Kohta kyllä kuihtunemme
kukkahaiset salolta,
tyydymmepä onnellemme,
näivetymme riemulla,
kuinhan iloo hetkiseks
luoda voimme povehes.
Pian soluu kukkais-aika,
kukan lehdet lankeaa,
mutta yksi säilyy taika
aina yhtä nuorena:
maan ja ilman vanheten
yks on kukka ikuinen.
Kuva kuluu vaskisehen
patsahasen hakattu —
minkä ihmissydämmehen
piirsit, ei se sammallu:
ilot, hyvät mitkä loi,
ikäin ijät vihannoi!