Kerran talvella iltamyöhällä, kun teatterinäytäntö oli loppunut, oli
hirvittävä ilma, sellainen lumipyry, että oli miltei mahdoton päästä
eteenpäin.
Täti oli teatterissa ja minä olin tullut noutamaan häntä kotiin,
mutta minun oli itsenikin vaikea päästä eteenpäin, saatikka sitten
saattaa muita. Kaikki vuokra-ajurit olivat tilatut. Täti asui kaukana
kaupungilla, minun asuntoni sen sijaan oli aivan teatterin vieressä.
Jollei näin olisi ollut, olisimme toistaiseksi saaneet seisoa kuin
jonkun vesikäsittelyn alaisina.
Me ponnistimme eteenpäin syvässä lumessa, lumituprujen kiertäessä
ympärillämme. Minä nostin häntä, minä kannatin häntä, minä työnsin
häntä eteenpäin. Kaaduimme vain kaksi kertaa, mutta kaaduimme pehmeään
lumeen.
Me saavuimme minun portilleni, missä ravistimme lunta yltämme.
Portailla teimme sen niinikään, ja silti riitti vielä lunta peittämään
eteisen lattian.
Saimme yltämme päällysvaatteet ja alusvaatteet ja kaikki vaatteet, mitä
saattoi riisua. Emäntä lainasi tädille kuivat sukat ja aamuröijyn. Se
oli välttämätöntä, sanoi emäntä ja lisäsi, mikä olikin totta, että
tädin oli mahdoton mennä kotiin sinä yönä. Hän pyysi häntä tyytymään
hänen arkihuoneeseensa; sinne hän lupasi valmistaa vuoteen sohvalle
oven eteen, joka johti minun huoneeseeni ja jota aina pidettiin lukossa.
Ja näin tehtiin.
Tuli paloi uunissani, teekeittiö tuli pöydälleni, pienessä huoneessa
oli hauskaa, joskaan ei niin hauskaa kuin tädin luona, missä talvella
ovet peitettiin paksuilla uutimilla, ikkunat paksuilla uutimilla,
lattiat kaksinkertaisilla matoilla, joiden alla oli kolme kerrosta
paksua paperia. Siellä on ihminen kuin hyvin suljetun pullon lämpimässä
ilmassa.
Mutta minunkin asunnossani oli hauskaa, niinkuin sanottu. Tuuli humisi
ulkopuolella.
Täti puhui ja kertoi. Nuoruuden ajat palasivat, oluenpanija palasi,
vanhat muistot. Hän muisti kuinka minä sain ensimmäisen hampaani ja
perheen ilon tapauksen johdosta.
Ensimmäinen hammas! Viattomuuden hammas, hohtava kuin pieni
maitopisara, maitohammas.
Tuli uusi hammas, tuli useita, kokonainen rivi, vierekkäin, ylös ja
alas, mitä kauneimpia lapsenhampaita. Ja kuitenkin ne olivat vain
etujoukkoja eikä niitä oikeita, joiden piti kestää koko elämä.
Nekin tulivat ja viisaudenhampaat niinikään, nuo sivustamiehet
riveissä, synnyttyään tuskassa ja suuressa vaivassa.
Ne menevät menojaan, jok’ainoa! Ne menevät ennenkuin palvelusaika on
päättynyt, viimeisinkin hammas menee, eikä se ole juhlapäivä, se on
surunpäivä.
Silloin on ihminen vanha, vaikka mieli olisikin nuori.
Tällainen ajatus ja puhe ei ole hauskaa, ja kuitenkin me jouduimme
puhumaan tästä kaikesta, me palasimme lapsuusvuosiimme, puhuimme ja
puhuimme. Kello tuli kaksitoista ennenkuin täti meni levolle viereiseen
huoneeseen.
— Hyvää yötä, lapsikultani! huudahti hän. — Nyt minä nukun ikäänkuin
makaisin omassa vetosohvassani.
Ja hän nukkui. Mutta lepoa ei tullut taloon enempää kuin
ulkopuolellekaan. Myrsky rönkytti ikkunoita, paiskeli pitkiä heiluvia
rautakoukkuja, soitti naapurin ovikelloa pihan perällä. Yläpuolella
asuva oli saapunut kotiin. Hän asteli vielä pienen yökävelyn
edestakaisin, paiskasi saappaat jaloistaan, meni sitten vuoteeseen
nukkumaan, mutta hän kuorsaa niin, että ihminen, jolla on hyvät korvat,
kuulee sen läpi permannon.
Minä en päässyt uneen enkä saanut rauhaa. Ilma ei sekään rauhoittunut,
se oli harvinaisen levoton. Tuuli humisi ja lauloi omalla tavallaan,
minun hampaani alkoivat nekin vilkastua, nekin humisivat ja lauloivat
omalla tavallaan. Niissä alkoi ankara hammastauti.
Ikkunasta veti. Kuu paistoi lattialle, valo kulki edestakaisin sen
mukaan kuin tuulet tulivat ja menivät myrskyssä. Sekä valo että varjo
liikkuivat levottomina, mutta vihdoin viimein oli varjo lattialla
jonkin esineen näköinen. Minä katselin tätä liikkuvaa olentoa ja
tunsin, että minuun puhalsi jäätävän kylmä tuuli.
Lattialla istui olento, pitkä ja kapea niinkuin kuvio, jonka lapsi
kivikynällä piirtää taululle ja jonka on määrä olla ihmisen näköinen.
Ruumis on pelkkä pitkä viiva, vielä viiva ja toinen lisää, siinä
käsivarret. Jalat ovat nekin vain viivoja, pää on monikulmio. Pian
kävi olento selvemmäksi, se sai ympärilleen jonkinlaisen hameen, hyvin
ohuen, hyvin hienon, mutta se osoitti hänen kuuluvan naissukuun.
Minä kuulin suhinaa. Hänkö äänteli vaiko tuuli, joka surisi kuin paarma
ruudun halkeamassa.
Ei, se oli hän itse, rouva Hammastauti, hänen kauhistuttavuutensa
_Satania infernalis_ — Jumala varjelkoon meitä hänen vierailustaan!
— Täällä on hyvä olla! surisi hän. — Täällähän on hyvä asunto, mutamaa,
suopohja, sääsket ovat täällä ynisseet myrkyllisin pistimin, nyt
on pistin minulla. Sitä täytyy hioa ihmishampailla. Tällä miehellä
täällä vuoteessa, hänellähän hampaat ovat hohtavan valkoiset. Ne ovat
uhmanneet makeaa ja hapanta, kuumaa ja kylmää, pähkinänkuoria ja
luumunkiviä, mutta minä muserran ne, minä ne särjen, minä lannoitan
juurta vedolla, annan niille kylmiä jalkakylpyjä.
Se oli kauhistuttavaa puhetta, kauhistuttava vieras.
— No, vai olet sinä runoilija! sanoi hän. — Minäpä opetan sinua
laulamaan kaikilla taudin runomitoilla! Minäpä panen ruumiiseesi rautaa
ja terästä, minäpä panen kaikki hermosäikeesi hyppimään.
Oli kuin poskiluuhuni olisi tungettu tulista naskalia. Minä kiertelin
ja vääntelin.
— Erinomainen hammaskipu, sanoi hän. — Oikeinhan tässä soittaa kuin
urkua. Suurenmoinen huuliharppukonsertti, jossa rummut ja torvet,
piccolo-huilu ja viisaudenhampaan pasuuna säestävät. Suuri runoilija;
suuri konsertti!
Ja hän alkoi soittaa ja kauhistuttavan näköinen hän oli, vaikkei
hänestä nähnyt muuta kuin käden, varjomaisen harmaan, jääkylmän
käden pitkine naskalinpaksuisine sormineen. Jokainen niistä oli
kidutusväline. Peukalopotilla ja Suomensotilla oli hohtimet ja ruuvit,
Engelsmanni päättyi terävään naskaliin, Kultaralli oli pora ja
Pikkurilli ruisku täynnä sääskenmyrkkyä.
— Kyllä minä opetan sinulle runomitat! sanoi hän. — Suurelle
runoilijalle kuuluu suuri hammastauti, pienelle runoilijalle pieni
hammastauti.
— Oi, salli minun olla pieni! rukoilin minä. — Salli etten ole
mikään runoilija! Enkä minä ole runoilija, minulla on vain
runoilemiskohtauksia, niinkuin hammastautikohtauksia! Väisty, väisty!
— Tunnustatko sitten, että minä olen väkevämpi kuin runous, filosofia,
matematiikka ja koko musiikki? sanoi hän. — Väkevämpi kuin kaikki nuo
maalatut ja marmoriin hakatut näyt. Minä olen vanhempi kuin ne kaikki.
Minä synnyin aivan lähellä paratiisin yrttitarhaa, juuri ulkopuolella,
missä tuuli puhalsi ja märät sienet kasvoivat. Minä pakotin Eevan
kylmässä pukemaan vaatteet ylleen, ja Aatamin myöskin. Saat uskoa, että
ensimmäisessä hammastaudissa oli voimaa!
— Kaiken minä uskon! sanoin minä. — Väisty, väisty!
— Niin, lakkaatko siis olemasta runoilija, lupaatko, ettet koskaan
pane runoja paperille, taululle tai minkäänlaiselle kirjoitusaineelle?
Silloin minä päästän sinut, mutta minä tulen takaisin, jos sinä
runoilet.
— Minä vannon! sanoin minä. — Kun ei minun vain koskaan tarvitse nähdä
ja kuulla sinua!
— Näkemään sinä kyllä tulet minut, mutta täyteläisemmässä ja sinulle
rakkaammassa hahmossa kuin nyt olen. Tulet näkemään minut täti
Millenä. Ja minä sanon sinulle: runoile, poikakultani! Sinä olet suuri
runoilija, ehkä suurin kaikista runoilijoistamme. Mutta jos sinä uskot
minuun ja rupeat runoilemaan, niin minä sävellän sinun runosi, soitan
ne huuliharpullani. Suloinen lapsi — muista minua, kun sinä näet täti
Millen!
Sitten hän katosi.
Jäähyväisiksi pistettiin poskiluuhuni ikäänkuin tulinen naskali. Mutta
pian särky hiljeni, minä ikäänkuin ajelehdin pehmeässä vedessä, näin
valkeiden lumpeiden ja niiden leveiden vihreiden lehtien kumartuvan,
painuvan alleni, kuihtuvan, hajoavan, ja minä vaivuin niiden mukana,
hajosin lepoon ja rauhaan.
— Kuolla, sulaa kuin lumi! kuului laulaen ja soittaen vedestä. —
Haihtua pilveen, mennä menojaan kuin pilvi!
Näin läpi veden suuria loistavia nimiä, liehuvien voittolippujen
kirjoituksia — kuolemattomuuden patentti piirrettynä päiväperhosen
siipeen.
Uni oli syvää, unta ilman unikuvia. En kuullut tuulen huminaa, en
portinläiskettä, en naapurin kilisevää ovikelloa tai vuokralaisen
raskasta voimistelua.
Autuus!
Silloin tuli tuulenpuuska, joka työnsi auki lukitun oven tädin
huoneeseen. Täti hypähti pystyyn, sai kengät jalkaansa, vaatteet ylleen
ja tuli minun luokseni.
Minä nukuin kuin Jumalan enkeli, sanoi hän eikä raskinut herättää minua.
Minä heräsin itsestäni, avasin silmäni, olin jo unohtanut että täti oli
täällä talossa, mutta pian minä sen muistin, muistin hammastautinäkyni.
Uni ja todellisuus sulivat yhteen.
— Et kai sinä eilen kirjoittanut mitään sen jälkeen kun sanoimme
toisillemme hyvää yötä? kysyi hän. — Kunhan vain olisitkin! Sinä olet
minun runoilijani ja sellaisena pysyi!
Hän hymyili mielestäni hyvin viekkaasti. En tietänyt oliko hän tuo
kunnollinen täti Mille, joka rakasti minua, vai kauhistuttava olento,
jolle yöllä olin antanut lupaukseni.
— Oletko runoillut, lapsi kulta?
— En, en! huusin minä. — Olethan sinä täti Mille.
— Kukas muu! sanoi hän. Ja se oli täti Mille.
Hän suuteli minua, pääsi ajurin vaunuihin ja läksi kotiin.
Minä kirjoitin, mitä tähän on kirjoitettu. Se ei ole runon muodossa,
eikä sitä koskaan painateta — —.
* * * * *
Niin, tähän käsikirjoitus loppui.
Nuori ystäväni, tuo tuleva vihanneskaupan myyjä, ei saattanut
löytää sitä mikä puuttui. Se oli lähtenyt maailmalle käärepaperina
rasvasillin, voin ja vihreän suovan ympärillä. Se oli täyttänyt
kutsumuksensa. ’,
Oluenpanija on kuollut, täti on kuollut, ylioppilas on kuollut, hän,
jonka ajatuksen kipinät joutuivat tynnyriin. Tähän loppuu tarina —
tarina täti Hammastaudista.