hävyttömällä äänellä. "Enhän minä ole nähnyt heidän suutelevan
toisiaan, mutta olen lukenut rakkauden heidän silmistään. Sanokaahan,
epäilettekö sitä todellakin? Norjalainen tohtori on kaunis mies ja
sopisi mainiosti väsyneelle amerikalaiselle miss'ille."
Courbier hypähti pystyyn tuolilta. Hänen lihaksiinsa tuli terästä.
Hänen ylimielinen ja itsetietoinen hymynsä oli hävinnyt ja sen sijaan
tullut tyyni päättäväisyys, joka hänen muuten niin pyöreille ja
sileille kasvoilleen loi aivan uuden ilmeen. Jos kapteeni Grönneland
olisi nähnyt tuon katseen sinä kohtalokkaana päivänä Stavangerissa,
olisi hän kahdesti miettinyt, ennenkuin olisi sallinut Courbier'n
lähteä mukaansa laivaan. Hänen silmiinsä oli tullut onnettomuutta
ennustavan lujan tahdon välähdys. Tiivistetty tyyneys, joka on
ominaista romanilaisille, kun näkevät punaista.
Nozier odotti hetkisen, mutta kun Courbier'n huulilta ei tullut
ääntäkään, jatkoi hän armottomasti:
"No, huomaan teidän tehneen päätöksenne. Siitä olen iloinen.
Suunnitelmassani ei ole yhtään mitään vaaraa. Tiedättehän, että tohtori
Fjeld harrastaa hiukan kemiaa. Hänen ystävänsä Ilmari Erkko, joka
nyt on kuollut, oli keksinyt räjähdysaineen, joka teki täydellisen
mullistuksen nykyaikaisessa sotateknikassa. On vaarallista pitää
semmoisia räjähdysaineita talossaan. Pieni vahinko -- no niin...!"
Nozier vaikeni.
Evy Westinghouse nousi marmooriportaita. Hänellä oli yllään musta
silkkikappa. Ranskalainen heitti hänen jälkeensä silmäyksen, joka sai
paronin hykertämään käsiään ja hymyilemään tyytyväisenä.
"Hän on ihana", paroni sanoi. "Voisi ilolla myydä sielunsa saadakseen
suukon hänen huuliltaan. Minä todellakin kadehdin tuota norjalaista
tohtoria..."
"Vaiti", Courbier sähähti. "Te ette ymmärrä rakkautta. Teillä ei ole
aavistustakaan miehen intohimosta, joka polttaa hänen suoniaan."
"Mahdollista", paroni sanoi nauraen. "Rakkaus ja mikä on sen kanssa
yhteydessä, ei ole koskaan tehnyt minua tyhmeliiniksi, mutta on
sattunut, että se on asestanut vihani ja terottanut aseeni. Ja
minulla puolestani on ollut niin huono maku, että olen pitänyt kostoa
parempana kuin rakkautta. Se riippuu kai siitä, että halveksin naisia.
Täytyy todellakin pitää huolenaan, että säilyttää omat paheensa
puhtaina. Katsokaahan esimerkiksi ystävä-vainajaamme Pietro Cerania!
Hän oli mies, joka oli saanut hyvän koulutuksen. Mutta hänellä
oli yksi pahe: hän piti musiikista. En ole koskaan nähnyt ihmisen
vajoavan niin syvälle kuin tämä italialainen, kun hän sai kuulla
jonkun satakielen livertelevän laulujaan. Hän tuli pehmeämmäksi kuin
vaha. Hänen kova verenhimoinen sydämensä suli kuin vaniljajäätelö
kesähelteessä. Mikäli minä voin ymmärtää, vei se hänet kuolemaan...
Vanhalla Jaap van Huysmannilla oli samanlainen heikkous. Hänellä oli
kiitollisuudentunteita ja hän jumaloi vanhaa ryppyistä äitiään, joka
istui jossakin Hollannissa myyskentelemässä omenoita ja kaalinkeriä.
Ylipäänsä ei kelpaa, että miehen järki on niin rajoitettu, että se ei
voi syrjäyttää hänen sielunsa tukalia tunteita."
Courbier teki kärsimättömän kädenliikkeen.
"Ei teidän huoli saarnata moralia minulle", hän sanoi äänellä, joka
kuulosti pelottavalta yksinpä hänen omissakin korvissaan. "Kullakin on
oma makunsa. Emmekä me rikolliset liene toki mitään järjestön kuivia
luettelonumeroita! Säilyttäkäämme kukin omat erikoisuutemme, vaikka ne
eivät soveltuisikaan teille. Toinen pitää veri-ohukaisista, toinen taas
kaviarista. Minä pidän eniten etanoista bourgognelaisessa kastikkeessa."
"Puhutte kuin filosofi", paroni sanoi nousten seisomaan. "Mutta me
syvennymme syrjäseikkoihin. No! Oletteko ajatellut asiaa, jota teille
ehdotan? Vai ette. No, siispä on minun kuten tavallista virkistettävä
teidän keksimiskykyänne... Sattumalta tiedän, että ystävänne Bjelland
menee huomenna kahdentoista aikaan tapaamaan tohtori Fjeldiä ja että
miss Westinghousen pitäisi tulla hänen luokseen aamiaiselle puoli yhden
aikaan.
"Te menette siis tapaamaan Bjellandia kello yksitoista. Sanotte, että
teillä on jotakin ehdotettavana, joka kiinnittää hänen mieltään. Teette
jonkinlaisen viittauksen siihen laivaan, joka nyt kummittelee hänen
aivoissaan. Hän innostuu ja te annatte hänen ymmärtää, että teillä
on jonkinlaista hämärää epäluuloa. Hän pyytää teitä kanssaan tohtori
Fjeldin luokse kello kaksitoista. Te olette olevinanne hyvänahkainen
tomppeli, mikä varmaankaan ei tuntune teistä vaikealta, ja menette
hänen mukanaan tohtori Fjeldin luo. Siellä istutte yhdessä heidän
kanssaan, kunnes sinne tuodaan kukkavihko miss Westinghouselta.
Sanokaamme esimerkiksi, että vihko sisältää keltaisia ruusuja
maljakossa. Silloin te nousette istuimeltanne, kumarratte kohteliaasti
ja sanotte, että teidän täytyy lähteä. Asia olisi yksinkertaisempi,
jos ette mainitsisi kellekään, mihin aijotte mennä. Lähtekää sieltä
jalkaisin. Älkää käyttäkö autoa. Minä tarkastan paikat."
"Mutta miss Westinghouse?"
"Hän ei ole tapaava ketään, kun tulee sinne puoli yhden aikaan. Siitä
minä pidän huolen."
"Mitä muuta minun on tehtävä?"
"Ei mitään. Totta kylläkin, pukeutukaa mustiin ja valmistautukaa
lohduttamaan kaunista Nevyorkin miss'iä -- se luultavasti ei tunnu
teistä vaikealta."
Paroni de Nozier nauroi hyvätuulisesti. Se oli kuin vanhan hyenan
ulvontaa.
XII.
KELTAISET RUUSUT.
Oli ihana päivä loppupuolella syksyä. Tohtori Fjeldin pienen puutarhan
vaahterat alkoivat vähän kerrassaan kuihtua. Viimeiset ruusut
kohottivat varsiaan yökylmän jäleltä uudelleen virkoavaan elämään.
Keskellä puutarhaa olevan pronssipatsaan päälle oli varissut joitakuita
kellastuneita lehtiä ja aurinko kimelteli kuin kulta putoavilla
lehdillä.
Isossa salissa istui tohtori Fjeld, leikkien pienen kissanpojan kanssa,
joka näytti olevan hyvin vilkas luonteeltaan. Se oli talon kantakissan
Pajatson jälkeläinen, vanhuksen siirryttyä hyvin pitkään ikään
päässeenä Valassaarilla vietetyn kesäloman aikana isiensä luo.
Pajatson oikeudet ja velvollisuudet oli nyt perinyt tuon mainion
metsäkissan tyttärenpoika. Nuori Mendelssohn oli korea eläin, sillä
oli ruusunpunainen kuono ja pienet sievät käpälät. Elämän vakavuus ei
ollut vielä värjännyt sen silmiä vihreiksi. Nyt ne vilkkuivat sinisinä
ja odottavina hänen herraansa kohti, joka suvaitsi kieritellä korkkia
edestakaisin katsellessaan sen liikkeitä jännityksellä ja ihmetellen.
Fjeld katsoi kelloaan. Se oli neljännestä vajaa kaksitoista. Samassa
soitettiin puutarhan portin kelloa. Puutarhan läpi tuli poika kantaen
suurta vasua.
Tohtori Fjeld jatkoi leikkiään kissan kanssa, joka nyt pani kaikki
taitonsa liikkeelle saadakseen isketyksi kyntensä korkkiin.
Rouva Fjeld tuli huoneeseen kädessään suuri kukkakimppu vihreässä
maljakossa.
"Katso, kuinka kauniita keltaisia ruusuja", hän sanoi. "Ne ovat
varmaankin miss Westinghouselta. Nämä ovat yhtä kauniit kuin hän
itsekin."
Fjeld vilkaisi kukkia.
"Ruusut ovat kauniita", hän sanoi. "Mutta minua ihmetyttäisi, jos
niillä olisi mitään tekemistä miss Westinghousen kanssa. Ensiksikin
hänen tapansa ei ole lähettää kukkia. Toiseksi ei tuo vaarallinen
keltainen väri ole hänen makuunsa. Ne muistuttavat minua nuoren
jaguarin katseen uhkaavasta kiillosta."
"Voi sinua", Katarina huudahti leikillisesti ja asetti komean maljakon
pöydälle. "Aina sinä näet näkyjä. Tänään meillä täytyy olla tyyntä ja
hauskaa. Emmekö voisi käskeä herra Bjellandia aamiaiselle, jos hänelle
sopii. Hän oli niin ystävällinen vanha herra."
"Kyllä, mutta saat olla valmis kattamaan pöydän vielä eräälle
vieraalle. Bjelland soitti juuri äsken, että hänellä on seurassaan eräs
nuori ranskalainen, jolla on annettavana hyvin mielenkiintoisia tietoja
siinä asiassa, jota juuri käsittelemme."
"Mistä oikeastaan on kysymys?"
"Sitä ei ole aivan helppo sanoa", Fjeld vastasi tyynesti. "Mutta
asia on käynyt erityisen mielenkiintoiseksi sen kautta, että se
ranskalainen, jonka 'Kong Haakon' pelasti Karm-salmesta, on tullut
tänne Kristianiaan yksityisesti antamaan Bjellandille tietoja eräästä
laivasta, jonka hän oli nähnyt samana päivänä, kun 'Fejesten' räjähti
ilmaan."
"Onko se sama ranskalainen, joka on pikku Jonaksen valokuvassa?"
"On, hänen nimensä on Courbier."
Katarina oli käynyt vakavaksi.
"Muistathan, mitä poikamme sanoi hänestä. Se on huono mies, hän sanoi.
Hän valehtelee, sen voin nähdä hänen silmistään."
Fjeld nauroi.
"Poikani tahtoo varmaan kilpailla isänsä kanssa. Hänellä on erinomainen
vaisto. On aivan kuin Ilmari Erkko olisi lahjoittanut hänelle
kummilahjaksi hienon tunteellisen sielunsa. Minulta hän on saanut vain
ruumiinsa..."
"Ja rohkeutensa ja seikkailuhalunsa", Katarina jatkoi melkein
surullisesti. "Emme saa pitää häntä kauan luonamme. Jonakin kauniina
päivänä hänen isänsä veri vie hänet toimintaan ja seikkailuihin.
Poikamme ei ole luotu pysymään neljän seinän sisällä eikä nauttimaan
äidin hellää huolenpitoa."
Taas puutarhan porttikello soi. Fjeld katsoi kelloaan. Se oli
kaksitoista.
Puutarhan läpi tuli kaksi herrasmiestä huvilaa kohti. Toinen oli
Bjelland ja toinen nuori mies. Fjeld tunsi varsin hyvin poikansa
valokuvasta nuo pyöreät, sileät kasvot, joissa oli niin syvät, melkein
lapsekkaat piirteet.
"Tämä on monsieur Courbier", Bjelland sanoi ranskaksi. "Hän on tänään
kertonut minulle erään asian, joka on yhteydessä sen jutun kanssa,
josta olen teille kertonut. Hän sanoo, ettei ennen ole maininnut
mitään eräästä laivasta, jonka Grönneland ja hän olivat huomanneet
samana päivänä, kun 'Fejesten' lensi ilmaan. Poliisitutkinnossa
hän oli kokonaan unohtanut kertoa siitä, mutta on myöhemmin tullut
ajatelleeksi, että sillä ehkä voisi olla merkitystä asialle. Hän sanoo
kaukoputkella huomanneensa salaperäisen nelisnurkkaisen laivan loitolla
merellä, luoteessa. Se muistutti uivaa telakkaa... Nyt Courbier on
saanut päähänsä, että se laiva olisi laskenut miinan, johon 'Fejesten'
törmäsi. Eikö niin?"
Courbier nyökkäsi myöntävästi.
"Kamala onnettomuus, joka kohtasi ystävääni Grönnelandia", hän sanoi,
"on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Maatessani sairaana ajattelin
paljon tätä tapausta. En voi saada päästäni, että ystäväni joutui
rikoksen uhriksi. En ole tahtonut jättää ilmaisematta epäluuloani herra
Bjellandille. Ja mitähän tuo iso nelinurkkainen laiva oikein merkitsi?
Minä en ymmärrä semmoisia asioita, mutta en ole tahtonut jättää..."
Hän pysähtyi kesken sanatulvaansa. Hänen katseensa oli sattunut noihin
komeihin keltaisiin ruusuihin. Ne tuntuivat hypnotisoivan hänet ja
pakoittavan hänet vaikenemaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi
seisomaan hymyillen.
"Valitan, että minun nyt täytyy lähteä", hän sanoi. "Eräs sukulainen
istuu odottamassa minua Holmenkollenilla. Mutta olen herrojen
käytettävänä milloin ja missä tahansa."
Hän sanoi äkkiä hyvästi ja meni matkoihinsa. Maa tuntui polttavan hänen
jalkojaan.
Fjeld vaipui ajatuksiinsa. Hänellä oli sama tunne kuin pojallaankin.
Mies, joka juuri meni ovesta, oli roisto, valehtelija...
Kissanpoikanen Mendelssohn oli hypännyt herransa polvelle. Ja kun
kukaan ei estänyt sitä, meni se pöydälle saakka.
Siellä oli paljon, mikä kiinnitti sen huomiota. Sekin tunsi keltaisten
ruusujen vetovoimaa. Sen silmät tulivat pyöreiksi ja suuriksi. Oliko
ruusuissa eloa?
Kissanpoikanen kyyristi selkänsä ja hyppäsi vastaansa tuijottavia
keltaisia ruusuja kohti. _Niitten sisässä jyskytti joku sydän_.
Fjeld nousi nopeasti seisomaan. Hän oli hyvin kalpea. Liikaa
kiirehtimättä hän pisti kätensä kukkamaljaan ja veti sieltä pienen
nelinurkkaisen laatikon. Hän näki siinä pienen kellolaitteen, joka
osotti puolta yhtä.
Osottamatta vähääkään hermostumista hän irroitti jousen. Silloin sydän
herkesi sykkimästä. Kissanpoikanen istui aivan hiljaa takajaloilleen.
"Mitä se oli?" Bjelland kysyi.
"Helvetinkone", Fjeld vastasi tyynesti. "Inkermanin patenttia. Kahden
ja yhden neljänneksen minuutin kuluttua se olisi jakanut meidät
alkutekijöihin."
XIII.
TOHTORI FJELDIN LUONA.
Tohtori Fjeldin salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Herra Bjelland
oli noussut seisomaan. Hän oli kalmankalpea, mutta muuten hänen
voimakkailla ja tarmokkailla kasvoillaan ei näkynyt mitään
mielenliikutuksen merkkiä. Katarina oli purrut hampaansa vastakkain
ja sulkenut silmänsä salatakseen sen äkillisen kauhun, joka hänet oli
vallannut.
Ainoastaan Fjeld seisoi paikallaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut
Hän tarkasti helvetinkonetta samanlaisin ilmein kuin eläintieteilijä,
joka tutkii hyönteistä.
"Tämä on uutta mallia", hän sanoi pitkäveteisesti. "Vanhassa mallissa
oli se epäkohta, että kellolaitteen naksutus kuului jokseenkin pitkän
matkan päähän. Tässä se on enemmän vaimennettu. Me emme kuulleet sitä.
Mutta pikku Mendelssohn tuntui luulevan, että kukkasten sisällä oli
joku elävä olento."
Kissanpoikanen katsoi ylpeänä herraansa. Se tepasteli vielä pöydällä,
ruveten nyt kehräämään.
"Tämä pieni kissanpoikanen on siis pelastanut meidän henkemme",
Bjelland virkkoi käheästi. "Sallitteko minun ostaa sen?"
"Niin, tämä pieni leijonan-keltainen kissa on talomme onni. Meillä
oli eräs toinen, joka nyt on kuollut. Sen nimi oli Pajatso ja pelasti
se ainakin parissa tiukassa paikassa minun henkeni. Viimeisellä
kerralla se sai maksaa sen omalla hengellään. Hyvällä kissalla on
yhteistä hyvän naisen kanssa se, että se on paras ja uskollisin
toveri, mitä Luoja on luonut. Meitä on muuten onni suosinut. Tämä
helvetinkone vie meidät suoraan vihollistemme jäljille. Nuo keltaiset
ruusut sanovat meille, kenen kanssa saamme olla tulevassa taistelussa
tekemisissä. Ennen kaikkea on vastassamme Courbier. Nuoren poikani
aavistus oli siis oikea. Courbier'n ja keltaisten ruusujen välillä on
joku yhdysside. Ensin en ymmärtänyt, minkä vuoksi hän katseli niitä
niin epäluuloisesti. Nyt se on vallan selvää. Hänen kiireensä johtui
pelosta, että kellolaite olisi edistänyt pari minuuttia. Sanokaahan,
tunnetteko tuon Courbier'n?"
"Tuskin", Bjelland vastasi. "Olen hankkinut tietoja hänen elämästään
Stavangerissa. Mutta ei kellään hänen seuratoverillaan ole
sanottavana hänestä mitään pahaa. Kuten tiedätte, emme mielellämme
näe ranskalaisia insinöörejä vierailemassa Stavangerissa. On sattunut
aikaisemmin, että kilpailijamme ovat Lorientista ja Concarneausta
lähettäneet meille niskaamme vakoilijoita, saadakseen selville
meidän tehdas-salaisuuksiamme. Mutta Courbier ei ole osottanut
mitään suurempaa harrastusta semmoisiin asioihin. Hän on elänyt
komeasti, pelannut kovasti korttia ja biljardia ja esiintynyt
täysin gentlemanina. Sehän on kyllä vähän epäiltävää, että hän oli
niin läheisissä väleissä kalastajalaivojemme tarkastajan, kapteeni
Grönnelandin kanssa, ja vielä enemmän epäiltävä oli Karm-saaren
edustalla tapahtunut onnettomuus, jossa Grönneland ja viisi muuta kelpo
miestä menetti henkensä."
"Niin", Fjeld virkkoi, "olen koettanut päästä selville tuosta
tapauksesta. Vain yksi asia ihmetyttää minua, ja se on se, että kukaan
ei ole nähnyt 'Fejestenin' uppoamista. Minä tunnen sikäläisen rannikon
varsin hyvin. Minun mielestäni on kokonaan mahdotonta, että höyrylaiva
voisi keskellä kirkasta päivää hävitä tällä vilkasliikkeisellä
väylällä, kenenkään ihmisen saamatta nähdä sitä."
"Sitä en ole ajatellut", Bjelland virkkoi. "Mutta luonnollisesti olette
oikeassa, mitä nyt sanotte."
"Onnettomuus on ilmeisesti jossakin yhteydessä sen uivan telakan
kanssa, jonka voi nähdä poikani valokuvasta ja josta Courbier niin
auliisti jutteli", Fjeld jatkoi.
"Mutta en ymmärrä, kuinka voi sopia hänen etuihinsa ruveta puhumaan
tuosta merkillisestä laivasta, jonka hän ja Grönneland tietenkin
näkivät."
Tohtori Fjeld nauroi.
"Se asia on jotakuinkin selvä. Hän uskoi tietysti, että me kaikki
olisimme pyyhityt pois maanpinnalta viisi minuuttia sen jälkeen, kun
hän olisi jättänyt meidät. Semmoisissa olosuhteissahan ei maksa mitään,
vaikka onkin avomielinen."
Bjelland nousi seisomaan.
"Joka tapauksessa on meidän ilmoitettava asia poliisille", hän virkkoi.
"Sen on otettava huostaansa Courbier."
"Kuten tahdotte, herra Bjelland", Fjeld vastasi. "Puhelin on tuolla.
Mutta minä pyydän mitä hartaimmin neuvoa teitä jättämään se tekemättä,
jos tahdotte saada tämän asian täysin selville. Meidän poliisimme ei
ole kaikkein etevimpiä. Meillä ei ole varaa palkata kelvollisinta
väkeä, vaan on tyydyttävä luotettaviin ja rehellisiin. Johan sekin on
paljon.
"Tässä asiassa, jonka minä uskon olevan hyvin laajakantoisen ja jota
johtamassa on nykyaikaisia pahantekijöitä, joutuisi poliisi kovin
epätasaiseen taisteluun. Se pilaisi kaikki ja tuottaisi meille
diplomatisia rettelöitä."
"Mutta Courbier?"
"Antakaa hänen livistää. Ei hän ole yksinään. Hänen takanaan on kyllä
toisia ja viisaampia! Ja jos annamme poliisin ottaa hänet kiinni, niin
varoitamme toisia."
"Olette epäilemättä oikeassa", Bjelland sanoi, "mutta kuka takaa, että
hän ei tee uutta murhayritystä?"
"Saatte olla huoleti! Inhimilliset pedot ovat samanlaisia kuin
viidakonkin pedot: jos hyppäävät harhaan, niin vetäytyvät ne korvat
lurpallaan piiloon. Ja sitäpaitsi..."
Hän ei jatkanut. Hänet keskeytti voimakas kellonsoitto. Fjeld katsoi
kelloaan.
"Se on miss Westinghouse", hän sanoi.
Mainittu nuori neitonen astui huoneeseen. Hänellä oli vaalea puku ja
hänen säteilevä olentonsa karkoitti heti kaikki huolet. Vasemmassa
kädessä oli hänellä kimppu tummankeltaisia ruusuja.
"Näytätte hämmästyvän", hän sanoi vilkkaasti. "Ruusujenko tähden? Niin,
eivätkös ole kauheita? Minä en siedä tätä väriä. Mutta lähtiessäni
hotellista tuli muuan vanhahko herra luokseni ja esitti itsensä. Hän
lausui minulle joukon kohteliaisuuksia ja pyysi minun vastaanottamaan
vanhan miehen kunnianosotuksen nuoruudelle ja kauneudelle. Hän sanoi
tämän niin lystillisesti, että minulla ei ollut sydäntä kieltää. Ja
tässä nyt seison ruusuineni ja hyvällä tuulella olen."
"Saatatte loistollanne meidät kaikki varjoon, miss Westinghouse", Fjeld
lausui puristaen hänen kättänsä. "Mikä tuon hienon ihailijan nimi oli?"
"Hän sanoi olevansa paroni de Nozier."
"Sen herran kanssa tahtoisin halusta vaihtaa pari sanaa yksityisessä
huoneessa."
"Silloin tulette myöhään, herra Fjeld", miss Westinghouse virkkoi.
"Tällä hetkellä hän lähtee Fröenin lentokentältä."
Fjeld kohautti olkapäitään.
"No, silloin ei meillä ole muuta tehtävänä kuin istua pöytään.
Käsivartenne, miss Westinghouse!"
XIV.
TAISTELU.
Evy Westinghouse ja tohtori Fjeld kulkivat Linnanpuiston läpi Karl
Johanin-katua kohti. Väkeä meni virtana linnanmäellä pidettävään
konserttiin. Kruununprinssi Olav seisoi linnan parvekkeella
katselemassa vyöryvää ihmisjoukkoa, joka aaltoili edestakaisin hänen
jalkojensa alla.
"Tämähän on kaunis kaupunki", amerikatar virkkoi äkkiä.
"Niin on", tohtori Fjeld myönteli, "kaunistahan täällä on. Mutta
tämä onkin yksi niitä harvoja kaupungin paikkoja, joilla on jotakin
arvoa. Karl Johanin-katu on ainoa suurkaupunkia muistuttava piirre
koko Kristianian ulkonäössä. Täällä on suoritettu jok'ikinen Norjan
uudemman historian tapahtuma. Täällä on valtiollinen pikkumaisuus
taistellut etusijasta kansallisen kiihkon kanssa. Täällä Norjassa
ovat pikku ihmiset äärettömän pieniä, mutta siihen sijaan suuret
sitä valtavampia. Sen näemme kirjallisuudessamme, taiteessamme,
sanomalehdissämme ja pontikassamme. Norjan kansan vallitsevat
ominaisuudet ovat epänormaalisesti kehittyneet. Kunnianhimoa, yhtä
pohjoismaisten kansakuntien suurimmista paheista, pidetään täällä
hyveenä. Kaiken tämän kunnianhimon rinnalla, joka tavataan jok'ainoassa
ihmisessä, jok'ikisessä seudussa kulkee kateus. Kun joku huonon
vatsansa takia ei voi käyttää alkoholia, vaatii hän, että kaikki
nekin, joilla on hyvä vatsa, on kiellettävä juomasta. Puolet väestöstä
kulkee alakuloisina ja kalpeina ehdottoman raittiuden takia ja kuolee
harmaasta jokapäiväisyydestä liian varhain, mutta toivovat pikaista
kuolemaa iloisille, kahdeksankymmenen vanhoille miehille, jotka voivat
ottaa ryypyn."
Evy Westinghouse nauroi.
"Kylläpä te osaatte puhua! En koskaan tiedä, milloin laskette leikkiä
ja milloin tarkoitatte totta. Loppujen lopuksi menettää yhteiskunta
teissä suuren reformatorin. Minut te joka tapauksessa olette parantanut."
"Vai niin! Mitenkä niin?"
"Oo, ette voi uskoa, kuinka mahdoton ihminen minä olin, kun löysitte
minut Nev Foundlandin kallioluodolta. Väsynyt elämään, väsynyt
jokapäiväiseen ylellisyyteen, ikävystynyt elämän hirmuiseen tyhjyyteen.
Elämäni oli kellolaite, jonka jousena oli kulunnaisuus. Joka aamu
heräsin epätoivossa päivästä, joka oli tulossa. Mikään ei minua
huvittanut -- mikään ei enää herättänyt mielenkiintoa."
"Siihen päivään saakka, kun ihmeen kautta pelastuitte The Eaglesta?"
"Niin, se oli todella kova läksytys. Mutta nyt käsitän, että se teki
minusta uuden ihmisen. Sain uusia harrastuksia, uuden käsityksen
elämästä. Opin tietämään, mitä ovat hätä ja vastoinkäyminen, opin
taistelemaan elämäni puolesta. Ja vasta se taistelu antoi minulle
käsityksen elämän arvosta... Nyt näen ilolla joka päivä auringon
nousevan. Te lahjoititte minulle jälleen uskon elämään, tohtori Fjeld.
Ette aavistakaan, mitä sen jälkeen olen aikaansaanut."
"Te omistatte aikanne hyväntekeväisyydelle?" tohtori Fjeld kysyi hiukan
ilkamoiden.
Neito katsoi häneen ja nyökkäsi.
"Ymmärrän, mitä tarkoitatte", hän sanoi tyynesti vastaukseksi kysyjän
ivalliseen äänensävyyn. "Ei, en ole ruvennut minkään suuremman
hyväntekeväisyysjärjestön presidentiksi enkä antanut toitottaa
yleisölle hyvistä töistäni. Se ei minua huvita. Mutta olen itse
kulkenut köyhäin kaupunginosissa ja sairashuoneissa ja tutustunut hätää
kärsiviin ja sorrettuihin. En ole auttanut heitä vain taloudellisesti,
vaan koettanut myöskin sopeutua heidän ajatuksenjuoksuunsa -- heidän
nöyryyteensä, heidän katkeruuteensa ja heidän vihaansa. Kuinka
ihmeellisessä ympäristössä me kaikki elämmekin, tohtori Fjeld! Minulle
nämä vaellukset surun ja hädän keskellä ovat olleet ilona. Olen
saanut uuden tehtävän, jota olen koettanut täyttää... Muistatteko,
kuinka usein puhuittekaan minulle ihmiselämän suuresta seikkailusta?
Nämä löytöretkeni ihmiselämän mannermaalla ovat olleet minun
seikkailunani. Ja tiedättekö, mikä on ollut suurin iloni? Se on ollut
sokeain auttaminen. En ole koskaan voinut unohtaa Patrick Sullivanin
epätoivoista taistelua ikuista pimeyttä vastaan. Hän oli James Mortonin
merirosvojoukosta ainoa, joka mestattiin Sing-Sing-vankilassa. Ystäväni
silmälääkäri, tohtori Jennings, oli saapuvilla, kun hänet vietiin
sähkötuoliin. Hän sanoi Sullivanin päästäneen helpotuksenhuokauksen
saadessaan tietää kuolevansa. Tämä tapaus on saanut minut ajattelemaan,
että kukaan ei ole niin onneton kuin se, joka kerran on nähnyt
päivänvalon ja sitten yhtäkkiä menettänyt sen."
He astelivat ääneti rinnakkain, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneina.
Soittokunta viritti putpurrin jostakin iloisesta Offenbachin operetista.
"Niin, tohtori Jennings", tohtori Fjeld virkkoi, "hän oli erinomainen
mies. Hänen vertaansa ei usein tapaa Yhdysvalloissa. Kuinka hän nyt
voi?"
"Erinomaisesti", nuori neiti vastasi hiukan punastuen. "Mutta minä en
tapaa häntä usein."
"Minä luulin..."
"Mitä te luulitte?"
"En mitään."
"No, antakaa kuulua vain! Luulitte, että menisimme naimisiin. Eikö
totta?"
"En tosiaankaan sekaannu toisten asioihin", tohtori Fjeld vastasi
hieman hämillään. "Eikä tarkoitukseni ollut..."