Hän antoi meille marjahilloa ja sokeria, vaikka se oli hyvin
turmiollista hampaillemme, mutta hän piti niin paljon noista
herttaisista lapsista, sanoi hän. Olihan aivan hirveää kieltää heiltä
tuota makeis-murenta, jota he niin mielellään söivät.
Ja sentähden me pidimme niin paljon tädistä.
Hän oli ollut vanha neiti niin kauas kuin minä saatan ajatella
taaksepäin, aina vanha. Hänen ikänsä pysyi paikoillaan.
Varhaisempina aikoinaan hän oli potenut paljon hammastautia ja puhui
siitä aina, ja sentähden hänen ystävänsä oluenpanija Rasmussen
piloillaan kutsui häntä Täti Hammastädiksi.
Rasmussen ei viime vuosina ollut harjoittanut oluenpanijan ammattia,
vaan eli korkorahoistaan, tuli usein tädin luo ja oli vanhempi häntä.
Hänellä ei ollut ensinkään hampaita, vain muutamia mustia tynkiä.
Hän oli pienenä syönyt liian paljon sokeria, sanoi hän meille lapsille,
ja silloin käy ihminen sen näköiseksi.
Täti varmaan ei koskaan lapsuudessaan ollut syönyt sokeria, hänellä oli
mitä kauneimmat valkeat hampaat.
Hän säästikin niitä, ei pitänyt niitä suussaan yöllä, sanoi oluenpanija
Rasmussen.
Se nyt on häijyyttä, sanoimme me lapset, mutta täti sanoi, ettei hän
tarkoittanut sillä mitään. Eräänä aamupäivänä aamiaista syödessä kertoi
hän meille pahan unen, jonka hän oli nähnyt yöllä: hänen suustaan oli
pudonnut hammas.
— Se merkitsee, sanoi hän, — että minä kadotan todellisen ystävän tai
ystävättären.
— Jos se olikin tekohammas, sanoi oluenpanija hymyillen, — niin se voi
merkitä vain, että te kadotatte valeystävän.
— Te olette epäkohtelias vanha herra, sanoi täti niin suuttuneena,
etten ole nähnyt häntä sellaisena aikaisemmin enkä jälkeenpäinkään.
Myöhemmin hän sanoi vanhan ystävänsä laskeneen vain leikkiä; Rasmussen
on jaloin ihminen maailmassa ja kun hän kerran kuolee, niin hänestä
varmaan tulee pieni Jumalan enkeli taivaassa.
Minä mietin paljon tätä muutosta ja ajattelin, saattaisinko tuntea
hänet hänen uudessa haahmossaan.
Kun täti oli nuori ja hänkin oli nuori, kosi hän tätiä. Täti mietti
liian kauan ja jäi odottamaan, jäi liian pitkäksi aikaa odottamaan, jäi
alati vanhaksi neidiksi,, mutta pysyi uskollisena ystävänä.
Ja sitten kuoli oluenpanija Rasmussen.
Hänet vietiin hautaan mitä kalleimmissa ruumisvaunuissa ja häntä
saattoi suuri saattue henkilöitä, joilla oli kunniamerkkejä ja jotka
esiintyivät univormuissa.
Täti seisoi ikkunassa meidän lasten kanssa, yllään surupuku. Olimme
siinä kaikki, paitsi se pieni veli, jonka haikara oli tuonut viikko
sitten.
Nyt olivat ruumisvaunut ja saatto menneet ohi, katu oli tyhjänä, täti
tahtoi mennä, mutta minä en tahtonut, minä odotin enkeliä, oluenpanija
Rasmussenia. Olihan hän nyt tullut pieneksi siivekkääksi Jumalan
lapseksi ja täytyihän meidän nähdä hänet.
— Täti! sanoin. — Etkö luule hänen nyt tulevan? Tai että haikara, kun
se taas tuo pienen veljen, samalla tuo enkeli Rasmussenin?
Täti joutui aivan haltioihinsa mielikuvituksestani ja sanoi: — Siitä
lapsesta tulee suuri runoilija! Ja tätä hän toisteli koko kouluaikani
ja rippikouluni jälkeen aina ylioppilasvuosiin asti.
Hän oli ja on yhäti osaaottavaisin ystävättäreni sekä
runoilijataudissani että hammastaudissa. Molemmathan minua ahdistavat.
— Pane vain paperille kaikki ajatuksesi, — ja pistä ne pöytälaatikkoon!
Niin teki Jean Paul. Hänestä tuli suuri runoilija, vaikken hänestä
pidä, hän ei jännitä. Sinun pitää jännittää! Ja sinä tulet jännittämään!
Tämän puheen jälkeisenä yönä viruin minä kaipauksessa ja tuskassa,
kituen ja haluten tulla siksi suureksi runoilijaksi, jonka täti näki ja
tunsi minussa olevan. Minä viruin runoilijataudissa. Mutta on olemassa
pahempikin tauti: hammastauti. Se peittosi ja pehmitti minua, minä olin
kuin kiemurteleva mato, jota parannetaan ryytihauteella ja espanjan
kärpäsellä.
— Tuon minä tunnen! sanoi täti.
Hänen huulillaan oli surullinen hymy, hänen hampaansa hohtivat valkeina.
* * * * *
Mutta minun täytyy aloittaa uusi ajanjakso omassa historiassani ja
tädin historiassa.