Enin osa juutalaisista asuu, näet, kaupungin ulkopuolella. He näyttävät

jonkin verran kammoavan kaupungin sisustaa, joka on pakanain hallussa.

Sekä ulko- että sisäpuolelta näyttävät nämä asunnot hyvin siistiltä,

joka osottaa juutalaisten pitävän parempaa huolta puhtaudesta ja

siisteydestä, kuin kaupungissa asuvaisten arabialaisten ja

turkkilaisten. Juutalaisia sanotaan nyt uusimpain tietojen mukaan

olevan noin 20,000. Suuren ahdingon ja monen vainon tähden, jotka

Euroopassa ovat tätä kansaa kohdanneet, on viime vuosina yhä enempi

juutalaisia siirtynyt Jerusalemiin, eikä ainoastaan sinne, vaan myöskin

muihin pyhän maan paikkoihin.

Juutalaisten kaupungin-osan vieressä länsipuolella on n.s.

armenialaisten kaupungin-osa, jossa muhkea kirkko vetää puoleensa

matkustavaisen huomiota. Se on pyhitetty vanhemmalle Jakobille, joka

kuoli marttyyrikuoleman Jerusalemissa vuonna 45 j.Kr.

Katseltuamme näitä juutalais- ja armenialais-asuntoja jatkamme

vaellustamme pohjoiseen päin suurta karavaanitietä pitkin, joka vie

Nablukseen eli entiseen Sikem'iin. Astuskeltuamme noin neljännestunnin

saavuimme suurien _kuningashautain_ luo, jotka ovat oikealla puolen

tietä. Ne ovat kokonaan vuoreen hakattuja suuren suuria hautakammioita,

joiden täytyy jokaisessa herättää mitä suurinta huomiota. Katsoja

pääsee niihin suurenmoisia leveitä kiviportaita myöten, joiden

askeleet ovat harvinaisen mukavat. Portailta astutaan esipihaan

pienestä, kapeasta ja matalasta portista. Esipihasta päästään itse

hautakammioihin kolmesta eri ovesta, joissa suuret kivet ovat

saranoissa liikkuvina osina. Itse hautakammioiden seinissä on

hakatuissa koloissa sivuilla yksi, kaksi tai kolme sijaa eli penkkiä

vainajien ruumiita varten. Kaikki on vielä hyvästi säilynyt, jonka

tähden siellä käydessään saakin mitä selvimmän kuvan siitä, millä

tavalla muinoin näillä seuduin haudattiin kuolleita. Minkä aikaisia

nämä haudat ovat ja mistä israelilaiset saivat niiden mallin, on

mahdoton tietää. Mutta varmaan niiden synty ulottunee hyvin kauas

taakse päin.

Jos sitte astumme edelleen luodetta kohti, tapaamme lukemattoman joukon

vanhoja hautoja, jotka ovat muodostetut seuraavalla tavalla. Ensinnä on

vuoreen hakattu ja holvattu etehinen, johon päästään hyvin matalasta ja

kapeasta ovesta; se on tavallisesti suljettu kivellä, joka vieritetään

auaistessa ulos. Etehiseen mennessä täytyy useimmiten kulkea

ryömimällä, joka ei ole niinkään helppoa sellaiselle, kuin ei ole

oppinut nöyryyttämään itseänsä. Tässä esihuoneessa oli tavallisesti

kivi, jolla ruumis makasi palsamoimis-ajan. Sivuilla ovat itse

hautaluolat vuoreen hakattuina, joihin ruumis siirrettiin palsamoimisen

jälkeen. Kun se oli asetettu tähän sisäluolaan, muurattiin tavallisesti

luolan suu ainiaaksi kiinni. Haudoissa on enempi tai vähempi näitä

ruumiskomeroita perheen suuruuden mukaan. Lähellä hautaa on useimmiten

myöskin säiliö, johon sadevesi sai kokoontua. Hautojen ja säiliöiden

asemasta voimme päättää lähellä olleen myöskin jonkun huvilan tai

asunnon. Sellaisia huviloita oli arvattavasti suuri joukko lähellä

Jerusalemia, sillä varsinkin rikkaat juutalaiset tahtoivat tietysti

asua niin lähellä pyhää kaupunkia kuin mahdollista ja toivoivat tulla

kerran sinne haudatuiksi, kun heidän vaellusaikansa päättyi. Hyvin

luultavasti oli Arimatian Josefilla, joka oli rikas mies ja omisti

Arimatian maatilan eli nykyisen Ramleh'in, myöskin huvila lähellä

Jerusalemia ja sen vieressä kallioon hakattuna hauta, jonka hän antoi

Jesukselle. Hyvin luultavaa on myöskin, että Jesuksen ruumista ei oltu

vielä ehditty sulkea varsinaiseen hautakomeroon, vaan että se vielä oli

etehisessä, koska palsamoiminen ei vielä ollut tehtynä. Etehisen

ulko-oven eteen oli "suuri kivi vieritetty", joka huolestutti niitä

vaimoja, jotka pääsiäis-aamuna riensivät haudalle ennen auringon

nousemista.

Noin kahden tunnin matkan päässä Jerusalemista on vielä yksi hauta,

_Nebi Samvil_ (Samuel'in hauta) muinaisessa Mizpassa, jossa

matkustavaiset myöskin tavallisesti käyvät, enimmäkseen kuitenkin vain

lavean näköalan tähden. Tämä hauta on luoteeseen päin kaupungista,

Juudan-vuorten korkeimmassa paikassa, noin 3,000 jalkaa meren pintaa

ylempänä. Nousu sinne on hyvin vaivaloinen ja paluumatka vielä

vaivaloisempi. Tällä retkellä vasta saa oikein kokea, mitä merkitsee

ratsastaminen raivaamattomalla, kivisellä, kammottavan vaarallisella

tiellä, jossa täytyy peljätä ratsun kompastuvan millä askeleella

hyvänsä. Suurta vaivaa kuitenkin runsaasti palkitsevat mitä avarimmat

näköalat, joita tällä kukkulalla on joka taholla. Raamatullisia

paikkoja, niinkuin Gibea, Ain, Betel j.n.e. sekä Öljymäki, joka meidän

täällä ollessamme välkkyi varsin omituisessa, ihanassa, sinipunervassa

valossa, näkyy tänne ihan selvään. Muutamia beduiiniperheitä asuu

täällä hyvin yksinkertaisissa majoissa keskellä raunioita. He olivat

hyvin ystävällisiä ja tarjoutuivat katsomaan hevosiamme sekä saattamaan

meitä hautapaikalle. -- Paitsi ihanoita, avaroita näköaloja on tällä

paikalla myöskin se viehätys, että sitä mainitaan pyhässä historiassa

ja että se kerran oli merkillinen paikka hänen tähtensä, jonka luullaan

olevan siellä haudattuna. Samuelhan oli Israelin suurimpia tuomareita

sekä uskollinen ja hurskas Herran palvelija, jonka muistoa eivät

mitkään huonot teot himmennä. Tässä ei ole oikea paikka esittää hänen

historiaansa ja merkitystänsä Israelissa, vaikka se olisikin monin

puolin hyvin opettavainen ja vaikka hänen elämässään runsaasti olisi

kaikille soveliaita esikuvia.

Moni luulee tätä paikkaa oikeaksi _Emaukseksi_, jonne kaksi opetuslasta

astui Jesuksen ylösnousemispäivänä, silloin kun Vapahtaja tiellä

yhtyi heihin, selitti heille kirjoitukset ja teki heidän sydämmensä

palaviksi, jäi heidän luoksensa ja leivän siunaamisella ja murtamisella

ilmoitti itsensä ylösnousseeksi (Luuk. 24:13-35). Matka Jerusalemista

tähän paikkaan on jotenkin niin pitkä, kuin evankeelisessa

kertomuksessa mainitaan, nimittäin 60 vakomittaa (runsaasti yhden

peninkulman) eli sabbatin matka. Syötyämme kallion alla kuohuvan,

raittiin lähteen vierellä eväitämme ja juotuamme viiniä lähdeveden

seassa, vaivaloisesta ratsastuksesta väsyneiden voimiemme

virkistykseksi, läksimme auringon lasketessa paluumatkalle, joka oli

vielä vaivaloisempi, koska hämärä tuli ennen kuin ehdimme kaupunkiin.

Inspehtoori Schneller'in, joka ystävällisesti oli lähtenyt oppaaksi

tälle retkelle, oli paluumatkalla käydä hyvin huonosti, hän kun yritti

hevosineen vierähtämään alas korkeasta jyrkänteestä. Jumalan

kaikkivaltiaan avulla hän kuitenkin pelastui ihan vahingotta;

ainoastaan säikähdys vavistutti häntä ja meitä, jotka sen näimme

voimatta auttaa häntä hiukkaistakaan.

Jos vielä mainitsen _Venäläisten_ kaupungin-osan kaupungin

länsipuolella ja _Moses Montefioren valkoisen turvakodin_ kaakon

puolella, Hinnom'in laakson tuolla puolen, toivon lukijaini saaneen

edes jotakin korvausta, että ovat seuranneet meitä kävelyillämme tässä

monin puolin merkillisessä kaupungissa ja sen ympäristössä.

Mutta erehtyisinpä suuresti, jos en puhuisi mitään siitä

hyväntekeväissyys-työstä, jota tässä kaupungissa ja sen ympäristössä

harjotetaan, varsinkin mitä tulee Jumalan valtakuntaan ja sen

levittämiseen maan päällä. Siihen on minulla sitä suurempi syy, kun

meillä Jerusalemissa ollessamme oli onni ja ilo päästä pappein

keskustelukokoukseen, jossa, paitsi kolmea saksalaista protestanttista

pappia, jotka nykyään täällä työskentelevät, myöskin oli läsnä pastori

B. Kairosta ja pastori F. Beyrothista ja jonka neuvotteluissa saimme

selon uskonnollisista oloista ja työskentelystä Jumalan valtakunnan

hyväksi tässä maassa. Tässä kokouksessa, johon meitä erittäin

ystävällisesti kutsuttiin osallisiksi ja joka kesti useita päiviä,

käsiteltiin monta varsin miellyttävää ja opettavaa asiaa sekä

esitelmissä että keskustellen. Kaikki kokouksen jäsenet olivat hyvin

innostuneet suuresta tulevaisuudesta, jonka he katsoivat lähetystyölle

koittavan tässä maassa. Että jotkut lausuivat monta meistä liiankin

hyvätoiveista mielipidettä tuhatvuotisesta valtakunnasta, on

selitettävää siitä, että hehän täällä juuri työskentelevät siinä

paikassa, joka monen mielestä on tuleva mainitun valtakunnan

keskukseksi. Kuitenkin teki sydämmellemme hyvää kuulla lausuntoja,

joissa oli niin paljo toivoa ja uskallusta; ne säilyvät minulla aina

elävinä muistossa ja kiitollisena muistelen näiden rakasten veljien

seuraa ja harrasta työskentelyä Jumalan valtakunnan asioissa. Täten

lausun heille myöskin julkisesti sydämmeni sisällisen kiitollisuuden,

vaikkapa he kielen tähden eivät saisikaan siitä tietoa.

Pyhässä maassa asuu kolmen eri uskon tunnustajia: muhammettilaisia,

juutalaisia ja kristittyjä. Kun Arabialaiset vuonna 638 j.Kr. kulkivat

läpi tämän maan, pakottivat he tulella ja miekalla asujamet kääntymään

uuteen uskoon. Nykyiset Muhammedin uskolaiset ovat siis niiden

jälkeläisiä, jotka kuuluivat vanhaan itämaiseen kirkkoon. --

Juutalaiset taas ovat suurimmaksi osaksi tänne viime vuosikymmeninä

siirtyneitä eri maista ja heidän lukunsa kasvaa yhä kasvamistaan.

Merkit näyttävät viittaavan, että tämä kansa alkaa yhä runsaammin

kokoutua isäinsä maahan. Heidänkin keskuudessaan tuntuu nykyaikoina

vallitsevan jokin keskistymis-ikävä. Ehkäpä siinä lienee jokin alku

raamatullisten ennustusten toteutumiseen lähimmässä tulevaisuudessa,

mikäli ne koskevat tätä kansaa, joka on niin monta vuosisataa ollut

hajoiteltuna kaikkiin maihin ja halveksittuna, pilkattuna ja

vainottuna. -- Täkäläiset kristityt ovat alkuaan kaikki kuuluneet

kreikkalaiseen kirkkoon ja vielä nykyäänkin ovat suurimmaksi osaksi sen

jäseniä.

Kaikki nämä kolmen uskon tunnustajat erittäin suuresti tarvitsisivat

evankeelisen lähetystyön apua, koska he eivät tunne totista Jumalaa

eikä Jesusta Kristusta, vaan vaeltavat pakanain tavoissa. Mutta

valitettavasti on Turkin hallitus ankaroilla asetuksilla tehnyt

erittäin vaikeaksi sen työn muhammettilaisten keskuudessa, jopa melkein

mahdottomaksikin. Sen tähden lähetystyötä väsymättömällä innolla

tehdään paraastaan kreikkalais-oikeauskoisen kirkon ja juutalaisten

keskuudessa.

Jos katsahdamme tähän suureen Jumalan valtakunnan työhön, niin

huomaamme, että juutalaislähetys on aivan eri haara itsekseen. Tämä työ

vaatii työmiehiltänsä aivan erityistä työtapaa. Sen tähden siihen

yksinomaan käytetäänkin sitä varten erittäin kasvatettuja miehiä,

joille on opetettu tähän toimintaan soveltuva työtapa, ja he täällä,

kuten yleensä muuallakin, toimivat erillään muista lähetystyön

haaroista. Juutalaislähetyksellä on monta asemaa: _Jerusalemissa_

20,000:n, _Jaffassa_ 6,000:n, _Safed'issa_ noin 10,000:n ja

_Tiberiaksessa_ 6,000:n juutalaisen keskellä. Lähetystyötä pitävät yllä

paraastaan englantilaiset ja skotlantilaiset ja sen pää-johto onkin

Englannissa ja Skotlannissa. Tämän hyvin lavean lähetystyön

keskuspaikkana on Jerusalem. Siellä on erittäin sitä tarkoitusta varten

rakennettu kirkko, Sionin kirkko, jossa yksi pääpappi ja kaksi

apupappia toimivat. Sitä paitsi on sairashuone omine lääkäreineen, n.s.

_Inquirer house_ ja teollisuus-huone. Jos joku nuori juutalainen minkä

puutteen pakosta hyvänsä kääntyy juutalaislähetyksen puoleen pyytäen

päästä kristillisen kirkon jäseneksi, neuvotaan hänet "inquirer

houseen", jossa hänen aikomustansa ja vilpittömyyttänsä tarkkaan

tutkitaan pitempi tai lyhempi aika. Tämä "inquirer-house", näyttää siis

olevan jonkinlainen _proselyyttikoti_, sellainen kuin on muun muassa

Tukholmassakin. Kenen huomataan vakavasti ja vilpittömästi tarkoittavan

tosikääntymistä, hän saa kauemmin viipyä laitoksessa, oppia siellä

jotakin käsityötä, kuulla saarnaa Kristuksesta ja nauttia opetusta.

Kolmen vuoden kuluessa pitää hänen päättää, ottaako vastaan kasteen.

Antamatta kastaa itseänsä hyvin moni luopuu laitoksesta, palaa

uskoveljiensä luo jatkamaan säännötöntä elämäänsä ilman mitään

varsinaista elintehtävää, ja ainoastaan vähäinen osa ilmoittautuu

saamaan kasteen opetusta ja tulee kastetuksi. Tämä surettava kokemus

saadaan täälläkin tämän kansan keskuudessa, joka vielä vaeltaa

Mooseksen peite silmillänsä.

Samaa tarkoitusta varten on vielä kaksi lasten-kasvatuslaitosta, toinen

poikia ja toinen tyttöjä varten, työhuone vaimoja varten, jossa köyhät

juutalaisvaimot saavat työtä ja ansiota sekä saattavat kuulla Jumalan

sanaa.

Hedelmät tästä suurenmoisesta työstä, joka pystyssä pysymisekseen

vuosittain tarvitsee hyvin suuret summat, ovat vielä täällä, kuten

kaikkiallakin, vähäiset siihen nähden, mitä siitä on toivottu. Näyttää

siltä, kuin Herran aika ei vielä olisi tullut. Syynä tähän vähäiseen

menestykseen näyttää, sen lisäksi, että Juutalaisilla on kuurot korvat

evankeliumia kohtaan, olevan vielä erittäin se seikka, että

kristillistä lähetystyötä oikein säännöllisesti vastustetaan. Jott'ei

vanhemmat lähettäisi lapsiansa kristillisiin laitoksiin, on Pariisissa

oleva _Alliance israelite_ (Israelilainen yhdistys) perustanut sitä

varten lastenkodon, jossa sekä annetaan kouluopetusta että myöskin

opetetaan johonkin elintoimeen, siten vastustaakseen kristinuskon

mahdollista vaikutusta. Pariisilainen _Rothschild_ pitää täällä

uskoveljilleen yllä koulua ja kaunista äskenrakennettua sairashuonetta.

Äskettäin on myöskin eräs juutalainen Mayer alkanut vaikutuksensa,

jonka määrättynä tehtävänä on estää kristillistä lähetystyötä

juutalaisten keskuudessa. Mutta sittekin kastetaan joka vuosi muutamia

juutalaisia, joten tämänkin kansan jäseniä tulee liitetyksi

evankeeliseen kirkkoon. Herran työ edistyy kaikesta vastustuksesta

huolimatta vaikkapa hitaastikin ja monia koetuksia kokien.

Muut lähetyspyrinnöt tarkoittavat yleensä ainoastaan _kreikkalaisen

kirkon_ jäseniä, s.o. sen kirkon, jonka kirkkokielenä on kreikka.

Syynä, minkä tähden lähetystyö on käännetty tälle alalle, on se selvä

kokemus, että tämä kirkko sairastaa sekä päänsä että jäseniensä

puolesta kuoleman tautia ja luultavasti ennemmin tai myöhemmin hajoaa.

Kreikkalais-katoolisen kirkon päämiehenä on Jerusalemin patriarkka,

joka on Turkin sulttaanin ylipäämiehyyden alainen ja jolla on apunansa

synoodi. Jos tämä patriarkka synoodinensa vilpittömästi koettaisi

parantaa kirkkoansa, toimittaa seurakunnille uskollisia paimenia,

suojella pahennuksilta, pitää kuria ja järjestystä, varsinkin kouluissa

ja luostareissa, niin äskeinen lausunto ei olisi paikallaan. Mutta

patriarkan sanotaan elävän yhtenään riidassa synoodinsa kanssa ja

riitojen syinä lienevät yksityis-asiat ja edut. Runsaita koulun ja

kirkon apurahoja käytetään ihan toisiin tarkoituksiin, ja kansa parka

vaeltaa tietänsä ilman totuuden valoa, ilman oppia ja ilman vähintäkään

aavistusta, mitä Kristuksen seuraaminen merkitsee. Munkit ja papit ovat

enimmäkseen taitamattomia, siveettömiä ja ahneita, katsovat omaa

parastansa ja mukavuuttansa ja palvelevat ehkä kirkkoa, mutta ei

Jumalaa. Niin surettavan kerrotaan tilan olevan tässä kirkossa, jonka

tähden evankeelinen lähetyslaitos paraastaan työskenteleekin sen

jäsenten keskuudessa.

Paitsi kreikkalaista kirkkoa on täällä myöskin elinvoimainen haara

vahasta itämaisesta kirkosta, nimittäin _venäläinen kirkko_. Sekin

tietää sisaruskirkossa vallitsevan tilan ja käyttää vaikutustansa sen

suojelemiseksi perikadosta. Nämähän uskonopillisesti ovatkin samalla

pohjalla. Venäläinen kirkko on osottanut ja yhä osottaa suurta

toimi-intoa. Se perustelee luostareja, kirkkoja, pyhiinvaeltaja-majoja

ja kouluja nuorisolle, johon kaikkeen käytetään suunnattomat summat

rahaa.

Varsinaiset lähetystointa harjottavat kirkot ovat kuitenkin

_roomalais-katoolinen_ ja _protestanttinen_. Roomalais-katoolisella

kirkolla on lähetystyössään kreikkalais-kristittyjen keskuudessa ollut

monta edullista asianhaaraa, joita sen on menestyksestään kiittäminen,

nimittäin: 1) uskonkäsityksen ja ulkonaisten menojen, sekä muodon että

sisällyksen, likeinen sukulaisuus tämän ja kreikkalaisen kirkon

välillä, 2) runsaat rahavarat, 3) suuri joukko työvoimia, jotka tällä

kirkolla on käytettävänään, ja 4) koko lähetystyön mainio johto.

Roomalais-katoolinen kirkko Palestiinassa on, päin vastoin kuin

kreikkalainen, hyvästi järjestetty, varakas ja mahtava; sillä on, kuten

kreikkalaisellakin kirkolla, oma neitsyt Mariansa siunauksineen ja

suuri joukko pyhimyksiä tarjota avuksi viheliäisille syntisille heidän

hädässään; sillä on pyhä messu, jota voidaan kuunnella mitään

ajattelematta, mutta josta kuitenkin kirkon lupauksen mukaan saadaan

siunausta; sillä on ulkonaiset työt, joilla voidaan ansaita autuutta,

omat kaavat, joita ulkonaisesti noudattamalla saavutetaan Jumalan

suosio. Tämän kaiken tähden saatettaisiin luulla, että pitäisihän

kreikkalais-kristittyjen suuremminkin määrin kääntyä tähän kirkkoon,

kuin tosiaan tapahtuu. Ei sellainen kääntyminen yleensä kuitenkaan

tapahdu ilman mitään ulkonaista, pakottavaa tarvetta. Usein

roomalais-katooliset suorastaan rahalahjoillakin houkuttelevat

kirkkoonsa uusia jäseniä; ja rahan ohella käyttävät he tähän

tarkoitukseen, kuten muuallakin, missä tämä kirkko työskentelee

pyrintöjensä eteen, sairashoitoa laupeuden-sisarten ja nunnain kautta,

apua luonnon-antimissa, maksutonta lääkettä ja lääkärinapua y.m.s. Tämä

kirkko työskentelee ulkonaisilla keinoilla eikä pidä niin suurta lukua

sisällisistä asioista sielun vapahduksesta, Kristuksen saarnaamisesta.

Kaikessa tässä on roomalais-katoolisen kirkon vaikutus, kuten meille

kerrottiin, hyvästi järjestetty. Työnjohtajana on patriarkka,

tavallisesti italialainen mies. Koko joukko ulkomaisia ja sikäläistä

pappeja, munkkeja ja nunnia, opettajia ja opettajattaria on hänen

käskyläisinänsä. Jo ammoisina aikoina ovat fransiskaanit omistaneet

sikäläisen työalan. Heihin ovat jesuiitit yhtyneet, ja täytyy

tunnustaa, että työtä on heidän toimestaan tehty johdonmukaisemmin ja

pontevammin. Vuosi vuodelta on yhä suurempi joukko nunnia,

sairaanhoito- ja koulusisaria tullut lisäksi, jonka tähden ei ole

vähintäkään puutetta työvoimista.

Antaakseni jotain kuvaa roomalais-katoolisen kirkon toiminnan

kehityksestä luettelen ne eri laitokset, jotka on rakennettu ympäri

maata. Itse Jerusalemissa on tällä kirkolla suuri _patriarkan palatsi

kirkkoineen_ ja sitä paitsi: _fransiskaani-luostari, Josefin sisarien

luostari, Salvator-luostari, Pyhän Ludvig'in luostari_ ja _Sionin

sisarien luostari_. Sitte on vielä seuraavat pyhiinvaeltajain majatalot:

_Casa nuova, ranskalainen pyhiinvaeltaja-huone, saksalainen

pyhiinvaeltaja-huone, itävaltalainen pyhiinvaeltaja-huone_, ja seuraavat

kirkot: osa _pyhän haudan kirkosta, Annan kirkko, fransiskaani-kirkko,

Sionin sisarten kirkko_. Vielä on mainittava: monta jokapäiväistä

koulua, kouluveljien seminaari, Sionin sisarten tyttöin-kasvatuslaitos,

pappisseminaari, poika-lastenkoto, Pater Steinin tyttöin-kasvatuslaitos,

Pater Steinin poikain-kasvatuslaitos, vanhan patriarkan tyttökoulu. --

Jerusalemin ulkopuolella on tällä kirkolla kouluja ja luostareja

enimmäkseen kirkkojen yhteydessä; niinpä _Öljymäellä_ nunna-luostari

"Pater noster" kirkkoineen, _saksalaissiirtolan_ vieressä Betlehem'in

tien varrella nunna-luostari, Betlehem'issä fransiskaani-luostari,

karmeliitti-luostari, veljesluostari, laupeuden sisarten luostari

ja sairashuone, sairashuone _Tantur'issa_, äsken rakennettu

koulu, Don-Bellon'in suuri lastenkoto, josta on haaraosastoja

_Ain'issa, Antasch'issa_ ja _Bet Dechmâl'issa_, luostari

pappisseminaareineen _Betschalassa, Ain-Karim'issa_ kaksi luostaria

tyttöin-kasvatuslaitoksineen ja kirkkoineen, _Emauksessa_

fransiskaani-luostari kappeleineen, _Latrun'issa_ fransiskaani-luostari,

_Jaffassa_ fransiskaani-luostari ja nunna-luostari sairashuoneineen ja

kirkkoineen, _Gazassa_ fransiskaani-luostari, _Nabluksessa_

fransiskaani-luostari, _Tabor'illa fransiskaani-luostari, jonka kirkko

on _Nain'issa, Tiberiaksessa_ fransiskaani-luostari kappeleineen,

_Kafr Kannassa_ (= Galilean Kaanaassa) fransiskaani-luostari,

_Nazaret'issa_ fransiskaani-luostari, nunna-luostari suurine

tyttöin-kasvatuslaitoksineen ja pyhiinvaeltaja-huone, _Haifassa_

nunna-luostari ja _Karmel'illa_ fransiskaani-luostari.

Jos tutkimme, mitä roomalais-katoolinen kirkko on saanut aikaan

suurenmoisella, hyvin järjestetyllä ja hyvin johdetulla

lähetystoimellaan, niin täytyy kyllä myöntää jotain hedelmää

kasvaneenkin suurista ponnistuksista, joita työhön on pantu.

Betlehem'issä lienevät tulokset suurimmat, koskapa sen noin 9,000

asujamesta, jotka alkuaan olivat kreikkalais-kristittyjä, enemmät kuin

puolet on kääntynyt roomalais-katooliseen uskoon. Siellä onkin tehty

suurimmat ponnistukset. Jerusalemissa eivät hedelmät ole niin näkyvät,

vaikka seurakunta onkin yhä enemmän lisäytynyt. Roomalais-katoolinen

kirkko, sanottakoon mitä hyvänsä, on tässä maassa paljon merkitsevänä

voimana. Sen lähetystoimi näkyy kehittyvän yhtenään, ainakin

ulkonaisesti, vaikka tämän kirkon jäsenet yhä enemmän lyövätkin laimin

sisällistä puolta, elämää Jumalan Pojan uskossa.

Jo ennen, kuin roomalais-katoolinen kirkko alkoi vakavasti harjottaa

lähetystointa, laittoi _evankeelinen lähetys_ tähän maahan miehiänsä.

Alun siihen teki englantilaisen kirkon lähettysseura, jonka hallussa

vieläkin on päätoimi evankeeliseen suuntaan tällä alalla. Tämä

lähetystoimi kuuluu Englannin valtiokirkon yhteyteen ja on alistanut

työnsä sen asettaman piispan valvottavaksi. _Piispa Aleksander'in_

johdolla ensin ja sitte laajalta kuuluisan piispa _Gobat'in_ johdolla

kukoisti tämä työ. Nyt on työn johtajana _Rev. Blyth_, joka sitä ennen

oli arkkidiakoonina Indiassa. Hänellä sanotaan valitettavasti olevan

katoolilaisuuteen taipuva käsitys hengellisestä eli pappissäädystä ja

hän näkyy arvelematta voivan käydä kreikkalaisissa jumalanpalveluksissa

pyhän haudan kirkossa, olla osallisena kreikkalais-katoolisissa

juhlasaatoissa ja kiirastuorstaina nauttia pyhän haudan kirkossa pyhää

ehtoollista kreikkalais-katooliseen tapaan. Nämä johtajan mielipiteet

ovat suuresti vaikuttaneet itse lähetystoimen asemaankin, hyvinkö vai

pahoin, arvostelkoot muut.

_Church Missionary Society'lla_, joksi tämä lähetys itseään nimittää,

on kuusi pääasemaa: _Jaffassa, Jerusalem'issa, Nabluksessa,

Nazaret'issa, Gazassa ja Galt'issa_ Jordan'in itäpuolella. Lähetyksen

sihteerinä on _Rev. L. Hall_, joka asuu Jaffassa. Hänen suoranaisesti

johdettavanaan on pieni Jaffan seurakunta sekä Ramleh'in, Lyddan,

Abud'in ja Haifan asemat, johon seurakuntaan yhteensä kuuluu noin 400

jäsentä. Tärkeimpänä työalana näillä asemilla, kuten yleensä koko

protestanttisessa lähetyksessä tässä maassa, pidetään koulua, jossa on

noin 350 oppilasta. Apunaan työssä on herra Hall'illa monta opettajaa

ja yksi palestiinalainen pappi, joka saarnaa Jaffan seurakunnassa.

Sitä paitsi on seurakunnalla yksi sairashuone ja yksi tyttöin

kasvatuslaitos. -- Toinen pääasema on Jerusalemissa ja siihen kuuluvia

ala-asemia on _Bet-Sakur'issa_ etelässä ja _Ramallah'issa_, joissa on

eurooppalainen lähetyssaarnaaja. _Bir-Set'issä, Dschifuassa_ ja

_Tajibessa_ pohjoisessa, joissa on noin 300 sielua. Näillä on

koillispuolella ulkona kaupungista kaunis kirkko, jossa kolme pappia

(kaksi eurooppalaista ja yksi palestiinalainen) palvelee. Kirkon

yhteydessä on päiväkoulu ja poikain-kasvatuslaitos (Gobatin koulu, noin

50 oppilasta) opettajaseminaarineen; viimemainitun johtajana on

Basel'in lähetys-opiston läpikäynyt _Rev. Johs Zeller_, joka sitä

paitsi on arabialaisen kirkon pappina. Valitettavasti on tämäkin

seurakunta pieni eikä näytä viime vuonna kasvaneen. Kouluopetus ja

kasvatus näyttää olleen tärkeimpänä toimialana. -- Kolmannella

pääasemalla Nabluksessa on jo monta vuotta oleskellut uuttera

_lähetyssaarnaaja Fallscheer_ perheineen. Hänellä on hoidettavana

paitsi omaa seurakuntaansa, jolla on eri kirkko, myöskin monta

ala-asemaa: _Rafidia, Nusfedschbil, Bed emrin_ ja _Afar_, joissa

arabialaisia opettajia työskentelee. Roomalais-katoolilaiset ovat

tehneet tälle työlle paljon haittaa. Mutta kuitenkin on Fallscheer'in

onnistunut Jumalan avulla pitää koossa seurakuntaansa ja palvella näitä

ihmisiä evankeliumin saarnalla. -- Nazaret'issä työskentelee Rev.

Wolters, jonka hoidettavana on noin 300 seurakuntalaista hajallaan

siellä täällä eri paikoissa. Hänellä on Nazaret'issa eri kirkko ja

apuna arabialainen opettaja. Hänen seurakuntaansa kuuluu viisi

päiväkoulua ja suuri tyttöin-kasvatuslaitos. -- _Galt'issa_ on

palestiinalainen pappi sekä opettaja ja lääkäri pienen seurakunnan

hoitajina, ja _Gazassa_ työskentelee _Rev. Huber_.

Tästä näkyy, että Church Missionary Society harjottaa melkoisen suurta

lähetystointa. Täytyy vain valittaa, että sen pyrinnöt ovat viime

vuosikymmeninä antaneet vähemmin hedelmää, kuin aikaisemmin, ainakin

mitä tulee seurakuntalaisten lukuun. Kasvavan nuorison keskuudessa on

työ kuitenkin jatkunut ilman erinäisiä vaikeuksia. Ja on syytä odottaa

ja toivoa, että Jumalan sanan siemen, jota on kylvetty ja kylvetään

nuorten sydämmiin, on aikanansa kantava hedelmää.

Katsahtakaamme vielä _Saksan evankeeliseen lähetykseen_, jolla myöskin

on täällä työvainio. Sen alku oli hyvin vähäinen, mutta Jumalan

siunauksen kautta on se yhä enemmän kehittynyt. Jo ensi alusta on se

ottanut päätehtäväkseen nuorison kasvatuksen. Ja siinä se epäilemättä

on osannutkin oikeaan, sillä itämailla täytyy kansassa ensin herättää

uskonnollisen elämän harrastusta, ennen kuin mitään voidaan saada

aikaan. Ja tämä herätys voi helpoimmin tapahtua nuorisossa, joka

yleensä helpommin ottaa vastaan vaikutuksia ulkoa päin. Jos lapset

saavat pysyä vanhempiensa tykönä ja kotoisten parissa, vaipuvat he

samaan välinpitämättömyyteen ja penseyteen, joka yleensä on tämän

kansan tuntomerkkinä uskonnollisiin asioihin nähden. Sen tähden on

näille lapsille tehtävä samoin kuin taimille: otettava ne pois

alkuperäisestä paikastaan ja istutettava uuteen, niille erittäin

valmistettuun maahan. Työ täytyy alkaa ihan alusta. Sen tähden on tämä

lähetys perustanut laitoksia, joissa opetusta ja kasvatusta harjotetaan

ihan evankeelisten periaatteiden mukaan. Vakavat evankeeliset perheet,

joissa lapsia kasvatetaan kurituksessa ja Herran nuhteessa, olisivat

tässä kyllä suuremmaksi hyödyksi, mutta mistäpä löytää sellaisia

perheitä tässä maassa? Lähetyksen täytyy sen tähden tyytyä laitoksiin,

jotka joinkin määrin korvaavat perheitä.

Tällä lähetyksellä on toistaiseksi kaksi sellaista suurempaa laitosta:

_Syrialainen lastenkoto_ ja _Talitha-kumi_, edellinen poikia, toinen

tyttöjä varten. Betlehem'issä oli ennen vielä kolmaskin kasvatuslaitos,

vaan se lopetti vaikutuksensa vähän seitsemättä vuotta sitte, mistä

syystä, en tiedä.

_Syrialainen lastenkoto_ alkoi vaikutuksensa vuonna 1860, jolloin

Syriassa oli suuri vaino kristittyjä vastaan, joka juuri antoikin

aihetta sen perustamiseen. _Schneller'in_ nimi liittyy eroamattomasti

tähän laitokseen, koska hän on uhrannut miehuutensa voiman ja

vanhuutensa kokemuksen sen hyväksi. Vanha Schneller, joka vielä elää ja

on 70 vuoden ijässäänkin vielä varsin hyvissä voimissa, on saanut nähdä

laitoksensa kukoistavan ja kantavan siunausta tuottavia hedelmiä.

Johtajana hoitaa hän vieläkin koko laitosta. Hänen poikansa, käytyään

Sveitsissä Grischonan ja Arnoldin pappisseminaarit, on ottanut täällä

inspehtoorin toimen ja uhraa väsymättömän innokkaana kaikki voimansa

laitoksen parhaaksi. Laitokseen otetaan 130-150 lasta, jotka saavat

2:sta 18:teen vuoteen asti olla laitoksessa ja oppia sisälukua,

kirjoitusta, luvunlaskua, uskontoa, y.m. Sekä käsitöitä,

puutarhanhoitoa, maanviljelystä ja monenlaista käsityöammattia. Tätä

varten on laitoksessa koulu, jossa opetetaan uskontoa tärkeimpänä

aineena ja muita koulu-aineita. Täytettyään 14 vuotta saavat lapset

oppia kuka mitäkin käsityötä oman eri taipumuksensa mukaan. Sitä varten

on paja, kirjapaino, savenvalimo ja nikkarin, suutarin, räätälin

työhuoneita y.m., jopa sokeitakin varten eri työhuone, jossa he tekevät

köysiä, koreja y.m.s. Kaikki oli meidän siellä käydessämme paraassa

järjestyksessä; ei voi olla ihmettelemättä kykyä, joka johtajalla

täytyy olla, saadakseen tätä kaikkea aikaan. Laitosta pidetään yllä

vapaatahtoisilla lahjoilla, joita kootaan eri maista noin 60,000

markkaa vuodessa. Useimmat lapset ovat turvattomia, jotka muuten

jäisivät ihan ilman hoitoa ja vaipuisivat siveelliseen ja uskonnoliseen

kurjuuteen. Laiskuus, valhe ja epärehellisyys ovat pääpiirteinä kansan

luonteessa, josta tämä lapsijoukko on koottu. Senpä tähden tarvitaankin

suuria ponnistuksia ohjatessa heitä uutteruuteen, totuuteen ja

rehellisyyteen. Hetket, jotka vietimme syrialaisessa lastenkodossa

rakastettavain, ystävällisten ihmisten seurassa, jotka olivat oppineet

uhraamaan ja rakastamaan niin suuresti, olivat meille suloiset ja

opettavaiset.

_Talitha-kumi_, joka on noin 20 minuutin matkan päässä luoteeseen päin

Jerusalemista, työskentelee samaa tarkoitusta varten ja samalla tavalla

tyttöjen, kuin äsken mainittu laitos poikien hyväksi. Sitä johtavat

Kaiserswerthissä oppineet diakonissat, jotka samalla ovat täällä

opettajinakin. Laitoksessa on tilaa 100-120 oppilaalle; meidän

käydessämme oli siellä 114 tyttöä. Sitäkin pidetään yllä paraastaan

vapaatahtoisilla lahjoilla. Nykyään on siellä 7 diakonissaa,

rakastettavia ihmisiä, jotka ystävällisimmästi ottivat meitä vastaan.

Tuntui mielessäni sangen omituiselta mennessä tähän laitokseen ja

nähdessä näitä mustia ja vaskiruskeita lastenkasvoja. Meidän astuessamme

erääseen luokkahuoneeseen, jossa par'aikaa oli kielitunti, antoi

opettajatar-diakonissa lasten veisata virren. Silmäni kyyneltyi ja

mieleeni johtuivat psalmistan sanat: "Nuorten lasten ja imeväisten

suusta perustit sinä voiman vihollistesi tähden" (Ps. 8:3). Jumalan

kiitoksen ja ylistyksen kuuleminen pakanuuden ja kurjuuden keskellä

tekee vaikutuksen, joka ei helposti haihdu. Rukoilevalla mielellä ja

sydämmestä toivottaen, että Herra siunaisi tätä laitosta, jossa kaikki

teki niin hyvän vaikutuksen, jätimme sen ystävällisine "sisarineen".

Vielä mainittakoon pieni _diakonissalaitos_ itse Jerusalemin

kaupungissa, jossa myöskin Kaiserswerthin diakonissat työskentelevät

rakkaudella ja uhraavaisuudella, sekä _spitaalisten sairashuone_, jota

veljesseurakunnan perustamaa laitosta pidetään yllä paraastaan

Englannista tulevilla varoilla. Äskenmainittu laitos on kolmen

neljännestunnin matkan päässä kaupungista kaakkoon päin. Portin päällä,

josta astutaan sisään on suurilla kirjaimilla sanat "Jesus hilfe"

(Jesus auttakoon). Syystä kyllä ne sanat ovatkin siinä; niissä on

lyhyesti mutta voimakkaasti lausuttuna laitoksen asujanten koko hätä ja

surkuteltava tila, josta Hän, ainoastaan Hän voi auttaa. Nämä asujamet

ovat mahdottomat parantaa millään maallisella lääketaidolla.

Laitoksessa on tilaa 80 sairaalle, miehille ja naisille. Meidän

käydessämme siellä oli ainoastaan 20 sairasta. Johtaja Müller,

ystävällinen, keski-ikäinen mies, sanoi vapaatahtoista apua tulevan

riittävästi laitoksen ylläpidoksi. Hän vei meitä katsomaan sairaita,

joita oli kumpaakin sukupuolta. He näyttivät kurjuudessaan niin

surkuteltavilta, että sitä on mahdoton kuvata: kaikin puolin

rumentuneita äärettömiin asti. He voivat elää jopa kolmattakymmentäkin

vuotta sen jälkeen, kuin tauti tulee näkyviin. He tuntevat tuskaa

taudistaan ainoastaan silloin, kuin on hyvin kylmä tai hyvin lämmin,

vaan muuten heillä ei kovia tuskia liene. Lukemattomat lääkärit ovat

koettaneet tutkia tämän taudin luonnetta ja keksiä sitä vastaan

parannuskeinoa, mutta näihin asti turhaan; se ei huoli mistään ihmisten

lääketaidosta. Tuskin sitä voidaan edes lievittääkään lääkkeillä. Se

näyttäytyy siten, että joku jäsen, esim. sormi tai osa nenästä, murenee

pois. Eikä tauti ole ainoastaan ruumiillinen, vaan jäytää se myöskin

sielunlahjoja. Ne, jotka sairastavat tätä hirmuista tautia, tylsistyvät

ymmärrykseltäänkin. Näimme siellä muiden muassa 14-vuotisen pojan,

jonka Herra Müller sanoi ymmärrykseltä olevan ainoastaan 4-vuotisen

lapsen kaltaisen. Ja kaikki muutkin näyttivät ihan tylsämielisiltä.

Omituista näissä spitaalisissa on kuitenkin, että he voivat käsittää

Jumalan sanaa, evankeliumia ja uskoa Jesukseen Kristukseen, vaikka he

muuten ovat kykenemättömät ottamaan vastaan opetusta. Siitä taaskin

näkyy, mitenkä Jumalan henki voi vaikuttaa ja miten hänen tiensä ovat

käsittämättömät kaikille ihmisille. Nykyään vallalla oleva

spitaalitauti ei ole samaa lajia, kuin tavallisin Jesuksen aikana.

Joskus tosin tavataan vieläkin sellaista spitaalitautia, mutta

kuitenkin harvoin. Tarttuvaisuuteen nähden on viimemainittu pahempi

kuin ensinmainittu, mutta yhtä parantumattomat ne kumpikin ovat. --

Raskaalla mielellä lähtee matkustavainen tästä laitoksesta,

viheliäisten asunnosta, jossa ihmisrakkaus koettaa, Jumalan kiitos,

lievittää tuskaa ja vastustaa synnin kammottavia seurauksia.

Jos vielä mainitsen, että myöskin _Betlehem'issä_ ja _Hebron'issa_ ynnä

niiden haara-osastoissa tehdään lähetystyötä ja että siten muutamia

satoja sieluja on koottu sen sanan ympärille, joka "on luja ja voi

opettaa", olen täten piirtänyt niin tarkan kuvan kuin mahdollista

protestanttisesta lähetystyöstä pyhässä maassa. -- Yleensä täytyy

puolueettoman tarkastajan tunnustaa, että tässä pienessä maassa tehdään

paljo työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi. Mutta suuri on

pimeyskin; katseltavan kuvan varjokohdat ovat synkät ja hirvittävät.

Sieltä täältä pilkistää valoa ja on syytä toivoa sen leviävän yhä

enemmän. Yhtä mustaa kohtaa lähetystyössä en voi jättää huomauttamatta:

että, näet, näytään tahtovan kilvoitella huonoa kilpailua tälläkin

alalla, jonka pitäisi kaikille olla rakkauden ja rauhan työ. Eivätkä

sitä tee yksistään lahkot, vaan myöskin eri kirkot suureksi vahingoksi

omalle ja Jumalan valtakunnan edistymiselle. Sen tähden en voi olla

tätä esitystäni päättämättä rukouksella, että Herra antaisi omillensa

enemmän rakkautta, enemmän suvaitsevaisuutta, enemmän rauhaa ja sopua.

Jospa he, jotka työskentelevät Herran asian puolesta, aina muistaisivat

Jesuksen sanat hänen ylimmäispapillisessa rukouksessaan: "En minä

ainoastaan heidän edestänsä (opetuslasten) rukoile, vaan myös niiden

edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minun päälleni; että he

kaikki yhtä olisivat, niin kuin sinä Isä minussa olet ja minä Sinussa,

että hekin meissä niin yhtä olisivat, että maailma uskoisi Sinun minua

lähettäneeksi" (Joh. 17:20, 21).