taivaanrannan reunalta kuin antediluvianisen eläimen jättiläissilmä.
Oli kuin meren edestä olisi vedetty esirippu. Kuun hopea ripotteli
aarteitaan maata vasten aaltoileville pitkille laineille.
Koko koneen läpi kävi kova tärähdys. Evy Westinghouse katsoi
pelästyneenä Fjeldiä. Oli selvää, että jotakin oli tekeillä, joka
sai hänen kohottamaan lentokoneen korkeammalle. Nyt ei kai Evy ollut
pitänyt kyllin tarkkaa huolta tähystyksestä. Kuunsäteet olivat saaneet
hänen mielikuvituksensa liikkeeseen. Hän vilkaisi suoraan eteensä.
Fjeld oli kääntynyt puolittain häntä kohti, irroitti toisen kätensä
ohjauslaitteesta ja viittasi kärsimättömästi lounaaseen. Neito nousi
tuolistaan ja tarkasti kaukoputkella ilmaistuun suuntaan.
"Mitä näette?" Fjeld kysyi melkein ankarasti.
"Se on todellakin ihmeellistä", neito vastasi. "Suunnattoman suuri
nelisnurkkainen laatikko. Se on näköjään aivan kuin kokonainen pikku
kaupunginosa."
"Näettekö mitään valoa?"
"En... Kyllä näen. Malttakaahan hiukan. Mustassa massassa näkyy joku
heikko valonvälke."
"Mutta ei mitään lyhtyjä?"
"Ei... Mutta omituisinta kaikessa on meri sen ympärillä. Näyttää aivan
kuin se kiehuisi. Se loistaa ja kiiltää kuin meressä olisi kymmeniä
tuhansia jalokiviä."
"Ehkä se on noidantuli?"
"Ei, ei! Koko meri on laajalta alalta kuin kiehuvaa hopeaa täynnä oleva
pata. En ymmärrä, mitä se voisi olla."
Fjeld ei vastannut Mutta hänen ennestään niin ankarille ja vakaville
kasvoilleen oli tullut ilme, jonka neito oli nähnyt niillä ennenkin,
kun tohtori oli ollut saamaisillaan ratkaistuksi jonkun salaperäisen
arvoituksen.
"Nyt minäkin näen sen", hän sanoi nauraen "Sehän on, Jumala minua
auttakoon, silli. -- Silliä niin pitkältä kuin silmä kantaa. Bjelland
on oikeassa. Joku yritteliäs ulkomaalainen on anastanut kaiken sillin,
mitä säilyketehtaat kaipaavat turhaan. Minusta tuntuu..."
"Mitä niin?"
"Ikäänkuin ihmiset alkaisivat käydä liian kekseliäiksi. Varmaan on
pian menty sen iäisyysrajan yli, joka vie loppuun. Mitä sanotte siitä
otaksumasta, että maailmanloppu on pian käsissä?"
XIX.
ARIADNE-LANGAN PÄÄ.
"Näettekö siellä alhaalla ketään ihmisiä?" Fjeld kysyi.
"En", Evy Westinghouse vastasi, kumartuen lentokoneen ulkopuolelle.
"Näen vain heikon valopilkun tuon mustan massan jostakin raosta. Muuten
kaikki muistuttaa uivaa ruumisarkkua. En ole koskaan nähnyt moista,
niin synkkä ja kamala se on."
"Minkä näköinen kansi on?"
Amerikatar kumartui lentokoneen avoimesta ikkunasta ja katseli tarkasti
muutamia satoja jalkoja heidän allaan olevaa valtaista möhkälettä.
Fjeld oli pysäyttänyt siivet ja antoi nyt vain korkeuspotkurin
työskennellä. Lentokone laskeutui verkkaan rohkeitten lentäjien alla
kelluvaa mustaa massaa kohti. Pitkä valovirta näkyi nyt selvemmin. Se
oli aivan kuin leimuava miekka, joka jakoi jättiläisen kahteen osaan.
"Ettekö vieläkään voi nähdä mitään vartiomiehiä?" Fjeld kysyi
hermostuneena.
"En", amerikatar vastasi varmasti. "Jos ei valoa olisi ollut, olisi
voinut luulla, että se olisi vain jyrkkäseinäinen meren saari."
"No", Fjeld virkkoi, "meidän on katsottava asiaa lähempää. Se on kai
suuripiirteinen silliöljytehdas. Minä olen jo tuntevinani silliöljyn
hajua."
Hän oli oikeassa. Jättiläislaivasta kohosi tympeä haju, muistuttaen
mädänneen lemua. Evy Westinghouse koetti tukkia nenäänsä.
"Tämä on inhottavaa", hän sanoi. "Mikä voikaan haista näin hirveän
pahalta? Jos tätä jatkuu, niin minä tulen merikipeäksi."
Sillä välin Ilmari Erkon lintu laskeutui verkkaan alas laivan
valtaiselle katolle. Korkeuspotkuri järjesti vauhtia ja pitkät,
suippopäiset siivet pitelivät tasapainoa tyynin, tasaisin liikkein.
"Te saatte jäädä koneeseen", Fjeld kuiskasi. "Teidän on hoidettava
hyvin tähystystä ja jos teidät yllätetään, niin käyttäkää revolveria.
Osaattehan ampua. Ja jos joku tulisi lähemmäksi konetta kuin metrin
päähän, niin painakaa vasemmalla puolellanne olevaa valkoista
metallinappia. Silloin ei heidän ole hyvä olla."
Lentokone oli nyt laskeutunut katolle. Kevyenä kuin lintu se putosi
vieteripyörilleen. Se vain vähän hypähteli edestakaisin kuin
istumapaikkaa etsivä kalalokki.
"Onni suosii meitä", Fjeld sanoi tyynesti. "Tuuli on niin vähäpätöinen,
että meidän ei tarvitse ankkuroida, ja hyvä se onkin, sillä täällä ei
näy olevan mitään, mihin köydenpään kiinnittäisi."
Hän astui varovasti lentokoneen pienestä majasta. Evy Westinghouse
kumartui eteenpäin, hänen silmänsä loistivat kuun valossa ja
pienoinen, kalpea säde paistoi hänen oikeassa kädessään kimaltelevan
hopearevolverin piipulle.
Fjeld pysähtyi porrasaskelmalle.
"Minun täytyy tutkia tämä laitos", hän sanoi. "Kun te ammutte, palajan
takaisin. Mutta jos kävisi niin, että minun tieni lentokoneelle
katkaistaisiin, niin lentäkää matkoihinne. Osaattehan käsitellä
konetta. Tämä lentokone ohjaa itsensä melkein ihmisen avuttakin, kunhan
käytätte korkeuspotkuria tasapainon säilyttämiseen. Laskette suoraan
länteen, kunnes tulette Stavangeriin. Sieltä haette käsiinne konsuli
Bjellandin taikka jonkun hänen poikansa. Kerrotte heille kaikki,
mitä tiedätte. Sanokaa, että tämän laivan kupeella on suunnattoman
suuri silliparvi ja että täällä harjoitetaan sillivarkautta suuressa
mittakaavassa... Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän", neito vastasi. "Mutta ilman teitä en aio lähteä täältä. Se
ei pistäisi päähänikään. Joko me molemmat tai ei kumpikaan."
Fjeld katsoi tuimasti uljasta nuorta neitoa. "Olette minun
komennossani", hän sanoi. "Olette vapaaehtoisesti suostunut tottelemaan
minun määräyksiäni. Minä kyllä selviydyn. Mutta tässä on kysymyksessä
enemmän kuin teidän tai minun henkeni. Pääasia on, että tämä salaisuus
saadaan selville. Olette noutanut tykkiveneen ennenkin, miss
Westinghouse. Se saattaa tälläkin kertaa olla tehtävänne. Minä luotan
teidän toimintatarmoonne ja ennen kaikkea kuuliaisuuteenne."
Neito nyökkäsi koneellisesti päätään ja pusersi kättään entistä
lujemmin revolverin ympäri. Fjeld katsoi melkein halveksien tuota
pientä asetta.
"Se on kaunis leikkikalu", hän sanoi, "mutta..."
"Se on kuitenkin kerran tuottanut eräälle ihmiselle kuoleman", neito
keskeytti hänet.
Tohtori kohautti olkapäitään.
"Heti oikealla puolellanne on pari hyvää revolveria. Molemmat ovat
uusia Colt-pistooleja. On mahdollista, että ne eivät oikein hyvin
sovellu teidän pieneen käteenne, mutta ne ovat miellyttävät pidellä ja
helposti laukeavat. Niitten paras ominaisuus on, että luoti lävistää
pari ihmistä ja menee vielä hyvän matkaa kolmanteenkin."
Fjeld ei odottanut Evy Westinghousen vastausta. Hän laskeutui varovasti
tämän merkillisen Noakinarkin jättiläiskatolle. Koko alus oli
nähtävästi rakennettu ohuista teräslevyistä. Hän astui valojuovalle
asti, joka ulottui pitkin koko möhkäleen.
Äkkiä hän pysähtyi. Hänen korviinsa kuului kaukainen ääni. Hän kumartui
ja asetti korvansa teräslevyä vasten. Nyt hän kuuli sen selvemmin. Se
oli jotakin surisevaa ääntä, johon yhtyi omituista loisketta, niinkuin
jostakin pumppukoneesta. Fjeld käsitti heti, mitä se oli. Merkillinen
laiva oli ilmeisesti varustettu voimakkaalla dynamolla, jota käytettiin
tuon möhkäleen liikuttamiseen. Kummallakin puolella olevat torpedojen
näköiset ulkonemat muistuttivat Missisippijoen mahtavia lauttoja, jotka
kömpelöstä ulkomuodostaan huolimatta kulkevat huimaa vauhtia.
Fjeld konttasi varovasti valojuovalle, joka ei ollut aivan niin kalpea
kuin miltä oli näyttänyt ylhäältä ilmasta. Se oli noin kolmannes-metrin
levyinen.
Hän kumartui verkkaan eteenpäin. Valomeri aluksi häikäisi häntä, mutta
vähitellen hän tottui siihen.
Hän perääntyi hämmästyneenä. Sillä näky, joka hänet kohtasi, antoi
hänen käsiinsä sen Ariadne-langan pään, joka vei salaisuuden
selvittämiseen.
XX.
TARKASTUS.
Fjeld näki edessään syvän, suuren altaan, jonka joka puolella oli
leveät parvekkeet. Altaan toiseen pitkään päähän oli laitettu 20-30
metrin korkuinen kattila, jota ympäröivät putkijohdot. Altaasta
kulki kattilan yläosaan leveä torvi ja kattilan päällä oli suppilon
tapainen kansi. Kaksi sähkövalonheittäjää loi suuren huoneen nurkista
ympärilleen räikeän valaistuksen. Altaan vesi oli alituisessa
liikkeessä. Se oli aivankuin kimalteleva hopeavirta. Jonkin laitteen
avulla saatiin vesi virtaamaan puolelta toiselle. Se muodosti melkein
koskena kohisevan puron. Koko vesimäärä imeytyi ennenmainittuun
torveen, joka vei sen suoraan kattilaan.
Fjeld luuli ensin, että koko allas oli yhtenä ainoana kimmeltävänä
massana. Mutta sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat terävään
valoon, hän huomasi veden olevan täynnä silliä -- eläviä sillejä, jotka
myllersivät sekaisin mitä hurjimmassa sekamelskassa.
Kaikki näytti tapahtuvan koneellisesti jonkun nerokkaasti mietityn
järjestelmän mukaan. Silli pumpattiin altaaseen laivan ulkopuolella
olevasta avarasta sillinuotasta. Altaan läpi se painettiin torveen ja
sitä myöten kattilaan, missä se pudistettiin suolavedestä, joutuakseen
viimein sähköuuniin, joka jollakin nerokkaalla laitteella valutti
valmiin öljyn pitkiä putkia myöten jättiläisaluksen sisällä oleviin
ammeisiin.
"Tämäpä on suurenmoinen keittolaitos", Fjeld tuumi. "Kaikki näyttää
tapahtuvan itsestään."
Ei kuulunut ääntäkään paitsi dynamojen hiljainen sähinä ja pumppujen
tasaiset lyönnit. Koko laiva oli kuin kuollut. Suunnattomilla
parvekkeilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.
Tuo suunnaton laitos muistutti erästä esihistoriallista
jättiläiseläintä, joka makasi silmät ummessa ja ahmi keräämäänsä
saalista. Ja minkälaista saalista?
Fjeld heitti silmäyksen merelle. Suuri nuotta ulottui laivan perästä
monen sadan metrin pituudelta. Vaikka laivan piti voida kuluttaa
monta sataa tonnia silliä minuutissa, tuntui vielä kuitenkin olevan
käytettävänä useita satoja tuhansia tynnyrejä.
Mutta kuinka nämä ulkomaalaiset olivat voineet kerätä niin suunnattomia
sillimääriä nuottaansa näin kaukana merellä?
Siinä oli vielä yksi arvoitus ratkaistavana. Yksi asia oli kuitenkin
selvä, että nimittäin jättiläinen harjoitti luvatonta kalastusta Norjan
rannikolla. Sillä tämä oli paljon aluevesien rajan sisäpuolella.
Fjeld nousi seisomaan epätietoisena. Ei ollut helppo sanoa, mitä hänen
nyt pitäisi tehdä. Lukuunottamatta tuota kapeata valojuovaa, koko laiva
tuntui olevan aivan ilmanpitävästi suljettu.
Hän hiipi varovasti laivan maanpuoleiselle sivulle. Kuutamo oli nyt
kirkkaimmillaan ja se heitti hänen eteensä pitkän varjon. Se oli
varoitus, jonka Fjeld heti otti huomioon. Hän heittäytyi pitkin
pituuttaan kannelle ja konttasi hiljaa sen osan laidalle, joka näytti
olevan laivan keula. Fjeld näki nyt selvästi nuo torpedon kaltaiset
teräsputket, jotka päättyivät suippoihin kärkiin ja joitten tehtävänä
luultavasti oli raivata tietä tuon valtaisen laatikon tapaisen aluksen
ruholle. Nämä hummerin saksia muistuttavat voimakkaat ulottimet olivat
hirveän näköiset.
Muuten ei näkynyt mitään epäiltävää. Miehistöllä tuntui todellakin
olevan hyvä omatunto, koska ei ollut asetettu mitään vartiota.
Möhkäleen rintana olevasta mustasta terässeinästä ei näkynyt
valonpilkahdustakaan.
Mutta Fjeld ei ollut niitä miehiä, jotka ulkonaisen rauhallisuuden
antavat tuudittaa itsensä uneen. Täällä oli väijyksissä jotakin pahaa.
Hän tunsi seisovansa vihollisen alueella ja vaaran uhkaavan tämän
pahantekijäin pesän joka nurkasta. Nyt peto nukkui. Mutta joka hermo
sen ruumiissa sanoi hänelle, että herättyään se levittäisi ympärilleen
kuolemaa ja tuhoa.
Hän katsoi ympärilleen. Kannen tummien ääriviivojen yli hän huomasi
lentokoneen seisovan pyöreillä, siroilla jaloillaan kuin kärpänen
seinällä. Hän mietti, olisiko hänen palattava lentokoneeseen,
lennettävä Stavangeriin ja noudettava sotaväen apua. Pari
torpeedovenettä varmaan riittäisi tekemään selvän tästä omituisesta ja
jättiläismäisestä silliryöstöstä.
Mutta Fjeld ei ollut halukas sekoittamaan tähän asiaan varsin paljon
julkisuutta. Hän oli nähnyt liian monta esimerkkiä siitä kömpelyydestä
ja typeryydestä, jolla niin sanotut auktoriteetit pilaavat ja
tärvelevät mutkikkaan asian. Ja hän päätti odottaa ja pitää varansa.
Tämä päätös tuntui olevan onnellisin. Sillä noustuaan käsivarsiensa
varaan hän tunsi kannen reunassa kohoavan kohdan, jota ei ollut ennen
huomannut. Hän haparoi käsivarsin terässeinää alaspäin ja hymyili
tyytyväisenä: hän oli tavannut rautatikkaat, jotka veivät aivan
vedenpinnassa olevalle leveälle siltamalle.
Fjeld ei kauan mietiskellyt. Hän tarttui ylimpään puolapuuhun ja päästi
jalkansa solumaan reunaa pitkin, kunnes ne kohtasivat toisen puolapuun.
Sitten hän alkoi verkalleen kavuta alaspäin. Päästyään keskipaikalle
hän äkkiä pysähtyi. Ainoastaan puolen metrin päässä ja hänen päänsä
korkeudella avattiin luukku, josta virtasi voimakas valo, ja hän kuuli
raa'an äänen puhuvan.
"Mitä hittoja siellä on, Jerome?" kysyttiin ranskaksi. "Katolla on joku
konttaamassa. Lähetä ylös mies katsomaan, mikä siellä on?"
"Erehdytte, kapteeni", kuului toinen ääni. "Kukapa olisi tullut katolle
koskettamatta soittojohtoon?"
"Hitto tietäköön!" edellinen ääni vastasi kiukkuisesti. "Mutta joku
kulki kajuuttani yli hetkinen sitten."
"Varmaankin paroni on tullut takaisin lentokoneellaan."
"Pässinpää", kapteeniksi mainittu ärjäsi. "Miksikä hän konttaisi
teräslevyillä kuin mikäkin äyriäinen? Lähetä pari miestä katsomaan. Ja
jos siellä on joku, niin toimita hänet suorinta tietä hiiden kattilaan."
Luukku lyötiin kiinni. Sisältä kuului jyriseviä askeleita.
Field kiiruhti portaita alas. Mutta samassa kun hän laski jalkansa
siltamalle, kaksi miestä tuli eräästä ovesta ja heittäytyi hänen
kimppuunsa, syösten suustaan muutamia valikoituja ranskalaisia
kirouksia.
XXI.
PULASSA.
Fjeldillä oli revolveri kädessä, mutta hänen ei tarvinnut käyttää sitä.
Hintelät, leveäharteiset belgialaiset hän sai karistetuksi hartioiltaan
pudistamalla. Sitten hän lähti pakoon siltamaa pitkin, ei merimiesten
puukkojen pelosta, vaan tahtoen käyttää tilaisuutta tutustuakseen tähän
merkilliseen laivaan niin paljon kuin mahdollista.
Hän hyppäsi sen parin metrin levyisen välikön yli, joka ikäänkuin jakoi
laivan kahtia. Belgialaiset juoksivat hänen perästään, kiroten ja
hoilaten. Mutta he eivät olleet niin nopsat jaloistaan kuin norjalainen
lääkäri. Toinen heistä kompastui yrittäessään väreilevässä kuuvalossa
tehdä saman hypyn kuin Fjeld ja putosi mereen. Toinen pysähtyi pikku
aukion reunalle ja huitoi hurjasti veitsellään pakenevaa vihollista
kohti.
Fjeld laski, että toisellakin puolella pitäisi olla käytävä, eikä hän
erehtynytkään.
Mutta nyt oli hirviö herännyt. Luukku avattiin uudestaan ja hänen
korvissaan suhahteli harhaan ammuttuja revolverinkuulia. Joka taholta
kuului huutoja, kirkumisia ja kirouksia.
Yhtäkkiä Fjeld huomasi jättiläisen liikkuvan. Molemmat puoliskot
erosivat loitommalle toisistaan. Valtava aukeama tuntui leviävän kuin
kita pusertaakseen vihollisensa kuoliaaksi. Fjeld pysähtyi hetkeksi
epätietoisena rautaportaitten eteen. Sillä hetkellä hän oli turvassa.
Hänen yläpuolellaan luukusta ampuva mies ei uskaltanut näyttäytyä,
sittenkun muuan Fjeldin revolverinluoti oli pudottanut aseen siitä
kädestä, joka oli pistetty ulos ampumaan rohkeata vihollista.
Evy Westinghousesta hänellä ei ollut vähintäkään pelkoa. Hän tunsi
olevansa vakuutettu siitä, että laivan miehistöllä ei ollut vielä
aavistustakaan lentokoneesta.
Lisäksi oli selvää, että hirviön miehistö ei tiennyt, mitä sen
olisi pitänyt tehdä. Laivassa oli suuri hämminki. Siinä häärättiin
ja hätäiltiin enemmän kuin toimittiin. Ilmeisesti puuttui heiltä
järjestävät aivot ja kapteenin käheät komennukset hukkuivat
vastalauseisiin ja tottelemattomien alamaisten niskotteluun.
Tämä yksi ainoa mies, joka osotti niin suurta kylmäverisyyttä ja niin
suurta taituruutta aseitten käyttelyssä, oli aikaansaanut hädän, jota
lisäsi vielä kalpea, salaperäinen kuutamo, ärsyttäen taikauskoisia
merimiehiä.
Tämmöisissä olosuhteissa Fjeld ei hetkeäkään epäröinyt jättää lähemmin
tarkastamatta laivaa, ennenkuin poistuisi taistelutantereelta. Hän
hiipi takaisin torpeedon tapaisille ulokkeille. Hämmästyksekseen
hän huomasi, että laivan molemmat puoliskot etääntyivät yhä enemmän
toisistaan. Kita aukeni ja samassa näkyi loistava punertava massa, joka
epäselvässä kuutamossa muistutti virtahevosen kitaa.
Fjeld kouristi revolverin käteensä. Massan herättämä hirvittävä tunne
lisääntyi suuressa määrin sen kautta, että kummaltakin puolen tuli
näkyviin rautakeihäitä, jotka muistuttivat alligaattorin hampaita.
Mutta kun kukaan ei tuntunut panevan esteitä hänen tielleen, hän
kumartui eteenpäin tarkastaakseen tuota salaperäistä nielua. Hän
huomasi muutamia riepuja, jotka riippuivat lähimmässä rautaseipäässä.
Kurottautumalla hyvin pitkälle hän sai niistä kiinni. Ne olivat
tahmaiset. Lähemmin tutkimatta löytöään hän pisti sen taskuunsa ja
rupesi hiljakseen pyrkimään takaisin.
Samassa vilahti siltaman yli pitkä varjo, näkyi voimakas välähdys
ja jostakin salatusta ovesta syöksyi kymmenkunta miestä kiljuen ja
kiroten. Fjeld puri huultaan. Peräytyminen oli häneltä katkaistu. Hänen
olisi pitänyt tajuta, että rautaportaitten vieressä oli ovi tälläkin
puolella laivaa.
Mutta hänellä ei ollut aikaa pitemmältä tuumia asiaa. Merimiehet
tulivat lähemmäksi ja vaikka rohkeus ei näyttänyt olevan heidän
huomattavimpia ominaisuuksiaan, oli kuitenkin selvää, että yksinäisellä
miehellä ei ollut suuriakaan toiveita murtautua läpi häntä vastaan
hyökkäävästä hoilottavasta ja ulvovasta joukosta. Fjeldiä ihmetytti,
että hänen vastustajansa eivät ampuneet. Mutta pian hän huomasi
syyn siihen. Matruuseilla ei nähtävästi ollut tilaa semmoiseen
toimenpiteeseen, koska he siten joutuisivat vaaraan ampua toisiaan.
Sitä paitsi oli heidän aikomuksensa ilmeisesti heittää vastenmielinen
vieras aukkoon, jossa vaaleanpunaiset piikit näyttivät himoitsevan
jotakin uhria.
Fjeld kohotti revolverinsa. Mutta silloin hän äkkäsi, että matruusit
suojelivat itseään eräänlaisella rautakilvellä, jota he kantoivat
edessään liikuttavan huolellisesti, jotta ei vain yksikään heistä
joutuisi kärsimään vieraan aseitten aiheuttamaa vahinkoa. Sillä tavoin
olisi heille verrattain helppoa ja vaaratonta heittää tunkeilija laivan
nieluun.
Fjeld käsitti joutuneensa pulaan. Hän vilkasi taakseen ja hänestä
näytti kuin leveät leuat liikkuisivat, päästäen kolisevan äänen aivan
kuin krokodiilit saaliin lähestyessä. Mutta vaara, joka häntä nyt
uhkasi, ei ollut suurempi kuin monet niistä, joita hän vaiherikkaan
elämänsä kuluessa ennenkin oli voittanut.
Hän kohotti revolverinsa ja laukaisi nopeasti peräkkäin kolme laukausta
rautalevyä vasten. Hän huomasi matruusien kumartuvan alas kilpiensä
suojaan ja pysäyttävän hyökkäyksensä. Juuri sitä hän oli toivonutkin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti sadan kilon ruumiinpainonsa
edessään olevaa rautaseinää vastaan. Sen suojassa olleet kuusi
matruusia eivät olleet arvanneet niin suunnatonta rohkeutta. He eivät
osanneet asettua vastarintaan. Kauhistuneina he pudottivat kilpensä ja
kaatuivat päällekkäin siltamalle. Kaksi heistä syöksyi mereen, eivätkä
toiset kerinneet tointua ennenkuin rivakka norjalainen oli hypännyt
heidän ylitsensä rautaportaille.
Fjeld pysähtyi hetkeksi. Hän kuuli jotakin, joka sai hänet rientämään
portaita ylös kauheata vauhtia. Se oli laukaus, yksi ainoa kova laukaus
hänen lentokoneessa olevasta toisesta Colt-pistoolistaan.
XXII.
YKSIN.
Evy Westinghouse istui tyynesti ja hiljaa odottaen Ilmari Erkon
lentokoneessa. Kuunvalo loisti hänen kalpeille kasvoilleen. Hän istui
huulet yhteen puristettuina vartiopaikallaan täysin tietoisena suuresta
vastuunalaisuudestaan.
Musta kansi näytti niin merkillisen salaperäiseltä öisessä
valaistuksessa. Se oli kuin kuilu, joka millä hetkellä tahansa voisi
niellä hänet. Hän kumartui eteenpäin ja jännitti kaikki aistinsa.
Ei yksikään ääni, ei pieninkään liike jäänyt häneltä huomaamatta.
Tuon tuostakin hän oli kuulevinaan takanaan hiipiviä ja sipsuttavia
askeleita. Hänestä tuntui, kuin petoeläin olisi hiljaa hiipinyt
pehmeillä tassuillaan häntä kohti pitkin tuota synkkää pintaa.
Mutta hän ei nähnyt mitään. Itse jännitys ihmisen hermoissa riittää
loihtimaan esiin salaperäisiä ääniä. Ja kuitenkin ainoastaan hänen oman
sydämensä tykytys kajahteli hänen tärykalvoissaan.
Semmoisina hetkinä todella tuntee elävänsä.
Tämä amerikalainen miljoonanomistaja, joka siinä istui kuun
kepeänvihreän cyklooppisilmän edessä odottaen vaaroja, joitten tiesi
häntä väijyvän, huomasi yhtäkkiä kätensä vapisevan. Johtuiko se
pelosta vai odotuksesta?... Mutta hän tunsi melkein nauttivansa siitä
heräävästä pelontunteesta, jota vastaan hänen oli taisteltava koko
yankee-luontonsa väkevällä elinvoimalla. Nyt hän tajusi, että hänen
olemuksensa alkuperäisin vaisto oli taistelun kaipuu. Häntä poltti sama
ylpeä toiminnanhimo, joka oli kalvanut hänen isäänsä ja veljeänsä Wall
Streetin voimakkaassa kullanloistossa. Hänen väsymyksensä oli poissa,
hänen raukea herpautumisensa arkielämän yksitoikkoisuuteen, joka tappaa
amerikattarien hyvän tuulen ja tekee heidät varjokuviksi, oli hävinnyt.
Hän ei välittänyt enää miesten kunnianosoituksista. Nyt vasta hän oli
oppinut tajuamaan, että amerikalaisten käsitys naisesta on pohjaltaan
vain naisen halveksumista, se kun kehoittaa naista tavoittelemaan vain
loitolla elämän taistelukentältä olevaa ylhäistä asemaa.
Äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ylhäältä ilmasta kuului
kaukaista surinaa, muistuttaen aivan jättiläiskokoisen merikotkan
siipien lyöntiä. Hetkistä myöhemmin hän kuuli alapuoleltaan huutoja ja
laukauksia. Suuri hirviö oli herännyt ja rupesi liikahtelemaan.
Missä oli tohtori Fjeld? Ja mitä hänen itsensä pitäisi tehdä? Hänen
oikea kätensä pusertui lujemmin ohjauslaitteeseen ja vasen oli
koskettimella, jonka avulla korkeuspotkuri pantiin käymään.
Hän kuuli selvästi huutoja etukannelta. Raa'at ja käheät äänet siellä
huutelivat, kuuluen melusta tuon tuostakin hänen korviinsa saakka
tunkeutuva ranskalainen kirous. Taas kuului laukaus...
Mutta hän ei saanut aikaa kauemmin ajatella, mitä edessäpäin tapahtui.
Sillä kuulemansa voimakas suhina kävi nyt yhä selvemmäksi ja kuutamossa
näkyi kannella pitkä varjo. Seuraavalla hetkellä liukui lentokone
teräskannelle, vain kuuden tai seitsemän metrin päähän hänestä. Se
vieri eteenpäin, pitkä pyrstö kohosi hetkeksi ilmaan kuin hevonen, joka
on potkaissut taaksepäin -- sitten se yhdellä nykäyksellä pysähtyi
paikalleen.
Silloin Evy Westinghouse irroitti kätensä ohjauslaitteesta ja tarttui
hienolla, valkealla kädellään tohtorin suureen revolveriin.
Hän katsoi huolestuneena ympärilleen. Mutta hänen seuralaisensa oli
häipynyt pimeyteen. Ei ollut muuta keinoa kuin odottaa, mitä tapahtuisi.
Lentokoneesta hyppäsi kaksi miestä. Hän kuuli ihmettelevän
huudahduksen, joka ilmaisi hänelle toisen lentokoneen miehistä vasta
nyt huomanneen hänet. Samalla hän huomasi, että laivan keskellä ollut
kaitainen valojuova nyt rupesi, leviämään -- ensin hyvin hitaasti,
mutta sitten yhä nopeammin. Näytti aivan siltä, kuin olisi vedetty
esirippu syrjään jonkin loistavan maanalaisen näytelmän edestä.