— Täti antoi minulle makeisia, kun olin pieni. Hampaani kestivät sen
eivätkä menneet pilalle. Nyt minä olen tullut vanhemmaksi, tullut
ylioppilaaksi. Hän hemmoittelee minua vieläkin makealla, sanoo, että
minä olen runoilija.
Minussa on jonkun verran runoilijaa, mutta ei tarpeeksi. Usein, kun
kuljen kaupungin kaduilla, näyttää minusta siltä, kuin kulkisin
suuressa kirjastossa. Talot ovat kirjahyllyjä, jokainen kerros on hylly
kirjoineen. Tuossa on arkitarina, tuossa vanha näytelmä, tieteellisiä
teoksia joka alalta, tässä roskakirjallisuutta ja hyvää lukemista.
Ajatuksillani ja mielikuvituksellani on yllinkyllin tilaisuutta
askarrella tässä kirja-ainehistossa.
Minussa on jonkun verran runoilijaa, mutta ei tarpeeksi. Monessa
ihmisessä en sitä varmaan yhtä paljon kuin minussa, eivätkä he
kuitenkaan kirjoita kilpeensä tai kaulanauhaansa nimeä _runoilija_.
Heille ja minulle on annettu Jumalan lahja, siunaus, joka riittää
itsekullekin meistä, mutta josta ei voi jakaa muille. Se tulee
auringonsäteenä, täyttää sielun ja ajatuksen, tulee kukkaistuoksuna,
sävelenä, joka on tuttu, eikä kuitenkaan tiedä miten.
Tässä edellisenä iltana istuin huoneessani ja halusin lukea, mutta
minulla ei ollut kirjaa eikä edes lehteä. Samassa putosi lehmuksesta
tuore vihreä lehti. Tuulahdus toi sen ikkunasta minulle.
Minä katselin noita monia haarautuvia suonia. Pieni hyönteinen kulki
niiden yli ikäänkuin se olisi tahtonut perusteellisesti tutkia lehteä.
Silloin täytyi minun ajatella ihmisviisautta. Mekin ryömimme pitkin
lehteä, tunnemme vain sen ja pidämme heti esitelmän koko suuresta
puusta, juuresta, rungosta ja latvasta, koko tuosta suuresta puusta:
Jumalasta, maailmasta ja kuolemattomuudesta, ja tunnemme kaikesta vain
pienen lehden!
Minun istuessani siinä tuli täti Mille minua tervehtimään.
Minä näytin hänelle lehden hyönteisineen, kerroin hänelle ajatukseni,
ja hänen silmänsä loistivat.
— Sinä olet runoilija! sanoi hän. — Ehkä suurin kaikista
runoilijoistamme! Jos minä saisin eläissäni sen nähdä, niin mielelläni
menisin hautaan. Sinun mahtava mielikuvituksesi on aina hämmästyttänyt
minua, oluenpanija Rasmussenin hautajaisista asti.
Näin sanoi täti Mille ja suuteli minua.
Kuka oli täti Mille ja kuka oli oluenpanija Rasmussen?
Me lapset kutsuimme äidin tätiä tädiksi, emme tunteneet häntä muulla
nimellä.