V. Viimeinen vuokko.

Missä vuorten väliin huokko

varjokkainen aukenee,

vielä yksi sinivuokko

vaaleana versoilee.

Sen ma poimin, neito, sulle,

muisto minust' olkohon,

pois on mennyt kevät, mulle

myöskin lähtö tullut on.

Taas kuin kevät mailla vaappuu,

toisen käynet rinnalla...

toiveen' parhaat sulle saapuu,

minua et nähne vaan.

Kirkas kuvastukoon taivo

aina elos juoksussa,

tyyni olkoon se kuin saivo

virran kesken kuohuja. —

Vaan jos ajan pyörtehissä

kohtalos sua haavoittaa,

jos et hoivaa löydä missä...

muista vuokko vaalea...

Armaalleni.

Kuin syksyn synkkä yö

mun oli mieleni,

kuin aalto rantaa lyö

ja meri ärjyvi.

Kuin pilvi pimeä,

mi tuulen ajoss' on,

mun kiiti aatoksen',

tuo hurja, rauhaton.

Mut silloin sinut näin

ja päivä paistoi taas,

nous puuhut vihertäin

ja kukka versoi maass'.

Sun sinisilmästäs

lens säde lämpöinen,

ja sydän riehakas

nyt viihtyi uinuen.

Oi puhdas henki sä,

taivaasta lapsonen,

maan vaipuu myrskysää

sun eeltäs levollen.

Ylene ihanammin!

Ma valmakukan taitan

sinulle metsässä,

sen airueksi laitan

korvesta jylhästä.

Vaan loistaa päivä sielläi

ylhäältä taivaalta,

ja metsolankin tielläi

kukkainen versoaa.

Sun nousta vapahammin

soi sääntö Ijäisen:

ylene ihanammin

iloks ihmisten!

Ma katsoin sinimerehen.

Ma katsoin sinimerehen,

ah, liian syvälti,

niin kirkas oli pinta sen,

niin tyynnä läikkyili.

Nous vaaru taivaanrannalle,

jo pinta pimenee, —

mut meren syvää kirkasta

mun silmän' katselee.

Ma katsoin meren sineä,

ah, liian syvälti,

en enää lumonäystä

voi kääntää silmääni.

Vapun päivänä 1885.

Kah, sinivuokot metsolan

ja ruusu vilpas lehdon,

nuo lapset nurmen vihannan,

keijuiset kukkaiskehdon!

Sai kevät itse huoneesein,

sen lemuava tuoksu,

ja lehto sadoin sävelein,

ja metsäpuroin juoksu!

Kukkaisten vihko vienoisin!

Ken pöydälleni sen laittoi?

— Minulle iloks hienoisin

käs' tarhasta ne taittoi.

Minulle! Ota kiitoksen'

ken lienet, ystäväisen',

mi talven maille minullen

toit sanan kevähäisen.

Ken lienet? Silmäst' silmään en

sua eroittaa ma tunne:

sun etsii mielen' vaanien,

jos piiloon lähdet kunne.

Kuin kevään aamu sarastaa

ja herää tuulen siipi,

sun luokses tervehdyksen' saa

ja kuiskeen' korvaas hiipii:

Kah, sinivuokot metsolan

ja ruusu vilpas lehdon,

nuo lapset nurmen vihannan,

keijuiset kukkaiskehdon!

Sai kevät itse huoneesein,

sen lemuava tuoksu,

ja lehto sadoin sävelein,

ja metsäpuroin juoksu!

Kielo.

Kaino kielo lehtosen,

valko kukka hieno,

missä kasvat versoen

väilyy tuokse vieno.

Lähde juosten piilostaan

juurias sun halaa,

sini taivas valoaan

kelloihisi valaa.

Ylähällä myrskyt maan

tietämättäs ärjyy,

sinä versot, nuovut vaan,

vartes hieno värjyy.

Niinkuin kielo valkoinen,

neito, versoit mailla,

eloa joit lähtehen

rannoill' varjokkailla.

Niinkuin kielo valkoinen,

neito nuori, nuovu,

niinkuin kielo maillehen

tuoksetta sa huovu!

Iris.

Ymmärsitkö aatokseni

kuin ma katsoin silmähäs?

Kirkas silmä tenhovainen,

kuva hengen puhtahan,

kelle avautuu sun taivaas

välkkyellen vastahan?

Ymmärsitkö aatokseni

kuin ma astuin ohi sun?

Outo olen, harvoin mun vei

kohtalo sun tiellesi,

— enkä rakkautta kerjää —

kaunis varjo, hyvästi!

Ymmärrätkö aatokseni

sanat nää kuin luokses saa?

Sua yksin tuhansista

kaukaa etsii kuiskeeni,

sua yksin tervehtääpi:

kaunis impi, hyvästi!

Miks päivä yhtyis yöhön?

Miks päivä yhtyis yöhön

ja kevät syksyhyn,

syysviimaan kukka kuihtuu

kevähän lemmityn.

Ei päivää kultaotsaa

yön varjo saavuta,

ei kevät kukkahivus

rinnoille syksyn saa.

On yö mun syämessäni

ja toivon' syksy on,

ja riemun' multa ryösti

pilv' one, valoton.

Tok' kaukaa aina seuraa

yö päivän ratoja:

ijäti jäljissäs sun

mun varjon' vaeltaa.

Ma tunsin syämes sykkivän.

Ma tunsin syämes sykkivän

mun vasten syäntäni;

kuin määräämätön ijäisyys

lyhyt tuntui sekunti.

Ma tunsin suones tykkivän,

vuos veri verehen,

ma tunsin henkäyksesi

ja henkes värehen.

Siis kiehuin ijän ijäti

mun veren' velloaa,

sun luonas yksin tyyntyvi

ja henken' rauhan saa.

Katkeralla hetkellä.

Ah, liian usein

muiston kentille

mun hairahtavi sairas mieleni.

Niin armas näky

siellä tenhoo mua

ja kasvot lempeet minuun katsovi.

Nuo kasvot tunnen:

noin sä hymyilit

kuin rusopilviss' toivon' liiteli.

Oi, miks sä katsot?

Mielen' hurjistuu...

menitkö multa ijäks, — ijäksi?

Ma unta uinun —

nyt se haihtui jo...

se, kohtalon', on hurja leikkisi.

Oi, siemaus nyt

Lethen virrasta!

Eloni hinnaks, olemukseni!

Oi, unohda!

Oi, unohda sun lempes pois,

en sua rakasta...

Jos voisinkin — en, enpä sois

mun murheen' vaieta.

Tuo satu sydänverelläin

painettiin muistooni

ja verivirta syämestäin

se siitä tykkivi.

Se elämän' on, voimani,

en sitä kuolla suo —

jos kerran henken' sortuvi,

niin satu myöskin tuo.

Ma tahdon sinut nähdä.

Sinisilmäsi tahdon nähdä

vaikk' katsees leimaus ois,

ja sointua äänes kuulla

vaikk' kuolon kuiskehes tois.

En iloa enää pyydä

mä eloni matkalta...

vaan uneen vaipua luonas —

terve kuolo ihana!

Kerran baalissa.

Ja narrina vielä liehut

sa kaunoisten parissa,

ja tunteissasi sa kiehut,

vaikk' kylmä on pinnalla!

Jo kyllästyneesi sun luulin

silmäilyihin naikkosten

ja kauniit tuntevas posket

ja heikkoutta sydämmen!

Ei... silmät Iriksen lumos

sua, poikanen tarmoton,

ja vankat päätökset kumos

yks hymynen vallaton.

Niin, narreja oomme me kaikki,

yks toisista narrimpi,

jos pilkat hän pahimmat saiki,

ol' onnekkain kuitenki!

Niin, narrina tahdon ma olla,

— ja kert' on viimeinen tää, —

unt' uinaella ma tahdon

niin suloisen pettävää.

Ja riemun' kuin siivin haipuu

tää hetkinen muistoin yöss',

pois narrinkaavun ma heitän...

ja iloni ainiaks myös.

Kohtaus.

Mua tulit vastaan, neitonen,

ja kohteljaasti nyökyttiin,

ja nuorteasti ohitsen'

sa astuit nopein askelin.

Et arvannut sa aatostain,

et tiennyt mielen' kuohua...

et näe kuvaa rinnassain,

mi yhä mua vainoaa:

Sa tulet mua vastahan,

ja kohteljaasti nyökytään,

ja nuorteasti astuvan

pois nopein askelin sun näen.

— Et arvaja sa aatostain,

et tiedä mielen' kuohua:

ma olen sulle _vieras_ vain,

ja _tutuin_ mulle olet sa.

Illan kuutamossa.

Jos tulisit minua vastaan,

sa neito ihanin,

niin illan kuutamossa

sinisilmääs katsoisin.

Nuo toiveet salaiset kaikki,

joit' aatokses uneksuu,

ne illan kuutamossa

katseellein paljastuu.

Yö hämärä on, niin hilja,

ja kuuhut läsn' on vain,

ja julki silloin lausun

sinulle rakkauttain.

Armahani sinä olet.

Armahani sinä olet,

miksi luotani poistut sa,

miksi kajahdusta sa pelkäät,

neito, hengestäs omasta.

Armahani sinä olet,

nousu rintasi tietää sen,

senpä lausuu huulien hymy,

katse ilmaisee silmien.

Armahani sinä olet —

kukaan ei sua ryöstää voi —

siksi sinut aamulla aikain

Isä Taivainen itse soi.

Armahani sinä olet,

painu vasten mun poveain,

mailmaa vastaan taistohon lähden,

sinä kilp' olet rinnallain.

Armahani sinä olet,

henkes tajusin puhtahan:

sua lemmin elämän tiellä,

sua polvuilla Tuonelan.

Armahani sinä olet

tähtitaivahan tarhoissa,

missä laulu autuahitten

pyhää kiittävi Jumalaa!

Rukous.

Oi Herra, häntä varjele

mi mulle armas on,

suojassa hyväin enkeleis

hän aina olkohon.

Nyt ilta tyyntyy, lepohon

kaikk' luonto vajoaa, —

ain' olkoon, Herra, elonsa,

niin tyyni, rauhaisa.

Kevät-unelmia · 第 38 / 40 题