mielestäni me olemme niin hyvät tuttavat, että meidän ei tarvitse
mitään salata toisiltamme. Minä pidän paljon tohtori Jenningsistä.
Mutta hän ei ole semmoisen miehen ihanne, kuin minä olen kuvitellut.
Ja sitä paitsi on minulla ollut uudesta työstäni niin paljon huvia,
että en ole juuri kerinnyt ajattelemaan muuta. Mutta jonakin päivänä...
Eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi sattua... Nyt olen yhtäkkiä saanut
hurjan ikävän jutella teidän kanssanne niinkuin entisinä aikoina. Ja
sitten tahtoisin vain kysyä teiltä, ettekö voisi minua jotenkin käyttää
hyväksenne. Eikö ole mitään, mitä voisimme tutkia yhdessä? Minä ikävöin
niin kovin jotakin seikkailua -- --"
"On, ikävä kyllä", tohtori Fjeld vastasi nauraen. "Minulla on tosiaankin
käsillä tukala juttu, mutta se tuskin sopii teille. Joka tapauksessa --
eihän voi koskaan tietää."
"Aa, muistakaa minua, tohtori Fjeld", neito sanoi melkein rukoillen.
"Olemmehan ennenkin työskennelleet niin hyvin yhdessä. Muistatteko
Sharkeyn salongissa ja kapteeni Kiddin saaren rannoilla?... Olen usein
ikävöiden ajatellut sitä aikaa..."
He olivat tulleet nyt Grand Hotel'in luo ja astuivat eteiseen.
Ovenvartija tuli heitä vastaan.
"Ettekö ole tohtori Fjeld?" hän kysyi. "Minulla on teille terveisiä",
hän jatkoi. "Sangen omituinen tervehdys paroni de Nozier'lta, joka
juuri matkusti. Hän pyysi minun sanomaan teille, että keltaisten
ruusujen perästä tulevat mustat, joita kasvaa Orkuksen tiellä."
"Sepä mukava tervehdys", miss Westinghouse virkkoi nauraen.
"Tervehdys ja varoitus", Fjeld sanoi. "Nyt alkaa taistelu."
XV.
ROHKEA NAINEN.
"Mitä meidän on tehtävä?" Evy kysyi iloisesti. "Tämähän haiskahtaa
seikkailulta."
"Meidän?" Fjeld kysyi nauraen. "Ettehän toki kuvittele, että
houkuttelisin teidät siihen ampiaispesään, johon minä aijon nyt
pistää käteni. Ja mitä sanoisivat Nev-Yorkin valtion sokeat, jos
heidän hyväntekijänsä hajoaisi alkutekijöihinsä jonkin helvetinkoneen
räjähdyksessä?"
Nuori neito tuli hyvin vakavaksi... Hänen alahuulensa vavahteli
vastalauseesta, samalla kun hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelin.
Fjeld tunsi sydäntänsä polttelevan.
"Te olette liian kaunis", hän sanoi. "En sano tätä minään
kohteliaisuutena. Mutta haluaisin nähdä sen miehen, joka voisi
vastustaa teitä, kun panette silmienne äänettömän rukousvoiman
liikkeelle."
"Nyt en päästä teitä, tohtori Fjeld", sanoi neito hilpeästi. "Tiedätte
varsin hyvin, että kaikessa hiljaisuudessa olen haaveillut teistä.
Niin että nyt teidän täytyy taipua. Teidän täytyy ottaa joku ihminen,
joka auttaa teitä. Ja minä en ole todellakaan niin kovin tyhmä, sen
tiedätte. Sallikaa minun olla palvelijanne. Kultanappinen liveri ja
polvihousut pukevat minua mainiosti."
Fjeld naurahti.
"Ei, ette saa nauraa", toinen sanoi vakavasti. "Ette saa lyödä tätä
leikiksi. Minulle tämä asia on mitä syvintä vakavuutta. Olen puhunut
siitä kelpo vaimonne kanssa ja hän sanoi..."
"Mitä hän sanoi?"
"Että minä olen rohkein nuori nainen, mitä hän milloinkaan on tavannut,
ja että onni varmaan suosii minua... Mutta se ei ole pääasia", hän
jatkoi. "Asia on niin, että minun täytyy nyt päästä seikkailulle. Olen
kuin lapsi -- minun täytyy saada leikkiä, vaikka henkeni kaupalla.
Kuulkaahan, tohtori Fjeld. Minä olen nyt teidän oppilaanne. Tehän
minut olette tehnyt siksi, mikä olen. Kuinka olenkaan kuunnellut
teidän ihmeellisiä kertomuksianne! Olettehan tuhannet kerrat sanonut,
että nykyaikana on seikkailu ainoa, mitä nuorisolla on jälellä.
Ei mielikuvituksen _fata morgana_, vaan erämaan, aarniometsän ja
rikoksen seikkailu. Olette sanonut minulle, että meidän aikanamme
kun järjestäytymisen hirmuvalta ja kansanvaltainen tasoitus tekevät
nuorison yhdeksi ainoaksi harmaaksi massaksi, on tätä nuorisoa
vieteltävä hyppäämään ulos aisoista löytääkseen oman itsensä. Minä olen
vielä nuori ja koko sieluni janoaa vaarojen seikkailua!"
Nuoren neidon kasvot olivat tulleet hehkuvan punaisiksi innosta ja hän
polki pikku jalallaan lattiaan painostaakseen sanojaan.
"Olen jo kerran ennen sanonut, että teitä on mahdoton vastustaa",
tohtori Fjeld virkkoi puoliksi vastahakoisesti. "Enkä voi kieltää,
kun käytätte naisellisen vaikutusvaltanne kaikkia aseita. Mutta en
liioittele sanoessani teille, että vaellus minun rinnallani on samaa
kuin kulkeminen kuilun kaitaisimpia polkuja. Se päivä on ehkä koittava,
jolloin kiroatte seikkailuhaluanne. Aina ei ole kysymys ainoastaan
elämästä..."
"Te voitte saada minut pelkäämään. Tiedän, mitä vaara on, ja siitä
päivästä lähtien, jona yksinäni harhailin merellä The Eaglen
pelastusveneessä, olen ollut tottunut kuolemanajatukseen. Se on kyllä
tapaava minut oikealla hetkellä ja kaikella kunnialla."
He olivat nyt tulleet palmupuutarhaan ja pysähtyivät samaan paikkaan,
jota paroni de Nozier ystävineen oli käyttänyt pari tuntia sitten.
Vaikka huvikausi oli loppumaisillaan, kulki täällä ihmisiä aivan
vilisemällä. He olivat vuoden viimeisiä matkailijoita, jotka olivat
palanneet tuntureilta ja vuonoilta, ollen nyt matkalla Europaan
mukanaan tuhansia haihtumattomia vaikutelmia. Eräs saksalainen
seurue seisoi keskellä salin lattiaa. Perheen pää, joka oli puettu
paksuun, harmaanvihreään urheilupukuun, tyrolilainen hattu pyöreässä,
punertavassa päässään, oli istahtanut keskelle isompaa maamiestensä
seuruetta ja kertoi:
"Tulimme, hyvät naiset ja herrat, autolla Hönefosista Kroklevenin
kautta. Se oli suurenmoista. Olimme juuri ottaneet puolikkaan olutta
kuuluisan kuningasnäköalan partaalla -- puolikkaan baierilaista ynnä
pari voileipää ja tuikun, mikä kaikki maistui erinomaiselta. Silloin
saimme äkkiä kuulla, kuinka päittemme yläpuolella pärisi ja puhisi.
'Siellä on varmaan lentokone', sanoin mammalle. Aivan oikein. Suuri
keltainen yksitaso tuli suoraan vuorenharjanteen yli, niin matalalta,
että selvästi näimme siinä istuvat kaksi miestä. Se oli ihana näky.
Mutta yhtäkkiä pärinä taukosi. Kuulimme merkillisen äänen, niinkuin
olisi taitettu oksia ylhäältä ilmasta. Lentokone näytti menettävän
tasapainonsa. Se hiljensi vauhtia. Se oli hirveätä, hyvät naiset ja
herrat. Mutta lentäjät taisivat tehtävänsä. Heidän onnistui saada
koneensa kohoamaan ja menivät luikulennossa aina Tyrin-vuonoon saakka.
Se oli tosiaankin uskallettua. Vaimoni huusi ääneensä kauhusta: ne
hukkuvat... apuun!... Mutta he eivät hukkuneet. Heidän koneensa
huomattiin olevan varustettu uimajalaksilla, jotka kannattivat sitä
pitkin vedenpintaa..."
Saksalaisen kertomus, joka esitettiin kuuluvalla äänellä ja suurin
elein, ei voinut jäädä kuulematta keneltäkään palmupuutarhassa
olijoista. Fjeld nousi istuimeltaan ja meni seurueen luo.
"Anteeksi", hän sanoi, "kuinka lentäjien kävi? Otaksun näet, että he
olivat kaksi ystävääni."
Saksalainen leimahti innostuksesta.
"Silloin saatte kunniaa ystävistänne, herraseni", hän vastasi. "Kone
oli nähtävästi joutunut epäkuntoon. Näimme, kuinka he kömpivät
istuimilleen ja tarkastivat koneosia. Kaksi tuntia he kuluttivat
siihen. Heidän luokseen souti useita veneitä, mutta he näyttivät
hylkäävän kaikki avuntarjoukset. Enempää en tiedä, sillä meidän täytyi
lähteä tiehemme."
Fjeld kiitti tiedoista, kumarsi kohteliaasti ja palasi seuralaisensa
luo.
"No", tämä virkkoi, "otammeko auton Tyrivuonolle vai mikä sen nimi
on?... Ja puenko ylleni housut ja leikkautanko tukkani?"
"Ette", Fjeld vastasi nauraen. "Voittehan Jumalan nimessä tulla mukaan
-- mutta kaikessa naisellisessa loistossanne ja ihanuudessanne."
"Mainiota", amerikatar vastasi käsiään taputtaen. "Ja mihin menemme?"
"Susisaarelle."
"Ja sieltä?"
"Lennämme paronin perästä ja ongimme hänet Tyri-vuonosta. Ja jos hän on
noussut ilmaan, seuraamme häntä Stavangeriin."
"Ja sitten?"
"Maailman ääreen, jos niin tarvitaan."
XVI.
TUNTURIEN YLÄPUOLELLA.
Parooni de Nozier istui mukavasti selkäkenossa lentokoneen
matkustajatuolissa poltellen sikaaria. Olisi saattanut luulla hänen
oleva jossakin nykyaikaisessa tupakkahuoneessa eikä parin tuhannen
jalan korkeudessa maanpinnasta huijari Deperdussin'in suunnittelemassa
yksitasossa.
Courbier oli ohjaamassa. Hän oli ilmeisesti täysin tehtävänsä tasalla.
Kone ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa vasten tahtoa Tyri-vuonoon
tapahtuneessa laskeutumisessa. Gnome-moottorin kiireellinen tarkastus
osotti, että eräs ruuvi oli päässyt irti ja aiheuttanut tapaturman.
Juuri tuommoiset löysät ruuvitpa tässä maailmassa vaativat useimmat
uhrit, olkoonpa sitten puhe lentokoneesta taikka ihmisen aivoista.
Mutta Courbier sai vahingon verrattain pian korjatuksi, niin että
lentäjät viivähtivät vain pari tuntia ja saivat pienen kylvyn Norjan
kaikkein ystävällisimmässä järvessä.
"Emmekö nouse sangen korkealle?" paroni kysyi puhelimessa.
"Emme", Courbier vastasi katsoen ympärilleen. "Jos en löydä oikeata
paikkaa tunturin ylimenoon, voin joutua nousemaan viisi tai kuusi
tuhatta jalkaa korkealle, ja sentähden on hyvä olla valmiiksi kyllin
korkealla."
"On tämä omituinen maa", paroni sanoi puoliksi itsekseen ja nojasi
laitaa vasten. "Tämä olisi ollut jotakin Bernandin de Saint Pierrelle.
Täällä on luonnonihanuuksia toisensa vieressä kuin sinisiä silmiä.
Tekisi mieleni kirjoittaa uusi 'Paul ja Virginia'. Sanokaapa, mikä
valkea päälaki kohoaa noin korkealle oikealla puolellamme."
Courbier katsoi suureen ilmailukarttaan, joka oli sijoitettuna
nelinurkkaisiin puitteisiin hänen viereensä.
"Se on Gausta, yksi Norjan mainehikkaimpia tuntureita. Se on Rjukanin
lähellä."
"Vai niin", paroni tuumi. "Se on epämieluisa paikka meikäläisille
herrasmiehille, jotka liikumme lain ulkopuolella. Siellähän Josias
Saimler taittoi niskansa. Ystävämme tohtori Fjeld, joka nyt,
toivoaksemme, on taivaassa neuvottelemassa Pyhän Pietarin kanssa
kaikista elämän pahoista ominaisuuksista, on varmaan esittävä
kertomuksen siitäkin jutusta."
Courbier kurottautui mikrofonia katsomaan.
"Oletteko varma, että se onnistui?" hän kysyi kiihkomielin.
"Ei ole mitään syytä otaksua, että pikku laitelmani olisi pettänyt.
Inkermannin koneet ovat varmoja ja äänettömiä määrättyyn kohtaan
saakka, mutta silloin..."
"Meidän olisi pitänyt jäädä kaupunkiin, kunnes kaikki olisi ollut ohi",
Courbier sanoi puhekoneeseen.
"Niin olisin tehnytkin, jos kysymys olisi ollut jostakin muusta kuin
tästä riivatun tohtorista. Se mies on syntynyt voitonhiippa päässä.
Ja jos joku onnellinen sattuma olisi päästänyt hänen huomaamaan
helvetinkoneen, olisi olomme Kristianiassa tullut kuumaksi. On otettava
huomioon kaikki, hyvä Courbier. Vanha kettu ei mene mielellään saksiin.
Mutta mitä hittoa tämä on?"
Paronilta pääsi puhelin kädestä ja sikaari putosi samoin.
Lentokoneeseen oli sattunut tuulenpuuska ja pannut sen tekemään
äkkijyrkän käännöksen. Mutta Courbier oli tottunut semmoiseen. Hän
väisti teräsköysien välissä vinkuvan kovan puuskan niin kylmäverisesti,
että se osotti hänen olevan sangen taitavan ohjaajan.
"Minua ei haluta tehdä kuolemanhyppyä", hän sanoi kiukuissaan,
"koettakaamme pyrkiä semmoisiin ilmakerroksiin, joissa on heikompi
tuuli."
Courbier ei vastannut. Pieni lentokone ponnisteli tuulta vastaan
ihailtavan varmasti. Se oli saapunut jyrkkien tunturiseinien
reunustamaan laaksoon. Syvältä laakson pohjalta näkyi hopeanvalkoinen
juova. Se oli siellä luikerteleva joki. Ilma oli loistavan kirkas,
mutta tuuli yltyi yhä. Se ajoi konetta pohjoista kohti ja uhkasipa
heittää sen tunturiseinää vasten.
"Tämä ei käy", Nozier huusi. "Laskekaamme täällä jossakin maihin."
Courbier kohautti olkapäitään. Paronin ehdotus tuntui hänestä kerrankin
huomioon otettavalta. Nume-laakso on erinomaisen kaunis, mutta
siinä ei ole suinkaan liikoja paikkoja, jotka sopisivat lentokoneen
laskeutumiseen.
Mutta jotakin oli tehtävä. Saattoi nähdä todellisen myrskyn olevan
tulossa. Yhä voimakkaammiksi kävivät tuulenpuuskat, jotka panivat
lentokoneen vapisemaan kuin ajetun otuksen.
Silloin nuori ranskalainen näytti, mitä oli oppinut Buc'in
lentokentällä. Hän pani koneen nousemaan suoraan pystyyn kuin
pillastuneen hevosen ja pysäytti moottorin. Kevyt lentokone kohosi
muutamissa sekunneissa useita satoja jalkoja ja teki sitten takaperin
salto mortalen, joka tuntui vievän heidät perikatoon. Mutta juuri
silloin kun se rupesi laskeutumaan, Courbier pani moottorin
jälleen käyntiin. Lentokone tuli jälleen tasapintaan ja ajoi nyt
tunturiröykkiötä kohti, joka pitkinä, leveinä aaltoina häämötti heidän
edessään.
Kaksi minuuttia myöhemmin Courbier laski maahan tunnetulle Bröstrudin
porokentälle Opdalissa. Paroni oli pikemmin kuollut kuin elävä
kömpiessään lentotuolistaan. Hänen kalpeat kasvonsa olivat valkeat kuin
kalkkiseinä.
"Minun hermoni eivät siedä tämmöistä", hän sanoi. "En ole koskaan
pitänyt akrobateista enkä sirkuksesta."
Courbier nauroi sitoessaan konetta kiinni niin hyvin kuin olosuhteet
myönsivät.
"En luullut, että paroni de Nozier olisi ollut pelkuri", hän virkkoi
hieman ivallisesti. "Mutta nyt olen saanut senkin tietää. Se on pahe,
jota tapaa Belgiassa sangen usein."
Pikku paronin väsyneet silmät välähtivät. Sitten hän purskahti
nauramaan.
"Se on heikkohermoisuutta, rakas Courbier. Erinäisten keskuselinten
sairauden merkki. Se on degeneroitumisen merkki vanhassa suvussa,
jota aikanaan rääkättiin Alban herttuan peukalopuristimilla.
Mutta sanokaahan nyt, missä olemme. Minusta tuolla näyttää olevan
jonkinlainen maantie?"
"Se on tie, joka vie Nume-laaksosta Gjeiloon."
XVII.
POROKENTÄLLÄ.
Lentäjät olivat nousseet Opdalin ja Dagalien väliselle suurelle
porotunturille. Ja kohtalo oli vienyt heidät juuri sille avoimelle
paikalle, missä joka syksy teurastetaan seitsemän tai kahdeksansataa
poroa.
Courbier sitoi lentokoneen pitkään kivitaloon, jossa hiotaan porojen
teurastukseen käytettäviä kirveitä. Maa heidän ympärillään erosi
ruskeata tunturia vasten vihreänä kevään versovasta nurmesta.
"Te keksitte hyvän laskeutumispaikan", paroni virkkoi virottuaan
säikähdyksestään. "Täällähän on yhtä hienoa ja vihreätä kuin
Normandiassa huhtikuulla."
"Niin", Courbier vastasi ankarasti. "Täällä on veren virkistävää
voimaa. Maa tässä ympärillämme on kyllästetty tuhansien porojen
verellä. Tuolla voitte nähdä pääkallot. Tämä on todellinen Golgata."
Nozier heittäytyi pitkäkseen vihreälle nurmelle.
"Tämä on hirmuista luontoa", hän virkkoi. "En ole koskaan voinut sietää
suuria mittasuhteita. Ne pusertavat rintaa. Ja mitä valkeita pilkkuja
tuolla on ylt'ympäriinsä? Näyttävät valkeilta teerenpilkuilta ruskealla
iholla."
Courbier nauroi halveksien.
"Se on lunta, paroni, oivallista norjalaista lunta. Se on täällä
ikuisesti. Siihen ei pysty aurinko eikä sade."
"Lunta, vaikka ollaan keskellä kesää", paroni ihmetteli epäluuloisesti.
"Emmehän ole muuta kuin pari tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella.
En todellakaan voi sanoa, että pitäisin tästä. Ehkäpä täällä on
jääkarhujakin?"
"Ei", Courbier vastasi tyynesti. "Tietonne maantieteessä ja eläinopissa
jättävät koko lailla toivomisen varaa."
"Mahdollista kyllä", paroni vastasi lyhyesti. "Asia on niin, että
teidän mättäessänne oppia ja viisautta kalloonne Sorbonnessa Parisissa,
lojuin minä vankiluolassa Italiassa. Olin varsin yksinkertainen
hotellirotta siihen aikaan, vaikkakin kahdeksankolmatta vuotta
sitten pääsin Gentin polyteknillisestä korkeakoulusta parhailla
todistuksilla. Elin siivosti kaksi vuotta ja rakensin erään parhaista
kanaalilentäjistä, joita kulkee Boulogne sur Mer'istä. Oletteko kuullut
puhuttavan Vilmart'in sukellusveneestä? Vai ette? Ette voi löytää
ainoatakaan poikaa mistään polyteknillisestä opistosta, joka ei olisi
selvillä siitä. Mutta kysykäähän häneltä Vilmart'ista itsestään, niin
kohauttaa olkapäitään. Vilmart on kadonnut, hän sanoo. Kukaan ei tiedä,
mikä hänen kohtalokseen tuli. Hän on ehkä murskaantunut kuoliaaksi.
Ehkä hän hukkui kokeillessaan uudella keksinnöllään. Hän oli hurja
nero, niinkuin kaimansakin, maailmankuulu huijari. Eikä opettaja tiedä
sen enempää. Hänellä ei ole aavistustakaan, että se kansainvälinen
hotellivaras, joka vangittiin Firenzessä hänen aikoessaan keventää
erästä vanhaa ranskalaista kreivitärtä niistä jalokivistä, joita
tämä kantoi koristeinaan, oli yhteellinen sen nuoren Gentin neron
kanssa, joka olisi voinut ansaita miljooneja rehellisellä tavalla.
Siihen aikaan tapahtui kolmen vuoden keskeytys kehityksessäni. Siinä
on tietojeni aukko, hermostumiseni perusta ja syy heikontuneeseen
terveyteeni. Italialaisilla on merkillinen taito riistää vangeiltaan
hyvä mieli. Heillä on vanha, perinnäinen vankilahoito lyijykamarien
ajoilta ja erinomainen tapa saada sappi kuohumaan yli äyräittensä. Minä
muutuin siihen aikaan katkeraksi ja kovaksi -- opin halveksimaan omaani
ja toisten henkeä. Ja kun eräänä päivänä murtauduin ulos, murskattuani
vanginvartijani tilapäiseen jättiläismäiseen rotanloukkuun, jonka
olin rakentanut käsillä olleista huonoista aineista, päätin kaikessa
hiljaisuudessa omistaa elämäni rikoksille. Sattui niin onnellisesti,
että matkustaessani junalla S:t Gotthardista Müncheniin tapasin erään
paksun herran, joka sanoi nimensä olevan Jaap van Huysmann. Hän oli
hollantilainen ja minä belgialainen, mutta meillä ei silti ollut mitään
toisiamme vastaan. Hän ei ollut kekseliäs, mutta käsitti pian, että
minä olin äsken päässyt vankilasta. Ranteissani oli joitakin punaisia
juovia, joitten suhteen ei voinut erehtyä. Minun täytyy sanoa, että
Jaap otti minut isälliseen hoivaan. Hän antoi minulle rahaa parempiin
vaatteisiin ja sopivampaan ulkomuotoon, hän nimitti minut paroniksi
ja keksi sen naamion, jota siitä saakka olen käyttänyt. Myöhemmin hän
valmisti minulle tilaisuuden Josias Saimlerin seurapiiriin. Minä olin
joukossa, kun Jacques Delma valmisti kullan, joka sai koko maailman
pankkilaitokset horjumaan, ja siitä seikkailusta pelastuin ehjin nahoin
vain Jumalan suoranaisen ihmeen kautta. Jacques Delma oli repivä
mies. Hän muistutti jonkun verran teitä. Hänelläkin oli tavallinen
maskulinien Akilleksen-kantapää -- nainen. En tiedä, kuinka hänen ja
pikku Natascha Saimlerin lienee käynyt. Hän oli kaunis tyttö, saatte
uskoa. Hänen tukkansa oli musta kuin korpin siivet, niinkuin runoissa
sanotaan. Minulla on ehkä huono maku, mutta minä olisin ottanut hänet
mieluummin kuin tuon ylpeän amerikalaisen miljoonamissin, jota te
huokailette."
Courbier vavahti. Hän istui omissa unelmissaan ja heräsi vasta, kun
paroni viimeisellä huomautuksellaan kosketti hänen unelmiensa maailmaa.
"Tuuli tyyntyy", hän sanoi muuttaakseen puheenaihetta. "Meidän on
varottava, että joudumme matkaan ennen pimeän tuloa."
"Hitto vieköön koko lentokoneen", de Nozier sanoi nousten seisomaan.
"Se on yhtä vastenmielinen kuin tämä hautausmaa."
Tuntureilla vallitsi omituinen tunnelma. Aurinko oli laskenut synkkään
pilvikerrokseen, joka oli kasaantunut Opdalin-tunturin laelle, ja
pitkää, aaltoilevaa taivaanrantaa peitti omituinen, raukea, punasinervä
tuntu. Suoraan edessä näkyi Staupet ja Rautalaakso raskaana ja
synkkänä, taustassa Hardangerin harjun tumma yksitoikkoisuus. Heikko,
mutta jääkylmä iltatuuli sai kalpean belgialaisen hampaat kalisemaan.
"En pidä tästä maasta", hän sanoi tyytymättömänä ja meni lentokoneen
luo. "Menkäämme merelle takaisin sillien ja uivan telakkamme seuraan..."
Hän pysähtyi ja katsoi ihmeissään ylös ilmaan.
"Mikä lintu tuo on?" hän kysyi osottaen etelään.
Courbier otti kaukoputken.
"Se ei ole mikään lintu", hän vastasi minuutin verran tarkasteltuaan
taivaanrantaa. "Se on lentokone, kahden tuhannen jalan korkeudessa
meistä. Minä tunnen mallin. Se on Erkon mallinen ilmalaiva."
De Nozier kalpeni vielä enemmän.
"Silloin on vihollinen ajamassa meitä takaa", hän sanoi. "Eiköhän pommi
olisikaan tehnyt vaikutustaan?"
XVIII.
KUUTAMOSSA.
Oli yö, tähtikirkas syys-yö Pohjanmeren pitkillä, pehmeillä
mainingeilla. Tuuli oli tyyntynyt aivan kokonaan.
Ylhäällä ilmassa näkyi kirkas valo. Se suli yhteen tähtitaivaan kanssa,
mutta terävä merimiehensilmä olisi voinut nähdä, että se liikkui
nopeammin kuin tavallisten tähtien tyyni vauhti. Tämä tähti oli Jonas
Fjeldin meren ulapalle kiirehtivän "lintulentäjän" kompassihuone.
Koneen leveät suippopäiset siivet liikkuivat tasaisin, hiljaisin
liikkein. Pienen lasikaapin sisässä istui Jonas Fjeld ohjauslaitteessa
ja hänen takanaan ruumiinmukaisessa pojanpuvussa Evy Westinghouse
nojasi leveitä ikkunoita vasten, jotka muodostavat "linnun" solakan
ja kauniin ruumiin. Hänellä oli päässä lentokypärä, joka ei jättänyt
näkyviin juuri muuta kuin hänen loistavat silmänsä. Hän tähysti
lakkaamatta pimeään Zeiss-kaukoputkella.
"Näettekö mitään?" Fjeld kysyi pitkän vaitiolon jälkeen.
Kone kulki niin äänettömästi, että hänen ei tarvinnut edes korottaa
ääntään.
"Näen vain ihmeen ihanan yön", nuori amerikatar lausui, laskien
kaukoputken kädestään. "Tähdet loistavat kuin pienet auringot Muuten on
vain merta joka puolella."
"Ettekö näe mitään laivojen lyhtyjä?"
"En", toinen vastasi, ottaen kaukoputken jälleen silmiinsä. "Kyllä,
tuolla pohjoisessa on tosiaankin pieni valopilkku."
"Pohjoisessa?" Fjeld kysyi. "Se on varmaan Skudesnesin satama. Se
sopii. Sivuutimmehan juuri äsken Vidingsön majakan. Silloin olemme
varmaan oikealla tolalla, mikäli salaperäinen laiva ei ole muuttanut
paikkaa sen jälkeen, kun poikani sen valokuvasi. Väsyttääkö teitä, miss
Evy? Tai onko teidän nälkä? Tiedätte, että pienessä kaapissa vasemmalla
on ruokaa. Käyttäkää hyväksenne!"
"Entä te itse?"
"Minun ei ole koskaan nälkä tehdessäni työtä. Kun olen oikein
touhussani, ei minulla ole aikaa mihinkään. Tiedättehän muuten, että en
ole erikoisen kohtelias."
Evy Westinghouse ei vastannut. Hän aikoi hetkisen kieltäytyä ruoasta
ja antautua yksinomaan tehtäväänsä, joka vaati hänen koko huomionsa.
Mutta hän oli huomannut kaapissa muutamia herkullisia kyljyksiä eikä
voinut vastustaa niitä. Melkein häpeillen hän otti koristepaperisen
kyljyksen ja iski siihen hampaansa melkein raakalaisella ilolla. Tämä
nuori, hemmoteltu nainen ei ollut tiennyt, mikä merkitys ruoalla oli
ihmisen elämässä, ennenkuin onnettomuus koristelemattomalla kielellään
oli saattanut hänet ymmärtämään sen. Se tapahtui silloin, kun hän eli
jauhopuurosta ja säilykkeistä eräällä pienellä saarella Newfoundlandin
matalikolla.
"Minun oli niin kova nälkä", hän sanoi anteeksi pyytäen ja pyyhki
suutaan. "Tiedättehän, että nuorilla pojilla on aina nälkä. Minun
täytyy näytellä osaani niin kauan kuin olen puettuna housuihin. Eikö
totta?"
Fjeld ei vastannut. Hänen teräksensiniset silmänsä näyttivät tahtovan
avata itselleen tien läpi pimeyden, hänen huulensa olivat lujasti
yhteen puserretut ja leveälihaksinen niska oli kumartunut eteenpäin
kuin saalista tähystävällä pedolla.
Merelle oli äkkiä ilmestynyt toinen tuntu. Pohjoisessa loisti aaltojen
yli etenevä heikko valoraita. Se hypähti eteenpäin ja lähetti äkkiä
kymmeniä tuhansia säteitä joka taholle. Se oli itse kaino Diana, joka
ratsasti seurueineen ja heitteli valokeihäitään pimeyden vaarallista
hirviötä vastaan.