että en ole arvannut aikeitanne? Olette hakenut käsiinne minut
saadaksenne tietoja tuosta ystävästänne, norjalaisesta, jolla on niin
kamala nimi. Mutta minä annan teille anteeksi. Sillä minä rakastan
teitä mielettömyyteen asti."
Courbier nousi ja tarttui häntä kädestä. Neito tempasi sen pois ja
heitti pikaisen silmäyksen kultaisessa rannerenkaassaan olevaan pikku
kelloon, joka näytti muutamia minuutteja vailla puoli kaksitoista.
"Mainitsitte jostakin norjalaisesta", hän sanoi yrittäen naurahtaa.
"Mitä tiedätte hänestä?... Ehkäpä voisimme sopia..."
Courbier päästi hänen kätensä ja muutti tuolinsa lähemmäksi häntä.
"Yhdestä suudelmasta voisin kääntää sieluni nurin teille", hän sanoi.
"Ette ole katuva tätä yötä."
"Missä on tohtori Fjeld?" Evy jatkoi huulet vapisten.
"Hän on kuollut", Courbier lausui raa'asti nauraen. "Heitimme hänet
erääseen suureen reikään -- reikään, jonka nimi on meri. Menkää
Dogger-matalikolle ja kysykää kampeloilta, missä hän on. Ne voisivat
kertoa teille hänen autuaasta lopustaan. Mutta mitäpä meillä on hänen
kanssaan tekemistä! Palvokaamme iloa ja elämää ja rakkautta... Kuinka
sanookaan Verlaine -- --"
Courbier nousi seisomaan ja laski käsivartensa nuoren naisen
vyötäisille. Hän koetti vetää neidon syliinsä. Silloin ovi äkkiä aukeni
ja kynnykselle ilmestyi tarjoilija.
"Auto odottaa rouvaa", hän kiljasi kimakalla äänellä.
XXXIX.
PETTYNYT.
Courbier katseli raivoisin silmin auton jälkeen, joka hävisi bulevardia
alaspäin. Hän pui nyrkkiä ajatellessaan, kuinka lähellä oli ollut
päämääräänsä ja kuinka kaunis tuo amerikatar oli ollut istuessaan häntä
vastapäätä.
Hän oli viime kuukausina haaveillut vain noista syvistä, säteilevistä
silmistä ja tuosta päättäväisestä suusta, joka loi noille kauniille
kasvoille kaikkia miehiä niin ärsyttävän, kirpaisevan ilmeen.
Nyt Evy Westinghouse oli päässyt hänen käsistään juuri silloin, kun
hänen rusohuulensa olivat niin lähellä loistaneet hänen silmissään.
Mikä nauta hän olikaan! Ja yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi erästä asiaa,
joka sai hänet pysähtymään kävelyssään ravintolahuoneen permannolla.
Se oli eräs tieto, jonka hän keskustelun kuluessa oli antanut paroni
de Nozier'n akvariumista Antwerpenissä. Se oli luiskahtanut hänen
suustaan hänen jo uskoessaan, että tuo nuori nainen lähtisi Paillardin
ravintolasta häpeän leima huulilla, joita hän nyt ei ollut edes
suudellut. Ilmeisesti hän oli antanut pettää itsensä.
Mutta norjalaisen täytyi olla kuollut. Hän muisti sen yön, jolloin de
Nozier syöksyi suuren kalastajalaivan sisustasta katseessaan sellainen
ilme kuin olisi nähnyt helvetin kauhuja. Töin tuskin hän kykeni
sopertamaan muutamia värähteleviä sanoja siitä, että tohtori Fjeld oli
yhdessä Ribeiran kanssa salvattuna konehuoneeseen.
Sinne lähetettiin kymmenen miestä, jotka olivat aseistetut hampaita
myöten. Heidän oli pakko räjähdyttää ovi, kun Nozier oli hukannut
avaimen.
Huoneesta, jota valaisi vain yksi katossa oleva lamppu, he löysivät
Ribeiran raivosta kuohuen. Hänet oli sidottu hyvin lujasti. Entinen
lähetyssaarnaaja makasi vielä tiedotonna päähänsä saamastaan iskusta.
Mutta norjalainen oli poissa. Eikä ollut suinkaan erikoisen vaikeata
ymmärtää, mihin hän oli joutunut. Raskaalla rautaseipäällä hän oli
hakannut reiän lasipermantoon ja liukunut siitä mereen.
Ribeira oli ollut raivoissaan siitä, että norjalainen oli päässyt
pois laivasta. Portugalilainen olisi tahtonut niin mielellään antaa
viholliselleen tuntuvan muiston siitä tavasta, jolla Coimbran mies
kostaa karsimansa solvauksen.
Mutta nyt meri oli niellyt tuon rohkean norjalaisen. Siitä ei, Jumalan
kiitos, voinut olla epäilystäkään. Kaikki viittasi siihen, että Fjeld
oli hyvin yksinkertaisesti hukkunut, mikäli laivan potkurit eivät
olleet silponeet häntä kappaleiksi.
Nozier raukka! Hän ei sen päivän perästä tullut enää koskaan täysin
entiselleen. Joku varjo näytti seuraavan häntä -- miehen varjo, jonka
pitkät käsivarret lakkaamatta liikkuivat hänen ohkaista linnunkaulaansa
kohti.
Nyt hän istui akvariumissaan Antwerpenissä tehden kokeita kaloillaan.
Hänen silmiinsä oli ikäänkuin tullut noitten suurten porsliinipallojen
maidonvalkea loiste. Ja päivä päivältä hänen laihat kätensä vapisivat
yhä enemmän. Hän ei mennyt koskaan ulos. Hänen sieluunsa oli tullut
kauhu, joka kalvoi hänen järkeään...
Courbier ajatteli tätä kaikkea hitaasti astellessaan bulevardia
ylöspäin. Nuori biljardimestari ei tuntenut lainkaan iloa voitostaan.
Hänet valtasi harmaan illan tunnelma. Hän oli ollut onnen valikoimia
suosikkeja. Hän ei ollut koskaan nähnyt onnettomuuden tuijottavan
vastaansa sillä tavoin kuin tänä syysyönä Italialaisella bulevardilla.
Ihmiset kulkivat viluissaan ohuissa vaatteissa. Oli semmoinen yö,
jolloin kesän viimeiset ruusut kuolevat rautaisen yön kovassa
kouristuksessa.
Häntä vastaan tuli pieni parisilainen ilotyttö, joka hipaisi häntä
käsipuolesta aivankuin kissanpoika, joka pyrkii lämmittelemään.
Courbier tyrkkäsi hänet luotaan tyytymättömänä ja jatkoi kävelyään.
Opera-torilla hän pysähtyi. Mihin hän oli menossa? Hän tiesi, että
toverit olivat kokoontuneina pieneen peliklubiin, jossa saattoi palvoa
Pariisin kaikkia salaisia iloja aina kirkkaaseen päivään saakka.
Mutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut. Evy Westinghousen ihanat silmät
olivat imeytyneet hänen silmäteriinsä. Häneen oli sattunut ase, joka
osasi löytää miehen sydämen ja häikäistä hänen mielensä.
Tämä yksi ainoa ajatus täytti koko hänen sielunsa: kuinka hän
voisi valloittaa tuon ylpeän ja ihanan naisen? Hän sommitteli mitä
omituisimpia suunnitelmia, mutta hän ei ollut koskaan ollut mikään
alotteen-mies.
Jospa vain Nozier olisi ollut täällä! Hänen aivonsa olivat
kaikenlaisten helvetillisten kujeilujen työpaja. Mutta pikku paroni
istui yhä kalojensa luona Antwerpenissä ja askarteli ainoastaan niitten
kanssa, kun taas uiva ruumisarkku lojui Sibirian telakalla, missä sen
suunnattomia aarteita tyhjennettiin.
Hänen ohitsensa ajoi verkalleen auto. Courbier mietti silmänräpäyksen.
Se oli suuri Limousin-auto Panhard & Levasseurin tehtaasta ja sen
tukeva komeus miellytti häntä. Ohjaaja oli voimakas mies, urheilulakki
painettuna syvään kasvoille.
Hän astui bulevardille avaamaan ovea Courbier'lle.
"Mihin herra haluaa ajettavan?" hän kysyi.
Courbier kohautti olkapäitään ja astui valaistuun autoon.
"Ajakaa mihin hiiteen tahansa", hän vastasi nyreissään ja heittäytyi
tyynyjen nojaan.
"Sepä hauskaa", ohjaaja vastasi tyynesti. "Olen menossa Antwerpeniin ja
minulla on taskussa passi erästä sairasta henkilöä varten."
Courbier nousi istuimeltaan säikähtyneenä. Mutta samassa sammutettiin
valo vaunusta. Hän tunsi jotakin pehmeätä painettavan suutansa vasten
ja vaunu täyttyi väkevästä, imelästä hajusta. Jean Baptiste ei
kyennyt enää tekemään vastarintaa. Hän vaipui kalpeisiin unelmiin Evy
Westinghousen harmaista silmistä ja punaisista huulista.
Mutta ohjaaja istui paikalleen ja ajoi tavanmukaista vauhtia S:t
Quen'in työläiskorttelia kohti. Siellä hän otti vaunuun pikku pojan,
joka seisoi aivan kaupungin portilla, ja lasketti sitten yön pimeyteen,
minkä pyörät ja kumit vain kestivät.
XL.
NOZIER'N AKVARIUMI.
Kaukana Schelde-joen suistamolla Antwerpenin satamassa on iso, punainen
talo, joka on huolellisesti pensaitten ja puitten peitossa. Se on
yhteydessä joen kanssa pitkällä maanalaisella käytävällä, joka on
kaivettu vedenpinnan alapuolelle ja voidaan sulkulaitteella laskea
veden alle.
Tämän talon omisti valtamerentutkija, paroni de Nozier, jolla oli siinä
laboratorionsa ja akvariuminsa. Kaikki ihmiset tiesivät sen. Mutta
kukaan ei voinut kehua koskaan astuneensa jalkaansakaan tämän omituisen
tiedemiehen pyhäkköön.
Jättiläismäinen valtameren uiva telakka oli laiturissa sulkulaitteen
ulkopuolella. Mutta pieni paroni eli akvariumissaan. Se oli hänen
mailmansa. Hän saattoi istua tuntikausia vaipuneena katselemaan
kalojansa, jotka myllersivät raittiissa vedessä suuressa lasisäiliössä.
Ne olivat kaikki hänen ystäviään ja kaikki ne tunsivat hänet.
Tuon tuostakin hän nousi pieniä portaita lasisäiliön aukolle heittämään
ruokaa ystävilleen, jotka leikkivät sen pohjalla ja tuijottivat häneen
ilmeettömillä silmillään. Silloin paronin katse voi saada synkän
kiillon.
Tässä oli koko hänen elämänsä ja tässä hän tunsi itsensä onnelliseksi.
Hän ymmärsi kaloja ja kalat ymmärsivät häntä. Ja merkillisintä oli,
että kaikki kalat de Nozier'n altaassa olivat ystäviä keskenään.
Useimmat niistä olivat luonnostaan toistensa vihollisia. Särki ja hauki
livahtivat toistensa ohi mitä veljellisimmässä sovinnossa, eivätkä
edes siinä olevat pienemmät haikalankaan lajit hätyyttäneet heikompia
tovereitaan. Ne elivät kaikki kuin loihditussa paratiisissa.
Mutta aivan akvariumin pohjalla loisti kaksi pyöreätä silmää, joissa
oli himmeä opalinvärinen hohde. Ne tuijottivat vihreän veden läpi
omituisin, sokein katsein, joka tuntui hurmaavan kaikki kalat.
Paroni de Nozier suli kokonaan tähän maailmaansa, joka oli hänen
ainoansa. Sen yön jälkeen, jona tohtori Fjeldin kovat kourat ja
ivalliset sanat olivat Pohjanmerellä lannistaneet hänet, hän ei ollut
enää oma itsensä. Hän kuihtui ja tuli vaiteliaaksi ja alakuloiseksi.
Hänen hento ruumiinsa tuli yhä pienemmäksi päivä päivältä. Ei edes
Courbier voinut enää piristää häntä. Ranskalainen oli täyttänyt
tehtävänsä. Bretagnen ranskalaiset sardiinitehtaat olivat saaneet
hyvityksen. Kalat oli houkuteltu pois Norjan rannikoilta. Nyt saivat
norjalaiset turhaan yrittää. Kirotut norjalaiset tuotteet, jotka vuosi
vuodelta olivat yhä enemmän vallanneet maailmanmarkkinat, olivat nyt
Nozier'n neron avulla käyneet harvinaiseksi tavaraksi.
Eikä nyt enää ollut olemassa mitään esteitä. Tohtori Fjeld oli kuollut
ja Courbier saattoi rauhassa nauttia taloudellista voittoaan ja pelata
biljardia yksinomaan huvikseen.
Mutta elämähän on nyt kerta kaikkiaan yllätysten murheenlaakso. Niinpä
tapahtui eräänä aamuna paroni de Nozier'n istuskellessa tapansa mukaan
katselemassa kalojaan, että palvelija tuli hänelle ilmoittamaan, että
Courbier oli tullut häntä tapaamaan ja halusi puhutella häntä.
Paronin teki mieli antaa kieltävä vastaus. Hän oli aivan kokonaan
unohtanut keskustelutaidon ihmisten kanssa eikä halunnut tulla
häirityksi.
Mutta ennenkuin hän oli kerinnyt avata suutaan, aukesi akvariumin ovi
ja huoneeseen astui pitkä mies, joka kantoi Courbier'tä. Heti hänen
takanaan näkyi vanhempi, harmaantunut herra, jolla oli viisaat ja
terävät silmät, sekä pieni, voimakas, tumma herra, jolla oli nopeat ja
vilkkaat liikkeet.
Aivan oven suussa seisoi hento poika, jolla oli harvinaisen kauniit
piirteet.
Nozier hypähti pystyyn. Oli helppo kuulla, kuinka hampaat kalisivat
hänen suussaan.
"Tohtori Fjeld", hän sopersi.
Pitkä mies laski nyt taakkansa lattialle. Hän oli hyvin kalpea
ja näytti saaneen kestää monia koettelemuksia. Hänen poskensa
olivat kuopalla, mutta hänen silmänsä loistivat ja hänen pitkä
jättiläisvartalonsa oli yhä voimakas ja suora siinä yksinkertaisessa
autonohjaajan puvussa, joka hänellä oli yllään. Hän kumartui de
Nozier'ta kohti.
"Siis tapaamme jälleen", hän lausui selvällä ja tyynellä äänellä. "Te
ette saanut minua hengiltä, paroni. Mutta myönnän, että se riippui
vain hiuskarvasta. Kolme vuorokautta uiskentelin Pohjanmerellä
lankulla, jonka löysin työhuoneestanne uivassa ruumisarkussa. Tehtyäni
tilinpäätöksen elämäni kanssa ja ollessani valmis luopumaan lankusta,
tuli eräs englantilainen hinaajalaiva, joka korjasi minut ylös.
Virkosin jälleen henkiin ja minut vietiin Grimsbyhyn. Nyt olen valmis
alkamaan uudestaan siitä, mihin viimeksi lopetimme."
Paroni katsoi kauhistuneena toisesta toiseen. Hänen katseensa pysähtyi
Courbier'hen.
"Onko hän kuollut?" hän kysyi.
"Ei", tohtori Fjeld vastasi. "Hän on vain saanut kloroformia. Mutta
käykäämme asiaamme. Tässä on pari herraa, jotka haluavat puhutella
teitä. Sallikaa minun esitellä: herra Christian Bjelland Stavangerista
-- paroni de Nozier."
"Hauskaa tutustua", paroni sanoi hajamielisesti ja tuijotti tuota
tummaa miestä, jolla oli kultasankaiset nenälasit. "Ja kuka tämä herra
on?" hän kysyi synkästi.
"Hän on mr Angus Watson, herra paroni, norjalaisten kalastusliikkeiden
ystävä."
Pieni belgialainen kääntyi heistä pois ja vaipui unelmiinsa.
"Vihollinen", hän virkkoi itsekseen.
XLI.
PARONI DE NOZIER'N HAUTA.
Paroni katsahti äkkiä ylös ja remahti nauramaan. Se teki aivan saman
vaikutuksen kuin jos mielisairas henkilö olisi yhtäkkiä saanut hetkeksi
järkensä takaisin.
"Hyvät herrat", hän lausui katse tähdättynä akvariumiin. "Katsokaahan
tuota pientä parvea, joka on tuolla altaassa vasemmalla. Nuo
voimakkaat, hopeanhohteiset kalat, jotka pysyttelevät hieman erossa
toisista, ovat sardiineja -- niitä hyviä ranskalaisia sardiineja,
jotka eivät vielä ole kulkeneet Englannin kanavan läpi. Te ette pidä
siitä kalasta, mr Watson. Mutta odottakaahan hiukan... Näettekö
tuon suuren parven, joka juuri kääntyy nurkassa? Ne ovat meren
ihmeellisimpiä olennoita. Niin, herra Bjelland, näen, kuinka silmänne
loistavat Ja syystä kylläkin, sillä te olette antanut brislingille
maailmanhistoriallisen nimen -- te ja mr Angus Watson. Minusta
on asia yhdentekevää. Minähän olen mies, jolla ei ole isänmaata
-- minun kotinani ovat suuret syvyydet... Mutta brislingiä monet
vihaavat. Kysykäähän Bretagnen asukkailta! Ja kysykää Jean Baptiste
Courbier'ltä, kunhan hän herää. Hän on syntyisin niiltä seuduin. Me
tapasimme toisemme ja huomasimme, että kummallakin meillä oli yhteisiä
harrastuksia. Mutta hänellä oli muuan erikoisharrastus, joka liitti
meidät entistä lujemmin yhteen. Hänen elämänsä päämääränä oli nujertaa
Norjan säilyketehtaat Ja nythän herrat voivat huvitella itseään
miettimällä, kuka oli hänen takanaan."
Pikku paroni näytti saaneen takaisin rehevän sukkeluutensa. Kuta
vilkkaammin hän puhui, sitä pienemmäksi hän tuli istuessaan isossa
nojatuolissaan. Häijy ja vaarallinen kääpiö, silmissään meren himmeä ja
kohtalokas lohikäärmeenkatse...
Tunnetun valtamerentutkijan ulkomuodossa oli jotakin loihtivaa.
Hänen kalpeilla kasvoillaan tuntui olevan kuoleman leima. Hän ei
puhunut enää, mutta hänen katseensa oli kuin naulattuna noihin
suuriin porsliinipalloihin, jotka muodostivat kiinteän kohdan kalojen
merkillisessä kiertokulussa.
Silloin Bjelland astui hänen eteensä.
"Olette tehnyt meille paljon vahinkoa, paroni de Nozier", hän sanoi
hiljaa. "Tuhannet ovat nähneet nälkää ja vilua teidän tähtenne pitkin
koko Norjan rannikkoa. Me voisimme kyllä rangaista teitä. Mutta me
emme tahdo tehdä teille mitään pahaa... Tohtori Fjeldin avulla olemme
saaneet tietoomme teidän ihmeellisen, mutta tuhoisan keksintönne. Mutta
nyt tiedämme myöskin, kuinka meidän on puolustauduttava... Brislinki
on jälleen löytävä tavanmukaisen tiensä Norjan vuonoihin ja turska on
jälleen etsivä lempipaikkojaan suurilla matalikoilla... Niin, emme
tahdo teille mitään pahaa, paroni de Nozier. Sillä me ymmärrämme,
että te tieteen maailmassa olette päätänne pitempi useimpia muita.
Mutta Jean Baptiste Courbier, joka niin kavalasti hiipi joukkoomme ja
väärinkäytti vieraanvaraisuuttamme ja joka..."
Herra Bjelland Stavangerista keskeytti äkkiä puheensa. Courbier oli
noussut pystyyn ja katseli vastustajiaan häijyin ja vihaisin silmin.
Hän taisteli vielä kloroformin vaikutuksia vastaan, mutta hänen
nyrkkiin puristetut kätensä ja yhteenpuristetut huulensa todistivat
pedon heränneen hänessä henkiin...
Fjeld veti esiin revolverinsa, mutta Courbier'n verestävät silmät
etsivät toista päämaalia. Hän oli nähnyt ovella eräät kasvot. Siellä
seisoi nuori poikanen. Jean Baptiste oli jo tuntenut nuo loistavat
silmät. Hän oli Evy Westinghouse -- amerikatar, joka oli pettänyt
hänet ja joka nyt seisoi kumartuneena ovea vasten ruumiinmukaisessa
pojanpuvussaan ja katseli tohtori Fjeldiä ihanilla silmillään.
Hän puri hammasta. Hoikka väkipuukko kiilsi hänen kädessään ja yhdellä
ainoalla hyppäyksellä hän oli miesten takana. Arvelematta hän syöksyi
amerikatarta kohti käsi koholla.
Mutta Evy Westinghouse oli varuillaan. Silmää räpäyttämättä hän
vastaanotti vaarallisen hyökkäyksen ja samassa kun Courbier'n kiroten
piti työntää kuolemaa tuottava aseensa hänen ruumiiseensa, hän kumartui
nopeasti ja heittäytyi permannolle.
Jos ei huumausaine enää olisi vaikuttanut Courbier'ssä, niin hän
olisi ehkä saavuttanut tarkoituksensa. Nyt tikari vain hipasi neidon
olkapäätä. Courbier kompastui hänen ruumiiseensa ja kaatui lattialle.
Mutta hän nousi salamannopeudella pystyyn ja kääntyi jälleen uhriaan
vastaan.
"Varokaa itseänne", neito huusi.
Mutta Jean Baptiste hyökkäsi pelkäämättä kohtaloansa kohti. Tuommoinen
pieni revolveri nuoren naisen kädessä -- mitäpä semmoinen leikkikalu
merkitsi!
Mutta tuo pieni, kiiltävä leikkikalu ratkaisi hänen kohtalonsa. Laukaus
-- lyhyt ja terävä...
Jean Baptiste pysähtyi puukko valmiina iskemään -- hänen kalpeilla
kasvoillaan näkyi pahanilkinen virnistys. Tikari putosi hänen kädestään
ja pää painui rintaa vasten. Jalat eivät enää voineet pitää häntä
pystyssä...
Tuolilta, jossa paroni de Nozier istui kokoon lyyhistyneenä, kuului
katkera ivanauru.
"Nähkääs nyt, Jean Baptiste", hän änkytti... "Hän oli teille sittenkin
liian kova pala purtavaksi. Te vannoitte joko ottavanne hänet omaksenne
taikka kuolevanne. Kuolemapa siitä sitten tulikin... Kuolema, ainoa
rakastajatar, josta voimme olla varmat. -- --"
Hän nousi hitaasti seisoalleen ja raskain, väsynein askelin hän hoippui
niille pienille portaille, jotka veivät akvariumin suulle.
Fjeld hyppäsi hänen perästään. Mutta se oli liian myöhäistä.
Paroni ei ollut enää arka. Hän ei enää pelännyt kuolemaa. Hänen aikansa
oli tullut. Ja tehden kädellään kevyen liikkeen, joka saattoi merkitä
jäähyväisiä, hän liukui syvään altaaseen.
Hänen ympärillään pärskähti voimakas vesiryöppy ja tuhannet kalat
lensivät säikähtyneinä joka puolelle. Mutta niitten säikähdys ei
kestänyt kauan. Paroni upposi kuin kivi tekemättä yritystäkään nousta
pinnalle. Hänen taskunsa olivat ilmeisesti täynnä jotakin raskasta
ainetta. Ilman mitään kuolinkamppailua pahantekijä ja tiedemies siirtyi
ikuiseen lepoon. Hän jäi makaamaan suuren lasihuoneen pohjalle, kasvot
käännettyinä loistavia porsliinipalloja kohti.
Hän lepäsi siellä hienoinen hymy näivettyneillä huulillaan tuijottaen
siihen maailmaan, joka oli hänen omansa. Avoimiksi jääneisiin silmiin
oli tullut tumma kiilto. Eikä haikala kajonnut häneen. Se kierteli
pienissä kaarissa kuolleen ympärillä ja kerran se hipasi valkeita
kasvoja, ikäänkuin tahtoen hyväillä herraansa ja ystäväänsä -- meren
synkkien arvoitusten nerokasta tutkijaa.
Mutta Evy Westinghouse seisoi kuin lattiaan kiinnikasvaneena ja
tuijotti Jean Baptiste Courbier'n vääristyneitä kasvoja. Hän astui
Fjeldin luokse ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.
"Tämä on hirveätä", hän sanoi heittäen aseen kädestään.
Fjeld kohautti olkapäitään.
"Kohtalomme on kuolema", hän lausui. "Toivokaamme, että kuolema kerran
tapaa meidät oikealta paikaltamme ja että kohtaamme sen kunnialla."
Saapuvilla olleet miehet ja nuori neitonen kumarsivat päänsä ja nuori
nainen nojasi ystäväänsä vasten hänen silmiensä täyttyessä kyynelillä.
"Minä en kelpaa tämmöisiin toimituksiin", hän lausui. "Eihän minusta
tule koskaan muuta kuin heikko nainen. Oi, sanokaahan, mitä minun on
tehtävä?"
Fjeld katsoi häntä silmiin.
"Palatkaa New-Yorkiin."
"Mitä minä siellä tekisin?" neito kysyi hämmästyen.
"Menette naimisiin", tohtori vastasi... "Sen miehen kanssa, joka joka
hetki odottaa teidän paluutanne."
Evy Westinghouse katsoi häntä suoraan silmiin.
"Ehkä", hän lausui ja heitti viimeisen silmäyksen akvariumiin, missä
kalat olivat jälleen alkaneet ikuisen kiertokulkunsa paroni de Nozier'n
haudan ympärillä.