välin ainakin osaksi murtuneen. Kalastus oli tosin yhä edelleenkin
jotakuinkin mitätöntä, mutta tuntui kuitenkin kuin säilyketehtaat eivät
jäisi aivan ilman raaka-ainetta. Kalavuosi tulisi kyllä huono, mutta ei
aivan niin kehno kuin jonkun aikaa oli näyttänyt.
Syyn siihen tunsivat vain Bjelland ja Evy Westinghouse. Säilykekuningas
ei ollut vielä lakannut toivomasta saavansa selville tohtori Fjeldin
omituisen häviämisen. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat
Suuri sillilaiva oli kadonnut. Se näytti vajonneen meren pohjaan. Siitä
ei tullut mitään tietoja. Kukaan ei ollut sitä nähnyt.
Mutta Evy Westinghouse kävi päivä päivältä yhä kalpeammaksi. Hän oli
vienyt lentokoneen turvaan, mutta hän ei uskaltanut enää lähteä sillä
matkalle tehtyään onnettoman laskeutumisensa Hillegaardin suohon. Hän
paloi halusta yrittää jotakin. Mutta häneltä puuttui, niinkuin niin
monelta muulta naiselta, kykyä panna suunnitelmansa täytäntöön. Hän ei
tiennyt, kuinka alottaisi.
Eräänä päivänä hän meni satamaan. Siellä oli höyrylaiva, jossa oli
höyry valmiina. Se oli Bergenin höyrylaivayhtiön omistama höyrylaiva
Iris. Kapteeni Cappelen oli komentosillalla ja oli jo antanut
ensimäisen lähtömerkin. Evy astui porraspuulle.
"Mihin menette, kapteeni?" hän kysyi.
"Rotterdamiin, neiti", kapteeni vastasi.
"Voitteko odottaa viisi minuuttia, niin minä haen tavarani?"
Kapteeni katsoi ihmetellen tuota nuorta, kaunista naista. Hän otti
kellon taskustaan. Jo kymmenen minuuttia myöhässä. Hän vilkaisi nuorta
amerikalaista missiä ja huokasi. Kuka peijakas voisi vastustaa noin
kauniita silmiä!
"Kyllä", hän vastasi. "Minä odotan viisi minuuttia."
XXXV.
NELJÄN KESKEN.
"Mikä on tarkoitus?" portugalilainen huudahti katsellen ympärilleen
silmin, jotka vieläkin olivat hämärät unijuomasta.
Hän oli sangen kurjan näköinen, tuo kelpo Ribeira, seisoessaan siinä
puolialastomana kirjavassa paidassaan. Ja kuitenkaan ei ollut vaikea
nähdä, että hänen kanssaan ei ollut leikkimistä. Hänellä oli kädessä
suurireikäinen revolveri ja hänen eläimellisen julmat kasvonsa olivat
veripunaiset mielenliikutuksesta.
Hänen takaansa näkyivät entisen lähetyssaarnaajan sokeat silmät Hän
haparoi käsin ystäväänsä. Ja Fjeld huomasi hänen kädessään pitkän
sarvipäisen puukon. Aseen omituinen ulkomuoto sai norjalaisen
kavahtamaan. Vaikka Ribeiran revolveri ei näyttänyt tekevän häneen
mitään erikoista vaikutusta, sai tuo pitkä sarvipäinen puukko sokean
merirosvon kädessä hänet vasten tahtoaankin kauhistumaan.
Hänen ajatuksissaan välähtivät nopeasti kaikki ne tilanteet, joissa
tämä ase oli näytellyt niin suurta osaa hänen vaiherikkaassa
elämässään. Hän muisti erään illan Holbornin läheltä Lontoosta.
Tunnettu rahamies John Cavendish makasi pitkänään käytävällä
puutarhassaan elämän virran valuessa hänen suonistaan. Hänen selässään
oli puukko. Se oli anarkisti Alexis Okinen ase. Se oli sama puukko,
joka nyt kiilsi Jonsonin kovassa murhaajakädessä. Okine hirtettiin.
Mutta hänen veitsensä jatkoi veristä historiaansa... Toisen kerran
hän näki sen eräässä huoneessa Whitechapelissä. Silloin se oli
isketty kuuluisan venäläisen nihilistin Anna Sparanskin selkään. Hän
näki voimakkaassa valaistuksessa edessään nuo ihmeen ihanat kasvot,
joilla väikkyi puhdas, viaton madonnahymy, joka oli hurmannut niin
monta miestä Newskin prospektilta Pietarissa aina Pariisin Boulevard
Strassbourgille.
Mutta Asevin ase oli siirtynyt edelleen Pietro Ceranille -- yhdelle
niistä, jotka olivat upottaneet jättiläislaivan The Eaglen meren
syvyyteen. Ja kun sicilialainen oli ampunut itsensä Bermudasaarilla,
oli tuo kaunis, veren tahrima ase Ukrainan aroilta kohtalon oikun
kautta joutunut James Mortonin lähimmälle miehelle ja uskotulle
ystävälle, kirjanoppineelle ja raamatun häpäisijälle Jonson-roistolle.
Ja nyt -- mihin joutuisi Okinen ase nyt?
Fjeld nousi nopeasti seisomaan. Ribeira tuntui hetkeksi peräytyvän
tuota jättiläismäistä miestä, joka oli puettu hänen omiin kirjaviin
vaatteisiinsa. Mutta sitten hän kohotti revolverinsa.
"Jos sinä, senkin kirottu riiviö, nyt liikutat sormeasikaan, niin minä
ammun", hän karjui. "Riisu pois vaatteet -- muuten piru sinut perii."
Norjalainen kohautti halveksien olkapäitään.
"Tahdotteko olla ystävällinen ja sulkea oven takananne, kapteeni", hän
lausui hyvällä espanjankielellä. "Paroni de Nozier voi vilustua."
Norjalaisen sanoissa oli jotakin niin tehoisaa, että Ribeira totteli ja
kiskaisi kiroten oven takaansa kiinni.
"No niin", hän sanoi jurosti. "Voimmehan selvittää tämän asian muitten
sekaantumatta. Mutta tahdon kiinnittää huomiotanne siihen, että teillä
on edessänne mies, joka osaa hoitaa revolveria."
"Sitä epäilen", Fjeld sanoi tyynesti.
"Hölynpölyä!" portugalilainen kiljui. "Teidän kirottu naftanne ei ole
saanut kättäni vapisemaan... Kysykää paronilta, onko hän koskaan nähnyt
minun ampuvan harhaan... No, kädet ylös! Jonsonilla on käsiraudat,
jotka mielestäni sopivat teille..."
Mutta Fjeld ei näyttänyt halukkaalta tottelemaan. Hän katseli vain de
Nozier'ta sanomattoman välinpitämättömin ilmein.
"Ette pidä hyvää kuria laivassanne, herra paroni", hän sanoi. "Teidän
pitäisi tukkia suu tuolta portugalilaiselta kirkujalta."
Paroni ei ollut hievahtanutkaan. Mutta hänen väsyneihin silmiinsä oli
tullut riemukas ilme ja monokkeli oli tullut jälleen paikalleen. Jonson
astui esiin lasipermannolle. Hänen sieramensa värähtelivät ja hänen
korvansa vavahtelivat kuin vanhalla rakuunahevosella, joka haistaa
ruutia ja verta. Syntyi hetken äänettömyys. Ribeiran revolveri oli yhä
tähdättynä Fjeldin päätä kohti. Mutta hän viivytteli laukaisemista.
"Ei ole asiallenne eduksi, että esiinnytte ylimielisesti, tohtori
Fjeld", Nozier virkkoi viimein. Hänen äänensä värähdys ilmaisi,
että hän ei ollut vielä päässyt kokonaan pelostaan. "Olette meidän
vallassamme. Ribeira ei valehtele sanoessaan, että hän osaa hoitaa
revolveria."
"Olen ennen ilmaissut epäilykseni kapteenin taidosta siinä suhteessa",
Fjeld vastasi tyynesti. "Ja minä toistan ne. Tuo mies ei osaa hoidella
asetta, kun ei ota huomioon edes sitä, mikä semmoisessa asiassa on
kaikkein ensimäinen ehto."
"Ja mikähän se olisi?" portugalilainen kysyi irvistäen.
"Tarkastaa, onko se ladattu. Siitähän ei ole suurta vaivaa."
Ribeiran punaiset kasvot muuttuivat melkein keltaisiksi. Hän loi
epävarman katseen aseeseensa ja puri hampaansa yhteen.
"Se on vale", hän sanoi. Mutta saattoi huomata, että hänen äänessään
oli jotakin epäilevää.
"Yrittäkäähän, kapteeni", Fjeld sanoi, "laukaiskaa revolverinne. Minä
olen suvainnut käsitellä hiukan teidän asettanne käydessäni vieraisilla
hytissänne ja ollessani kyllin rohkea tullatakseni kulunutta
vaatevarastoanne."
Portugalilaisen epäilys kasvoi. Hän vilkaisi norjalaista, joka istui
etukumarassa kädet housuntaskussa ja näytti kiinnittävän koko huomionsa
allaan uiskenteleviin kalalaumoihin. Sitten portugalilainen tarttui
tanakasti revolverinsa lukkoon ja aukaisi sen.
"Se on ladattu", hän kiljasi. "Pirun mies!"
Samassa pamahti laukaus. Vaikka Fjeld olikin ampunut suoraan taskustaan
ja epämukavassa asennossa, sattui luoti kuitenkin portugalilaisen
aseeseen ja nakkasi sen lattialle. Luoti oli lävistänyt Ribeiran
peukalon ja vienyt siitä palasen mukanaan.
Silloin näky äkkiä muuttui. Sokea mies oli kyyristynyt kokoon kuin
tiikeri ja syöksyi tuimasti Fjeldin kimppuun.
XXXVI.
SOKEA JÄTTILÄINEN.
Fjeld ei ollut varustautunut sokean vastustajansa äkilliseen
hyökkäykseen. Entisen merirosvon ja lähetyssaarnaajan kanssa ei ollut
hyvä olla tekemisissä rinta rintaa vasten. Ja hänen onnistuikin jo
ensimäisessä yrityksessä saada voimakas ote norjalaisen kurkusta.
Fjeld olisi voinut käyttää revolveria, mutta ei tahtonut. Tämä
ritarillisuus sokeaa vastustajaa kohtaan oli vähällä maksaa hänen
henkensä. Sillä Okinen puukko leikkasi jo ilmaa ja sattui häntä olkaan.
Siihen tuli syvä, mutta verraten vaaraton lihahaava.
Mutta sokean hyökkäys ei pysähtynyt siihen. Väkivaltaisella raivolla
hän iski yhä uudestaan Fjeldiä rintaan. Okinen puukko oli punainen
verestä. Mitä suurimmalla vaikeudella norjalainen vältti hurjat iskut
Viimein hän sai voimakkaan otteen käteen, joka puukkoa heilutteli.
Yhdellä nykäyksellä ase lensi sokean kädestä ja sinkosi kilisten
lasipermannolle.
Mutta raivoisa mies ei hellittänyt. Hänellä oli jättiläisen voimat ja
hän puri ja repi raivolla, joka olisi voinut tulla turmioksi kelle
tahansa. Mutta vaikka haavoittunut käsivarsi ja kova verenvuoto pahasti
estivät Fjeldiä, onnistui hänen käsivarren tyrkkäyksellä leukaan
saada Jonson niin paljon sekaisin, että sai tilaisuuden iskeä häntä
revolverin perällä päähän. Lyönti oli niin voimakas, että amerikalainen
kaatui voihkien lasipermannolle.
Siihen taistelu päättyi. Portugalilainen istui nurkassa ja voihki
tuskasta. Ja James Mortonin oppilas makasi lattialla ulvoen kuin
haavoitettu elukka.
Mutta Nozier oli hävinnyt paikaltaan. Hän oli käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen ja mennyt tiehensä. Hienosta belgialaisesta ei ollut jälellä
muuta kuin monokkeli.
Fjeld astui ovelle, mutta se oli lyöty lukkoon. Se ei ollut mikään
tavallinen ovi -- se sulkeutui sivuilta tiiviisti kuin kassakaapin ovi
ja Fjeld käsitti heti, että sen lujan teräslukon murtamiseen tarvittiin
aivan erikoisia työkaluja. Hän rypisti kulmiaan. Kaikki oli käynyt
hänelle edullisesti. Mutta nyt hän oli jälleen pulassa ja vakavammin
kuin koskaan ennen. Paronin tarvitsi vain pysytellä rauhassa ja antaa
hänen aivan yksinkertaisesti kuolla nälkään taikka myöskin lähettää
joukkonsa hänen kimppuunsa. Viimeinen vaihtoehto oli kaikesta päättäen
todennäköisin. Sillä nälkään näännyttämisestä menettäisivät henkensä
myöskin portugalilainen ja amerikalainen.
Fjeld laski revolverin kädestään ja rupesi sitomaan olkaansa. Se ei
ollut hänelle helppoa, mutta viimein hänen kuitenkin onnistui saada
haavaansa väliaikainen side.
Sitten hän pisti Okinen puukon rintataskuunsa, otti esiin Ribeiran
revolverin, joka tietysti oli täydessä kunnossa, ja istui Nozier'n
tuolille.
"No, mitä kuuluu, kapteeni?" hän kysyi katsomatta siihen nurkkaan,
jossa portugalilainen istui. "Olemme kyllä pahasti ruhjoutuneet kaikki
kolme, pelkään minä."
Ribeira murahti jotakin. Hän kääriskeli haavoittuneen sormensa ympäri
paitansa lievettä ja hänen hampaansa kalisivat vilusta.
"Teistä ei tunnu olevan niinkään helppo selviytyä", Fjeld jatkoi
tavallisella keskusteluäänellä. "Mutta sitkeämmätkin miehet kuin te
ovat antaneet narrata itsensä. Jos olisin ollut teidän asemassanne,
olisin ampumalla koetellut, olinko puhunut totta. Kun rupesitte
katsomaan makasiiniin, niin sehän oli sama kuin olisitte heittänyt
revolverin kädestänne. Tai ehkä piditte vastustajaanne liian vähässä
arvossa?"
Portugalilainen katsoi synkästi norjalaiseen, joka komeili hänen
parhaissa vaatteissaan.
"Te ammutte hyvin taskusta", hän sanoi. "Missä sen taidon olette
oppinut?"
"Alaskassa", Fjeld vastasi, "ja Perun pohjoisosissa. Siellä oli
monta miestä, jotka osasivat opettaa sitä taitoa. Siinä menevät
kyllä vaatteet pilalle, mutta muuten se on hyvä osata niitten, jotka
rakastavat elämää."
"Te puhutte hyvin espanjaa, mutta korostus on väärä. Puhutte kuin
meksikolainen."
"Mahdollista kyllä", Fjeld vastasi. "Olen oppinut espanjaa eräältä
kauniilta naiselta Parana-joen rantamilla Argentinassa. Ja sen jälkeen
olen harjoitellut tätä kieltä Emiliano Zapatan kanssa."
"Rosvopäällikönkö?"
"Niin."
"Hän on nyt kuollut?"
"On."
"Hänet surmasi eräs ulkomaalainen kaksintaistelussa Meksikon
ylätasangolla. Minä olin siihen aikaan Meksikossa. Carranzan leirissä
puhuttiin paljon Zapatan kuolemasta. Se oli kova mies. Tahtoisinpa
puhella sen miehen kanssa, joka hänet surmasi."
"Se käy helposti päinsä."
"Kuinka niin?"
"No, mehän istumme tässä vastakkain, hän ja te. Sillä Emiliano Zapatan
surmasin minä."
Ribeira nousi hitaasti seisomaan.
"Vai niin, tekö sen teitte", hän sanoi. "Silloin en kadu, että en
laukaissut asettani teitä vasten, sillä se olisi ollut aivan liian
helppo ja hauska kuolema Emiliano Zapatan surmaajalle. Sanokaa --
oletteko kuullut puhuttavan kiehuvasta lyijystä?"
"Kyllä. Mitä tarkoitatte?"
"Ehkä teitä huvittaa joutua paroni de Nozier'n käsiteltäväksi. Hän on
nero myöskin ihmisten kiduttamisessa. Hänen olisi pitänyt olla Tuomas
Torquemadalaisen ensimäisenä apulaisena. Niin, sillä nyt te olette
käsissämme, ukkoseni. Luottakaa siihen. Kymmenen minuutin perästä
puhelemme lähemmin inkvisitsion mahdollisuuksista."
"Se on oleva teille jotakuinkin vaikeata."
"Kuinka niin?"
"Senvuoksi, että ennenkuin saatte tilaisuuden tämän mielenkiintoisen
kysymyksen pohtimiseen, olette kuollut mies."
XXXVII.
BILJARDINPELAAJA.
Kello oli juuri lyönyt neljä Pariisin suuressa biljardipalatsissa
Kapusiinien bulevardin varrella ja neljä biljardiprofessoria,
joitten juuri piti alkaa pelinsä, astuivat esiin katselijain
hyväksyen tervehtiessä. Siinä oli kuuluisa Curo, ranskalainen _au
cadre_-mestari, jolla oli pienoinen pyöreähkö vatsa, edelleen Gibelin,
eteläranskalainen elostelija, joka ei koskaan näyttänyt saaneen levätä
kyllikseen, ja paksu rehevä Maquet, jonka vatsa oli siihen määrin
paisunut, että hän kohta ei enää kyennyt kumartumaan biljardipöydälle
niin paljon, että olisi voinut tehdä kunnollisia lyöntejä.
Neljäs oli useimmille tuntematon suuruus -- nuori, miellyttävän
näköinen mies, jolla oli kalpeat kasvonpiirteet ja hiukan huojuvat
liikkeet.
Ennen pelin alkamista astui pelinohjaaja esiin ja piti seuraavan puheen:
"Hyvät naiset ja herrat! Ennenkuin tänään alotamme _billard rouge_'n
mestaruuskilpailut, rohkenen teille esitellä erään etevän pelaajan,
joka pyytää saada ottaa osaa tähän ratkaisevaan taisteluun Ranskan
ammattimestaruudesta. Hän on monsieur Baptiste -- mies, jonka peli on
aikamme parhainten saavutusten tasalla."
Mainittu nuori gentlemanni, jolla oli veltostuneet piirteet, kumarsi
läsnäolijoille. Alkoi vedonlyönti. Vihreä verka tuli kirjavaksi viiden
frangin rahoista, joitten joukossa pienet kultakolikot pistivät
loistavina silmään.
Yleisö ei tuntunut olevan täysin selvillä asemasta. Kukaan ei tuntenut
uutta pelaajaa. Joukossa oli niitä, jotka uskalsivat pienempiä summia
hänen puolestaan, mutta pelikassanhoitajalle tuli vaikeaksi saada
vetorahoihin tasapainoa. Hän huusi kerta toisensa jälkeen: puuttuu sata
francia monsieur Baptisten puolesta.
Viimein hän näytti aikovan pitää asian selvitettynä. Mutta viime
hetkessä astui esiin nuori, häikäisevän kaunis nainen, joka viskasi
kymmenen louisdoria kokeilevan biljardiprofessorin paikalle. Ja
muutamaa minuuttia myöhemmin peli alkoi.
Monsieur Baptisten huomio oli ilmeisesti kiintynyt johonkin, joka
ei kuulunut peliin. Hänen kalpeille, tylsille kasvoilleen oli äkkiä
ilmestynyt hämmästyneen kysyvä ilme. Oli selvää, että tuo nuori
nainen, joka niin rohkeasti oli vaarantanut rahansa hänen takiaan, ei
ollut hänelle aivan outo. Hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin hän
muistelisi jotakin. Mutta hän ei katsonut sinne päin, missä nainen
istui -- ylpeänä ja yksinään hienossa, mutta yksinkertaisessa sinisessä
kävelypuvussaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä peli alkoi. Ei kuulunut muuta kuin
pienten norsunluupallojen kieriminen vihreällä veralla. Ei koskaan
ollut Curen loistava vapaatyrkkäys herättänyt niin suurta riemua eikä
koskaan Gibelinin ihanat ristipallot olleet niin hyvin lasketut. Jo
ensimäisessä kierroksessa huomasi, että pelistä tulisi kova ottelu.
Muukalainen herätti aluksi pettymystä. Hänen ensimäinen pallonsa
ei sattunut ja sitä tervehdittiin yleisön puolelta tyytymättömällä
nurinalla. Pelattiin vain punaisesta pallosta sataan. Cure oli
ensimäisellä lyönnillään tehnyt neljäkolmatta pistettä, Gibelin
kahdeksan ja Maquet viisitoista, kun sitä vastoin muukalainen ei vielä
ollut saanut yhtään. Ranskalainen mestari sai kuitenkin asennon,
jossa hän epäonnistui. Myöskin Gibelin ja Maquet epäonnistuivat ja
viimemainitun oli monsieur Baptistelle jätettävä nurkka-asento,
joka sai koko tuon erikoisen asiantuntevan yleisön tuijottamaan
jännityksestä. Yksinpä keskinkertainenkin pelaaja voisi siitä saada
pitkän sarjan lyöntejä.
Nuori herrasmies tarttui keppiinsä ja katseli ympärilleen hymyillen.
Hän mietti hetkisen. Sitten hän erotti kaksi palloa toisistaan
päättäväisellä lyönnillä. Hän ei tahtonut käyttää hyväkseen satunnaista
etuaan.
Voimakkaat suosionosoitukset suurimmalta osalta seuruetta olivat
vastauksena tälle liikkeelle, kun taas ne, jotka olivat uskaltaneet
rahojaan uuden tulokkaan puolesta, kuuluivat panevan hiljaisia
vastalauseita.
Nyt näkyi kuitenkin, että monsieur Baptiste osasi asiansa. Hän käytteli
keppiään loistavasti ja hänen pelikumppaninsa taputtivat tuon tuostakin
käsiään hänen hienolle ja hyvin harkitulle pelilleen.
Mutta Cure oli tänä iltana vauhdissaan. Hän pelasi oikein _con amore_
hänelle ominaisella kevyellä, tyynellä ja ylivoimaisella tavalla. Etevä
mestari saavutti jo kolmannella kierroksella kahdeksan yhdeksättä
pistettä ja olisi helposti voittanut pelin, jos ei olisi unohtanut
liiduta keppiään. Tämä aiheutti sen, että hän löi sivu melkein
valmiiksi asetetun pallon. Kolme muuta olivat kuitenkin sangen paljon
jälessä. Gibelinillä oli kahdeksankahdeksatta, Maquet'lla neljäkuudetta
ja monsieur Baptistella neljäseitsemättä pistettä. Kaikki viittasi siis
siihen, että Cure veisi tänäkin vuonna mestaruuden.
Mutta kävi toisin kuin oli laskettu. Vasta nyt monsieur Baptiste tuntui
lämpenevän. Hän ei pyrkinyt loistamaan taituruuspalloilla, vaan pelasi
sangen harkitusti. Jo kolmannella lyönnillä hän sai kaksi palloa
nurkkiin ja alkoi sitten iskeä pelattua palloa kahta muuta vasten.
Tällä tavalla hän oli täysin varma sadasta pallosta.
Cure puri huultaan ja kohautti olkapäitään. Sille asialle ei mahtanut
mitään. Monsieur Baptiste julistettiin voittajaksi ja ne muutamat,
jotka olivat lyöneet hänestä vetoa, kiittivät onneaan.
Hänen kylmiin silmiinsä oli tullut omituinen ilme. Voitolla ei
tuntunut olevan häneen mitään suurempaa vaikutusta. Hänen katseensa
riippui tuossa nuoressa naisessa, joka nyt mitä välinpitämättömimmin
elein korjasi kultarahat vihreältä veralta. Pelaaja ei nähnyt, että
hänen valkeat kätensä vapisivat jännityksestä, jolla ei ollut mitään
tekemistä kullanhimon kanssa. Voittaja tunsi vain hänen läheisyytensä
ja himon omistaa tuo nainen, joka kerran ennen oli ilmestynyt hänen
tielleen.
Monsieur Baptiste oli hyvin kalpea. Hän kumartui naista kohti.
"Onko teillä mitään sitä vastaan, miss Westinghouse", hän sanoi
nopeasti, "että saatan teidät täältä pois?"
Nainen katsoi häntä hymyillen.
"Ei, monsieur Courbier", hän vastasi tyynesti. "Se on minusta hyvin
hauskaa."
XXXVIII.
PAILLARDIN LUONA.
Courbier astui ovenvartijan luo ja pisti hänen käteensä kahdenkymmenen
frangin rahan.
"Katsokaa, että kukaan ei tule minua häiritsemään, ymmärrättekö", sanoi
hän tuimasti.
"Kuten käskette, herra", Paillardin pyhäkön arvoisa vartija vastasi,
päästäen kultakolikon huomaamatta putoamaan loistavan virkapukunsa
taskuihin.
Courbier astui hallin kuvastimen eteen ja tarkasti tyydytyksellä hienoa
olemustaan. Sitten hän meni iloisesti vihellellen hänelle varattuun
pieneen yksityishuoneeseen. Hän käsitti, että tämä tilanne voisi käydä
hänelle vaaralliseksi. Mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan semmoisia
seikkailijoita, jotka tahtovat pelata elämästään viimeistä voittoa, ja
Evy Westinghousen säteilevä katse oli ilmestynyt hänen sieluunsa ja
esti häntä ajattelemasta selvästi.
Courbier ei ollut tyhmä. Hän tajusi, että kaunis amerikatar ei
ollut ainoastaan sattumalta tullut hänen tiellensä sekä että hänen
esiintymisensä merkitsi viimeistä ponnistusta saada käsiinsä kadoksissa
oleva tohtori Fjeld.
Mutta hän ei pelännyt tätä yritystä. Olihan hänellä syytä luulla, että
tuo norjalainen lääkäri makasi meren pohjalla Dogger-matalikolla. Ja
ilman tohtori Fjeldiä tuo nuori nainen oli vain kuin korsi tuulessa
joutuessaan päättäväisen miehen käsiteltäväksi.
Evy Westinghouse istui juuri naistenhuoneessa antaen kamarineidon
järjestellä tukkaansa. Hän oli kalpea ja hänen huulensa olivat lujasti
yhteenpuristetut. Hänkin tiesi, että kohtaus tuon miehen kanssa, jota
hän oli ajanut viime viikon takaa, voisi tulla hänelle kohtalokkaaksi.
Mutta hän luotti onneensa, rohkeuteensa ja siihen ihailuun, jonka
hän aivan selvään luki nuoren rikollisen harmaista silmistä. Hän oli
tietoinen voimastaan ja aikoi käyttää sitä loppuun saakka saadakseen
selvän tohtori Fjeldin kohtalosta.
Sen tähden hän nyt istui Paillardilla, koko Pariisin hienoimmassa
elostelijain ravintolassa, valmiina illastamaan nuoren miehen
kanssa, jonka hän tiesi älykkääksi murhaajaksi ja tappajaksi. Hänen
kulkiessaan ohitse ovenvartija kumarsi kohteliaasti tälle loistavalle
ilmestykselle. Miehellä oli ollut monet tilaisuudet nähdä Pariisin
kauneimpien naisten kulkevan ohitseen. Tämä pikku ravintola bulevardin
ja Chaussée d'Antin'in nurkkauksessa ei ollut näet ainoastaan
herkuttelijain ilo, vaan myöskin hienon, kevyen naismaailman
mielipaikka. Mutta ei tuo lihava vartija ollut vielä koskaan nähnyt
niin ihanaa naista kuin tämä nuori neitonen, joka nyt tyynin askelin
kävi suoraan perikatoaan kohti.
Ovenvartija kohautti olkapäitään ja pisti taskuunsa kahdenkymmenen
frangin kolikkonsa, joka vapautti hänet kaikista siveellisistä
huolistaan.
Mutta varatun yksityishuoneen kynnyksellä nuori amerikatar pysähtyi.
Hän kääntyi ovenvartijaan, joka syvään kumartaen oli tarttunut
ovenripaan avatakseen hänelle oven.
"Malttakaahan hiukan, herraseni", hän sanoi. "Tahdotteko tehdä minulle
pienen palveluksen? Kello on nyt puoli yksitoista. Kun kello on puoli
kaksitoista, on teidän lähetettävä tarjoilija ilmoittamaan minulle,
että autoni on tullut. Hänen ei tarvitse koputtaa ovelle. Ymmärrättekö?"
Kyllä, ovenvartija ymmärsi, sillä hänen käskevällä äänellä lausumaansa
toivomusta säesti setelirahan rapina. Se oli ääni, jonka tuo kelpo mies
oli kuullut monasti ennen ja jolle hän osasi antaa arvon. Hänen kätensä
puristui kirjavan paperin ympäri ja hän vakuutti, että rouvan määräys
suoritettaisiin täsmälleen.
Pienessä, hienossa rococo-huoneessa, jossa Vatteaun maalaukset
koristivat seiniä loistavissa kultakehyksissä, seurasi sitten pieni
iloinen illallinen. Ei olisi voinut uskoa, että siinä istui kaksi
vihollista väijyen toisiaan.
Courbier oli ylen hauskalla tuulella. Hän joi ahkeraan vanhaa viiniä,
jota tarjoiltiin aluksi, eikä suinkaan säästellyt sampanjaakaan, kun
sen vuoro tuli. Hänen keskustelunsa luiskahti sangen pian rohkeille
urille.
"Näin teidät, miss Westinghouse, ensimäisen kerran Kristianiassa. Se
tapahtui Grand Hotel'issa. En koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä. Sillä
hetkellä vannoin pyhän valan."
"Minkä valan?" neito kysyi keimailevasti.
Courbier ei vastannut heti. Sitten hän kumartui pöytätoveriaan kohti.
"Semmoisen valan, että minun täytyy kerran saada omistaa teidät", hän
kuiskasi.
Evy VVestinghouse aikoi nousta seisomaan, mutta istui heti jälleen
paikalleen. Hänestä tuntui kuin käärme olisi pistänyt häntä.
"Te ette puhu niinkuin ranskalainen", hän virkkoi äänellä, jota hän ei
voinut estää värähtämästä.
Courbier nauroi.