Grönnelandin kuolemaan, niin todistamatta jää kuitenkin vielä, että
hän olisi syyllinen myöskin kalastuksen epäonnistumiseen. Eihän toki
silliä voi estää tulemasta Norjan vuonoihin! Ja jos semmoistakin vielä
kävisi ajatteleminen -- niin mikähän osuus Courbier'llä olisi siinä?
Eihän toki silliä voi pelotella pelaamalla biljardia ja juomalla totia
Stavangerin klubissa!"
Bjellandin pää painui kumaraan.
"Jos olisin voinut vastata joihinkin näistä kysymyksistä, herra
salapoliisipäällikkö", hän virkkoi hiljaa, "niin minun ei olisi
tarvinnut kääntyä poliisin puoleen. Tämä juttu on liian mutkikas
tavallisen maallikon selvitettäväksi. Mutta kun minun epäluuloani eivät
kannata muut kuin eräs kahdeksanvuotias poika, niin saan kai panna
pillit pussiini."
Salapoliisipäällikkö mietti hetkisen.
"Sanokaahan, herra Bjelland", hän virkkoi, "ettekö haluaisi puhutella
tuota poikaa?"
Stavangerin säilykekuningas nousi hitaasti seisomaan.
"Teettekö minusta pilkkaa, herra salapoliisipäällikkö?" hän kysyi
jäykästi.
"En suinkaan. Mutta sillä tavalla saisitte tilaisuuden puhutella pojan
isää. Ja jos saisitte hänet innostumaan asiaan, niin olisitte löytänyt
miehen, joka ei hellitä, ennenkuin on päässyt asian perille."
"Onko tohtori Fjeld salapoliisi?"
"Ei. Hän on kirurgi -- vieläpä maamme etevimpiä. Mutta hänellä on
aivan erikoinen kyky selvitellä rikosasioita. Hänellä ei ole mitään
erityisiä salapoliisilahjoja, mutta aivan ainutlaatuinen ihmistuntemus,
joka käsittää heidän tekonsa ja tunteensa. Hän on hyvin teräväjärkinen
erittelijä, mutta hänen etevin ominaisuutensa on se rohkeus ja varmuus,
jolla hän löytää tien asian ytimeen. Niin, hän on merkillinen mies,
jota minun usein vasten tahtoanikin on ihailtava. Hänen perheensä
on juuri nyt palannut Bergenistä tekemältään vierailulta. Itse hän
tuli toissa päivänä Berlinin suuresta lääkärikongressista. Ehkä olisi
edullista puhua hänen kanssaan asiasta. Ja nyt, kun hänen poikansa
on tavallaan sekaantunut juttuun, hän itse varmaan ottaisi sen
hoitaakseen. Tosin olen kuullut, että hän juuri nyt on saanut erään
vieraan -- -- nuoren amerikattaren -- -- mutta voittehan ainakin
yrittää. Tämä on viimeinen neuvoni teille."
Bjelland näytti hyvin masentuneelta.
"Niin", hän virkkoi, "kyllä käsitän tulleeni tänne Kristiaaniaan
suotta. Kukaan ei tahdo minua kuulla. Pian kai sanotaan, että ukko
Bjelland on tullut uudestaan lapseksi. Tekisin kai viisaimmin
jättäessäni koko jutun sikseen. Mutta sitä ei voida koskaan sanoa, että
olisin jättänyt mitään keinoa yrittämättä. Hyvästi!"
Hän meni. Salapoliisipäällikkö katsoi hänen jälkeensä säälivästi
hymyillen.
VIII.
VALOKUVA.
Kahdeksanvuotias Jonas Fjeld istui huoneessaan Homansbyenissä kehittäen
syvimmässä vakavuudessa eräitä valokuvia. Hän oli juuri tullut
ullakolle järjestetystä tilapäisestä pimeästä huoneesta ja kuivaili nyt
spriissä erästä levyä.
Tuon tuostakin hän nosti levyn valoa kohti, minkä jälkeen hän pisti
sen huuhtelu-kulhoon. Mutta hänen hieman suurille ja epäsäännöllisille
lapsenkasvoilleen levinnyt tyytymättömyyden ilme osotti, että hän ei
ollut työhönsä tyytyväinen.
Pojan hallussa oleva huone oli harvinainen lastenkamari. Huoneessa
ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut lapsen leikeistä. Se näytti
pikemmin insinöörin työhuoneelta. Mikä se kerran oli ollutkin.
Juuri tässä huoneessa näet suuri yleisnero suomalainen Ilmari Erkko oli
ratkaissut muutamia uudenaikaisen sähkötekniikan suurimpia arvoituksia.
Jalustalla seisoi sen kuuluisan akumulaattorin malli, joka oli tehnyt
täydellisen mullistuksen koko uudenaikaisessa teollisuudessa, ja
akkunan ääreen oli asetettu pienoiskoossa ja siivet levällään se
lentokala, joka maailmansodassa 1922 oli näytellyt niin suurta osaa.
Seinällä riippui taiteellisesti valmistettu valokuva nuoresta miehestä,
jolla oli kellertävä iho ja kovat piirteet. Hänen ulkomuodossaan
ei ollut mitään muuta miellyttävää kuin silmät. Niissä oli ihmeen
syvällinen ja kaihomielinen kiilto, joka vaikutti suorastaan
hypnotisoivasti.
Jonas Fjeld nuorempi katsoi usein valokuvaa ja joka kerta hänen syvät
siniset silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ilmari-setä oli ollut hänen
rakkahin ystävänsä ja hän oli istuttanut kaikki parhaat ajatuksensa
viisaan ja opinhaluisen pojan sieluun.
Hän ihaili isäänsä -- katsoi häneen kuin jumalaan. Mutta isän ollessa
monilla matkoillaan pikku suomalainen oli näyttänyt hänelle tien
tietämyksen huvitarhoihin. Pikku Jonas Fjeld ei ollut käynyt lainkaan
koulua. Kaikesta, mitä tiesi, hän oli kiitollisuudenvelassa hyvälle,
lempeälle äidilleen, joka oli antanut hänelle perustan, jolle kelpasi
rakentaa, ja Ilmari Erkolle, joka askel askeleelta oli ohjannut häntä
valoa kohti semmoisia teitä, joita vain harvojen on suotu astua.
Mutta nyt oli Erkko kuollut. Suuren suomalaisen sydän oli lakannut
sykkimästä. Ja siitä pitäen pikku Jonas oli kokonaan unohtanut
nauramisen. Levottomana huomasi äiti, kuinka hänen pikku poikansa
ikäänkuin jähmettyi omaan haavemaailmaansa, jonka Ilmari Erkko oli
osannut herättää eloon. Hän ei leikkinyt toisten lasten kanssa -- ei
juoksennellut kaduilla. Hänellä oli yksi ainoa ystävä, ja tämä oli
kuudenkymmenen vanha. Se oli tohtori Fjeldin palvelija Jens, vanha
merimies, joka osasi muutakin kuin Isämeitänsä. Isän poissaollessa
hän oli ohjannut pojan ruumiillista kasvatusta. Joka päivä pidettiin
määrättyinä aikoina harjoituksia talon pienessä voimistelusalissa. Jens
oli vielä säilyttänyt paljon nuoruutensa aikuisesta joustavuudestaan.
Hän oli hyvä nyrkkeilijä ja painija ja osasi muuten hiukan joka lajia
urheilua.
Jonas nuorempi oli perinyt isänsä lihakset ja voimakkaan luuston, ja
Jensin asiantuntevassa mutta varovaisessa ohjauksessa hänestä kehittyi
harvinaisen voimakas ja vankkarakenteinen poika.
Mutta nyt hän askarteli valokuvauksen kanssa. Erkko oli opettanut hänen
antamaan arvon tämän maailman todellisuuksille. Ja Jonaksella oli
Kodakinsa aina mukana. Viime Bergenin-matkallaan hän oli onnistunut
ottamaan suuren kokoelman hyviä valokuvia.
Mutta mikään ei ollut niin mielenkiintoinen kuin nyt käsillä oleva.
Vahinko vain, että se oli hiukan epäselvä.
Se oli valokuva Karm-salmen haaksirikkoisesta -- otettu komentosillalta
siinä silmänräpäyksessä, kun pelastusvene laski hänen viereensä
viedäkseen hänet laivaan. Jonas oli varma, että valokuva herättäisi
hänen isänsä mielenkiintoa. Hän pani sen varovasti suurennus-kameraan.
Mutta nyt tuli vieraita. Hän kuuli eteisen sähkökellon kiivaan kilinän
ja heti sen jälkeen Erkon patenttilukon pienen pontevan tärähdyksen.
Hän katsoi ikkunasta.
Vanha harmaatukkainen herra asteli verkalleen pienen puutarhan
läpi, missä oli seikkailija Magnus Trellin ja pahantekijän Jaap van
Huysmannin rintakuvat. Vieras pysähtyi lukemaan niistä hänelle outoja
nimiä. Jonas kuuli äidin äänen. Sitten oli kaikki hiljaista. Vanha
herra tuli luultavasti yksityisissä asioissa, sillä tohtori Fjeld ei
koskaan ottanut vastaan potilaita pikku linnassaan Homansbyssä. Isä oli
nyt käymässä sairashuoneessa.
Jonas palasi työhönsä. Hän tahtoi saada levyn suurennetuksi siksi, kun
isä tulisi kotiin.
Kului noin kymmenen minuuttia. Silloin hän kuuli askelia portaista.
Huoneeseen astui rouva Fjeld tuon vanhan herran seuraamana.
Vuodet eivät olleet jättäneet mitään jälkiä tohtori Fjeldin kauniiseen
ja komeaan puolisoon. Silmäkulmissa oli ehkä joitakuita yksinäisiä
ryppyjä ja vartalo oli kai tullut hiukan täyteläisemmäksi, mutta
muuten hän oli yhä edelleen sama Katarina Sarov, joka oli antanut
kätensä ja sydämensä yksinäiselle lääketieteen ylioppilaalle ja joka
nyt uskollisesti ja pelottomasti seisoi hänen rinnallaan. Hän tiesi
voivansa menettää miehensä milloin tahansa, tämä elämä kun oli niin
täynnänsä vaaroja, mutta hän tiesi myöskin, että ilman noita vaaroja
tuo voimakas, herkkä luonne kuihtuisi toimettomuudessa, joka hänelle
oli pahempi kuin kuolema.
"Tässä on poikani", rouva Fjeld lausui. "Hän valmistaa valokuvia.
Luulenpa hänellä olevan erään levyn, jonka tekin mielellänne näette."
Poika kumarsi kohteliaasti vanhalle herralle.
"Herra Bjelland on Stavangerista", Katarina-rouva jatkoi, hellästi
sivellen poikansa vaaleita kutreja. "Hän on hyvin huvitettu siitä
haaksirikkoutuneesta ranskalaisesta, tiedäthän."
Jonas katsoi vakavasti vierasta herraa, ikäänkuin olisi tahtonut lukea
hänen ajatuksensa. Tarkastus tuntui päättyneen suotuisaan tulokseen.
Hän kääntyi ympäri ja otti esiin suurennuksen, joka näytti olevan
valmis.
"Tässä on valokuva itse tapahtumasta", hän virkkoi vilkkaasti. "Mutta
levy on fikseerausta vailla."
Bjelland otti sen käteensä ja meni varjoon katselemaan sitä.
"Tämä on erinomainen valokuva", hän virkkoi. "Ranskalainen näyttää
olevan tiedottomassa tilassa."
Poika kohautti olkapäitään.
"Hän narrasi", poika sanoi vakavasti.
Bjellandin suu meni hymyyn pojan varmuudesta. Tämä oli siis
ainoa ihminen koko maassa joka oli hänen kanssaan yhtä mieltä.
Kahdeksanvuotias poika!
Hän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä nopeasti ja
tuijotti yhä valokuvaan. Hänen huomionsa oli kiintynyt taivaanrannalla
näkyvään pieneen pisteeseen.
"Onko levyssä jokin likatahra?" hän kysyi.
"On", poika vastasi. "Se on tullut siihen luultavasti
kiinnitysliuoksessa."
Hän otti levyn ja tutki sitä tarkasti suurennuslasilla.
"Ei", hän virkkoi viimein, "se ei ole mikään likatahra. Se on joku
merkillinen neliskulmainen laiva, joka on kaukana ulapalla."
"Onko se uivan telakan näköinen?" Bjelland kysyi, tarttuen poikaa
käsivarresta.
"On", poika vastasi.
IX.
KAUNIS AMERIKATAR.
Grand Hotel'in hallin kautta astui vankkarakenteinen mies, joka aivan
erikoisella tavalla erosi ympärillä kuhisevista enemmän taikka vähemmän
silatuista matkailijoista. Hän oli puettu harmaaseen kesäpukuun, joka
mukautui tiukasti rotevaan vartaloon, ja hän liikkui semmoisella
varmuudella, jota näkee ainoastaan niissä ihmisissä, jotka uskovat
itseensä, omaan voimaansa ja omaan onneensa.
Portaitten juurella seisoi kaksi ranskalaista keskustelemassa. Toinen
heistä, pieni kuiva mies, jolla oli vaalea puku, ja keltaiset, nauhalla
reunustetut liivit, kääntyi ympäri katsomaan pitkään norjalaisen
jälkeen.
"Katsokaahan häntä, Courbier", hän sanoi. "Siinä olisi mies, jonka
kanssa sopisi koetella voimiaan. Tyypillinen pohjois-germani.
Huomasitteko, kuinka hän käveli?"
"En", nuorempi ranskalainen vastasi hajamielisesti ja vaihtoi
ihastuneita silmäyksiä kahden vanhahkon englantilaisen miss'in kanssa,
jotka eivät koskaan jätä tekemättä havaintojaan.
"Katsokaas, tuo mies on viettänyt kauan vapaata elämää. Hän on
retkeillyt maita ja mantereita. Hänen kävelytavassaan on jotakin
varovaista ja hän katsoo usein ympärilleen. En ihmettelisi, jos hän
olisi oleillut paljon suurissa aarniometsissä."
Parooni de Nozier'n erittelemät havainnot eivät herättäneet mitään
vastakaikua. Courbier poltteli hermostuneena pientä englantilaista
piippuaan ja näytti ulkomuodostaan päättäen tahtovan mieluimmin keksiä
jotakin koirankujetta tappaakseen aikaa.
Portaita tulla sipsutti muuan nuori nainen. Kiireessä hän pudotti,
pannessaan hansikkaita käteensä, laukkunsa, jota kantoi käsivarrellaan.
Jean Baptiste, joka vainusi jotakin seikkailua, hyökkäsi laukkuun
käsiksi ennenkuin nainen oli ennättänyt nostaa sen ylös, ja ojensi sen
hänelle syvään kumartaen ja mitä hurmaavimmin hymyillen.
Mutta hänen ilmeensä, joka ensin oli voitonvarma ja kohtelias, muuttui
pian kunnioittavaksi ihailuksi.
Sillä tämä nuori, solakka kullankellertävien kutrien kaunistama
nainen oli suloisimpia olennoita, mitä koskaan oli polkenut hotellin
marmorilattiaa. Kauniita naisia on yllin kyllin. Mutta kaikki eivät saa
elähtänyttä maailmanmiestä tuijottamaan silmät suurina ja pidättämään
henkeään.
Jean Baptiste Courbier ei todellakaan ollut luonnostaan tunneherkkä.
Mutta vilkaistessaan nuoren naisen teräksenharmaisiin silmiin
hän kalpeni mielenliikutuksesta. Käsi, joka ojensi laukun tämän
omistajalle, vapisi ja elostelija kadotti kuin taikaiskusta
voitonvarman ulkonäkönsä. Neiti katsoi häneen ihmetellen, otti
laukkunsa ja kiitti muutamin sanoin, astuen sitten kiirein askelin
palmusaliin.
Parooni de Nozier nauroi ivallisesti.
"Siinä saitte ajattelemisen aihetta", hän sanoi.
Courbier ei vastannut. Hän seurasi katsein nuorta naista, kunnes ei
enää voinut nähdä häntä.
Samassa tuli hotellin johtaja. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle,
lausuen samalla kunnioittavia tervehdyksiä niille matkailijoille, jotka
tunsi lähemmin.
"Mitä kuuluu, herra parooni?" hän kysyi tultuaan ranskalaisen luo.
"Oo, mukiin menee, herra Bölgerud", de Nozier vastasi. "En ole
enää nuori. Mutta katsokaahan ystävääni Courbier'tä. Hän on aivan
suunniltaan erään nuoren naisen takia. Mikä merkillinen olento hän
onkaan, joka on majoittunut kattonne alle?"
Johtaja suorastaan hypähti innosta tyydyttää kysyjän uteliaisuutta.
"Tarkoitatte varmaankin miss Westinghousea", hän sanoi. "Kuuluisaa miss
Evy Westinghousea".
"Mitä sanotte? Sehän on hieno vieras. Eikö se ollut juuri hän, joka
pelastui jättiläislaivan The Eaglen haaksirikosta?"
"Juuri hän, herra parooni. Merkillinen nainen. Hän omistaa useampia
miljooneja kuin useimmat miljonäärit Atlannin tuolla puolen.
Mutta hän ei ole silti ylpeä. En ole koskaan tavannut suorempaa
ja vaatimattomampaa naista. Tuon surullisen tapauksen jälkeen hän
kuuluu antautuneen kokonaan suurisuuntaiseen hyväntekeväisyyden
harjoittamiseen."
Courbier oli jännityksellä kuunnellut herrojen keskustelua. Hän huokasi
syvään. Sitten hän astui hitaasti palmusaliin, minne oli nähnyt kauniin
amerikattaren häviävän.
Siellä hän tapasi tämän pienessä varjoisassa kolkassa juttelemassa sen
rotevan vaaleatukkaisen norjalaisen kera, jota kohtaan de Nozier oli
tuntenut niin suurta harrastusta.
Katsellessaan tuon nuoren naisen puhdasta profilia, tarmokasta
leukaa ja valkeata, pyöreätä kaulaa, Courbier tunsi jälleen veren
syöksevän kasvoilleen. Hän puri huuliaan mielenliikutuksesta -- jota
tämä Pariisin yökahviloitten veltostunut elostelija ei koskaan ollut
kokenut. Evy Westinghouse olikin loistava nainen. Hän oli hyvin
yksinkertaisesti puettu valkeaan leninkiin, jonka päällä oli ohut
pitsikangas. Hänen tavallisesti kalpeille kasvoilleen oli kohonnut
hieno puna, joka sai hänet ihmeteltävässä määrässä muistuttamaan
renessanssin muotokuvakokoelman erästä ihanaa englannitarta.
Courbier'n kädet pusertuivat nyrkkiin. Tuo kookas norjalainen ja
solakka amerikatar seisoivat vielä käsi kädessä ja juttelivat keskenään
tuttavallisesti. Mustasukkaisuus oli käsite, jonka ranskalainen oli
luullut olevan olemassa vain romaanikirjallisuudessa. Nyt se vaivasi
häntä niin kovin, että hän tunsi, kuinka veri pakeni hänen poskiltaan.
Sillä hetkellä hän vannoi valan, jota hän myöhemmin elämässään sai
monasti katua.
Parooni de Nozier oli tullut hänen perästään ja löi häntä nyt kevyesti
olalle.
"Merkillistä, minkä vaikutuksen miss Westinghouse on tehnyt teihin",
hän sanoi. "Mutta te näytätte tulleen liian myöhään. Tuota miestä ette
voi lyödä laudalta."
Courbier ei vastannut
"Vaikka mielelläänhän uhraisi vuosia elämästään saadakseen muutamia
suudelmia noilta rusohuulilta", de Nozier jatkoi säälittä.
"Hän on tuleva omakseni", Courbier kuiskasi käheästi. "Vaikka maksaisi
elämäni, on hän tuleva omakseni."
X.
SAIMLERIN OPPILAS.
"Luulisi salaman iskeneen teihin", parooni de Nozier virkkoi
välinpitämättömällä äänellä, vaipuen leveään nahkalla päällystettyyn
nojatuoliin.
"Niin", Courbier vastasi pitkään. "Olette oikeassa. Salama on lyönyt
minuun ja sattunut suoraan sydämeen."
"Silloin olette hukassa", pikku parooni jatkoi samalla äänellä.
"Rakkaus on yhtä vaarallista kuin sähkö. Olisittepa varustautunut
ukkosenjohdattimella, hienolla kyynillisellä langalla, joka olisi
vienyt lämpöiset lemmenaallot ohi tunteiden keskusaseman. Onpa se
tosiaan hassua! Olette olevinanne sivistynyt ja maailmaakokenut mies
ettekä ole vielä oppinut halveksimaan naisia. Kuinka vanha olette, Jean
Baptiste?"
Courbier ei vastannut. Hän ei kuullutkaan, mitä parooni sanoi.
"Hän lähti", ranskalainen murahti mietteissään ja katsoi käytävää
kohti, minne nuori neiti juuri oli hävinnyt.
Parooni rypisti kulmakarvojaan. Oli tosiaankin merkille pantavaa,
kuinka tämä vähäpätöinen liike saattoi muuttaa hänen tavallisissa
oloissa niin kuivat ja ilmeettömät kasvonsa. Kasvonpiirteiden heikoista
poimuista paljastui tarmo, joka vaikutti hirvittävältä. Joka vain
hetkeksi oli vilkaissut hänen silmiinsä, olisi sanonut: tuo on
vaarallinen mies.
Mutta seuraavassa tuokiossa parooni nauroi ja hänen kuivuneet
pergamenttikasvonsa kutistuivat kokoon kuin velttoon vanhuksen
tunteettomuuteen.
"Te olette parantumaton", hän lausui. "Ottaisitte siihen sijaan selkoa
siitä miehestä, jonka kanssa Evy Westinghouse jutteli. Tiedättekö, kuka
hän on?"
"En", Courbier vastasi lyhyesti. "Mutta jos hän tulee minun tielleni,
niin minä muserran hänet."
Parooni nauroi.
"Olette parantumaton rehentelijä, Jean Baptiste", hän virkkoi.
"Mies, josta puhumme, olisi vääntänyt teiltä niskat nurin, ennenkuin
kerkiäisitte kättänne liikahuttaa. -- Ymmärrän, että ette tunne häntä.
Mutta minä tunnen. Siitä on monta vuotta, kun viimeksi näin hänet. En
sitä unhoita. Se tapahtui eräänä iltana ulkona Eppendorfissa suuren
kansainvälisen ihmistenkesyttäjän Josias Saimlerin luona. Olin yhdessä
Jaques Delman ja Pietro Ceranin ja muutamien muiden samankaltaisten
kera. Silloin näemme yhtäkkiä miehen kasvot painettuina ikkunaa vasten.
Delma ampui, mutta ei osunut. Miehellä oli punainen parta ja punainen
nenä. Vasta myöhemmin saimme tietää, kuka hän oli. En koskaan unohda
noista punaisista kasvoista kiiluvia teräviä, teräksenharmaita silmiä.
Luulin silloin, että hän oli englantilainen salapoliisi Ralph Burns.
Mutta useita vuosia myöhemmin sain kuulla erehtyneeni. Se oli sama
mies, joka äsken jutteli miss Westinghousen kanssa. Hän teki lopun
meidän liitostamme. Tahtoisin nähdä puukon hänen lapaluittensa välissä,
kun olemme lopettaneet asiamme Norjassa."
Courbier oli kuunnellut paronin sanoja jännitetyllä tarkkaavaisuudella.
"Ja hän ei tuntenut teitä?" hän kysyi.
Paroni nauroi.
"Ette tunne minua oikein", hän sanoi. "Ei ole vähintäkään yhtäläisyyttä
sillä kertaa Saimlerin piirissä olleen miehen ja sen hienon gentlemanin
välillä, joka nyt istuu tässä ja jota palelee tässä, riivatun kauniissa
maassa pelkästä ylhäisyydestä. Niihin aikoihin en ollut vielä
nimittänyt itseäni edes paroniksi."
Courbier tuijotti jäykästi eteensä.
"Minä vihaan häntä", hän lausui kovalla äänellä.
De Nozier hykersi käsiään tyytyväisenä.
"Se on oikein. Vihanne ei ylipäänsä voi kohdistua arvokkaampaan
vastustajaan. Mutta voitte olla huoleti: teidän ei onnistu siepata
häneltä Evy Westinghousea. Tohtori Fjeldillä on onni kaikissa
yrityksissään. Häneen ei pysty mikään. Hän on joko syntynyt
voitonkypärä päässä taikka sitten hän on palkkautunut itse
paholaiselle. Hän on teitä etevämpi, Courbier. Hän on tehnyt elämän
katkeraksi meistä useimmille -- aina toimittaja Francois Delmasta ja
Jaap van Huysmannista Saimleriin ja Jacques Delmaan asti. Ja tiedättekö
mitä, Jean Baptiste: en ihmettelisi, jos se olisi ollut hän, joka
paljasti James Mortonin jättimäisen kaappauksen. Sanomalehdet eivät ole
maininneet hänen nimeään. Mutta yhtymä Westinghouse-Fjeld voi merkitä
mitä hyvänsä. Heidän kävi huonosti, Courbier. Oi, niin! He hukkuivat
omaan rikokseensa. Niinhän meille käy kaikille ennemmin taikka
myöhemmin -- --"
Yhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan. Eräs vanhahko herra oli tullut
huoneeseen. Hänen katseensa sattui nurkassa istuviin ulkomaalaisiin.
Courbier, joka istui selin häneen, kumartui syvään, jotta tulija ei
näkisi hänen kasvojaan.
"Se on hän", Courbier virkkoi.
Nozier katseli tarkasti tuota vanhaa miestä, joka nyt pettynein ilmein
poistui salista.
"Vai niin, tämäkö oli säilykekuningas", hän lausui. "Oli hyvä,
että hän ei tuntenut teitä, Courbier. Hänellä oli ilmeisesti omat
epäluulonsa. Hän vainuaa vain niinkuin vanha salapoliisi. Tämän
maan väestö ei muuten näy paljon tajuavan semmoisia asioita. Vai
niin, tämä on siis vihollinen -- meidän vihollisemme. Ahaa! Hänpä
se on ollut sardiinivalmistuksen keskeisimpänä voimana -- hän se on
riivatun norjalaisella brislingillään saanut Ranskan sardiinimarkkinat
horjumaan. Mutta nyt tulee kosto..."
Pikku paroni hykersi tyytyväisenä käsiään, seuratessaan Bjellandia
katseillaan tämän astuessa eteisen läpi ruokasaliin. Sitten hän nousi
ja meni verkalleen hänen perästään.
"On parasta, että menette huoneeseenne", hän sanoi Courbier'lle
päättävästi. "Hänen ei pidä nähdä teitä täällä Kristianiassa."
Courbier kohautti olkapäitään. Mutta hän tuntui olevan oppinut
tottelemaan. Sanaakaan virkkamatta hän meni hissiin.
Parooni de Nozier asetti kultasankaisen monokelin silmäänsä ja astui
ruokasaliin kuin mies, jolla on ikävä ja joka tahtoo tappaa aikaa
pöydän iloilla.
Hän pysähtyi äkisti kynnykselle. Monokeli putosi alas omituisesti
kuivuneesta ja punareunaisesta silmästä. Mutta hän malttoi pian
mielensä.
Aivan hänen edessään seisoi henkilö, jonka jälestä hän oli tullut,
vilkkaassa keskustelussa tohtori Fjeldin kanssa. Pitkä norjalainen oli
ilmeisesti hyvin huvitettu siitä, mitä Bjellandilla oli kerrottavana.
Paroni sai kuiskatuksi anteeksipyynnön kulkiessaan heidän ohitsensa.
Hän koetti siepata katkelman heidän keskustelustaan, mutta siinä hän ei
onnistunut, sillä hän ei ymmärtänyt kieltä.
Sitten hän kulki edelleen. Erään pöydän ääressä aivan lähellä istui Evy
Westinghouse kauniin vaalean puhdaspiirteisen naisen seurassa.
"Tämä olisi rauhoittanut Jean Baptistea", paroni mietti mielessään.
"Tuo kaunis nainen ei voi olla kukaan muu kuin tohtori Fjeldin vaimo.
Mutta nykyään", hän ajatteli ilkeästi hymyillen, "on kyllä parasta
pitää ranskalainen lämpimänä mustasukkaisuudesta. Tohtori Fjeldin
kanssa ei ole leikkimistä, ja meidän on annettava hänelle ratkaiseva
isku, ennenkuin hän saa tilaisuuden puuttua Stavangerin-juttuun."
Paroni istahti erään pöydän ääreen, tilaten annoksen kaviaria ja
puolikkaan viiniä, hänen sydämensä hautoessa suunnitelmaa, joka olisi
Saimlerin oppilaan arvoinen.
XI.
VANHAN HYENAN ULVONTAA.
"Ei", Courbier sanoi, "sitä en tee, olen jo kerran ennen niin
sanoakseni seisonut giljotinin juurella. Sen muisto ei miellytä minua.
Enkä todellakaan tahdo kokea semmoista seikkailua uudestaan."
Nozier katsoi nuorempaa toveriaan halveksivasti hymyillen.
"Teillä ei ole logiikkaa, ystäväni. Eikö tehtävänämme ole saada itsemme
ansiokkaiksi giljotinille? Onhan elämämme melkein jokapäiväistä
valmistusta ruumiin ja sielun suureen erkaantumiseen. Ja ettekö
ole oppinut, että on parempi hypätä kuin kontata siihen suureen
tuntemattomaan?... Kuulkaapas, Jean Baptiste! Meillä on tänään paras
tilaisuus vapautua vihollisistamme. Kokoamaan ne, niin sanoakseni,
yhden pään varaan ja hakkaamme sen sitten poikki. Teillä on siitä
suurin etu. Onhan kirottu tohtori aivan loihtinut Westinghousen
tyttären. Ette voi hänen kanssaan kilpailla."
Courbier sulki silmänsä. Hän näytti tahtovan salata raivonsa, syvän
murinan tunkeutuessa hänen kurkustaan.
"Oletteko varma siitä?" hän kysyi, avaten jälleen silmänsä, jotka
olivat synkät intohimosta ja vihasta.
Parooni kohautti ohuita olkapäitään.