näki kirjastoon. Sokea mies istui yhä samassa asennossa, mutta ei
tupakoinut enää niin innokkaasti kuin aikaisemmin. Hän näytti olevan
jollakin tavoin jännityksessä. Hän oli kumartanut päänsä eteenpäin ja
hänen ulkonevat, karvaiset korvansa vainusivat jotakin ääntä. Sokea oli
ilmeisesti kuullut jotakin, mikä ei miellyttänyt häntä. Hän istui kuin
vanha, takkuinen susi, joka on kuullut lampaan määkymistä kaukaa ja nyt
hampaat irvessä uneksi nuoruutensa aikuisesta ruokahalusta.
Fjeld näki hänen avaavan suunsa. Mutta hän ei kuullut, mitä mies sanoi.
Silloin tilanne yhtäkkiä muuttui. Muuan mies tunkeutui sisään siitä
ovesta, josta Fjeld oli tullut tuskin minuutti sitten. Hän oli pitkä
ja leveäharteinen mies, jolla oli punaiset, päivänpolttamat kasvot ja
voimakas häränniska. Hänellä oli leveälierinen hattu, jossa oli uhkea
kultanauha. Hänen piirteensä olivat raa'at ja kömpelöt, mutta hänen
pienistä silmistään loisti viekkaus ja kavaluus.
Tällä kertaa hän tuntui olevan aika lailla humalassa. Ja humalan
alkuperä pisti esiin hänen takataskustaan, josta näkyi aikamoinen
whiskypullo.
"Vai niin, sinäkö siinä olet, Jonson", tulija sanoi huonolla
englanninkielellä. Hänen äänensä oli ankara ja voimakas -- hän
tuntui olevan oppinut komentamaan. "Siinä sinä istut ja haudot kuin
vanha kana, kun itse piru laumoineen raivoaa kannella. Paroni on
niin kiukuissaan, että hampaat suussa kalisevat... 'Olet humalassa,
Ribeira', se pikku vintiö sanoi, 'jos et heti mene nukkumaan ja
huuhtele itseäsi kylmässä vedessä, niin saat luodin koipiisi. Senkin
riivatun juopporatti...' hän sanoi. 'Well, Jonson... En tosiaankaan
lyönyt paronia, vaikka olenkin tämän haisevan ruumisarkun kapteeni.
Sillä olen sivistynyt mies, Jonson...'"
Hän vaikeni ja nojasi hoippuen pöytää vasten. Sokea oli noussut
seisomaan tuolistaan, mutta vaipui huokaisten takaisin.
"Kuulehan, Ribeira", hän sanoi terävästi, mutta jonkinlaisella
saarnaäänellä, "olet parantumaton syntinen. Kerran nuoruudessani koetin
käännyttää neekereitä virsillä ja nyrkiniskuilla. Se ei käynyt päinsä,
sillä neekeri on alhainen eläin. Hän ei ole, Jumala paratkoon, paljon
parempi kuin portugalilainen."
Ribeiran pienet silmät säihkyivät suuttumuksesta. Hän oli syntynyt
Coimbran likaisimmissa hökkeleissä eikä pitänyt siitä, että hänen
kansallisuudestaan puhuttiin liikoja.
Hän katsoi sokeaa pitkään. Jonsonin toinen käsi piteli piippua, mutta
toinen oli taskussa, ja hänessä oli jotakin, joka viittasi siihen,
että tuolla sokealla paholaisella oli taskussaan revolveri. Ja
portugalilainen tiesi kokemuksesta, että vanha lähetyssaarnaaja ampui
paremmin äänen ja vaiston mukaan kuin tavallinen ihminen, jolla oli
näkönsä tallella.
Viha ja whisky saivat portugalilaisen kapteenin suunniltaan. Sitten hän
kääntyi ympäri ja astui hoippuen sitä ovea kohti, josta Fjeld äsken
oli mennyt, potkasi sen auki kiroten, horjui kynnyksen yli sisään ja
heittäytyi muitta mutkitta vuoteeseen, johon hän nukkui aivan heti.
Mutta sokea mies istui paikallaan tuolissaan ja kuunteli yhä. Jotakin
oli hullusti, sen hän tunsi teroittuneilla aisteillaan. Nyt oli
pidettävä silmät auki. Mutta se ei ole vallan helppoa ihmiselle, joka
on auttamattomasti sokea.
XXVII.
ULAPALLE.
"Se riivatun norjalainen", paroni de Nozier virkkoi, katsellen
ympärilleen epäröivin ilmein. "Nyt hän pilaa meiltä kaikki tyyni.
Meillä ei ole muuta tehtävää kuin panna höyry päälle ja lähteä merelle.
Olemmehan pian imeneet kaikki kalat, mitä Norjan rannikoilla on."
Paroni asteli kärsimättömänä edestakaisin rakennuttamansa Noakin arkin
katolla. Hänen alapuolellaan oli tuo valtainen nuotta.
Paronin ajatukset kääntyivät yhtäkkiä toiseen suuntaan. Hän nauroi
ääneen ja katkerasti:
"Tuossa on kaikki, mitä Stavangerin säilyketehtaat ikävöivät", hän
sanoi hetken vaiettuaan. "Olemme saattaneet ne lakkautuspalkalle,
Jean Baptiste. Koko rannikon olemme raapineet puhtaaksi. Muistatteko,
kuinka sanomalehdet valittivat, että kevätkalastus oli epäonnistunut?
Kalat olivat tulleet hulluiksi ja unohtaneet vanhat reittinsä. Turska
oli kokonaan hylännyt Lofotein saaret. Storegrundilla Aalesundin
luona vallitsi nälkävuosi, ja nyt ovat myöskin anjovis ja brislinki
peruuttaneet tulonsa. Otaksun herrojen Lorientissä ja Concarneaussa
hykertävän käsiään tyytyväisyydestä, sillä tänä vuonna ei norjalaisia
sardiineja ole oleva liikoja. Olemme hankkineet heille hyvitystä,
Courbier, monien vuosien huolista ja siitä raivosta, jonka norjalaisten
tuotteiden tunkeutuminen maailmanmarkkinoille oli synnyttänyt. Ja missä
on syy? Tässä hirviössä. Se on meren herra ja valtias. Sitä sanotaan
ruumisarkuksi. Varsin hyvä. Se on Norjan kalastuksen ruumisarkku.
Sanokaahan, Jean Baptiste, muistatteko tohtori Hjortin Bergenistä?
Hän on hyvin etevä mies. Hän tietää yhtä ja toista ja on selvillä
semmoisestakin, jota ei tiedäkään. Tapasin hänet Monacon ruhtinaan
huvilaivassa. Hän sanoi minulle: Olemme päässeet niin pitkälle,
että erinäisistä ilmastosuhteista voimme etukäteen nähdä, tuleeko
hyvä tai huono kalavuosi. Professori Helland Hansenin kaaviomaiset
taulut ilmaisevat meille kalastustoiveet hämmästyttävän selvästi ja
yhtä varmasti kuin ilmapuntari. Voin siis ennakolta sanoa, että tänä
vuonna tulee erinomainen kalansaalis. En voi erehtyä. Laskelmamme ovat
yleensä osottautuneet niin varmoiksi, että ne otetaan huomioon Bergenin
pörssissä. -- Sittemmin nähtiin, että Bergenin herrat olivat oikeassa.
Mutta he olivat unohtaneet laskuistaan erään seikan."
"Minkä niin?" Courbier kysyi hajamielisesti, tuijottaen maalle päin,
missä Vidingsön majakka halkaisi pimeyttä.
"Inhimillisen neron", Nozier vastasi ylpeänä. "Sen voiman, joka on
tehnyt meidät meren herroiksi."
Courbier teki kädellään hermostuneen eleen.
"Unohdatte erään asian", hän vastasi kylmästi, "nimittäin sen, että
turvallisuutemme on uhattu. Meren eläimet ovat kyllä vallassamme, mutta
ihmiset eivät vielä ole jaloissamme. Miehet, jotka ovat laivassamme,
eivät ole Herramme parhaita lapsia. Heissä on tuskin ainoatakaan,
joka ei olisi ollut tekemisissä rikoslain kanssa. Kukaan meistä ei
kammoaisi tehdä murhaa. Ja nyt viimeksi on omallatunnollamme kapteeni
Grönnelandin hieman salaperäinen katoaminen. Jos tuo vaaleatukkainen
tohtori on niin etevä kuin sanotte, niin hän voi saada luultavasti
meidät kaikki hirsipuuhun. Sillä tämä onnistunut, mutta luvaton
kalastuksemme ei tietysti ole mitään verrattuna niihin muihin
synteihin, jotka ovat niskoillamme. Sanon niin kuin asia on, de Nozier.
Tämä ei sovi minulle enää. Elämässä on muitakin puolia kuin silli,
kalastus ja murhat. Haluaisin antautua tuottavaan ja rehelliseen
toimeen."
"Olette käynyt todella lapselliseksi viime aikoina", de Nozier sanoi
ivallisesti. "Ymmärrän kyllä, kuinka asiat ovat. Sitten kun Evy
Westinghouse loi teihin katseen kauniista silmistään, olette ruvennut
tulemaan lapseksi uudestaan."
"Erehdytte", Courbier sanoi äänellä, joka vapisi kärsimättömyydestä.
"Olen vain uudestaan muovannut elämäni ohjelman. Ei kai olisi
vahingoksi kenellekään meistä, jos minä tavalla taikka toisella saisin
käsiini nuo amerikalaisen neitosen miljoonat asiamme hyväksi. Minä
tunnen dollarineitoset. Olisin tosiaankin iloinen, jos onnistuisin
valtaamaan tuon kauniin kultalinnun, miss Evyn."
De Nozier ei vastannut kotvaan.
"Naiset ovat meidän kirouksemme", hän murahti lopuksi itsekseen. "Ne
leikkaavat kuin Delila meidän hiuksemme. Ne kiemurtelevat tahtomme
ympäri kuin tahmaiset matelijat. Ne turmelevat tarmomme. Piru vieköön
ne kaikki tyyni... Ja lähtekäämme nyt merelle... Oletteko nähnyt
Ribeiraa?"
"Hän oli tietysti humalassa. En ymmärrä, minkätähden siedätte tuota
likaista portugalilaista. Hän pilaa kaikki kirotulla juomisellaan.
Lähetin hänet alas nukkumaan humalan päästään..."
"Suon teille anteeksi, mitä sanotte Ribeirasta. Hän on paras kaikista,
mitä meillä on laivassa. Nuo portugalilaiset ovat omituista väkeä. Ne
ovat jollakin tavoin eristäytyneet kaikesta, mikä tavalla tai toisella
on yhteydessä omantunnon kanssa. Ja ne ovat -- tavallaan syystä --
ylpeitä paheistaan. Ribeira on erinomaisen arvokas verikoira. Ja hän
juo pian itsensä kuoliaaksi. Mutta hän on mainio merimies ja tuntee
tämän laivan paremmin kuin minä itse. Meidän on kaadettava muutamia
sangollisia vettä hänen päähänsä -- hänen täytyy auttaa pohjakoneiston
käyntiinpanossa. Ja te voitte laittaa, että ankkuri nostetaan ylös.
Ja sitten lähdemme matkaan. Meillä ei ole vara hukata aikaa. Vetäkää
nuotta kokoon. Silliä ei ole kuitenkaan enää paljon jälellä. Ja
antakaa kaiken käydä niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Saamme
kyllä seuraa matkallemme -- suurta seuraa. Siitä Ribeira ja minä
pidämme huolen. Ja muistakaa, että meidän täytyy olla parissa tunnissa
aluevesien ulkopuolella, sillä muuten voimme saada norjalaisen
torpeedon kupeeseemme. Norjalaisten risteilijäin kanssa ei ole
leikkimistä."
"Kyllä", Courbier vastasi, katsoen pitkään Vidingön valkeata loistoa
kohti. "Ja mihin otamme suunnan?"
Nozier'n kalpeat kasvot loistivat aavemaisina heikossa kuunvalossa.
"Ja sitä vielä kysytte. Suuntamme on selvä. Olen aikonut puhdistaa
myöskin Dogger-matalikon, ennenkuin menemme purkamaan Antverpeniin."
Courbier muuttui vakavaksi.
"En tahtoisi mielelläni antautua tekemisiin englantilaisten kanssa. Ne
ovat kovakouraisia."
Paroni katsoi ivallisesti hymyillen lähintä miestään ja uskottuaan.
"Nähtävästi ette ymmärrä hituistakaan tätä asiaa", hän virkkoi. "Kukaan
ei voi kieltää meitä kulkemasta Dogger-matalikon yli neljän peninkulman
vauhdilla. Me emme pysähdy, ennenkuin Vlissingenin majakka rupeaa
näkymään."
"Ja sitten?"
"No, silloin kampela ja turska ovat jättäneet isiensä matalikon
seuratakseen meidän mukanamme vaikkapa maailmanääriin."
XXVIII.
LÄHETYSSAARNAAJA.
Sokea mies istui kirjastossa kauan hiljaa ja kuunteli. Unohtipa hän
piippunsakin, joka sammui hänen käteensä. Karvaiset korvat, jotka
törröttivät nelikulmaisesta päästä kuin kaksi siipeä, liikkuivat
edestakaisin kuin tahdissa, seuraten jotakin kaukaista ja salaperäistä
ääntä.
Hän kumarsi päätään eteenpäin ja aukaisi suunsa, samalla kun hänen
sieramensa värähtelivät jännityksestä.
Mitä tuo sokea mies oli saanut korviinsa? Ei oikeastaan yhtään
mitään. Mutta verenvaisto hänen sielussaan ilmaisi hänelle, että joku
tuntematon vaara oli uhkaamassa.
Kerran Jonson itsekin oli ollut ajamassa takaa ihmisiä. Hän oli
alottanut lähetyssaarnaajana Afrikan rannikolla, minne eräs
Charlestonin seurakunta oli hänet lähettänyt. Hän saarnasi niin,
että Kongon neekerit kuolivat siitä, ja Herramme nimissä hän kiristi
heiltä kautshukkia ja norsunluuta. Belgian hallituksen oli lähetettävä
erityinen virkamies Kongoon, missä Jonson teki entisistä ihmissyöjistä
proselyyttejä, tutkimaan hänen harrastuksiaan. Lähetetty nuori upseeri
totesi pian, että lähetyssaarnaaja oli suuri roisto, ja oli kyllin
varomaton sanoakseen mielipiteensä asiasta suoraan julki. Silloin
Jonson yhtäkkiä unohti ne raamatun paikat, jotka yleensä mainitaan
viidennen käskyn yhteydessä. Hän iski upseerin kuoliaaksi ja ajoi
hänen seuralaisensa pakoon. Sitten hän otti haltuunsa sen pienen
siipilaivan, jolla upseeri oli tullut, lastasi sen täyteen kautshukkia
ja norsunluuta aina savupiippua myöten ja onnistui monien yöllisten
ja vaarallisten seikkailujen jälkeen pääsemään pientä jokea myöten
suurempaan vesistöön, kunnes tuli viimein merelle.
Myöhemmin hän kokonaan luopui tavoistaan metodistina ja tuli hyvin
yksinkertaisesti pahantekijäksi. Nyt hän istui tässä salaperäisessä
laivassa harvinaisena kummallisuutena. Hän oli ainoa elossa oleva
siitä ryövärijoukosta, joka aikanaan oli ryöstänyt amerikalaisen
jättiläislaivan The Eaglen ja upottanut sen miehistöineen päivineen.
Mutta sen tapauksen jälkeen hänestä oli tullut parantumattomasti sokea
ja avuton. Aivankuin paholaisen ihmeen kautta hän oli pelastunut ja
eräät köyhät Bermudan salakuljetusta harjoittavat kalastajat olivat
pelastaneet ja auttaneet hänet kuiville. He saivat hänet erääseen
belgialaiseen höyrylaivaan ja koska hänellä oli rahoja, onnistui
hänen tavata vanha portugalilainen ystävänsä Ribeira, joka isällisen
hyväntahtoisesti korjasi hoitoonsa hänet ja hänen hallussaan olleet
pääomat.
Kaikkia näitä merkillisiä tapahtumia vanha kunnianarvoisa murhaajapappi
mietiskeli istuessaan kuuntelemassa vainuamaansa vaaraa. Tultuaan
sokeaksi oli tämä hänen mieluisimpia tehtäviään.
Hän olisi kernaasti huutanut Ribeiraa, mutta käsitti erinomaisen
ystävänsä olevan niin kovin juovuksissa, ettei tämä voisi tajuta sokean
miehen hienoa pedonvainua.
Jonson säpsähti. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi miestä, joka oli tullut
huoneeseen ennen portugalilaista. Kukahan hän oli. Ne eivät olleet
Nozier'n laahustavat askeleet eikä myöskään Courbier'n notkeaa,
mutta melkein kissamaista hiipimistä. Hän ei ollut tuntenut myöskään
ranskalaisen hajuveden tuoksua eikä yleensä mitään erikoista tuoksua
siitä miehestä, joka niin levollisesti ja hiljaa oli mennyt hänen
ohitsensa.
Siinäköhän vaara piili? Jonson nousi puolittain tuoliltaan, mutta
vaipui heti takaisin huokaisten. Vielä kerran hän säpsähti, hänen
korviinsa oli tullut joku hiljainen ääni.
Mitähän se oli? Hänestä tuntui joku liikkuvan Ribeiran hytissä. Kuului
aivan siltä kuin raskas ruumis olisi pudonnut lattialle.
No -- luultavasti juopunut unissaan putosi vuoteestaan. Mutta samalla
hän tunsi jotakin omituista, melkein imelää hajua...
Jonsonin mietiskelyt keskeytyivät siihen, että käytävästä kuului
askeleita, jotka lähestyivät. Tulossa oli Nozier, mutta hän ei vetänyt
jalkoja perästään niinkuin hänen tapansa oli. Hänen käyntinsä oli
levotonta ja nopeaa, mikä viittasi siihen, että belgialainen oli
kiihtyneessä mielentilassa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi avautui ja Nozier pysähtyi
kynnykselle. Jonson tunsi vaistomaisesti, että hän oli hyvin
hermostunut ja levoton.
"Onko Ribeira täällä?" hän kysyi levottomuudesta vapisevalla äänellä.
"Hän on mennyt hyttiinsä", Jonson vastasi kiukkuisesti.
"Olemme pahassa pulassa, Jonson", paroni sanoi. "Soisin sinun näkevän
paremmin kuin mitä näet, sillä nyt tarvitsemme sinun kaltaisiasi
miehiä. Olemme saaneet pirun kimppuumme, eikä hänestä ole helppo päästä
irti. Hän oli meillä jo kiinni, mutta hän petti meidät viekkaudellaan."
"Kenestä puhut?" Jonson kysyi.
"Miehestä, jonka kanssa sinullakin on selvittämättömiä asioita.
Hänestä, joka ajoi kaikki James Mortonin miehet kuolemaan -- tohtori
Jonas Fjeldistä."
Tuolissa istuva sokea kalpeni valkeaksi kuin ruumis, mutta tyhjien
silmäkuoppien ympärillä olevat reunat tulivat hehkuvan veripunaisiksi.
"Ja sinä päästit hänet käsistäsi", Jonson sanoi äänellä, josta uhkui
hillitty viha ja raivo. "Luulisi teidän kaikkien olevan sokeita.
Ettekö vielä ole päässeet käsittämään, että tuon tohtorin kanssa ei
ole leikkimistä? Tappakaa hänet, sanon minä, milloin ja miten tahansa
saattekin hänet käsiinne. Älkää päästäkö häntä lukemaan isämeitäänsä,
sillä hän pääsee pakoon jo ennen kuin on päässyt viidenteen rukoukseen.
Minä tunnen hänet -- hän sietää joutua ihmissyöjien nakerrettavaksi
pala palalta. Hänet pitäisi..."
Jonson hillitsi mielensä. Hytistä kuului synkkä, koriseva kuorsaaminen.
"Senkin juopunut sika", hän murahti.
Nozier rypisti kulmakarvojaan, astui Ribeiran hytin ovelle, aukaisi
sen ja sytytti valon. Sängyssä makasi portugalilainen oikosenaan
leveälierinen hattu vedettynä syvälle silmien yli. Hän kuorsasi kuin
virtahevonen ja kasvojen alapuoli oli punainen ja pöhöttynyt.
"Ribeira!" belgialainen huusi ja tyrkkäsi häntä kylkeen. "Ylös siitä
auttamaan pohjakonetta käyntiin! Ja mitä hittoja sinä oikeastaan imet
sisääsi? Täällähän haisee kuin apteekissa."
Portugalilainen hypähti pystyyn päästäen maansa kielellä rehevän
kirouksen.
"Sinun ei pitäisi juoda niin paljon, Ribeira", belgialainen sanoi
pysytellen hänestä kunnioittavan matkan päässä. "Sinä paisut kuin
iilimato. Tuskin tunnen sinua. Mutta nouse nyt ylös."
Portugalilainen vastasi vain tyytymättömästi möristen. Sitten hän veti
hatun syvään kasvoilleen ja lähti epävakaisin askelin paronin perästä.
Entinen lähetyssaarnaaja istui yhä paikallaan korvat hörössä, raapien
tukkaansa ja mietiskellen jonkun pulmallisen kysymyksen ratkaisua.
XXIX.
KALASTAJALAIVA.
"Sinun ei pitäisi juoda niin paljon, Ribeira", de Nozier jatkoi neuvoen
kulkiessaan edellä laivan sisäosiin vieviä leveitä kiertoportaita.
Portugalilainen murahti muutamia epäselviä sanoja hampaittensa välistä.
"Vai niin, olet sillä tuulella", paroni lisäsi lempeästi ja
ystävällisesti, niinkuin puhuisi sairaalle lapselle. "Pidä varasi,
että et mene nurin niskoin." He olivat nyt kumpikin tulleet kapeaan
käytävään. Heikko ääni ilmaisi heidän olevan aivan pumppulaitoksen
alla, joka imi sillin ja muun kalan aparaatteihinsa, joitten tehtävänä
oli valmistaa markkinoille meren äärettömät rikkaudet. Paroni aukasi
matalan oven ja astui puolipimeään huoneeseen, jota valaisi vain kaksi
opalinväristä lamppua. Hän pysähtyi kuuntelemaan.
"Kuulen, että olet antanut käskyn panna koneen käymään. Väkesi kyllä
hoitaa sen asian. Ja nyt he lappavat sisään nuotanköysiä. Onneksi eivät
kaikki ole yhtä humalassa kuin sinä. Mutta nyt on sinun laitettava,
että saamme hyvän vauhdin. Panehan pohjakoneen kosketin paikoilleen."
Portugalilainen astui taustassa olevan suuren koneiston luo ja tarttui
erääseen vipuun.
"Kirous ja kuolema!" Nozier kiljui raivoissaan. "Piruko sinua
riivaa? Onko viina aivan tärvellyt aivosi? Voisi luulla sinun olevan
lyseolaisen, joka on ensimäistä kertaa ollut hutikassa eikä vanhan
kokeneen ja parkitun juoppolallin. Etkö näe, kuinka hullusti teet? No,
tuhat tulimmaista! Oikealle! No, nyt..."
Kuului synkän suriseva ääni aivankuin jättiläiskelloa olisi vedetty
käyntiin. Ja yhtäkkiä rupesi lattia loistamaan samalla opalinvärisellä
kiillolla, joka muutenkin täytti huoneen. Nyt voi helposti nähdä, että
lattia oli paksusta lasimaisesta aineesta. Mutta omituisinta olivat ne
kaksi suurta kuulaa, jotka vähitellen tulivat näkyviin vedessä Nozier'n
jalkojen alta. Niitten näkeminen tuntui hetkeksi entistä enemmän
hämmentävän humalaista, joka yhä seisoi koneistoon nojaten.
Noista kuulista hohti ihmeellinen, maitomainen loisto. Ne olivat
vähintäin viisitoista jalkaa läpimitaten ja olivat nyt pari metriä
vedenpinnan alapuolella. Niistä vesipisaroista päättäen, jotka voi
nähdä kuulien takana, laiva kulki jo nyt hyvää vauhtia.
"Nyt voimme vääntää valoa", de Nozier sanoi... "No, hitto vie, oletko
senkin unohtanut? Luulisi sinun juoneen pulituuria eikä portviiniä."
Juopuneen iso käsi haparoi etäisimpiä koskettimia, kunnes belgialaisen
häijy, mutta hyväksyvä mörinä ilmaisi hänelle, että hän nyt oli
oikeassa.
Valkea valo täytti yhtäkkiä huoneen. Se tuli noista molemmista
kuulista, jotka levittivät ihmeellistä, himmeää valosumua. Kuulien
välissä liikkui pieni kohiseva laine ja ympärillä oleva vesi sai syvän,
salaperäisen loisteen.
Paroni de Nozier istahti pienelle tuolille ja katseli syvyyteen
tyytyväisesti hymyillen. Hän oli kuin taikuri, joka oli loihtimassa
esiin meren kätkettyjä piilottelevia henkiä. Monokkeli silmäkulmassa
hän istui puhellen itsekseen kuin mies, joka on tottunut olemaan yksin
ja joka haluaa kuulla omaa ääntänsä.
"Oikein hyvä!" hän virkkoi lyhyeen, käheästi naurahtaen. "Tässä on
vuosisadan suuri arvoitus salattuna. Me olemme sen keksineet, Ribeira.
Katso, kuinka ne loistavat tuolla alhaalla! Siinä on kaksi silmää,
jotka voivat nähdä. Ne ovat 'meren silmät'! Ota huomioon tuo himmeä
porsliiniloisto. Eivätkö olekin kuin luolakalan silmät? Ja eikö olekin
niillä sama lempeä petoeläimen kiilto, joka on kalkkarokäärmeen
silmissä... Sinä olet oppimaton mies, Ribeira. Ei ole mitään iloa
keskustelusta sinun kanssasi. Olet rohkea, tunnoton ja verenhimoinen.
Mutta tiede on sinulle hämärä asia. Sielusi on vanhentunut, Ribeira.
Muistutat Rubensia. Ylensyömisesi ja juopottelusi ovat suunnattomat
ja taitamattomuutesi on eittämätön totuus. Muuten heittäytyisit
polvillesi minun jalkoihini ja kumartaisit minua -- neroa. Mutta
järkesi, ystäväni, ei riitä siihen... Sanohan, etkö lapsuudessasi ole
kuullut puhuttavan Hammelin rotanpyytäjästä?... Vai et... Vai niin,
et ole koskaan kuullut tuosta merkillisestä miehestä, joka käsitteli
huiluaan niin, että kaikki rotat tulivat hänen perästään. Ne juoksivat
kilvan hänen kintereillään -- huumautuneina -- haltioissaan... Ne
eivät muistaneet syödä, kun kuulivat hänen ihmeellisen soittimensa
säveleitä -- ne unohtivat leikkinsä ruokakauppiaan jauhomakasiinissa
-- ne kulkivat vain tuon kalpean miehen perästä jäykin katsein ja
hörössä korvin... Minä olen hänen sukuansa, Ribeira. Huilusta ei
minulla ole hyötyä. Mutta minun silmäni houkuttelevat -- kalpeat,
imevät silmäni, jolla on meren oman sielun loisto. Etkö ole kuullut,
että Coimbran kalastajat ripottelevat vanhaa porsliinia meren pohjalle
houkutellakseen kaloja verkkoihinsa? Mutta minun silmäni tuolla
alhaalla sitovat kalan sielun. Ne tekevät sen päästä pyörälle. Ne
houkuttelevat luokseen kalaparven niinkuin tuo tarinan mies Belsebubin
armosta houkutteli rottia ja lapsia Hammelin kaduilla. Katso, katso..."
Ja todellakin -- alhaalla syvyydessä tuli kaikki eloisaksi. Siellä
kiilsi ja loisti -- hopeanvalkoinen massa. Joka taholta tulvi kaloja.
Ensin yksitellen, mutta sitten suurissa parvissa. Ja kaikki samaan
suuntaan, tyhmät silmät jäykästi tähdättyinä tuota opalinkalpeata
loistetta kohti.
Silloin paroni de Nozier nousi seisomaan ja nauroi.
XXX.
YLLÄTYS.
Ihmisen nauru on varma mittari hänen älylleen ja temperamentilleen.
Ei kukaan tiedä, mitä ihmisessä asuu, ennenkuin hän avaa suunsa
nauruun. Typerä ihminen paljastaa itsensä pian jyrisyttämällä kuuluviin
tyhmyytensä -- viisas kätkeytyy hillittyyn hymyyn.
Paroni de Nozier nauroi nähdessään sen suunnattoman kalapaljouden,
joka kerääntyi omituisten porsliinisilmien ympäri. Belgialainen päästi
semmoisen äänen, joka muistutti enemmän käärmeen sihinää kuin naurua.
Olutmaha saksalainen olisi sitä tuskin sanonut nauruksi. Mutta ilmeistä
oli, että hän nautti tilanteesta.
Omituisempaa näkyä kuin tämä kalanvaellus ei kai kukaan ole nähnyt. Nuo
valkeat kuulat vaikuttivat kuin hirveä magneetti, joka veti luokseen
kaiken, mitä meressä elävää oli. Ensin tulivat tyhjennetyistä nuotista
silliparvet -- jotka juuri olivat päässeet irti vankeudestaan. Valkeat
silmät vetivät niitä luokseen vastustamattomalla voimalla. Ja pian
liittyi tähän omituiseen kulkueeseen toisia kaloja. Tuolla tuli seiti
ja tuolla tuli turska, ja niitten joukkoon yhtyivät vähitellen suurten
syvyyksien mustat ja inhottavat asukkaat. Kaikista meren asukkaista oli
täällä tullut ystäviä. Nopeat petokalat olivat kadottaneet ahneutensa
ja pyörivät nyt iloisina sen ihmeellisen voiman vaikutuksesta, joka
kahlehti heidän silmiään.
Yhtäkkiä lennähti joukkoon suunnaton nuoli. Sen muodostivat
sadattuhannet juovikkaat kalat, jotka tunkeutuivat sillin ja turskan
joukkoon ja yhtyivät suunnattomaan kulkueeseen. Ne olivat makrilleja
-- meren siroja asukkaita. Ja yhä tuli uusia kaloja -- piikkikampela
ja vilukala, delfiini ja pikkuhai. Kaikki tulivat pitkissä,
loppumattomissa jonoissa.