Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
SÄILYKEKUNINGAS
Kirj.
STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]
Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1921.
SISÄLLYS:
I. Biljardissa.
II. Säilykekuningas.
III. Merellä.
IV. Uiva ruumisarkku.
V. Haaksirikkoinen.
VI. Paroni de Nozier.
VII. Salapoliisipäällikön luona.
VIII. Valokuva.
IX. Kaunis amerikatar.
X. Saimlerin oppilas.
XI. Vanhan hyenan ulvomista.
XII. Keltaiset ruusut.
XIII. Tohtori Fjeldin luona.
XIV. Taistelu.
XV. Rohkea nainen.
XVI. Tunturien yläpuolella.
XVII. Porokentällä.
XVIII. Kuutamossa.
XIX. Ariadne-langan pää.
XX. Tarkastus.
XXI. Pulassa.
XXII. Yksin.
XXIII. Lassonheittäjä.
XXIV. Muuan elämänkohtalo.
XXV. Eräs etu.
XXVI. Portugalilainen.
XXVII. Ulapalle.
XXVIII. Lähetyssaarnaaja.
XXIX. Kalastajalaiva.
XXX. Yllätys.
XXXI. Merkillinen vieras.
XXXII. Eräs keskustelu.
XXXIII. Ribeiran haamu.
XXXIV. Odotellessa.
XXXV. Neljän kesken.
XXXVI. Sokea jättiläinen.
XXXVII. Biljardinpelaaja.
XXXVIII. Paillardin luona.
XXXIX. Pettynyt.
XL. Paroni de Nozier'n akvariumi.
XLI. Nozier'n hauta.
I.
BILJARDISSA.
Joka on matkustanut pitkin Norjan rannikkoa, on varmaankin huomannut
Stavangerin kirkon vieressä olevan hauskan vanhanaikaisen rakennuksen,
jossa säilykekaupungin hienosto pitää seurahuvejaan sillinpyynnin
väliajoilla. Tuossa rakennuksessa, jossa ystävä ja vihamies kohtaavat
toisensa keltaisen kansallisjuoman ääressä, ei ole päältä nähden
mitään juhlallista. Ei sillä ole mukavuuksia eikä muodikkuutta, mutta
kaiken kuluneisuuden takana on siinä jonkinlaista vanhanaikaista
kodikkaisuutta, joka vuosien vieriessä on käynyt yhä selvemmin näkyviin.
Ajan hampaan merkkejä on biljardisalissakin, eikä se muuten näytä
olevan kovin ahkerasti käytetty. Biljardipöydän verka on kulunutta ja
on siinä monta paikkausta ja reikää. Pallot näyttävät olevan jaloa
tekoa, mutta ovat kuhmuiset ja vierivät lyötäessä niinkuin itse
lystäävät.
Sinä päivänä, jona tämä kertomus alkaa, heilutteli kaksi herraa
biljardimailojaan salissa suurella taituruudella. Mutta pelistään
he eivät tuntuneet olevan erikoisen innostuneita. Toinen heistä oli
pitkä, tukevavartaloinen, päälaella hieman kaljunalkua. Hänellä oli
sileiksi ajellut, miellyttävät kasvot ja niillä väreili tyyni ja
ystävällinen hymy, joka harvoin tuntui häipyvän hänen suupielistään.
Hänen piirteistään saattoi ehkä huomata, että häneltä puuttui luonteen
lujuutta, mutta tämän puutteen korvasi kaksi terävää silmää, jotka
näyttivät valvovan silloin kun kasvot muuten värjöttivät eräänlaisessa
turpean miellyttävässä laiskuudessa. Niinkuin useimmat lihavat
ihmiset, pelasi hänkin biljardia erinomaisesti, mutta varoi ilmeisesti
kokonaan hämmentämästä vastapeluriaan, jolla oli lyhyt, vaalea tukka
ja päivän puremat kasvot ja joka muuten oli tyypillinen germaani. He
olivat kumpikin noin kolmenkymmenen ikäiset. Ensinmainittu oli nähnyt
päivänvalon Vendéessä. Hänen nimensä oli Jean Baptiste Courbier. Toisen
nimi oli kaikessa lyhykäisyydessään Grönneland. Hän oli yhdistyneitten
säilyketehtaitten sillinpyyntilaivaston kapteeni ja tarkastaja.
Ranskalainen oli tullut Stavangeriin puolivälissä elokuuta armon
vuonna 1923 opiskelemaan tuoreen kalan säilytyksessä noudatettavia
uusia menetelmiä. Mutta hän otti tehtävänsä sangen kevyesti. Hän
heittäytyi hyvin pian iloisen Stavangerin helmaan ja otettiin
ystävällisen ja herttaisen esiintymisensä vuoksi vastaan avosylin.
Alussa säilyketehtailijat olivat osottaneet kelpo Baptistea kohtaan
vihamielistä kylmyyttä. He eivät periaatteen vuoksi pitäneet
ranskalaisista, jotka tahtoivat tutkistella tehtaiden työtapoja. Mutta
kun Courbier, huomattuaan kerran tulleensa syrjäytetyksi, näytti
kokonaan jättäneen tuoreen kalan oman onnensa nojaan antautuakseen
kokonaan Stavangerin seuraelämän iloihin ja suruihin, tunnustettiin
hänet kaikissa piireissä. Hän piti esitelmiä Mussetin runoudesta
Alliance Francaisessa, soitti huilusooloa soitannollisen seuran
konsertissa, tanssi tangoa ja fadoa kaupungin hyvin kauniitten nuorten
naisten kanssa ja menetti silmää räpäyttämättä pari sataa kruunua
Stavangerin intohimoisimmille skruuvinpelaajille.
Courbier oli itse asiassa hauska mies, vaikka hänessä olikin omat
vähäpätöiset ja vaarattomat vikansa ja virheensä. Vanhan Bjellandin
mielestä hän tosin oli varsin arkipäiväinen olento, mutta ranskalaisen
notkea ja pyöristetty herttaisuus ei kuitenkaan jättänyt tekemättä
häneen vaikutusta.
Mutta yksi vika Jean Baptistella oli. Hän ei voinut oppia norjankieltä
-- se kaikui hänen gallialaisissa korvissaan hevosen hirnunnalta. Se
tietenkin jossakin määrin rajoitti hänen seurapiiriään, mutta kun hän
osasi englantia ja saksaa, oli kuitenkin kyllin paljon semmoisia, jotka
saivat nauttia hänen henkilökohtaisesta sulostaan.
Kaupungin ylhäisimmät perheet eivät kuitenkaan, kuten näytti, tuntuneet
oikein hyväksyvän hänen näköjään lämmintä ystävyyttään kapteeni
Grönnelandia kohtaan. Kapteeni Grönneland oli kyllä -- herra nähköön!
-- kelpo mies. Mutta hän ei ollut kyllin hieno. Hän oli purjehtinut
enimmäkseen Ranskan satamissa ja puhui Voltairen kaunista kieltä niin
siekailematta ja häpeilemättä, että se lienee tehnyt hienostuneeseen
ranskalaiseen korvaan sangen omituisen vaikutuksen.
Nyt nämä herrasmiehet pelasivat biljardia paitahihasillaan, viereisessä
huoneessa toisiaan vastaan kilistettävien totilasien yksitoikkoisen
kaiun hiljaa säestäessä vilkasta keskustelua.
"Tästä kyllä tulee meidän viimeinen pelimme", Grönneland virkkoi,
laskien mailan kädestään. "Olin luullut, että olisin voinut lyödä
teidät edes kerrankin, mutta ei näy käyvän. Tehän pelaatte biljardia
kuin mestari."
"Minulla on ollut hyviä opettajia", ranskalainen vastasi
vaatimattomasti. "Oure ja Ducasse ovat Parisissa opettaneet minulle
taitoni. Se ei tosin ole mikään suositus. Hyvät biljardinpelaajat ovat
huonoja liikemiehiä. He ovat päästäneet tilaisuudet sivu suun..."
Courbier otti takin ylleen.
"Tapaamme siis huomenna samaan aikaan", ranskalainen virkkoi.
"Se on ikävä kyllä mahdotonta."
"Kuinka niin?"
"Minun täytyy lähteä huomenna", Grönneland jatkoi, "sillä silloin silli
nousee."
Ranskalainen katsoi häntä pitkään.
"Sitä olette puhunut jo kauan, kapteeni Grönneland", virkkoi hän
välinpitämättömästi.
"Niin, mutta nyt se todellakin nousee", norjalainen vastasi. "Joka
puolelta on tullut ilmoituksia, että merellä on huomattu suuria
parvia. Se ei olekaan totisesti liian varhain. Kaikki aluksemme ovat
lähtökunnossa. Kalastajamme ovat saaneet varoituksen. Minä voin saada
lähtökäskyn milloin tahansa. Onneksi on näihin aikoihin päivisin hyvä
ilma."
"Se on omituinen kala, tuo silli", ranskalainen nauroi. "Epävakainen ja
oikullinen."
"Oo, sillä on kyllä määrätyt tapansa, silläkin. Muuten hukka perisikin
kalastajamme. Parin päivän perästä tehtaat ovat täynnä silliä. Silloin
saatte nähdä, että anjovis-kalastajat saavat kiirettä."
"Mutta jospa silli ei nousisikaan", ranskalainen lausui omituisesti
korostaen sanojaan, niin että norjalainen kapteeni katsoi häntä silmiin.
"Niin", hän virkkoi, "niin onnettomasti on käynyt ennenkin. Ja silloin
tulisi kovat ajat säilyketehtaillemme ja koko Stavangerille. Kaupungin
elinhermo on nyt kerta kaikkiaan säilykkeet ja kaikki, mitä niihin
kuuluu. Jos kalastus epäonnistuu, niin se hermo katkeaa, olipa kysymys
brislingistä, anjoviksesta taikka sardineista."
"Sardinit", ranskalainen alkoi... mutta ei jatkanut ajatustaan.
Biljardisaliin syöksyi muuan tehtaan kirjanpitäjä ja meni suoraan
Grönnelandin luo.
"Nyt se tulee, kapteeni", hän lausui hengästyneenä. "Siitä ilmoitetaan
kaikista vuonoista. Eikä olekaan mitään pieniä joukkoja..."
"All right", kapteeni huudahti iloisena, hykertäen käsiään. "Oikeinpa
ennustin. Hyvästi, monsieur Courbier, nyt silli nousee."
Hän syöksyi ulos. Ranskalainen jäi syviin ajatuksiin vaipuneena
seisomaan biljardin eteen.
"Ei se niin vallan varmaa ole", hän murahti itsekseen.
Sitten hän astui odottamassa olevan totilasinsa ääreen kädet
housuntaskuissa.
II.
SÄILYKEKUNINGAS.
Stavanger oli järjestänyt oman kalastajalaivaston, pienen
nopeakulkuisen laivueen, joka ensimäisen viestin saapuessa voitiin
lähettää vuonoihin. Sitä paitsi oli ulkosatamissa odottamassa
pieniä höyrylaivoja ottaakseen vastaan ensimäisen hyökkäyksen, kun
silli nousisi. Yhtyneillä säilyketehtailijoilla oli kaikkialla
etuvartijoitaan, jotka tiedottivat joka merkin, mikä ilmaisi sillin
tuloa.
Kapteeni Grönneland oli tämän laivaston päällikkö. Hän piti kädessään
kaikkia niitä lankoja, jotka vuodesta vuoteen olivat lisänneet
Stavangerin taloudellista valtaa ja vaikutusta.
Kaupunki oli jännityksessä. Kaikki oli valmiina antamaan meren
varmalle ja ikävöidylle vieraalle lämpimän vastaanoton. Tehtaat
olivat puhtaiksi pestyt ja savupiiput nuohotut. Läkkilaatikot olivat
valmiina vastaanottamaan meren rikkauksia ja muuttamaan ne rahaksi. Ja
anjovistytöt kuljeksivat hihat ylös käärittyinä odotellen saalistaan.
Mutta mihin oli silli hävinnyt?
Kapteeni Grönnelandin toiveet eivät olleet toteutuneet. Silli
näytti tällä kertaa välttävän tavallisia vuonojaan. Aavalta mereltä
tiedotettiin, että silli aivankuin kiehui ulapan reunalla, mutta
kalastajalaivueitten päästyä paikalle osottautuivat silli-näyt olleen
pelkkiä unennäköjä.
Kapteeni Grönnelandilla ei ollut muuta tehtävää kuin luopua asemiltaan
ja vetäytyä takaisin Stavangeriin koettelemaan kärsivällisyyden
vaikeata taitoa.
Kaupunki alkoi käydä levottomaksi. Sillinpyynti näytti menevän
myttyyn koko länsirannikolla. Ei oltu saatu kymmentä tynnyriä silliä
Lindesnesin ja Aalesundin väliseltä rannikolta.
Kapteeni Grönneland oli toivoton. Hän koetti haihduttaa huoliaan
lammaspaistiannoksella Grand Hotel'issa. Ja kun tämä erikoinen
Stavangerherkku oli nimenomaan hänen himoruokiaan, onnistui hänen
hetkeksi vaimentaa kaihomielisyytensä ja pettyneiden toiveitten
synnyttämä surunsa. Tyytyväisenä rykäisten hän tyhjensi ruokaryyppynsä
ja katseli mietteissään onnistuneen ruokalajin tähteitä.
Silloin hän äkkiä kuuli melua eteisestä. Sieltä kuului useitten
askelten töminää.
Grönneland heristi korviaan ja heitti pois tulitikun, jonka jo oli
vienyt puolitiehen sikaariaan kohti. Olisikohan siellä viesti vuonoilta?
Ovelle koputettiin. Hotellinisäntä astui huoneeseen odottamatta
vastausta. Hänellä oli ilmeisesti kiire.
"Salissa on eräs herra, joka haluaa puhutella teitä", sanoi hän
läähättäen.
Grönneland rypisti kulmakarvojaan.
"Kuka se on?" hän kysyi ja raapasi tulta uudella tulitikulla.
"Se on herra Bjelland", hotellinisäntä vastasi melkein riemuiten.
Kapteeni viskasi toistamiseen pois tulitikkunsa, ennenkuin se oli
kerinnyt sikaariin saakka ja nousi nopeasti tuoliltaan.
"Kuolema ja kirous", hän murahti, päästäen lautasliinansa putoamaan
lattialle. "Mitähän hän minusta tahtoo?"
Norjan säilyketehtaiden vanhin, Christian Bjelland, istui kauniissa
pikku salissa ja rummutti hermostuneena pöytäliinaa. Muhkea vanhus,
jolla oli levolliset ja älykkäät kasvot ja terävät silmät, hymyili
huomatessaan kapteenin hämmingin.
"Hämmästytte nähdessänne minun tulevan tänne", hän sanoi. "Niin! Mutta
siihen on syynsä. Näinä päivinä on monta silmäparia vartioimassa
konttorini ovea. Ja muuten on pieni kävelymatka minulle mieleen."
"Olen käytettävänänne", Grönneland vastasi kunnioittavasti.
"Käykää istumaan, kapteeni Grönneland", Bjelland jatkoi, "ja sytyttäkää
sikaari. Sitten voimme paremmin keskustella."
Kapteeni kumarsi hieman hämillään ja sytytti sikaarin käyden istumaan,
Bjellandin katsellessa sillä aikaa ikkunasta.
"Kysymys koskee tietysti silliä", hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen,
"silliä, joka välttelee meitä juuri sillä hetkellä, jolloin kaikki
viittaa niin loistavaan pyyntikauteen. Teidän on myönnettävä, kapteeni
Grönneland, että minulla on tällä alalla laaja kokemus. Minä tunnen --
uskallan sen sanoa -- sillin tavat paremmin kuin useimmat muut. Mutta
tällä kertaa järkeni seisoo. Viikko takaperin olisin sanonut: tänä
vuonna tulee loistava saalis, ja olisin uskaltanut panna kokonaisen
omaisuuden vetoon, että olin oikeassa. Mutta nyt -- --?"
"Voihan tulla vieläkin", Grönneland virkkoi hiljaa. "Niinkuin vuonna
1916."
Bjelland kohautti olkapäitään.
"Se on mahdollista", hän virkkoi. "Mutta silloin pitää ihmeen tapahtua.
_Silli on tällä kertaa kulkenut meidän ohitsemme_."
Grönneland oli käynyt sangen kalpeaksi.
"Ettehän toki totta tarkoita?" hän virkkoi.
Bjelland kumartui eteenpäin. Hänen kasvoillaan oli yhä tyyni ja
ystävällinen ilme. Vain sormet rummuttivat hermostuneesti vihreätä
pöytäliinaa.
"Olen tänään saanut erään ilmoituksen", hän sanoi painavasti, "jonka
merkitystä en voi arvostella. Muuan kauppias Utsirestä tuli minua
tapaamaan, täysin luotettava ja vakava mies. Hän kertoi pari päivää
sitten olleensa kalastusretkellä ulkona merellä katselemassa makrillia.
Noin neljä peninkulmaa lounaaseen Utsirestä hän oli huomannut omituisen
aluksen, joka näytti olevan vähintäin kymmenen tai viidentoista
tuhannen tonnin suuruinen. Oikeastaan se ei ollut mikään laiva,
Jonassen sanoi. Se muistutti pikemmin leveätä uivaa telakkaa, jota
kuletettiin diesel-moottorilla. Suoraan tämän aluksen eteläpuolella
oli tavallinen höyrylaiva, joka näytti olevan yhteydessä valtavan
moottorijättiläisen kanssa. Ne olivat melkein hiljaa paikoillaan.
Jonassen ei ole uteliaampi kuin muutkaan ihmiset, mutta hänen
mielestään tuo jättiläislaiva näytti ansaitsevan lähempää tarkastelua.
Hän ohjasi sitä kohti. Mutta hän ei ollut päässyt pitkälle, kun äkkiä
pohjoisesta noussut rajuilma pakoitti hänet palaamaan kotiin."
Kapteeni Grönneland oli kuunnellut päällikkönsä kertomusta tavallaan
hartaalla kunnioituksella. Mutta se, mikä herätti huolia Bjellandissa,
ei näyttänyt tekevän häneen mitään syvempää vaikutusta.
"En oikein ymmärrä", hän virkkoi tavalla, joka ilmaisi hänen
esimiehelleen, että hän ei ollut ainoastaan tarmokas, vaan myöskin
kovapäinen.
Bjelland nojasi tuolinsa selustaa vasten.
"On mahdollista, että näen näkyjä keskellä kirkasta päivää", hän
lausui. "Mutta minä luulen, että tuo ihmeellinen uiva telakka ja sillin
merkillinen käyttäytyminen ovat jossakin keskinäisessä yhteydessä
toisiinsa."
Hän vaikeni äkkiä. Hän oli huomannut hymyn välähdyksen Grönnelandin
silmissä.
"Nyt hän kai luulee minun tulevan uudestaan lapseksi", hän mietti
mielessään.
Grönneland nousi seisomaan.
"Asia tutkitaan perinpohjin", hän lausui kumartaen. "Lähden itse
merelle ottamaan selkoa asiasta. Saatte vastaukseni huomenna
iltapäivällä."
Bjelland nousi istuimeltaan. Hänen kauniille vanhoille kasvoilleen oli
tullut väsynyt ilme.
"Luotan siihen", hän sanoi lyhyeen ja astui verkalleen ovea kohti.
Kynnyksellä hän kohtasi nuoren miehen, joka kumartaen pyysi anteeksi
ranskaksi.
Bjelland tervehti päännyökäyksellä. Hän lähti Kirkkokatua kotiinsa.
Nuori mies katseli ivallisesti ukon jälkeen. Sitten hän meni
Grönnelandin luo.
"Kuinka on biljardin laita?" hän kysyi, yhä ranskaksi.
"Vai niin, tehän se olette, Courbier", Grönneland vastasi
hajamielisesti. "Ikävä kyllä on minun lähdettävä merelle."
Ranskalainen näytti pettyneeltä.
"Tänään on kaunis ilma", hän sanoi, "tekisipä melkein mieleni tulla
mukaan."
Grönnelandin kasvot loistivat ilosta.
"Niin, tulkaa pois", hän virkkoi, "niin saamme panna laivassa hieman
nakiksi."
III.
MERELLÄ.
Kalastuslaiva "Fejesten" lähti täydellä vauhdilla Stavangerin
satamasta. Paksusta savupiipusta tuprusivat sankat savupilvet, ja
lyhyt, leveä runko ähki ja puhki höyrykoneen iskuista.
Keskilaivan kajuutassa istui Grönneland pelaamassa nakkia ranskalaisen
kanssa. He eivät näyttäneet välittävän ikkunan takana olevasta ihanasta
näköalasta. Ja kuitenkin olivat meri ja saaristo ihmeen ihanat
tänä elokuun päivänä, jolloin Stavangerin rikoshistoria tuli yhtä
salaisuutta rikkaammaksi.
Mereltä näkyi Hvidingsön majakka kuin laajalti säteilevä pilari
sinitaivaan temppeliholvissa. Etelässä loisti Jederin valkea
hiekkaviiru ja etempänä lännessä näkyivät Rot-saaret, joitten luotsit
ovat piirtäneet nimensä tämän vaarallisen rannikon onnettomuuksien
historiaan.
Vedenpinnalla väreili heikko pohjoistuuli meren lainehtiessa pitkissä,
hitaissa mainingeissa.
Kajuutassa olivat herrat järjestäneet olonsa mahdollisimman mukavaksi.
He istuivat paitahihasillaan juoden absinttia, joka yhtäkkiä oli
tullut muotijuomaksi Stavangerissa. Grönnelandin mieliala, joka
oli ollut nollapisteen alapuolella, alkoi vähitellen kohota. Ja
onnistuen voittamaan pelin toisensa jälkeen muuten niin voittoisalta
ranskalaiselta, loisti hän viimein kuin aurinko.
"Tästäpä tulee hauskempi matka kuin olin kuvitellutkaan", hän lausui
omituisella merimiesranskallaan.
"Varmasti", murahti ranskalainen.
Grönneland nauroi vallan aiheettomasti.
"En voi unohtaa Bjelland-vanhusta", hän virkkoi. "Hän uskoo merellä
olevan jonkun laivan, joka pelottelee häneltä sillit muille
markkinoille."
Courbier'n hymy ja ystävälliset piirteet jäykistyivät äkkiä ja hänen
kasvoilleen levisi vihreä varjo. Vai oliko se vain lasissa poreilevan
vihreän juoman heijastusta?
"Laiva", hän sanoi äänellä, joka oli tavallista hiukkasen terävämpi.
"Sepä merkillistä. Minä luulin, etteivät ihmiset eivätkä eläimet enää
säikähdä laivaa."
"En muista niin tarkoin, mitä hän sanoi", jatkoi Grönneland
huolettomasti. "Joko se oli laiva tai uiva telakka. Joku Utsiren
kauppias oli säikytellyt häntä. Minun piti luvata tutkia asiaa. Ja
siitä olen hänelle kiitollinen. Emmehän olisi voineet pitää klubissa
sen hauskempaa kuin täällä merellä."
Courbier naurahti.
"Olemme siis todellisella tutkimusretkellä", hän sanoi. "Luuliko hän,
että telakka, vai mikä se nyt oli, pelottelee sillin pois näiltä
vesiltä?"
"Hitto vieköön, jos tiedän, mitä hän luuli", Grönneland vastasi. "Onhan
lapsellista otaksua, että silli säikähtäisi jotakin laivaa, kun ei edes
valaskaan saa sitä muuttamaan tavallista suuntaansa."
"Bjelland on viisas mies", ranskalainen virkkoi hajamielisesti.
"Niin onkin", Grönneland vakuutti. "Hän on mies paikallaan ja on
kohonnut askel askeleelta kuin amerikkalainen sanomalehtikuningas.
Tuskin on hänen vertaansa. Mutta tuo riivatun uiva telakka, jonka
Jonassen on pannut hänen päähänsä -- -- no, en sano sen enempää."
"Minä pidän ihmisistä, joilla on hiukkasen mielikuvitusta", Jean
Baptiste tokasi. "Ihmisistä, jotka eivät käsitä muuta kuin mitä voivat
saada kouriinsa, ei ole juuri mihinkään. Minusta ei olisi mikään ihme,
jos Bjelland olisi oikeassa."
Ovelta kuului koputus ja laivan kapteeni pisti päänsä ovenraosta.
"Suuri laiva alahangan puolella, herra tarkastaja", hän tiedotti, "ja
hiton hassunkurinen laiva onkin".
"Onko se uivan telakan näköinen?" Grönneland kysyi ja naurahti
tarkoittavasti ranskalaiselle.
"Juur' jämttist'!" vastasi kapteeni ihmetellen. "Oikea Noakin arkki."
Grönnelandin kasvoille valahti sama hämmästyksen ilme, jonka
huomatessaan hänen esimiehensä päivällä oli tuntenut jonkinlaista
mielipahaa.
Ranskalainen nousi seisomaan.
"Nyt minä ymmärrän, kuinka asiat ovat", hän virkkoi. "Laiva, josta
tässä on puhe, on hyvin tunnettu Ranskan vesillä. Se on Monacon
ruhtinaan uusi merenmittauslaiva. Olen nähnyt siitä valokuvia.
Rauhallisempaa laivaa ei voi olla olemassa. Se saattaa kenties
säikytellä Utsiren moukkia, mutta silliä se ei pelota."
Grönneland nauroi.
"Sittenhän koko juttu on selvä. Bjelland-ukko saa luvan luopua
kuvitelmistaan. Missä olemme nyt, kapteeni?"
"Melkein Karm-saaren kohdalla. Skudesnesin sataman talot ovat
näkyvissä."
"Ja laiva?"
"Se näkyy taivaanrannalla. Otaksun sen olevan neljän tai viiden
meripeninkulman päässä ulapalle päin."
"Hyvä. Ohjatkaa laivaa kohti ja antakaa minun tietää, kun tulemme sen
luokse. Oletteko nähnyt silliä, kapteeni?"
"En!"
"Pitäkää hyvä tähystys ja tulkaa tänne, kun on jotakin tiedotettavaa
-- -- Minun työni. Olkaa hyvä ja nostakaa, monsieur!"
Ranskalaisen katseessa oli nyt jotakin vierasta. Hän oli käynyt hyvin
kalpeaksi. Grönnelandista tuntui kuin olisi häntä vastapäätä nyt vallan
uusi mies -- mies, jolla on luja ja raaka tahto, joka ei väistä mitään.
Mutta se oli vain kevyt pilvi, joka lennähti nuoren elostelijan
kasvoilla. Seuraavassa hetkessä hän oli jälleen entinen vanha Jean
Baptiste, iloinen seuratoveri, joka antoi Herramme kaikessa rauhassa
pukea maan kedon kukkasilla eikä puuttunut elämän vakaviin puoliin.
"Tosiaankin kaunis päivä", hän sanoi. "Päivä, jonka minä olen muistava
kauan. Laskekoon aurinko nauraen ja leikkiä lyöden ja kuolkaamme
rauhassa, kun hetkemme on tullut!"
"Sepä kuului juhlalliselta."
"Kertaan vain erään ystäväni sanoja. Hänen nimensä oli van Huysmann
ja hän kirjoitteli kauniita runoja. Hän on kuollut. Rauha hänen
muistolleen!"
IV.
UIVA RUUMISARKKU.
Siihen, mitä nyt tapahtui, ei ole yhtään todistajaa. Mutta
niistä niukoista tiedoista, joita onnistuttiin puristamaan Jean
Baptiste Courbier'ltä, voi pahemmitta vaikeuksitta hahmotella sen
murhenäytelmän, joka esitettiin merenselällä muutamia peninkulmia
Skudesnesin-satamasta Norjan rannikolla.
Kalastajalaiva "Fejestenin" tultua noin neljännespeninkulman päähän
uivaa telakkaa muistuttavasta laivasta, Grönneland laski hämmästyneenä
kaukoputkensa alas.
"Mikä on?" ranskalainen kysyi, heittäen savukkeensa mereen.
"En ymmärrä tätä oikein", kapteeni vastasi, "mutta näyttää siltä kuin
tuolla etempänä olisi silliparvi. Meri melkein kiehuu noin puolen
peninkulman levyisellä alueella. Ja katsokaahan merilintuja!"
Näky oli todellakin omituinen. Sitä mukaa kuin "Fejesten" lähestyi
tuota merkillistä alusta, sen kaikki yksityiskohdat kävivät selvemmin
esiin. Ennen kaikkea saattoi havaita suunnattomat laumat kalalokkeja,
jotka valkoisten lumihiutaleiden tavoin leijailivat taivaanrantaa
vasten mustana ja uhkaavana kohoavan synkän möhkäleen ympäri.
Mutta paitsi kalalokkeja poreili merenpinta salaperäisen laivan
ympärillä tavalla, jonka Grönneland tunsi paremmin kuin useimmat muut
Vesi tuntui kiehuvan. Ja tämän jättiläismäisen kattilan keskellä
kimalteli kuin kuunhohde hienosti väreilevän järven pinnalla.
Grönnelandin huulilta pääsi kirous.
"Luulenpa, piru vie, että Bjelland on oikeassa", hän huudahti.
"Mitä tarkoitatte?" ranskalainen kysyi, luoden ikävöivän katseen
kajuuttaan, jossa kortit vielä olivat pöydällä.
Grönneland rypisti äkäisesti kulmakarvojaan.
"Eikö teillä sitten ole silmät päässänne?" hän lausui äänellä, joka
sangen heikosti soveltui ranskalaisiin kohteliaisuussääntöihin.
"Tuollahan on juuri se, jota olemme tähystelleet monet viikot."
"En ymmärrä -- --"
Grönneland ravisti ranskalaista käsivarresta.
"Tuolla on silli", hän kirkui. "Se on hylännyt rantamat ja lähtenyt
selälle. Ja luulenpa, Jumala minua armahtakoon, että tuo suuri
laivanhirviö on piirittänyt sillin. Mutta semmoiset rosvouskeinot me
pian pysäytämme -- vaikkapa tuo jättiläinen olisikin Monacon ruhtinaan
omaisuutta. Norjan tykkiveneillä ei ole ollut paljon tekemistä viime
aikoina. Tästä tulee niille lihava suupala. Onko moista nähty: varastaa
silli meidän rantamiltamme! -- -- On parasta aivan heti antaa siitä
viranomaisille tieto."
Ranskalaisen tummissa silmissä vilahti levottomuus. Mutta se oli vain
kuin pieni pilventuppura, joka nopeasti livahtaa auringon ohi.
"Se on tosiaan hassunkurinen laiva, tuo tuolla", hän virkkoi
pitkäveteisesti. "Kun kerran olemme näin kaukana merellä, niin olisipa
hauska ottaa se silmättäväksi vähän lähempää. Eipähän tuo purre!"
"Jumala ties', mitä se tekee", Grönneland murahti. "Minä en pidä
tästä jutusta. Laiva näyttää aivan uivalta ruumisarkulta. Minulla on
semmoinen aavistus, että kaikki ei ole aivan järjestyksessä -- olkaa
varma siitä!"
Ranskalainen nojasi nauraen kaidetta vasten. Grönneland oli
huomaavinaan hänen pyöreillä kasvoillaan halveksivan ilmeen.
"Olen aina ollut utelias", hän virkkoi. "Paksunahkainen kenties,
mutta täynnä tiedonhalua. Eipähän tuossa mitään vaaraa liene, vaikka
tarkastellaan tätä laivaa hiukan perinpohjaisemmin. Ja jos laiva
on Monacon ruhtinaan, niin voitte olla varma siitä, että tähän
merkilliseen sillin saartamiseen ei ole perusteena mikään rikos. Hän
on varsin kunniallinen mies. Kunhan vain asia tulee selville, niin
huomataan kai, että kysymys on vain mielenkiintoisesta tieteellisestä
kokeilusta. Olen varma, että monsieur Bjelland ei olisi hyvillään,
jos palaisitte Stavangeriin viemättä asiasta täydellistä selvitystä.
Epäluulot ovat usein vain puutteellisen henkisen toimintakyvyn
ilmauksena."
"Niin, mutta -- --" Grönneland murahti hajamielisenä.
Ranskalainen tuijotti häneen silmät suurina.
"Niin, mutta ette suinkaan te pelkää, ystävä hyvä?" hän lausui vakavana.
Grönneland säpsähti. Jos tällä kelpo merimiehellä jotakin
oli tarpeeksi, niin oli hänellä rohkeutta. Säilyketehtaiden
kalastustarkastaja ei ollut ehkä niin kovin lahjakas, mutta hän oli sen
lajin norjalaisia merimiehiä, jotka menevät eteenpäin arvelematta.
"Joutavia", hän virkkoi ylimielisesti. "Jos teillä on niin kova halu
nähdä lähempää tuota kaunista kummituslaivaa, niin kernaasti minun
puolestani. Minä en pelkää. Mutta teidän tulee muistaa, että minä
olen voimaton, jos kävisi selville, että tuo uiva kummitus harjoittaa
luvatonta kalastusta. Siitä tulee aluksen väelle vain varoitus, ja kun
sitten viranomaiset tulevat, huomaavat he linnun lentäneen tiehensä."
"Tuskin", ranskalainen vastasi. "Eipä tuo uiva telakka pääse tiehensä
niin nopeasti, että tarvitsisi pelätä sen katoavan. Ja sitäpaitsi -- --"
"No niin", Grönneland keskeytti hänet äkisti, "saatte heti nähdä, että
minä en pelkää."
Hän kääntyi ympäri ja antoi päällikölle käskyn heti kääntää
salaperäistä laivaa kohti.
"Fejesten'in" miehistö oli kerääntynyt keulaan. Miehet tuijottivat
ihmetellen ja levottomina tuota merkillistä näkyä.
"Tuon näköinen oli varmaan Lentävä hollantilainenkin", eräs heistä
virkahti.
"Se on itse paholainen", muuan toinen sanoi. "Se on nyt silliä
pyytämässä."
Nyt saattoi nähdä kummituksen yksityiskohdat. Se oli rakennettu uivan
telakan tapaan, mutta erosi siitä sen kautta, että kummallakin puolella
oli kaksi sikaarin muotoista uloketta. Valtainen runko oli mustaksi
maalattu ja pyöristetyt kyljet tekivät sen kamalassa määrin uivan
ruumisarkun näköiseksi. Aluksessa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.
Sen toisella puolella oli kolmen tai neljän sadan tonnin suuruinen
huvipursi. Tämä oli loistava alus, mutta toisen rinnalla se muistutti
vain tavallista laivavenettä.
Nyt näkyi silliparvikin, joka ulottui salaperäisestä laivasta
suunnattoman pitkälle etelään päin. Koko meri kiehui ja kuohui melkein
neljännespeninkulman laajuudelta jättiläismäisessä pohjanuotassa.
"Siinä on kaikki silli, mikä meidän piti saada", Grönneland sanoi
kiivaasti nyrkkiä puiden. "Ne ovat sen houkutelleet meiltä, mutta
varokoothan vain -- -- Jos tekisin oikein, niin särkisin nuotan ja
päästäisin sillin menemään tavallisia teitään."
Ranskalainen kohautti olkapäitään ja laski kaukoputkensa alas.
"Keskilaivalla näkyy köysitikkaat", hän sanoi. "Ehkäpä voisimme
suunnata niitä kohti?"
Grönneland ei vastannut. Häntä kuohutti ilmeisesti ankara suuttumus,
sillä hänen voimakkaat kasvonsa olivat kuparinkarvaiset ja kaulasuonet
paisuivat kovasti.
"Fejesten" meni nyt suoraan jättiläistä kohti, joka nuotan muodosta
päättäen tuntui olevan hiljaisessa, melkein huomaamattomassa
liikkeessä. Grönneland astui keulaan tähystämään edessään korkeana ja
uhkaavana kelluvaa valtaista alusta.
Silloin tapahtui jotakin omituista. Jättiläinen avautui yhtäkkiä, oli
kuin jättiläishummeri olisi ojentanut saksensa tarttuakseen johonkin
vaaralliseen saaliiseen.
Samassa ranskalainen hyppäsi mereen.
"Fejesten" oli nyt tullut aukkoon, ja ennenkuin Grönneland ehti
komentaa takaisinpäin, kauhea kita verkalleen painui umpeen, sulkien
"Fejesten'in" sisäänsä.
Kuului kamala ryske ja räiske ja ihmisten kuolinhuudot kaikuivat
yhtenäisenä parkumisena.
Kalastajalaiva katosi aivankuin simpukka jättiläismäisen meripedon
kitaan.
V.
HAAKSIRIKKOINEN.
Stavangerin höyrylaivaosakeyhtiön matkustajalaiva "Kong Haakon" ajoi
täyttä vauhtia Karm-salmea kohti. Kapteeni Gude seisoi komentosillalla
selittelemässä rannikon nähtävyyksiä eräälle tiedonjanoiselle
matkailijalle.
Ensimäinen luokka oli täpösen täynnä. Matkustajien kesken puhuttiin
monta kieltä ja eri kansallisuudet yhtyivät erityisiksi seurueiksi.
Etumaisena kävelykannella seisoi komea vaalea nainen, jolla oli
levolliset, siniset silmät Hän katseli haaveksien taivaanrannalle,
missä Vidingsön majakka valkean pilarin tavoin kohosi harmaitten
saarten keskeltä.
Hänen vieressään seisoi nuori poika. Hän oli pitkä ja voimakas
rakenteeltaan ja hänen siniset silmänsä, joissa kuvastui kauniin
maiseman jokainen värähdys, olivat ihmeteltävässä määrässä äidin
silmien kaltaiset. Hänet olisi voinut luulla kahdentoistavuotiaaksi,
mutta itse asiassa hän oli vasta äsken täyttänyt kahdeksan vuotta.
Hänen hieman säännöttömien kasvojensa ilme oli hento ja lapsellinen,
mutta hänen silmiensä syvä vakavuus vaikutti, että hän näytti
vanhemmalta kuin todella olikaan.
Poika seisoi hiljaa ja ääneti. Hän heitti tuon tuostakin silmäyksen
äitiinsä, kuitenkaan sanomatta mitään. Yhteenpuristetut huulet
ilmaisivat kahdeksanvuotiaan omaksuneen itselleen hyveistä kaikkein
kauneimman, vaikenemisen taidon.
Mutta yhtäkkiä liikkumattomat pojankasvot vilkastuivat ja hänen siniset
silmänsä muuttuivat teräviksi ja synkiksi.
Äiti katsahti häneen.
"Mikä sinun on?" hän kysyi.
Poika nousi varpailleen ja katseli ulapalle, varjostaen kädellä
silmiään.
"Tuolla kaukana on meressä joku ihminen", hän sanoi, osottaen
Karm-salmelle päin.
Pojan ääni oli pehmeä ja lapsellinen, mutta siinä oli tyyni voima, joka
tuskin muistutti lapsen ääntä.
Matkustajien kesken syntyi kova hälinä. Uteliaimmat hyppivät pöydille
ja penkeille nähdäkseen haaksirikkoisen, jonka huomattiin olevan
miehen. Ihmisystävälliset matkailijat huusivat ja rupattivat kaikki
yhteen ääneen. Muuan helläsydäminen herra tarttui pelastusrenkaaseen,
joku nuori nainen yritti pyörtyä, ja eräs vanha täti kopeloi esiin
hajupulloaan.
Samassa kuului komentokello kilisevän konehuoneessa. Komentosillallakin
oli huomattu haaksirikkoinen, joka kellui pelastusrenkaassa keskellä
laivaväylää.
Laivan tullessa lähemmäksi mies kohotti toisen kätensä, joka kuitenkin
heti hervottomana putosi alas. Hän näytti olevan äärimmäisyyteen asti
väsynyt.
Laivasta laskettiin pelastusvene ja muutaman minuutin perästä oli
mies tuotu höyrylaivan kannelle. Hän oli noin viidenkolmatta ikäinen,
kuuluen ilmeisesti sivistyneeseen yhteiskuntaluokkaan. Hänen vettä
tippuvat vaatteensa, jotka olivat takertuneet aivan kiinni lyhyeen,
voimakkaaseen ruumiiseen, olivat hienointa englantilaista kangasta.
Mies saatiin laivaan kaikesta päättäen viimeisessä hetkessä. Hänet oli
kannettava ylös köysitikkaita. Hän makasi aivan tiedotonna matruusien
vahvoilla käsivarsilla.
Kun haaksirikkoinen oli kääritty lämpöisiin villahuopiin, kieriteltiin
häntä edestakaisin kannella, jotta vesi olisi valunut ulos. Muuan
perämiehistä hieroi häntä saadakseen hänet virkoamaan.
Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hänen ympärilleen
kerääntyneitten naisten tuntema osanotto vilkastui huomattavasti. Hän
oli miellyttävän näköinen ja hänelle oli eduksi esiintyä näännyksiin
saakka väsyneenä. Hänen päänsä painui alas ja hänen omituisen
punaisilta huuliltaan kuului valittava voihkiminen. Mies oli kovin
näännyksissä, mutta ilmeisesti hyvässä vauhdissa virkoamaan päin.
Äkkiä tuntui hänessä heräävän kauhea muisto.
"Hirmuista", hän kuiskasi ranskaksi.
Matkustajat kurottautuivat varpailleen.
"Mitä hän sanoi", saksalaiset naiset huusivat.
"Nähtävästi hän on ulkomaalainen", perämies vastasi. "Luulen nähneeni
hänet Stavangerissa."
Sillä välin haaksirikkoinen oli noussut toisen kyynärpäänsä varaan ja
katseli nyt ympärilleen.
Kapteeni Gude kumartui hänen puoleensa.
"Kuka olette?" hän kysyi norjankielellä.
Mies pudisti päätään.
Kapteeni toisti kysymyksensä englanniksi.
Muukalainen yritti puhua, mutta se tuntui olevan hänelle kovin vaikeata.
"Olen ranskalainen", hän sanoi viimein huonolla englanninkielellä.
"Nimeni on Courbier -- Jean Baptiste Courbier. Olin huvimatkalla
höyrylaivalla 'Fejesten'. Sen koneistossa lienee tapahtunut joku
onnettomuus."
Mies parka näytti aivan murtuneelta ajatellessaan kauheata tapausta.
"Fejesten", kapteeni virkkoi pitkäveteisesti. "Sehän oli
säilyketehtaitten uusin kalastajalaiva."
Ranskalainen nyökkäsi.
"Olin kapteeni Grönnelandin vieraana laivassa", hän jatkoi raukeasti.
"Istuimme kajuutassa pelaamassa korttia, kun onnettomuus tapahtui.
Konehuoneesta kuului hirveä räjähdys. Laiva repesi kahtia ja upposi
silmänräpäyksessä. Minä jouduin sen mukana meren helmaan."
Hän ummisti silmänsä.
"Oo, se oli kauheata", hän kuiskasi. "Onneksi sain kiinni
pelastusrenkaasta. Katselin ympäriltäni toisia -- -- mutta ketään ei
näkynyt -- -- Grönneland, ystäväni, on kuollut -- --".
Ranskalainen peitti kasvonsa käsillään ja valitti ääneen. Avattuaan
jälleen silmänsä hän näytti kokonaan unohtaneen, mitä oli aikonut
sanoa. Hän katsahti vakaviin, tutkisteleviin pojansilmiin, jotka
näyttivät tahtovan lukea hänen sieluunsa kätketyt salaisuudet. Courbier
nousi hiljaa seisomaan.
"Antakaa minun olla yksin", hän sanoi kulmakarvojaan rypistäen.
"Tarvitsen lepoa ja kuivat vaatteet."
Hänen ympärilleen muodostunut piiri hajaantui. Hänet autettiin hyttiin
ja häntä hoidettiin mahdollisimman hyvällä huolella. Illallisella
Courbier näyttäytyi uudestaan -- väsyneenä, osanottoa herättävänä ja
murheellisena. Hän ei tosin ollut suorittanut mitään sankarityötä,
mutta oli kuitenkin päivän sankari -- --.
Nuori poikanen seisoi äitinsä vieressä katsellen auringonlaskua. Joku
vanhanpuoleinen norjalainen herra oli istunut heidän viereensä. Äkkiä
poika kääntyi äitiinsä.
"Hän narrasi", poikanen virkkoi vieressään seisovalle nuorelle
naiselle. "Olen varma siitä, äiti. Näin sen hänen silmistään. Hän on
huono mies."
Vanhahko herra tuijotti ihmetellen poikaan.
"Eikö olekin omituista?", hän virkkoi nuorelle naiselle. "Minä itse
mietiskelin juuri samaa. Mies näytteli ilveilyään melkein liian hyvin
-- -- Sanohan, nuori teräväjärkinen ystäväni", hän jatkoi poikaan
kääntyen, "mikä on nimesi".
Poika katsoi häntä suoraan silmiin.
"Olen Jonas Fjeld", hän vastasi.
VI.
PARONI DE NOZIER.
Kalastajalaiva "Fejesten'in" onnettomuus herätti suunnatonta
huomiota. Onneksi ei tapahdu joka päivä, että höyrylaiva häviää aivan
jäljettömiin tyynellä ilmalla ja keskellä päivää. Ja merkillisintä oli,
että tapausta ei nähnyt yksikään toinen kuin Jean Baptiste Courbier
raukka, joka pelastui puolikuoliaana. Ja kuitenkin oli "Fejesten"
tuhoutunut aivan keskellä väylää, mistä useita laivoja kulki läpi
vuorokauden.
Sanomalehdissä lausuttiinkin ihmettely siitä, että laivan jäleltä ei
löydetty mitään tavaroita eikä jätteitä. Tämä oli sitäkin omituisempaa,
kun räjähdyksestä tavallisesti on seurauksena, että osa kannella
olevista tavaroista menee sirpaleiksi.
Kokonainen laivue lähetettiin etsimään ruumiita, ja, mikäli
mahdollista, ottamaan selville, mihin paikkaan "Fejesten" oli uponnut.
Mutta kaikki oli turhaa. Ja tämä kamala tapaus häipyi vähitellen
selvittämättömien salaisuuksien hämäryyteen.
Courbier'ltä ei saatu tietää paljoa. Hän makasi sairaalassa heikkona ja
murtuneena ja nautti yleisestä ja yksityisestä osanotosta.
Ranskalaiselle ei ollut koitunut tapaturmasta mitään suoranaista
vauriota. Mutta hän tunsi itsensä niin liikutetuksi ja oli niin
masennuksissa ystävänsä, kelpo kapteeni Grönnelandin kuolemasta, että
ei mielellään halunnut esiintyä ihmisten ilmoilla ennenkuin hänen
hermostonsa oli hyvien hoitajattarien huolellisesta hoidosta tullut
täysin kuntoon.
Hänen ilmoituksensa poliisille olivat selvät ja täsmälliset.
Itse tapaus saattoi kylläkin näyttää jokseenkin hämärältä, mutta
selitys oli varsin luonnollinen. Joko oli kamalan erehdyksen kautta
hammasrattaisiin tullut jotakin räjähdysainetta taikka oli akselijohto
mennyt poikki ja särkenyt höyrykattilan alta pohjan. Courbier'n
tiedonannot räjähdyksen ja laivan tuhoutumisen välisestä yhteydestä
näyttivät tekevän edellisen vaihtoehdon luultavimmaksi. Mutta toiselta
puolen ei saanut kiinnittää liian suurta huomiota monsieur Courbier'n
selityksiin, koskapa "Fejesten" oli vajonnut pohjaan muutamien
sekunttien kuluessa, joten siis havaintojen tekemiseen joko ei ollut
lainkaan mahdollisuutta taikka oli ainoastaan hyvin vähän.
Kului muutamia päiviä ja kamala tapaus, joka oli kuohuttanut koko
Stavangerin kaupunkia, alkoi vähitellen menettää mielenkiintoaan.
Hukkuneiden jälkeläisille kerättiin muutamia tuhansia kruunuja ja
kapteeni Grönnelandista kirjoittivat paikkakunnan lehdet myötätuntoisia
muistosanoja.
"Fejesten'in" matkan tarkoituskin joutui unhoon eikä uivan telakan
tapaisesta aluksesta, jonka eri henkilöt olivat nähneet Skodesnesin
sataman ja Utsiren välisellä väylällä, muistettu enää keskustellakaan.
Stavangerissa olikin muuten aivan toisia asioita ajateltavina. Kun
sillin saalis oli tyrehtynyt aivan tykkänään, uhkasi kaupunkia
arveluttava taloudellinen ahdinko. Kalastuslaivat lojuivat toimettomina
vuonojen rantamilla. Säilyketehtaiden työläiset maleksivat toimettomina
pitkin katuja ja anjovistyttöjen hyvä tuuli oli myrtymässä.
Yksinpä klubissakin oli mieliala painuksissa. Tullessaan parannuttuaan
noin viikon kuluttua sinne, Courbier kohtasi vain rypistettyjä
kulmakarvoja ja huolestuneita katseita. Ranskalainen näytti väsyneeltä
ja kärsivältä eikä tehnyt mitään suurempia ponnistuksia kohottaakseen
tunnelmaa. Hän ei tahtonut enää pelata biljardiakaan. Muisto hänen
viimeisestä pelistään kapteeni Grönnelandin kanssa sai hänen sydämensä
vuotamaan verta.
Edesmenneen klubitoverin muistoksi juotiin kuitenkin useampi kuin yksi
malja ja Courbier'n nimi oli ensimäisenä listalla, jolla kerättiin
avustusta hukkuneiden omaisille, eikä hänen lahjoittamansa summa vallan
vähäpätöinen ollutkaan.
Mennessään illalla satamassa olevaan hotelliinsa hän kohtasi salissa
erään herran, joka oli siellä häntä odottamassa.
Tämä oli hintelä, vanhanpuoleinen mies, jolla oli kultasankaiset
nenälasit ja veltot piirteet. Hänellä oli jokapäiväiset kasvot, jotka
olivat kuin suolahapolla pestyt.
Hän oli silmiinpistävän hienosti puettu ja näytti lähinnä sellaiselta
elostelevalta ranskalaiselta paronilta, jotka heittäytyvät naisten
ryöstettäviksi Parisin yökahviloissa.
Hän nousi puolittain seisoalleen Courbier'n tullessa saliin ja teki
kohteliaan liikkeen kädellään.
Courbier seisahti hämmästyneenä kynnykselle. Sitten hän sulki tarkoin
oven perästään, astui huoneen ympäri ja vilkaisi ikkunaverhojen taakse.
Sen jälkeen hän kääntyi.
"Hyvää iltaa, rakas paroni", hän sanoi äänessä jonkinlaista
kunnioitusta. "Oletteko te täällä?"
Vieras oli vajonnut takaisin tuoliinsa. Hän nyökkäsi.
"Ei käy kieltäminen, että olen täällä", hän vastasi. "Olen odottanut
puolitoista tuntia eikä kärsivällisyyteni kestä minuuttiakaan kauempaa.
No, kuinka käyvät asiat?"
Courbier oli jäänyt seisomaan kuin mies, joka on valmis kuulemaan
nuhdesaarnan. Kuultuaan paronin kysymyksen hän veti tuolin pöydän
ääreen ja kävi istumaan.
"Ne käyvät aivan laskujen mukaan. Kukaan ei täällä aavista mitään.
Tämän kaupungin voisi muuttaa tuhkaksi ennenkuin huomattaisiin mitään."
"Ja kuinka voitte kylvyn jälkeen?"
Paronin nenään kajahtavassa äänessä oli ivallinen värähdys, joka tuskin
saattoi jäädä huomaamatta hänen ystävältään.
"Se oli vaarallinen, mutta viisas leikkaus", Courbier vastasi
olkapäitään kohauttaen. "Kävi aivan niin kuin olin ajatellut ja uskonpa
suoriutuneeni pelistä hyvin."
Paroni katseli epäröiden sikaariaan.
"Mutta ette kyllin hyvin", hän sanoi ystävällisellä äänellä.
Courbier hätkähti.
"Mitä tarkoitatte?" hän kysyi.
Vieras mies tarkasteli syvällä osanotolla sikaarinsa tuhkaa. Kaikesta
päättäen hän hyvin käsitti taidepaussin vaikutuksen.
"Luulen", hän virkkoi viimein, ja nyt oli ääni terävä ja kova, "että
arvaatte liian vähäiseksi eräitten ihmisten arvon tässä kaupungissa.
Luotatte liian paljon itseenne. Olette tuiki nuori mies. Vauhtia teissä
on hiton paljon. Mutta teiltä puuttuu tuo hyvin harkittu viisaus,
joka tekee suuren miehen vieläkin suuremmaksi -- nimittäin suureksi
pahantekijäksi."
Courbier teki kädellään tuskin huomattavan torjuvan eleen.
"En ole koskaan nähnyt vertaistanne", paroni jatkoi hieman säveämmin,
"kun suunnitelma on pantava täytäntöön. Nauraen te toimitatte
vihollisenne toiseen maailmaan. Olette miellyttävä ja häikäilemätön.
Teillä on pelurin tunnottomuus. Mutta joka tapauksessa, rakas Courbier,
olette aina kulkeva tulivuoren reunalla. Jonakin kauniina päivänä
teidät varomattomuutenne takia hirtetään. Olette, voisin sanoa, aika
vauhtia menossa hirsipuuhun."
Courbier naurahti.
"Tuskin", hän sanoi.
"Älkää sanoko niin, Courbier, älkää sanoko! Ettehän esimerkiksi
tiedä, että ukko Bjelland, säilykekuningas, nykyisin on Kristianiassa
etsimässä käsiinsä miestä, joka voi kytkeä nuoransilmukan Jean Baptiste
Courbier'n paksun ja pyöreän kaulan ympäri -- --".
Ranskalaisen kirkkaat silmät eivät menettäneet vähääkään tyyneydestään,
mutta hänen kätensä vavahteli vihreällä pöytäliinalla.
"Onko se totta?" hän kysyi.
Pikku paroni kääntyi suoraan häntä kohti.
"Se on totta", hän vastasi. "Mutta Stavangerin kelpo herrasmiehet eivät
silti vedä meitä nenästä. He seisovat kallioseinän edessä, joka on
kaatuva ja murskaava heidät. Ja sitten on tuleva kaikkien toisten vuoro
tämän sillinsyöjäin itsetietoisen varman ja ylpeän maan rannikolla.
Yksi mies heitä kaikkia vastaan. Yksi tahto satojatuhansia kalastajia
vastaan. Meren valtias meren orjia vastaan. Tulkoot koukkuineen,
verkkoineen ja nuottineen. Paroni de Nozier on murskaava heidät kaikki."
Kiihkoon saakka kiivastunut pikku mies muuttui yhtäkkiä vakavaksi.
"No", hän virkkoi nauraen, "minä innostun liikaa. Vuosien vieriessä käy
ihminen puheliaaksi. Ryhtykäämme nyt neuvottelemaan!"
VII.
SALAPOLIISIPÄÄLLIKÖN LUONA.
Salapoliisipäällikkö nousi kirjoituspöytänsä ääressä olevasta leveästä
nojatuolistaan. Tämä voimakasrakenteinen, sotilaallisella ryhdillä
esiintyvä mies, jolla oli terävät, siniset silmät ja vaalea huuliparta,
katsoi suoraan eteensä.
"Olen hyvin iloinen, että olette kunnioittanut minua luottamuksellanne,
herra Bjelland", hän sanoi vastapäätään istuvalle vanhemmalle herralle.
"Ja teidän epäluulonnekin ymmärrän, vaikka en voikaan olla siinä
kanssanne yhtä mieltä. Olen tutkinut asiaa perinpohjin, mutta en voi
huomata muuta, kuin että se on sattuma, tuo onnettomuus, joka on
kohdannut länsirannikkoa. Riippuuhan kalaonni sattumasta. Onni on nyt
meille vastainen."
"Mutta mitä sanotte niistä suurista sillimääristä, jotka juuri näinä
päivinä on viety ulkomaiden markkinoille?"
"Ehkäpä skotlantilaiset ovat olleet onnellisemmat kuin me."
Bjelland pudisti tarmokkaasti päätään.
"Ei", hän virkkoi. "Meillä on erikoiset asiamiehemme, jotka lähettävät
meille tietoja siitä asiasta joka päivä. Skotlannissakin on
sillinpyynti tänä vuonna epäonnistunut. Minulla on tässä taskussani
kirje eräältä liiketuttavaltani Leithistä. Hän kirjoittaa, että heistä
tuntuu siellä ikäänkuin silli olisi suorastaan varastettu heidän
käsistään."
"Myönnätte kai", salapoliisipäällikkö väitti naurahtaen, "että
asia kuulostaa hiukan kummalliselta, kun ajattelee, kuinka hyvin
skotlantilaiset osaavat puolustaa aluerajojaan kaikelta vieraalta
sekaantumiselta."
"On mahdollista, että olen erehtynyt", Bjelland jatkoi. "Olen vanha
mies, jonka on vaikea luopua ennen omaksumistani mielipiteistä. Mutta
minulla on aivan samanlainen tunne kuin skotlantilaisella ystävälläni.
Rannikoillamme on liikkeellä joku saatanallinen, salainen voima. Ja
kapteeni Grönnelandin onnettomuus on vahvistanut minun epäluulojani.
On aivan liian epätodennäköistä, että täysin kunnollinen höyrylaiva
tuhoutuisi aivan ääntä päästämättä."
"On mokomaa kuultu ennenkin."
"Ei", toinen virkkoi vilkkaasti. "Tämä on vallan ainutlaatuinen tapaus.
En usko sanaakaan, mitä se riivatun ranskalainen on kertonut. En yhtään
ainoata sanaa. Hänellä on joku kamala salaisuus, jonka kernaasti
tahtoisin saada puserretuksi hänestä ulos."
Salapoliisipäällikkö katseli ikkunasta, ikäänkuin etsiäkseen jotakin
muististaan.
"Asia on kieltämättä ihmeellinen", hän sanoi viimein. "Ette te
ole ainoa, joka haudotte epäluuloja. Niitä on myöskin eräällä
kahdeksanvuotiaalla pojalla."
Bjelland rypisti kulmakarvojaan.
"Älkää ymmärtäkö minua väärin", salapoliisipäällikkö jatkoi. "Selitän
teille, kuinka asia on. Tunnetteko kuuluisan tohtori Jonas Fjeldin?"
"Ainoastaan nimeltä."
"Minä juttelin hänen kanssaan muuan päivä sitten 'Fejestenin'
tapahtumasta. Hän kertoi rouvansa ja pikku poikansa olleen laivassa
sinä päivänä, kun 'Kong Haakon' pelasti Courbier'n hyvin nääntyneessä
tilassa. Ja omituisuutena hän mainitsi kahdeksanvuotisen poikansa
syvässä vakavuudessa selittäneen, että ranskalainen ei puhunut totta.
Hän saattoi nähdä sen miehen silmistä, poika oli sanonut. Ne olivat
kavalat ja häijyt -- --. Myönnän, että nauroin pojan epäluulolle. Se
tuntui tekevän tohtori Fjeldiin vastenmielisen vaikutuksen. Hän kysyi
jokseenkin kylmästi, enkö ollut koskaan huomannut, että lapsilla
on mitä terävin vaisto, kun kysymys on hyvien ja huonojen ihmisten
välisestä erosta."
Bjelland oli kuunnellut tätä kertomusta mitä suurimmalla jännityksellä.
Nyt hän nousi äkkiä istuimeltaan.
"Niin", hän virkkoi, "mitä tuo nuori poika tunsi, on minun varma
vakaumukseni. En tunne mieskohtaisesti Courbier'tä, vaikka hän
seurustelee Stavangerin parhaissa perheissä. Kuuluu olevan hauska
seuramies, hyvin rakastettava henkilö, joka ei milloinkaan ole
sekaantunut, mikäli tiedetään, semmoisiin asioihin, jotka eivät ole
koskeneet häntä, jos ei olisi tullut tuota Grönnelandin murhenäytelmää."