Missä vuorten väliin huokko
varjokkainen aukenee,
vielä yksi sinivuokko
vaaleana versoilee.
Sen ma poimin, neito, sulle,
muisto minust' olkohon,
pois on mennyt kevät, mulle
myöskin lähtö tullut on.
Taas kuin kevät mailla vaappuu,
toisen käynet rinnalla...
toiveen' parhaat sulle saapuu,
minua et nähne vaan.
Kirkas kuvastukoon taivo
aina elos juoksussa,
tyyni olkoon se kuin saivo
virran kesken kuohuja. —
Vaan jos ajan pyörtehissä
kohtalos sua haavoittaa,
jos et hoivaa löydä missä...
muista vuokko vaalea...
Armaalleni.
Kuin syksyn synkkä yö
mun oli mieleni,
kuin aalto rantaa lyö
ja meri ärjyvi.
Kuin pilvi pimeä,
mi tuulen ajoss' on,
mun kiiti aatoksen',
tuo hurja, rauhaton.
Mut silloin sinut näin
ja päivä paistoi taas,
nous puuhut vihertäin
ja kukka versoi maass'.
Sun sinisilmästäs
lens säde lämpöinen,
ja sydän riehakas
nyt viihtyi uinuen.
Oi puhdas henki sä,
taivaasta lapsonen,
maan vaipuu myrskysää
sun eeltäs levollen.
Ylene ihanammin!
Ma valmakukan taitan
sinulle metsässä,
sen airueksi laitan
korvesta jylhästä.
Vaan loistaa päivä sielläi
ylhäältä taivaalta,
ja metsolankin tielläi
kukkainen versoaa.
Sun nousta vapahammin
soi sääntö Ijäisen:
ylene ihanammin
iloks ihmisten!
Ma katsoin sinimerehen.
Ma katsoin sinimerehen,
ah, liian syvälti,
niin kirkas oli pinta sen,
niin tyynnä läikkyili.
Nous vaaru taivaanrannalle,
jo pinta pimenee, —
mut meren syvää kirkasta
mun silmän' katselee.
Ma katsoin meren sineä,
ah, liian syvälti,
en enää lumonäystä
voi kääntää silmääni.
Vapun päivänä 1885.
Kah, sinivuokot metsolan
ja ruusu vilpas lehdon,
nuo lapset nurmen vihannan,
keijuiset kukkaiskehdon!
Sai kevät itse huoneesein,
sen lemuava tuoksu,
ja lehto sadoin sävelein,
ja metsäpuroin juoksu!
Kukkaisten vihko vienoisin!
Ken pöydälleni sen laittoi?
— Minulle iloks hienoisin
käs' tarhasta ne taittoi.
Minulle! Ota kiitoksen'
ken lienet, ystäväisen',
mi talven maille minullen
toit sanan kevähäisen.
Ken lienet? Silmäst' silmään en
sua eroittaa ma tunne:
sun etsii mielen' vaanien,
jos piiloon lähdet kunne.
Kuin kevään aamu sarastaa
ja herää tuulen siipi,
sun luokses tervehdyksen' saa
ja kuiskeen' korvaas hiipii:
Kah, sinivuokot metsolan
ja ruusu vilpas lehdon,
nuo lapset nurmen vihannan,
keijuiset kukkaiskehdon!
Sai kevät itse huoneesein,
sen lemuava tuoksu,
ja lehto sadoin sävelein,
ja metsäpuroin juoksu!
Kielo.
Kaino kielo lehtosen,
valko kukka hieno,
missä kasvat versoen
väilyy tuokse vieno.
Lähde juosten piilostaan
juurias sun halaa,
sini taivas valoaan
kelloihisi valaa.
Ylähällä myrskyt maan
tietämättäs ärjyy,
sinä versot, nuovut vaan,
vartes hieno värjyy.
Niinkuin kielo valkoinen,
neito, versoit mailla,
eloa joit lähtehen
rannoill' varjokkailla.
Niinkuin kielo valkoinen,
neito nuori, nuovu,
niinkuin kielo maillehen
tuoksetta sa huovu!
Iris.
Ymmärsitkö aatokseni
kuin ma katsoin silmähäs?
Kirkas silmä tenhovainen,
kuva hengen puhtahan,
kelle avautuu sun taivaas
välkkyellen vastahan?
Ymmärsitkö aatokseni
kuin ma astuin ohi sun?
Outo olen, harvoin mun vei
kohtalo sun tiellesi,
— enkä rakkautta kerjää —
kaunis varjo, hyvästi!
Ymmärrätkö aatokseni
sanat nää kuin luokses saa?
Sua yksin tuhansista
kaukaa etsii kuiskeeni,
sua yksin tervehtääpi:
kaunis impi, hyvästi!
Miks päivä yhtyis yöhön?
Miks päivä yhtyis yöhön
ja kevät syksyhyn,
syysviimaan kukka kuihtuu
kevähän lemmityn.
Ei päivää kultaotsaa
yön varjo saavuta,
ei kevät kukkahivus
rinnoille syksyn saa.
On yö mun syämessäni
ja toivon' syksy on,
ja riemun' multa ryösti
pilv' one, valoton.
Tok' kaukaa aina seuraa
yö päivän ratoja:
ijäti jäljissäs sun
mun varjon' vaeltaa.
Ma tunsin syämes sykkivän.
Ma tunsin syämes sykkivän
mun vasten syäntäni;
kuin määräämätön ijäisyys
lyhyt tuntui sekunti.
Ma tunsin suones tykkivän,
vuos veri verehen,
ma tunsin henkäyksesi
ja henkes värehen.
Siis kiehuin ijän ijäti
mun veren' velloaa,
sun luonas yksin tyyntyvi
ja henken' rauhan saa.
Katkeralla hetkellä.
Ah, liian usein
muiston kentille
mun hairahtavi sairas mieleni.
Niin armas näky
siellä tenhoo mua
ja kasvot lempeet minuun katsovi.
Nuo kasvot tunnen:
noin sä hymyilit
kuin rusopilviss' toivon' liiteli.
Oi, miks sä katsot?
Mielen' hurjistuu...
menitkö multa ijäks, — ijäksi?
Ma unta uinun —
nyt se haihtui jo...
se, kohtalon', on hurja leikkisi.
Oi, siemaus nyt
Lethen virrasta!
Eloni hinnaks, olemukseni!
Oi, unohda!
Oi, unohda sun lempes pois,
en sua rakasta...
Jos voisinkin — en, enpä sois
mun murheen' vaieta.
Tuo satu sydänverelläin
painettiin muistooni
ja verivirta syämestäin
se siitä tykkivi.
Se elämän' on, voimani,
en sitä kuolla suo —
jos kerran henken' sortuvi,
niin satu myöskin tuo.
Ma tahdon sinut nähdä.
Sinisilmäsi tahdon nähdä
vaikk' katsees leimaus ois,
ja sointua äänes kuulla
vaikk' kuolon kuiskehes tois.
En iloa enää pyydä
mä eloni matkalta...
vaan uneen vaipua luonas —
terve kuolo ihana!
Kerran baalissa.
Ja narrina vielä liehut
sa kaunoisten parissa,
ja tunteissasi sa kiehut,
vaikk' kylmä on pinnalla!
Jo kyllästyneesi sun luulin
silmäilyihin naikkosten
ja kauniit tuntevas posket
ja heikkoutta sydämmen!
Ei... silmät Iriksen lumos
sua, poikanen tarmoton,
ja vankat päätökset kumos
yks hymynen vallaton.
Niin, narreja oomme me kaikki,
yks toisista narrimpi,
jos pilkat hän pahimmat saiki,
ol' onnekkain kuitenki!
Niin, narrina tahdon ma olla,
— ja kert' on viimeinen tää, —
unt' uinaella ma tahdon
niin suloisen pettävää.
Ja riemun' kuin siivin haipuu
tää hetkinen muistoin yöss',
pois narrinkaavun ma heitän...
ja iloni ainiaks myös.
Kohtaus.
Mua tulit vastaan, neitonen,
ja kohteljaasti nyökyttiin,
ja nuorteasti ohitsen'
sa astuit nopein askelin.
Et arvannut sa aatostain,
et tiennyt mielen' kuohua...
et näe kuvaa rinnassain,
mi yhä mua vainoaa:
Sa tulet mua vastahan,
ja kohteljaasti nyökytään,
ja nuorteasti astuvan
pois nopein askelin sun näen.
— Et arvaja sa aatostain,
et tiedä mielen' kuohua:
ma olen sulle _vieras_ vain,
ja _tutuin_ mulle olet sa.
Illan kuutamossa.
Jos tulisit minua vastaan,
sa neito ihanin,
niin illan kuutamossa
sinisilmääs katsoisin.
Nuo toiveet salaiset kaikki,
joit' aatokses uneksuu,
ne illan kuutamossa
katseellein paljastuu.
Yö hämärä on, niin hilja,
ja kuuhut läsn' on vain,
ja julki silloin lausun
sinulle rakkauttain.
Armahani sinä olet.
Armahani sinä olet,
miksi luotani poistut sa,
miksi kajahdusta sa pelkäät,
neito, hengestäs omasta.
Armahani sinä olet,
nousu rintasi tietää sen,
senpä lausuu huulien hymy,
katse ilmaisee silmien.
Armahani sinä olet —
kukaan ei sua ryöstää voi —
siksi sinut aamulla aikain
Isä Taivainen itse soi.
Armahani sinä olet,
painu vasten mun poveain,
mailmaa vastaan taistohon lähden,
sinä kilp' olet rinnallain.
Armahani sinä olet,
henkes tajusin puhtahan:
sua lemmin elämän tiellä,
sua polvuilla Tuonelan.
Armahani sinä olet
tähtitaivahan tarhoissa,
missä laulu autuahitten
pyhää kiittävi Jumalaa!
Rukous.
Oi Herra, häntä varjele
mi mulle armas on,
suojassa hyväin enkeleis
hän aina olkohon.
Nyt ilta tyyntyy, lepohon
kaikk' luonto vajoaa, —
ain' olkoon, Herra, elonsa,
niin tyyni, rauhaisa.