Olin muuttanut uuteen asuntoon ja asunut siellä kuukauden. Puhuin tästä
tädin kanssa.
Minä asun hiljaisessa perheessä, se ei ajattele minua, vaikka
soittaisin porttikelloa kolme kertaa. Muuten se on oikea melutalo,
jossa sekä tuuli ja sade että ihmiset pitävät ääntä ja hälinää. Minä
asun aivan portin yläpuolella: jokaiset rattaat, jotka ajavat portista
panevat kuvat seinillä tärisemään. Portti paukkuu ja ryskää ikäänkuin
talossa olisi maanjäristys. Vuoteessa maatessa tuntuvat tärähdykset
kaikissa jäsenissäni, mutta sehän kuuluu vahvistavan hermoja. Kun
tuulee — ja tässä maassa tuulee aina — niin heiluvat pitkät ikkunahaat
ulkopuolella edestakaisin lyöden seinää vasten. Pihalla asuvan naapurin
porttikello soi joka tuulenpuuskan tullen.
Talomme asukkaat saapuvat kotiin yksitellen, myöhään illalla tai
myöhään yöllä. Se vuokralainen, joka asuu juuri yläpuolellani ja joka
päivällä antaa tunteja pasuunan puhaltamisessa, tulee kotiin viimeisenä
eikä pane nukkumaan ennenkuin hän ensin on suorittanut pienen yökävelyn
raskain askelin ja raudoitetuin saappain.
Meillä ei ole kaksinkertaisia ikkunoita, mutta on rikkinäinen
ruutu; sen on emäntä paikannut paperilla. Tuuli puhaltaa kuitenkin
rakoon ja saa aikaan samanlaisen äänen kuin suriseva paarma. Se on
nukkumismusiikkia. Kun sitten vihdoin olen vaipunut uneen, herättää
minut pian kukonlaulu. Kukko ja kana kellarikerrosmiehen kanakopista
ilmoittavat, että aamu pian koittaa. Pienillä norjalaishevosilla ei
ole tallia, ne ovat sijoitetut santasäiliöön portaiden alle; siellä ne
saadakseen liikuntaa potkivat ovea ja laudoitusta.
Päivä hämärtää, portinvartija, joka perheineen nukkuu vinnillä, tulla
tömistelee alas portaita. Puukengät kolisevat, portti läiskää, talo
tärisee, ja kun tästä on päästy, alkaa asukas minun yläpuolellani
harjoittaa voimistelua. Hän nostaa molemmilla käsillään raskasta
rautakuulaa, jota hän ei jaksa pidellä. Se putoaa uudestaan ja
uudestaan ja talon nuoriso, jonka pitää mennä kouluun, samalla lähtee
liikkeelle huutaen ja remuten. Minä menen ikkunan luo, avaan sen
saadakseni raitista ilmaa, ja se virkistääkin, kun vain saan sitä eikä
matami pihan perällä olevassa rakennuksessa juuri pese hansikkaita
tahranpuhdistusvedessä — se on hänen elinkeinonsa. Muutoin talo on
varsin mukava ja minä asun hiljaisessa perheessä.
Tämän selostuksen annoin tädille asunnostani. Tein sen vilkkaammin,
suullisessa esityksessä voi käyttää tuoreempia sanoja ja ääniä kuin
kirjoitetussa.
— Sinä olet runoilija! huudahti täti. — Pane vain paperille puheesi,
niin sinä olet yhtä hyvä kuin Dickens! Niin, minulle sinä olet paljon
mieltäkiinnittävämpi. Sinä maalaat, kun puhut. Sinä kuvaat talosi niin
että sen näkee ilmielävänä. Tuntee kylmät väreet ruumiissa! Runoile
yhä eteenpäin! Aseta kuvaukseesi joku elävä olento, ihmisiä, kauniita
ihmisiä ja mieluummin onnettomia!
Talon todella panin paperille meluineen menoineen päivineen, mutta
sijoitin siihen vain itseni, ilman toimintaa. Toiminta tuli myöhemmin.