tästä ilmiöstä. He aikoivat hypätä hänen luokseen, mutta muuttivat
äkkiä päätöksensä. Toinen oli vähällä syöksyä heidän jaloissaan
aukenevaan valomereen. Kirous huulilla he pysähtyivät aukeaman reunalle.
"Kuka siellä?" nuorekas ääni huusi ranskaksi.
Evy Westinghouse ei vastannut. Hän kumartui niin paljon eteenpäin
kuin mahdollista, jotta miehet eivät huomaisi olevansa tekemisissä
ainoastaan naisen kanssa. Sitten hän kohotti raskaan Colt-revolverin ja
ampui laukauksen ilmaan.
Tämän laukauksen Jonas Fjeld kuuli. Vapauduttuaan vihollisistaan
hän kiipesi ylös rautaportaita. Hän tunsi itsensä levolliseksi
lentokoneessa olevan nuoren naisen suhteen. Tämä ei kyllä jättäytyisi
yllätettäväksi. Fjeld tiesi hänen hyvin tuntevan lentokoneen
yksinkertaisen ja helpon koneiston ja helposti voivan ohjata sitä, jos
se tulisi tarpeelliseksi.
Hän pysähtyi hämmästyneenä katolle. Toisen lentokoneen ääriviivat
näkyivät kuuvalossa ja leveän valojuovan reunalla hän keksi kaksi
miestä, jotka seisoivat siinä neuvottomina revolverit kädessä.
Pienempi heistä kumartui eteenpäin ja huusi alas huoneeseen. Fjeld ei
kuullut, mitä mies sanoi. Mutta tulosta ei tarvinnut odottaa. Ennen
niin äänettömässä laivassa alkoi nyt elämä kuhista odottamattoman
vilkkaana. Ilmeisesti oli suuresta huoneesta nostettu tikapuita, sillä
seuraavassa hetkessä pisti joukko parrakkaita päitä esiin valomerestä
ja parikymmentä hurjaa olentoa syöksyi kannelle valojuovan molemmin
puolin.
"Ottakaa lentokone", kuului tuima huuto, "ja heittäkää se mereen."
Kaksi miestä meni rohkeasti omituista kellanvihreää lintua kohti,
joka pyöreillä jaloillaan seisoi läpättäen kannella. Arvelematta he
tarttuivat sen vaaleaan teräspyrstöön.
Fjeld ryömi varovasti lähemmäksi, koettaen saada toisen lentokoneen
itsensä ja hyökkääjien väliin. Ilmeisesti oli hänet kokonaan unohdettu.
Kaikkien silmät olivat suunnattuina vieraaseen lentokoneeseen.
Miesten huuto vaikeni äkkiä. Lentokoneen kupeesta syöksyi valkea valo.
Mitään pamahdusta ei kuulunut eikä näkynyt savua. Mutta molemmat
matruusit kaatuivat nurin, aivan kuin salama olisi heidät lyönyt.
XXIII.
LASSONHEITTÄJÄ.
Jättiläislaivassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Molemmat matruusit
makasivat kannella kuin hengettöminä. Kuunvalo lankesi toisen rehevän
parran peittämille kalpeille kasvoille, joissa törrötti suu puoleksi
avoinna.
Toisella puolella valojuovaa olevat miehet eivät näyttäneet olevan
erikoisen halukkaat tulemaan toverinsa avuksi. He näyttivät
säikähtyneiltä ja epäröiviltä. Juova oli tullut jo useita metrejä
leveäksi.
Mutta hiljaisuutta kesti vain silmänräpäyksen. Kuului revolverin
laukaus. Ja tämä yksi ainoa laukaus oli alkuna kokonaiselle
tykkitulelle. Roistot vetivät esiin revolverinsa ja ampuivat sokeasti
lentokonetta kohti. Luodit vain vinkuivat metallia vasten, mutta
ampumisesta ei tuntunut olevan mitään tulosta. Toiselta sivulta meni
muuan lasiruutu rikki -- siinä kaikki.
Ja kuitenkin olisi tuo samainen laukaus voinut tulla hyvin
kohtalokkaaksi nuorelle "The fifth avenuen" ladylle. Sillä muuan
lasisirpale sattui häntä olkapäähän, repäisi rikki leningin ja
tunkeutui ihon alle. Evy Westinghouse, joka istui pää alas painettuna
roistojen tulilinjassa, tunsi niin ankaraa kipua, että hänen oli
pantava kaikki voimansa liikkeelle, jotta ei menettäisi tajuaan. Hän
käsitti, että nyt hänen oli toimittava ja että paljon riippui siitä,
pääsisikö hän pakoon ja hankkimaan apua. Hän oli viimeiseen asti
toivonut, että Fjeld tulisi takaisin. Mutta nyt hän käsitti, että
tohtorin pääsy hänen luokseen oli katkaistu. Tohtorin sanat kaikuivat
vielä hänen korvissaan. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin toimia
niitten mukaan. Veri tihkui haavoittuneesta olkapäästä, hän tunsi
lämpöisen, kostean veren tippuvan vasemmalle käsivarrelleen.
Hitaasti hän kohotti päänsä suojaavan panssarin yli. Ampuminen oli
tauonnut. Joku luja tahto oli järjestänyt raivoavat miehet. Hän näki
heidän seisovan kuiskailemassa keskenään lentokoneen varjossa. Laivan
sisäosista tuli yhä useampia kannelle. He konttasivat kuin apinat,
jättäen pitkät kuutamon varjot jälkeensä.
Kannella vallitsi yhtäkkiä täydellinen hiljaisuus. Mutta tämä
hiljaisuus oli vielä paljon kauhistuttavampi kuin revolverien pauke.
Nyt hän näki miehen konttaavan ruumasta. Evy näki hänen kasvonsa ne
muutamat sekunnit, kun hän pisti päänsä ylös valomerestä. Ne eivät
olleet toisten kaltaiset. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut
ja tummat. Hänellä oli korvissa pitkät renkaat ja kasvoissa syvät
rokonarvet. Silmät olivat pienet, mutta hehkuivat kuin kivihiilet.
Vasemmalla käsivarrellaan oli hänellä pitkä vyyhdelle keritty köysi.
Evy Westinghouse oli nähnyt tuommoisia miehiä ennenkin. Niitä on
joka paikassa Buenos Ayresissa ja Montevideon laitamilla. Ne olivat
_gaucho_'ja Etelä-Amerikan heinäaroilta, mistä ovat muuttaneet
suurkaupunkeihin harjoittamaan ammattiaan ihmisiä vastaan, opittuaan
ensin ottamaan sen avulla kiinni karjaa.
Nuori nainen kalpeni. Hän käsitti, että miehen käsivarrelta riippuva
köysi oli lasso ja että mikään ase ei voinut olla tehokkaampi
estämään hänen pakenemistaan. Samassa hän vasemmalla kädellään painoi
korkeuspotkurin kosketinta. Mutta se oli liian myöhäistä.
Gaucho oli silmänräpäystäkään viivyttelemättä heittänyt lassonsa
lentokoneen torpeedomaisen kokan yli. Riemuhuuto toisella puolella
olevien roistojen kurkuista todisti hänen osanneen maaliinsa. Lasso oli
lujasti kiinni lentokoneen nokassa, eikä sen jälkeen ollut lainkaan
vaikeaa kaataa sitä kumoon taikka ainakin estää sitä lähtemästä.
Evy käsitti kauhistuen, että oli kadottanut mahdollisuuden päästä
pakoon. Hänellä ei ollut puukkoa, millä olisi leikannut poikki tukevan
hamppuköyden, joka nyt sitoi hänet kiinni kirottuun laivankanteen.
Korkeuspotkurista ei asiain näin ollen ollut mitään hyötyä, ja
hän sulki nopeasti koskettimen, jotta kone ei kaatuisi nurin. Hän
odotti joka silmänräpäys, että gaucho kiristäisi lassoa. Mutta
etelä-amerikalainen ei pitänyt kiirettä.
Taustalta tullut pieni mies, joka oli ottanut komennon, astui nyt
esiin. Kuu paistoi hänen ryppyisille kasvoilleen valaisten hänen kapeat
silmänsä ja suuren monokkelin, joka tuntui tekevän ilmeettömät kasvot
yhä enemmän värittömiksi ja näivettyneiksi.
"On kai parasta, että antaudutte meille", hän lausui levottomuudesta
kevyesti vapisevalla äänellä. "Me tunnemme teidät, tohtori Fjeld. Koko
maailmassa on vain yksi ainoa tämän mallinen lentokone. Se ei ole
häpeäksi keksijälleen. Ilmari Erkko tuntisi nyt pahoinvointia, jos
olisi elossa. Kun tulee vangituksi kuin tavallinen härkä heinäarolla --
se on kehno loppu lintulentäjälle. Eikö totta?"
Mies kumartui eteenpäin ikäänkuin vastausta odottaen. Mutta kun ei
saanut mitään vastausta, hän jatkoi:
"Ette tosiaankaan voi ajatella mitään vastarintaa, rakas tohtori",
hän sanoi lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Samassa hetkessä kun
jollakin tavoin yritätte näyttää hampaitanne, teidät ammutaan. Kymmenen
miestä vartioi revolvereillaan teidän pienintäkin liikettänne."
Taas hän piti muutamien sekunttien paussin. Hänen kasvoilleen tuli
levottomuuden ilme ja hän katseli ympärilleen semmoisin elein, jotka
ovat ominaiset henkilöille, jotka koko ikänsä ovat taistelleet
synnynnäistä raukkamaisuutta vastaan.
"No", hän sanoi äkkiä ankarasti. "Mitä vastaatte? En ole aikonut
upottaa teitä rotan tavoin. Tässä ruumisarkussa on pari hauskaa
huonetta, joissa voimme kaikessa rauhassa keskustella asioistamme.
Siellä on m.m. joku pullo whiskyä, joka voi helpottaa keskusteluamme."
Hän vaikeni jälleen. Hän ei saanut mitään vastausta. Toinen lentokoneen
miehistä astui hänen eteensä kärsimättömin elein.
"Nyt tämä neuvotteleminen saa olla lopussa", hän sanoi kiivaasti.
"Antakaa tohtorin mennä tuonelaan ennenkuin hän vapautuu nykyisestä
asemastaan. Nyt olemme tilaisuudessa pääsemään hänestä kuitiksi. Hän
vältti helvetinkoneen. Antakaamme hänen tehdä tuttavuutta sillien
kanssa. No, Sanchez", hän jatkoi argentinalaiselle, "kaada hänet
mereen!"
Ilkeästi nauraen gaucho keräsi lasson käsivarrelleen ja laittautui
kiristämään nuoraa. Silloin kuului keskeltä hiljaisuutta laukaus.
Tuliko se lentokoneesta? Kukaan ei sitä huomannut. Mutta
etelä-amerikalainen luhistui kannelle, lasso putosi hänen kädestään ja
hän syöksyi mereen.
XXIV.
MUUAN ELÄMÄNKOHTALO.
Paroni de Nozier oli niitä ihmisiä, jotka kasvavat menestyksestä ja
lannistuvat vastoinkäymisestä. Hänen kyynillinen mielenlaatunsa ei
koskaan ollut oppinut tietämään, mitä merkitsee miehekäs kohtaloon
alistuvaisuus, joka on suurempi kuin rohkeus.
Tämä oli heikkous hänen henkisessä koneistossaan. Harvat ihmiset
ovat suuremmalla rohkeudella tutkineet luonnon salaisimpia voimia.
Hän muistutti monessa suhteessa yleisneroa James Mortonia, joka
väkivaltaisessa ylimielisyydessä oli tehnyt yhden suurimmista pahoista
töistä, mitä rikosten historia tuntee. Mutta hänellä ei ollut sitä
tietoista filosofista tyyneyttä, joka oli lyönyt leimansa Josias
Saimlerin oppilaaseen.
Tämä omatekoinen paroni, joka oli omistanut elämänsä merien
tutkimukseen ja ottanut ensimäiset oppiaskeleensa tällä alalla Monacon
ruhtinaan johdolla, oli aivan sattumalta johtunut erääseen ajatukseen,
joka vei hänet epäkäytännöllisestä tieteestä paljon aineellisempaan
rikokseen. Hän oli tehnyt joukon pienempiä kokeita ja keksinnöitä
valtameritutkimuksen alalla, saavuttaen niillä nimen, joka mainittiin
norjalaisten professorien Nansenin ja Helland Hansenin rinnalla. Mutta
paroni ei ollut tyytynyt siihen.
Hän se oli rakentanut sen omituisen sukeltajakellon, jonka tohtori
Hjort oli esitellyt suuressa merentutkijain kokouksessa Bergenissä
1922. Ja tämä pikku belgialainen se oli samana vuonna julkaissut
pienen lentokirjasen erinäisistä ilmiöistä kalojen silmissä, herättäen
sillä suunnatonta huomiota. Paroni de Nozier'sta oli odotettu paljon
enemmän. Mutta yhtäkkiä hän oli keskeyttänyt tieteellisen toimintansa
ja vetäytynyt, kuten itse sanoi, omin päin jatkamaan tutkimuksiaan.
Ei ollut tuntematonta, että hän Spezzian telakalla oli rakennuttanut
itselleen jättiläislaivan, jonka rakenteesta ja tarkoituksesta hän
oli noudattanut mitä suurinta vaiteliaisuutta. Ja siten lahjakas
belgialainen paroni vetäytyi saman salaperäisen hämäryyden varjoon,
joka ennenkin oli peittänyt hänen nimensä.
Kuka hän oli, tuo kuihtunut mies, jolla oli niin ilmeettömät
elostelijankasvot ja hieman lapsellinen, mutta samalla röyhkeä käytös?
Ja kuinka tämä omituinen tuntematon, jonka mennyttä elämää ei kukaan
tuntenut ja jonka luonne oli salaperäinen arvoitus, oli voinut luoda
valoa asioihin, jotka ennen olivat olleet hämäryyden peitossa? Kaikki,
mihin hän ryhtyi, vaikutti nerokkaalta ja sai osakseen ihailua. Varmaan
hän oli suunnattoman rikas. Mutta mistä hänen rikkautensa johtuivat?
Hänen keksintönsä olivat tosin suurenmoiset, mutta eivät olleet sen
laatuiset, että olisivat tuottaneet miljooneja. Paroni de Nozier jatkoi
kuitenkin pelottomasti alkamallaan uralla. Kukaan ei ollut voinut
päästä häneen käsiksi. Onni hymyili hänelle, niinkuin se usein hymyilee
niille, jotka askartelevat yhteiskunnan laitamilla. Hän esiintyi kuin
Napoleon, joka mobilisoi meren kaikki rikkaudet lippunsa alle.
Eikä häntä vastaan koskaan ollut noussut ainoakaan käsi -- ennenkuin
nyt tällä hetkellä, kun outo lentokone laski hauraat pyöränsä hänen
laivansa teräskannelle.
Häntä ahdisti nyt tuo kirottu tohtori Fjeld. Hän tiesi ahdistajansa
olevan saman miehen, joka oli voittanut Saimlerin, Huysmannin ja
Delman -- tuon pitkän, vaalean germaanin, joka nyt koetti murskata
hänet. Muutamia minuutteja hänellä oli ollut tuo peloton norjalainen
vallassaan, kun Sanchez'n varma lasso oli ollut kiinni lentokoneen
kokassa. Mutta nyt tilanne oli toinen. Argentiinalainen oli, pää
murskattuna, syöksynyt silliparveen. Lasso oli pudonnut hänen kädestään
ja nyt Erkon ylpeä lintu jo leijaili ylhäällä ilmassa.
Tuohon vihreänkeltaiseen koneeseen eivät pystyneet mitkään kuulat.
Lasso näkyi vielä riippumassa siitä. Mutta kenenkään Nozier'n miehistä
ei onnistunut saada kiinni köydestä. Muutamien sekunttien kuluttua
ilmalaiva oli kohonnut ylös ja oli matkalla rannikkoa kohti.
Paroni de Nozier hykersi käsiään raivosta ja hänen suunsa pursusi
vaahtoa.
"Olemme hukassa", hän huusi yhä uudestaan, tuijottaessaan lentokoneen
jälkeen, jonka vielä erotti pienenä, heikosti loistavana tähtenä
itäisellä taivaalla.
Courbier astui hänen luokseen. Ranskalainen katsoi halveksien
oppi-isäänsä.
"Teidän tulee olla varuillanne", hän sanoi hiljaa ja melkein uhkaavalla
äänellä. "Ei ole hyvä laivassa välttämättömän kurin vuoksi näyttäytyä
raukaksi. Huomenna nostamme ankkurin ja siirrymme aluevesien
ulkopuolelle. Ja sitten annamme hittoja norjalaiselle risteilijälle.
Mitä tuo tohtori Fjeld oikeastaan tietää? Hän on nähnyt meidän
sillinuottamme, mutta epäilen, tokko hän ymmärsi asioiden todellista
yhteyttä. Mehän harjoitamme merikalastusta, eikö totta? Ja teidän
nimennehän takaa, että harjoitamme sitä täysin tieteellisellä tavalla.
Ei kukaan Stavangerissa aavista, mistä syystä silli on tänä vuonna
jäänyt nousematta, yhtä vähän kuin Lofotein kalastajat käsittävät,
minkä tähden turska on etsinyt toisia paikkoja kuin tavallisesti.
Olemme saattaneet Norjan kalastuksen perikadon partaalle. Mutta
sen tietävät toistaiseksi vain ne miehet, jotka ovat tässä uivassa
ruumisarkussa verottamassa merta ja sen aarteita. Miehemme ovat kyllin
suuria roistoja, niin että heihin voimme luottaa. Mutta silloin
emme saa osottaa mitään heikkoutta. Säiliöissämme on meillä nyt
useita miljooneja. Olemme ryöstäneet Skotlannin ja Norjan rannikot,
olemmepa verottaneet Doggermatalikkoakin. Mitä voimme pyytää enemmän?
Palatkaamme kotiin!"
Nozier oli tämän pitkän puheen aikana rauhoittunut.
"Unohdatte kapteeni Grönnelandin ja hänen miehensä", hän virkkoi
kuiskaten. "Se on seikka, joka vaikuttaa niin, että pää tuntuu
olevan heikossa hartioilla. Ja keltaiset ruusutkin tuottavat meille
ikävyyksiä. Tuo tohtori Fjeld toimittaa meidät jonakin päivänä hirteen."
Courbier'n kalpeat kasvot näyttivät vieläkin kalpeammilta kuunvalossa.
"Jättäkää hänet minun huostaani", hän sanoi tyynesti ja katseli
haaveksien merelle.
Syntyi hetken äänettömyys.
"Mitä ajattelette?" paroni kysyi.
Courbier katsoi häneen.
"Ajattelen Evy Westinghousea", hän sanoi puoleksi itsekseen. "Ja sitä
päivää, jona olen hänen kanssaan lentävä suureen seikkailuun."
Hän kääntyi äkillisellä liikkeellä ympäri.
"Mitä se oli?"
Nozier kohautti olkapäitään.
"En minä mitään kuullut", hän sanoi.
"Minusta tuntui kuin joku olisi nauranut", Courbier sanoi.
XXV.
ERÄS ETU.
Ei ole suinkaan helppo asia miehen, joka on kuusi jalkaa pitkä ja
suhteellisen leveä, olla piilosilla laivassa, jossa ei ole muita kuin
vihollisia.
Fjeld aikoi ensin päästä käsiksi Nozier'n lentokoneeseen. Jos roistot
olivat huomanneet, mistä eteläamerikalaisen surmannut luoti tuli,
olisi hän yrittänyt paeta belgialaisen isolla kaksitasolla. Mutta
mielikuvitus on usein voimakkaampi kuin kuulo, eikä yksikään Nozier'n
miehistä epäillyt hetkeäkään, että Sanchez oli kaatunut vihollisen
lentokoneesta ammutusta kuulasta.
Onneksi itse luonto tuli rohkean norjalaisen avuksi. Paksu pilvi peitti
kuun ja verhosi Nozier'n laivan hämärään, joka teki piilottautumisen
hänelle helpommaksi.
Hätiköimättä Fjeld konttasi pitkin laivan ulointa reunaa tikapuille,
jotka veivät kokassa olevalle alemmalle siltamalle. Siellä ei ollut
ainoatakaan ihmistä ja muuten niin hyvin piilotettu ovi laivan
sisustaan oli selällään.
Fjeld ei tarvinnut monta sekunttia päästäkseen tikapuille. Mutta hän
pysähtyi epäröiden kaitaisen rautaoven kynnykselle. Häntä vastaan löi
kova valonloiste siitä pitkästä käytävästä, joka tuntui ulottuvan
kautta koko laivan. Mikäli hän voi nähdä, ei tässä paljaassa tunnelissa
ollut ainoatakaan piilopaikkaa. Melkein sen keskipaikkeilla hän huomasi
aukon, joka luultavasti vei johonkin alaspäin.
Tarvittiin mitä suurinta rohkeutta mennä tähän valomereen, jossa
ensimäinen vastaan tuleva mies ilman muuta huomaisi hänet. Hän riisui
yltään lentopuvun, mutta sen alla oleva urheilupuku herättäisi aivan
varmaan pitkän matkan päähän huomiota.
Mutta tässä maailmassa on olemassa ilmiö, jota sanotaan hyväksi
onneksi. Pikkuporvarit eivät tahdo olla siitä tietävinään, he kun muka
eivät koskaan tahdo luottaa pelkkään sattumaan. Siihen luottavat vain
pelurit.
Ja kuitenkin on hyvä onni välttämätön öljytippa elämän koneistossa.
Mies tai nainen, joka ei kykene tuntemaan jännityksen ihmeellistä
nautintoa, on kuihtuva ja näivettyvä elämän jokapäiväisyydestä.
Suuret miehet ovat pelureita -- joko sitten pelataan rahoista,
ihmiskohtaloista taikka ihmiselämästä.
Jonas Fjeldille oli hyvä onni kiihoittava elämänehto. Hän ei voinut
taipua tavan säännönmukaiseen lainalaisuuteen. Hänen elämässään sattui
hetkiä, joina hänen täytyi pelata "punasta ja mustaa" siitä, minkä
arkipäiväinen ihminen jostakin syystä pitää sangen korkeassa arvossa --
nimittäin elämästä.
Ei ollut suuria toiveita päästä ehjin nahoin tunkeutumisesta vihollisen
luolaan. Hän tiesi nyt, kenen kanssa oli tekemisissä -- että häntä
vastassa oli häikäilemätön ja julma tahto, joka ei väistänyt mitään ja
joka käyttäisi valtaansa ja voittoisaa asemaansa äärimmäisiin asti.
Varovainen ja ajatteleva mies, joka olisi pitänyt tärkeänä kuolla omaan
vuoteeseensa, olisi koettanut järjestää niin, että olisi päässyt pois
tästä valtaisesta uivasta ruumisarkusta, joka näytti luodun tulemaan
monen ihmisen naudaksi. Mutta Fjeldin viisaus ei koskaan ulottunut niin
pitkälle, että se olisi tukehuttanut hänen halunsa tarttua tapahtumiin
käsiksi suoraan. Hänen luontonsa mukaista ei ollut viivytellä ja
aprikoida -- hän meni suoraan eteenpäin uljuudella, joka usein on
puolet voitosta.
Hän kumartui eteenpäin ja astui valaistuun käytävään. Laivan sisältä ei
kuulunut ääntäkään, ainoastaan sillipumppujen tasainen jyrinä.
Äkkiä hän pysähtyi seinässä olevan lasiruudun eteen. Hän katsoi suureen
konehuoneeseen, missä sillivirta uiskenteli kuin kimalteleva koski
jättiläismäiseen sylinterin muotoiseen kattilaan. Keskellä huonetta
seisoi kolme miestä, jotka pyydystivät kuollutta argentiinalaista
juoksevasta massasta. He olivat saaneet ruumiin ylös ja seisoivat nyt
ihmettelemässä jotakin merkillistä, jota eivät käsittäneet. Fjeld
oli heti selvillä noitten kolmen miekkosen mietteistä. Hän näki
selvästi revolverinluodin jäljen miehen niskassa. Eikä tarvittu mitään
asiantuntemusta ymmärtääkseen, että luoti oli kulkenut alhaalta päin
takaraivoon ja mennyt ulos aivan vasemman silmän yläpuolelta.
Yksi noista kolmesta miehestä päästi huudahduksen, joka antoi eräälle
miehelle aiheen tulla katsomaan heidän päittensä yläpuolella olevasta
valojuovasta.
Fjeld ei kuullut, mitä sanottiin, mutta hän näki paroni de Nozier'n
ryppyisten kasvojen pistävän esiin valosta. Ja heti sen jälkeen
paroni asteli verkalleen rautaportaita alas. Hän oli ensimäisessä
kiihtymyksessään pudottanut monokkelinsa, eikä hänen kasvoillaan enää
näkynyt tuota alituisen väsynyttä ja ivallista hymyä.
Fjeld riensi eteenpäin. Roistot olivat nähtävästi huomanneet, että
Sanchez oli ammuttu takaapäin eikä lentokoneesta. Teräslattia rupesi
hänen jalkainsa alla polttamaan.
Hän meni aukolle ja huomasi kierreportaat, jotka veivät laivan
pohjalle. Samassa hän kuuli askeleita ylhäältä päin.
Hänellä ei ollut muuta kuin yksi keino. Hän kouristi revolverin
vasempaan käteensä ja ryömi varovasti alaspäin kierreportaita, jotka
päättyivät erääseen oveen. Sen eteen hän pysähtyi kuuntelemaan. Sisältä
hän ei kuullut mitään ääntä. Mutta päänsä yläpuolelta hän kuuli
askeleita yhä selvemmin. Joku oli tullut siihen käytävään, josta hän
juuri äsken oli lähtenyt! Fjeld tunsi olevansa vakuutettu, että häntä
ei seurattu. Askeleet olivat siksi tyynet. Ne tuntuivat huolettoman
ihmisen kävelyltä.
Nyt ei Fjeldillä ollut enää mitään valitsemisen varaa. Paluutie oli
häneltä katkaistu ja hänen täytyi yrittää löytää joku piilopaikka
merkillisen laivan pohjalta. Arvelematta hän väänsi lukkoa ja avasi
rautaoven.
Fjeld pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Hänen edessään oli iso sali
-- jonkinlainen kirjasto. Pitkin seiniä oli isoja kaappeja täynnä
kirjoja ja keskellä lattiaa vihreällä liinalla peitetty raskas pöytä.
Pöydällä oli hujan hajan sanomalehtiä ja aikakauskirjoja.
Mutta eniten Fjeldiä ihmetytti, että aivan hänen edessään istui
suurikasvuinen, harmaapäinen vanha mies, joka poltteli piippua. Hänen
kasvonsa olivat valoon päin. Ja Fjeld näki hänen olevan sokean.
XXVI.
PORTUGALILAINEN.
Fjeld sulki oven perästään. Sokea ei liikahtanut. Hän oli kuin joku
Rooman senaattoreista, jotka istuivat Forumilla pelottaen raakalaisia
jylhällä uhmallaan. Olisi voinut luulla miehen olevan vain kuolleena
täytetyn ruumiin, jos ei savu hänen piipustaan olisi säännöllisin
väliajoin noussut tummaa kattoa kohti.
Hänellä oli valtava ruumiinrakenne. Hänen karkeat, kulmikkaat
kasvonsa, joissa suuri parta oli aivan hoitamatta, olivat kuin puuhun
veistetyt. Leveä suu ja keltaiset hampaat, jotka pitelivät piippua kuin
ruuvipuristimessa, ilmaisivat raakuutta ja voimaa. Mutta silmät olivat
aivan palaneet, syrjät hyvin punakat ja silmämunat aivan painuksissa.
Tuo sokea jättiläinen ei näkynyt välittävän siitä, kuka tuli sisään.
Hän tupakoi edelleen synnyttäen hiljaisen kurinan kuin tiikeri, joka on
löytänyt lepopaikan viidakon takana.
Fjeld katsahti nopeasti ympärilleen. Tämä kirjasto oli varmaan joku
keskushalli, josta päästiin eri hytteihin. Siinä oli ovia joka puolella.
"Ken siellä?" sokea kysyi äkkiä englanninkielellä. Hänen äänensä oli
niin kova ja raaka, että se olisi voinut säikäyttää kenet tahansa.
Fjeld vastasi muutamin sanoin ranskaksi. Jättiläinen pudisti
kärsimättömästi päätään. Sitten hän jatkoi tupakoimistaan. Ilmeisesti
hän ei välittänyt muista kielistä kuin omastaan.
Fjeld käsitti heti, että tämä mies ei voisi panna hänelle mitään
esteitä. Hän pisti revolverin takataskuunsa ja astui eteenpäin. Hän oli
kuullut askeleet kierreportaitten yläpuolelta ja ymmärsi, että hänelle
tässä valoisassa huoneessa tulisi pian kuumat paikat.
Aivan arviokaupalta hän astui eräälle lyhemmällä seinämällä olevalle
ovelle. Se oli kiinni. Hän koetti seuraavaa, mutta sekin oli lukossa.
Silloin hän juoksi toiselle puolelle ja sai kiinni ovenrivasta juuri
samalla hetkellä, kun kuuli ihmisen astuntaa huoneen ulkopuolelta. Ovi
antoi myöten. Sen sisäpuolella oli pilkkosen pimeä. Mutta Fjeldillä ei
ollut muuta keinoa, mikäli ei tahtonut joutua ilmi. Hän sulki nopeasti
oven perästään, otti esiin revolverinsa ja odotti, mitä tapahtuisi.
Nyt hän huomasi, mitä ei ennen ollut nähnyt, että nimittäin ovessa oli
pieni, pyöreä lasiruutu. Kirjastohuoneesta tuleva valo heitti hämärän
loisteen siihen pieneen hyttiin, jossa hän nyt oli. Se oli makuuhuone
-- leveä vuode täytti melkein puolet koko huoneesta.
Muuten oli siinä vain pöytä, jolla oli muutamia paperirullia ja
vaatenaulakko, josta riippui muutamia pukuja ja öljyvaatteet.