"Etkö näe... Sehän on loppumatonta hautajaiskulkuetta. Kaikki nuo
tuolla alhaalla seuraavat meitä, kunnes kuolevat nälkään. Niitten
silmäterien ja suurista porsliinikuulista lähtevän loiston välillä on
terässilmukka. Mitkään eläimet eivät ole niin herkkiä hypnoottiselle
vaikutukselle kuin kalat. Kun niillä ei ole suojaavia silmäluomia,
ovat ne helposti alttiita niille magneettisille voimille, jotka ovat
erinäisten kaasusekoitusten loistossa. Monet ovat olleet oikealla
tolalla. Mutta kukaan ei ole aavistanut, kuinka värjätty porsliinikuula
voi kiehtoa kalojen silmäterät. Minä yritin kauan, ennenkuin löysin sen
värin, joka voimakkaimmin vetää puoleensa kalan silmää. Mutta sekin
minulle onnistui, rakas Ribeira. Tuossa näet tuloksen..."
Nozier vaipui ajatuksiinsa.
"Bergenissä asuu kelpo väkeä", hän jatkoi hetkisen kuluttua, "joka
harjoittaa sillin ja muitten kalojen pyyntiä. Monessa suhteessa he
ovat vallan verrattomia. Heillä on ajatuksia ja he ennustavat, kuinka
kalastus kunakin vuonna onnistuu. Heillä on sanomalehti, jonka nimi
on 'Fiskets Gang' ja siinä on paljon hyviä neuvoja ja ohjeita. Mutta
tänä vuonna he ovat tehneet erehdyksen -- surkean erehdyksen. He
olivat ennustaneet hyvää kalavuotta. Mutta kuinka on käynyt? He ovat
saaneet huonoimman saaliin satoihin vuosiin. Koko rannikolla ei puhuta
muusta kuin kalastajain ja kalakauppiaitten perikadosta. Stavangerin
säilyketehtaat eivät ole saaneet sataa tynnyriä silliä. Koko mahtava
järjestö horjuu perustuksiaan myöten. Me olemme sen kukistaneet,
Ribeira, aivan niin kuin te kukistitte tuon riivatun kapteenin ja
hänen höyrylaivansa meidän aluksemme rautakylkien väliin. Tuo kelpo
Grönneland -- hän ja hänen miehensä katosivat jäljettömiin. Monelle on
käyvä samalla tavalla. Toivon vain, että olisimme saaneet vangituksi
tuon riivatun tohtorin laivamme teräshampaitten väliin ja jauhetuksi
hänet sillijauhoksi. Hänestä olisi tullut mainiota lannoitusainetta.
Ha, ha, ha!..."
Jos de Nozier'n takana istunut tummapintainen portugalilainen ei
olisi ollut niin kovin juovuksissa, olisi hän ehkä huomannut, että
paronin naurussa oli jotakin väkinäistä. Ja jos Ribeira olisi ollut
ihmistuntija, olisi hän tehnyt sen johtopäätöksen, että de Nozier'n
hermostunut puheliaisuus johtui siitä säikähdyksestä, joka väijyi hänen
pelkurimaisessa sydämessään.
"Olisi hauska tietää", hän jatkoi yksinpuheluaan, "mitä tuo pirun
tohtori nyt keksii. Hänen kanssaan ei ole leikkimistä. Saimler pelkäsi
häntä kuin ruttoa ja Jaap van Huysmann sanoi hänen olevan maailman
merkillisimpiä miehiä. No -- minua hän ei vältä. Hän ei ole muuta kuin
ihminen. Oo, jospa hän vain olisi tässä!"...
"Toivomuksenne voi helposti toteutua", syvä bassoääni virkkoi hänen
takanaan.
Nozier nousi istuimeltaan nopeasti kuin salama ja kääntyi ympäri.
Portugalilainen seisoi siinä pitkänä ja uhkaavana. Mutta hänen tummat
silmänsä olivat muuttuneet sinisiksi ja suuren lierihatun alta
pilkistävä tukka oli vaalea.
"Kuka olette?" belgialainen sähisi pelästyneenä.
"Olen se, jota etsitte. Olen tohtori Jonas Fjeld."
XXXI.
MERKILLINEN VIERAS.
Stavanger oli juuri herännyt. Tämä kaupunki nousee varhain jalkeille.
Se on tottunut kovassa ja kiivaassa kilpailussa pitämään silmänsä auki.
Kello oli juuri lyönyt kahdeksan ja laitureilla ja makasiineissa oli
vilkasta hyörinää. Olivatpa konttoritkin avanneet ovensa.
Suuren säilyketoiminimen Bjelland & Co:n avaran liiketalon
portinvartija istui poltellen aamupiippuaan ja katseli tutkivasti
kirkasta syystaivasta. Oli kaunis aamu -- ei pilvenhattaraakaan ollut
näkyvissä, ja tuulet lauloivat iloista aamulauluaan satamasta.
Yhtäkkiä hän säpsähti. Kulman takaa kääntyi omituinen olento. Näytti
aivankuin rakennusta lähestyvä muukalainen olisi ollut sodassa taikka
seisonut päällään suossa. Mutta silti hän näytti yhtä huolettomalta.
"No, mihin matka, ystäväni?" portinvartija kysyi naurahtaen.
"Näytättepä olleen aikamoisella seikkailulla, vai mitä?"
Hänen piti juuri jatkaa, mutta huomasikin, että se ei ollutkaan poika,
jonka kanssa hän jutteli, vaan vahtisotilaan tapaan puettu nuori tyttö.
Portinvartija huomasi, että hänellä oli hyvin kaunis vartalo. Mutta hän
ei voinut tarkoin eroittaa kasvonpiirteitä, jotka olivat lian peitossa.
Pienen, kudotun myssyn alta näkyi tuuhea tukka, joka alkujaan oli ollut
kullankeltainen, mutta joka nyt mudan peittämänä riippui suortuvina
korvien ja kaulan yli.
Portinvartija rypisti kulmiaan, sillä tämä oli nyt ilmeisesti semmoinen
olento, jota poliisipöytäkirjoissa sanotaan epäiltäväksi henkilöksi. Ja
hänen ihmetyksensä ja epäluulonsa kasvoivat, kun tuo merkillinen olento
pysähtyi aivan konttorirakennuksen eteen tarkasti tutkimaan suurta,
kullattua nimikilpeä. Mikä hiton kummallinen naikkonen tämä oli, joka
kuljeskeli kadulla kustantamatta naamaansa hiukan saippuaa ja kampaa
aamusiivoukseensa?
Mutta nuori nainen ei ollut siitä millänsäkään. Hän astui suoraan
portinvartijan luo ja kysyi englanninkielellä:
"Onko herra Bjelland tavattavissa?"
Portinvartija oli olevinaan sivistynyt mies, mutta vieraita kieliä
hän ei osannut. Hän ymmärsi kuitenkin, että nainen tahtoi puhutella
herra Bjellandia. Mutta se ei käynyt päinsä -- elettiin vaarallisia
aikoja, ja oli noudatettava varovaisuutta. Eikä portinvartija kaikessa
arvokkuudessaan ottanut piippua suustaan, vaan asettui keskelle ovea,
vieläpä sangen mielenosotuksellisella tavalla.
Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä miehenvaatteissa oleva
nainen tyrkkäsi hänet syrjään odottamattomalla töytäyksellä ja kiepahti
ilman muuta hänen ohitsensa, ennenkuin hän sai otetuksi kallisarvoista
piippua suustaan ja käytetyksi käsiään.
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, ja kun portinvartija loukkaantuneena
huudahtaen yritti tarttua tuota rohkeata vierasta takin liepeeseen, ei
hän kerinnyt muuta kuin nähdä kaksi siroa nilkkaa katoavan portaisiin.
Päättäväisin elein portinvartija laski piipun syrjään ja loikkasi
viidellä harppauksella portaat ylös. Mutta ennenkuin hän pääsi
ensimäiseen kerrokseen, kuuli hän konttorin oven sulkeutuvan
epäilyttävän naisen perästä. Hän syöksyi sisään, mutta kohtasi jo
eteisessä herra Bjelland nuoremman, joka hyvin kylmästi kysyi: "Mitä te
haette?"
Rehellinen Kerberos sopersi anteeksipyynnön ja peräytyi korvat
lurpallaan takaisin paikalleen piippunsa luo mietiskelemään asioita,
joita ei käsittänyt.
Tuo merkillinen, miehen vaatteisiin puettu nainen oli sillä välin
istuutunut syvään nojatuoliin sisemmässä konttorihuoneessa. Liikkeen
iäkäs päällikkö seisoi hänen edessään ja katseli ihmeissään tuota
nahkapäällystäiseen nojatuoliin vaipunutta, kokoon lyyhistynyttä
olentoa.
"Ette suinkaan tunne minua?" nuori nainen kysyi raukeasti.
"Kyllä", Bjelland vastasi nauraen. "Olette miss Westinghouse, mutta
myönnän, että juuri tällä haavaa ette paljon muistuta sitä hurmaavaa
naista, joka minulla oli kunnia tavata tohtori Fjeldin luona."
Puhuteltu nousi äkkiä seisomaan. Väsynyt ruumis oli jälleen saanut eloa.
"Niin", hän sanoi, "tohtori Fjeld, niin! Tulen hänen luotaan. Hän on
vaarassa. Meidän on riennettävä hänen avukseen. Ymmärrättekö? Aivan
heti."
Bjelland katsoi häntä terävästi.
"Tehkäämme niin", hän sanoi. "Mutta ensin on teidän levättävä. Näytätte
saaneen kokea yhtä ja toista viime yönä."
"Olen hirveän väsyksissä", neito vastasi, "Ja minun on kauhean
nälkä -- --"
Bjelland soitti ja seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi portinvartija.
"Hankkikaa aivan heti tälle neidille jotakin syötävää. Ottakaa auto ja
ajakaa Grand Hotellin ja hankkikaa sieltä mitä hyvänsä."
Portinvartija heitti salavihkaa silmäyksen nojatuolissa istuvaan
naiseen, pudisti päätään ja katosi ovesta.
Evy Westinghouse yritti nauraa.
"Varmaan olen hirveän näköinen", hän virkkoi, likaisella pikku
kädellään koetellen sekaantuneita kiharoitaan. "Tämä menee yli
voimieni. Ja tämä hirmuinen jännitys!... Oi, mikä seikkailu!"
"Missä on tohtori Fjeld nyt?" Bjelland kysyi.
"Hän on vihollistensa käsissä", neito vastasi huolissaan. "He eivät
olleet vielä huomanneet häntä minun lähtiessäni uivalta ruumisarkulta,
jonka löysimme muutamien peninkulmien päässä Skrudesnesistä. Hän on
toistamiseen pelastanut henkeni. Minä tottelin hänen nimenomaista
käskyään ja lensin tänne. Laskeutuessani maahan syöksyin suohon.
Lentokone on nyt siellä. En voinut tehdä muuta, sen vakuutan. Olin
hirveän väsyksissä ja hermostunut. Jännitys tappaa minut ja meidän
täytyy pelastaa tohtori Fjeld, meidän täytyy. Tuolla merellä on
vihollinen, meidän vihollisemme, Stavangerin vihollinen ja maan
vihollinen. Se on muserrettava -- niin, se on muserrettava..."
Viimeiset sanat hän huudahti hurjassa kiihkossa. Hänen voimansa olivat
lopussa ja huokaisten hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Viimeisellä
tahdonponnistuksella hän yritti nousta, mutta ei jaksanut.
Lian tahrima nuori neitonen veti jalkansa kokoon kuin kuoleva lintu ja
vaipui tainnoksiin.
XXXII.
ERÄS KESKUSTELU.
Paroni de Nozier katseli kauhistuneena ympärilleen apua etsien. Hän oli
kalmankalpea. Monokkeli oli pudonnut silmäkulmasta ja kiiriskeli nyt
lasilattialla. Hänen pitkät valkeat sormensa heiluivat ilmassa kuin
tukea etsien, ja hänen hampaansa kalisivat pelosta.
Vieras oli astunut valoisalle paikalle. Paroni loi häneen pelokkaan
katseen. Nyt näkyi, että norjalainen oli pukeutunut Ribeiran kirjaviin
vaatteisiin ja suureen hattuun ja että hänen kasvonsa olivat maalatut
punaisenruskeiksi.
Muuten ei mikään muistuttanut portugalilaisesta, paitsi voimakas
vartalo.
Vähitellen belgialainen pääsi tasapainoon. Mutta ensimäisinä
minuutteina hän ei saanut suustaan yhtään ainoata sanaa. Ei ollut
epäilystäkään, että hän oli joutunut ansaan, joka voi tulla hänelle
kohtalokkaaksi, jos hän ei toimisi viekkaasti ja ovelasti. Mutta pelko
on viisauden pahin vihollinen. Se horjuttaa henkisen tasapainon, jota
tarvitaan tukalan tilanteen arvostelemiseen. Ja paroni de Nozier oli
tällä hetkellä mitä suurimman pelon vallassa.
Fjeld astui verkkaan paronia kohti katsoen häntä läpitunkevin silmin.
"Onko tämä teidän työtänne?" hän kysyi viimein katsoen paronia suoraan
silmiin.
Nozier yritti vastata, mutta ei saanut suustaan ääntäkään. Fjeld
katseli melkein säälien tuota kokoonluhistunutta olentoa, joka tuntui
taistelevan hirveätä kamppailua sen kauhun kanssa, joka lamautti kaikki
hänen hermonsa. Hän ei ollut koskaan nähnyt tuommoista raukkamaisuutta
suur-rikollisissa. Kuinka erilaista tämä raukkamainen pelko olikaan
Josias Saimlerin epätoivoiseen rohkeuteen ja James Mortonin jääkylmään
kyynillisyyteen verrattuna!... Hänen kävi melkein sääliksi tuota
pelkuria, mutta nerokasta roistoa, jonka aivot lakkaamatta keksivät
suuria ja ihmeellisiä ajatuksia.
"On hauska tavata teitä, paroni de Nozier", hän jatkoi kevyellä
keskusteluäänellä. "Minusta on tosiaankin hauskaa seisoa silmä
silmää vasten tämän merten kuuluisan tutkijan kanssa keskellä hänen
toimialuettaan. Sanokaahan, miksi ette anna yleisölle tietoja
keksinnöstänne? Se tekisi teidät kuuluisammaksi kuin kukaan elävistä
ihmisistä nykyään. Se on todellakin hämmästyttävä."
Nopea välähdys belgialaisen sammuneissa silmissä osotti, että Fjeld
oli osunut hänen arkaan kohtaansa. Se oli ainoa tapa palauttaa hänen
menetetty rohkeutensa.
"Vai niin", hän vastasi, "te olette siis tohtori Fjeld. Minua
ilahduttaa saada tavata teitä. Miksi ette pysy hoitelemassa katkenneita
jäseniä ja tulehtuneita umpisuolia?"
Fjeld nauroi.
"Ja miksi ette te tyydy mikroskooppeihinne ja muihin pohjanraapijiin?
Olettehan ruvennut silli-tukkukauppiaaksi, herra paroni. Kilpailette
kovasti norjalaisten kalastajain kanssa ja tavalla, jonka pitäisi
houkutella Norjan torpeedoveneitä koettelemaan ampumataitoaan teidän
uivaan ruumisarkkuunne."
Nozier ei vastannut Hän istui mietiskellen jotakin keinoa, jolla
pääsisi ahdingostaan.
"Mitä te ihmettelette?" Fjeld kysyi hetken perästä.
Paroni katsoi häntä vihamielisin silmin. "Luulin teidän olevan
lentokoneessa", hän vastasi avomielisesti. "Mihin hittoon olitte
piiloutunut, kun Sanchez heitti lassonsa Erkon lentokoneeseen? Ja
ettekö te ampunutkaan argentinalaista?"
"Kysytte kovin monta asiaa yhdellä kertaa", Fjeld sanoi ivallisesti.
"Ottakaamme nyt ensiksi huomioon se tosiasia, että ystäväni Erkon kone
nyt on matkalla Stavangerin laivastoasemalle ilmoittamaan, että Norjan
aluevesien sisäpuolella harjoitetaan luvatonta kalastusta."
Nozier naurahti.
"Puolessa tunnissa olemme ulkopuolella Norjan lain vaikutuspiirin", hän
vastasi kylmästi. "Norjalaisten torpeedoveneiden on kyllä jätettävä
meidät rauhaan. Harjoitamme tieteellisiä tutkimuksia, kuten näette,
eikä kukaan uskalla kajota meihin."
"Siitä en ole ensinkään varma. Otaksun, että ette tahdo kieltää,
että juuri tämä uiva ruumisarkku surmasi kapteeni Grönnelandin ja
hänen miehensä. Minä lähden siitä, että tämä murha ei tapahtunut
äskenmainituista tieteellisistä syistä."
Nozier'n saavuttama levollisuus näytti jälleen pettävän hänet.
"Se on vale", hän vastasi. "Ja vaikka olisi tottakin -- kukapa sen
voisi todistaa?"
"Minä", Fjeld vastasi. "Siinä ei ole mitään vaikeuksia. Ja koska
nyt istumme tässä juttelemassa yksityisessä huoneessa, niin kerron
teille... Kun lentokone saapui tänne, oli siinä kaksi henkilöä. Minun
tarkastellessani olosuhteita tässä aluksessa, yllätitte te ja Courbier
toverini. Hän pakeni ja minä jäin jälelle. Hän on reima poika. Mutta
Sanchez'ta ei ampunut seuralaiseni, vaan minä. Se olisi teidän pitänyt
kuulla... Ja mitä Grönnelandin asiaan tulee", Fjeld jatkoi, "niin on
minulla selvät ja sitovat todistukset siitä, että hänet on murhattu
tässä laivassa. Hänet on hyvin yksinkertaisesti puserrettu kuoliaaksi
laivanne krokodiilileukojen väliin."
"Oletteko te ollut sitäkin näkemässä?" de Nozier kysyi ivallisesti.
"En", Fjeld vastasi. "Mutta minulla on tässä verinen kangastilkku,
joka ilmaisee minulle koko tapauksen. Löysin sen laivanne keulan
rautapiikeistä. Tämä ei ole aivan mieluisa juttu teille."
Fjeld veti varovasti taskustaan kangaspalasen, jota Nozier katseli
uteliaasti.
"Tuo kangaspalanen ei sano mitään."
"Erehdytte, paroni. Se on erinomaisen kaunopuheinen todistuskappale.
Se on englantilaisen matkalakin kappale, joka on kastunut
omistajansa verestä. Ja minä näen siinä vieläkin jälkiä aivoista ja
musertuneesta pääkallosta. Mutta vielä tärkeämpi on tämä hikinauha.
Kapteeni Grönneland oli järjestyksen mies. Hän on jättänyt teille
käyntikorttinsa. Katsokaahan!"
Fjeld käänsi veristä kangaspalasta ja veti esiin pienen paperilapun. Se
oli kappale repeytynyttä käyntikorttia, verinen ja likaantunut. Mutta
veripilkkujen alta näkyivät kirjaimet Siinä oli:
Kapteeni G. Grönneland
Tarkastaja.
XXXIII.
RIBEIRAN HAAMU.
Nozier ei vastannut Fjeldin häntä vastaan heittämään syytökseen. Hänen
katseensa kohdistuivat syvyyteen. Kalaparveen oli tullut uusi kala --
voimakas kala, jolla oli vino suu ja hitaat liikkeet.
Paroni nauroi ääneen ja katkerasti...
"Katsokaahan tuonne, herra tohtori. Ruumissaattueeseen on tullut
uusi osasto, hieno ja näillä vesillä harvinainen kala. Sen on tapana
kulkea omia teitään. Mutta minun silmäni ovat houkutelleet sen
luokseen... Vanha tarina raamatun sudesta ja lampaasta uusiintuu tässä
toisella tavalla. Tuo iso, notkea eläin on haikala. Se on luultavasti
kulkenut Florida-virran mukana saalista haeskellen. Se on väsynyt
neekeripoikasiin. Mitä sanotte siitä otaksumasta, että Grönneland on
päättänyt päivänsä haikalan kidassa?"
Fjeld pudisti päätään.
"Itsehän te muutamia minuutteja sitten kerroitte minulle Grönnelandin
suhteen tekemästänne sankariteosta... Mutta antakaamme tuon Stavangerin
kapteeniraukan nukkua rauhassa. Hukkaamme vain aikaa. Puhukaamme sen
sijaan omista asioistamme. Tahtoisin kernaasti tietää, kuinka tästä
laivasta voi päästä pois helpoimmin ja mukavimmin."
Belgialaisen sammuneissa silmissä välähti voitonriemuinen ilo.
"Se on teidän asianne", hän sanoi.
"Erehdytte", Fjeld keskeytti hänet. "En ole antautunut tähän jokseenkin
vaaralliseen ja vaivalloiseen touhuun Ribeiran suhteen turhan takia.
Teidän on autettava minut täältä pois, muuten on minun pakko murskata
teidät omalla nyrkilläni. Ymmärrättekö?"
Nozier, joka oli saavuttanut mielenmalttinsa, katsoi kauhistuneena
norjalaista, jonka jänterät kädet jo tuntuivat lähestyvän hänen
kaulaansa.
"Mitä tarkoitatte?" hän kuiskasi.
"Tarkoitan sitä", Fjeld sanoi ankarasti, "että teidän on mahdollisimman
pian pantava moottoriveneenne kuntoon minua varten. Varmaan
tämänlaisessa laivassa on moottorivene."
"Minä vakuutan...", de Nozier änkytti.
Mutta hän ei päässyt pitemmälle. Fjeld astui häntä kohti ja hänen
siniset silmänsä synkkenivät raivosta...
"Kyllä, kyllä", Nozier huusi. "Te saatte moottoriveneen. Heti. Mutta
teidän on luvattava..."
"Minä en lupaa mitään... Mutta nyt teidän on pidettävä kiirettä,
paroni, muuten on minun pakko koetella voimiani teihin... Minun
täytyy päästä täältä pois, ennenkuin tulee liian valoisa ja ennenkuin
ystävämme Ribeira toipuu kloroformiunestaan. Annoin hänelle sopivan
sekotuksen naftan kanssa. Muuten olisi tuo vanha juoppo mennyt sitä
tietä, jota pitkäksi sanotaan."
Belgialainen katseli avuttomana ympärilleen.
"Varmaan täällä on puhelin", Fjeld jatkoi armottomasti ja lähestyi
vapisevaa paronia.
"Pitäkää kiirettä! Ilmoittakaa puhelimella, että moottorivene on
laskettava vesille ja tehtävä valmiiksi lähtöön. Pankaa taitava
käyttäjä mukaan. Ymmärrättekö?"
Nozier haparoi kuulotorvea.
"Luotan sanaanne", hän sanoi.
"Sen voitte huoleti tehdä. Mutta jos huomaan teidän jollakin tavalla
yrittävän jotakin konnankoukkua, niin nutistan niskanne nurin."
Nozier tarttui kuulotorveen, vei sen korvaansa ja kiersi kampia.
"Onko siellä ketään?" hän kysyi yksitoikkoisesti ja katsoi
norjalaiseen, joka seisoi hänen edessään kuin itse ukkosen jumala,
uhaten häntä oikeutetulla vihallaan. Joku ääni vastasi kaukaa. Nozier
antoi määräyksensä lyhyissä, katkonaisissa lauseissa, mutta täysin
selvästi ja oikein. Fjeld nyökkäsi tyytyväisenä.
"Olette hyvin hauska mies, jonka kanssa on mukava olla tekemisissä",
hän sanoi hieman hyväntahtoisesti. "Nyt voimme palata keskusteluumme.
Minulla on aikaa vain muutamia minuutteja, ymmärrättekö?"
Paroni yritti ilmeisesti pudistaa sydämeltään pelkoaan. Se pani koko
hänen pienen ruumiinsa luhistumaan kokoon, ja hän näytti seisoessaan
siinä aivan kokonaan murtuneelta.
"On eräs asia, jota en käsitä", Fjeld jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Pyydän anteeksi, että puhun suuni puhtaaksi. Olette suuri mies, paroni
de Nozier. Niin, on mahdollista, että olette suurempi tiedemiehenä
kuin pahantekijänä. Mutta en käsitä, miksikä te, jolle armoton
luonto on lahjoittanut pelkuruuden kirouksen, ette antaudu kokonaan
laillistetulle ja porvarilliselle tieteelle. Olisitte kaunistuksena
mille yliopistolle tahansa."
Paroni katsahti häntä salavihkaa.
"En, ja tuhat kertaa en", hän huudahti käheästi. "Olen syntynyt viha
sielussani, enkä minä kelpaa matelemaan toisten jaloissa. Sanotte, että
olen pelkuri, tohtori Fjeld; niin olenkin. Olen kokenut Belgian kauhut
1914. Olen maannut neljä vuorokautta Lucienin linnakkeen raunioissa,
joihin saksalaiset mörssärit hautasivat meidät. Samoin olen kokenut
toisen maailmansodan."
Hän vaikeni äkkiä. Hänen vaaleat ja raukeat silmänsä sulkeutuivat,
samalla kun hänen suuret ja tuntehikkaat korvansa ikäänkuin kaappasivat
jonkun etäisen äänen. Fjeld rypisti kulmiaan ja puristi kätensä
nyrkkiin.
Silloin avattiin käytävän ovi niin että jyrähti. Kynnyksellä seisoi
oikea portugalilainen ja hänen takanaan entinen lähetyssaarnaaja.
XXXIV.
ODOTELLESSA.
Bjelland ei ollut tottunut istumaan kädet ristissä. Kuultuaan miss
Westinghousen kertomuksen hän heti ilmoitti asiasta torpeedolaivaston
päällikölle, kapteeni Orlinille. Tämä reima meriupseeri ei jäänyt
odottelemaan määräystä ylipäälliköltä. Vielä samana aamuna hän lähti
merelle kahden torpeedolaivan kera lähemmin tutkimaan salaperäisen
uivan telakan asiaa.
Mutta hän tuli liian myöhään. Jättiläinen tuntui vajonneen
näkymättömiin. Se oli varmaankin käyttänyt hyväkseen yötä päästäkseen
turvaan. Ainoa, mitä ruumisarkusta oli jälellä, oli joukko kuolleita
kaloja, etenkin silliä. Sitä paitsi korjattiin merestä miehen ruumis,
joka vietiin Stavangeriin.
Ylilääkäri tohtori Cappellen tarkasti ruumiin ja tuli siihen
johtopäätökseen, että se oli joku kuumien ilmanalojen asukas,
luultavasti joko meksikolainen tai argentiinalainen. Siihen viittasivat
miehen punaisenruskea iho ja renkaat, jotka hänellä oli korvissa.
Pitkä puukko oli vielä vyössä. Insinööri Langberg, joka pitkät ajat
oli oleskellut Argentinassa, tunsi sen _macheteksi_ -- puukoksi, joita
_gauchot_ käyttävät pampasaroilla yhtä taitavasti kuin mielelläänkin.
Merkillisintä miehessä olivat kuitenkin ne monet arvet, joita oli hänen
ruumiissaan. Hän oli ilmeisesti sekä antanut että saanut monta iskua
elämässään.
Kuolemassakin loisti hänen häijyistä ja rokonarpisista kasvoistaan
riemuitseva julmuus. Ehkäpä hänen elämänlankansa oli katkennut juuri
sillä hetkellä, kun oli hänellä voitto käsissään.
Kuoleman syy oli ilmeinen. Hän ei ollut hukkunut. Aivan niskanikaman
alla, keskellä sitä aukkoa, jolle anatomit käyttävät nimitystä
"_foramen occipitale_", oli paksun luodin jättämä pyöreä reikä.
Ilmeisesti oli laukaus ammuttu voimakkaasta aseesta, sillä luoti oli
tullut ulos hiusmarrosta. Mies oli luultavasti vetänyt viimeisen
henkäyksensä vain muutama minuutti sen jälkeen, kun luoti oli sattunut.
Kapteeni Orlinin raportti oli kova isku Evy Westinghouselle. Hänestä
oli selvää, että Fjeld oli ampunut tummaihoisen miehen, joka hetkeksi
oli onnistunut lassollaan vangitsemaan lentokoneen. Mutta kuinka oli
käynyt tohtori Fjeldin, hänen ystävänsä? Ja mitä hänen nyt oli tehtävä?
Hetkisen hän ajatteli lähteä Erkon lentokoneella tarkastelemaan
Pohjanmerta, mutta hän ei hallinnut lentokonetta niin hyvin, että olisi
uskaltanut lähteä niin epävarmalle retkelle. Olihan hän laskeutuessaan
pudonnut päälaelleen suohon ja ollut vähällä menettää henkensä.
Nyt hän oli vieraassa kaupungissa, ruma naarmu kauniilla kasvoillaan,
likaantunut urheilupuku yllä ja ihmisten epäluulo vastassaan.
Hänen tarvitsisi vain näyttäytyä kadulla, kun kokonainen lauma
säilyketyöläisiä olisi hänen kintereillään osottamassa sitä
häikäilemätöntä rohkeutta, joka on ominaista Stavangerin nuorisolle.
Hän sähkötti matka-arkkujaan, jotka yhä olivat Kristianian Grand
Hotelissa, ja odotti kärsimättömästi jotakin elonmerkkiä tohtori
Fjeldiltä.
Mutta päivät kuluivat ilman että kadonneesta tuli mitään tietoja. Ei
ollut enää epäilystäkään -- hän oli joutunut vihollistensa käsiin.
Ja vähitellen Evy Westinghouselle selvisi, että ei ollut suurta
mahdollisuutta, että hänen pelastajansa ja ystävänsä olisi onnistunut
välttämään vihamiestensä kovan ja horjumattoman tuomion.
Varovaisin sanoin hän kirjoitti Fjeldin vaimolle ja kertoi, kuinka
asiat olivat, selittäen heidän yhdessä uivalle ruumisarkulle tekemänsä
matkan surullisen tuloksen.
Mutta kuinka hän hämmästyikään saadessaan parin päivän perästä
seuraavan sähkösanoman:
"Tiedän, että mieheni on hengissä ja tunnen, että hän pian
palajaa. Terveisiä!
Katarina."
Tämä toivehikas sähkösanoma loi häneen uutta rohkeutta ja uutta voimaa.
Ja Bjelland vahvisti häntä niin hyvin kuin taisi.