Oli kerran vanha herraskartano, jossa asui nuorta kelpo herrasväkeä.
Heillä oli rikkautta ja siunausta, he tahtoivat elää iloisesti ja he
tekivät hyvää. He halusivat tehdä kaikki ihmiset yhtä onnellisiksi kuin
he itse olivat.
Jouluaattona seisoi vanhassa ritarisalissa kauniisti koristettu
joulupuu, uuneissa paloi tuli, ja vanhojen taulujen ympärille oli
ripustettu kuusenoksia. Tänne kokoontui herrasväki vieraineen, täällä
laulettiin ja tanssittiin.
Aikaisemmin illalla oli väentuvassa jo vietetty joulujuhlaa. Sielläkin
oli suuri kuusi, oksillaan punaisia ja valkoisia kynttilöitä, pieniä
Tanskan lippuja, paperista leikattuja joutsenia ja kirjavasta paperista
tehtyjä verkkoja, joissa oli namusia. Pitäjän köyhät lapset oli
kutsuttu tänne, jokaisella oli äiti mukanaan. Äiti ei paljoakaan
katsonut puuta, hän katsoi joulupöytiin, minne oli levitetty villa- ja
palttinatavaraa, takkikangasta ja housukangasta. Niin, sinne katselivat
äidit ja isot lapset; vain aivan pienet ojensivat kätensä kynttilöitä,
kultalankoja ja lippuja kohti.
Koko tuo joukko tuli varhain iltapäivällä, sai joulupuuroa ja
hanhenpaistia punakaalin kera. Kun sitten joulupuu oli nähty ja lahjat
jaettu, sai jokainen pienen lasillisen punssia ja omenatorttuja.
He tulivat takaisin omaan köyhään tupaansa, ja nyt puhuttiin »hyvästä
kestityksestä», nimittäin ruuista, ja lahjat tarkastettiin vielä kerran.
Siinä olivat nyt Puutarha-Kirsti ja Puutarha-Olli. Ollen keskenään
naimisissa saivat he kartanosta asunnon, ja jokapäiväisen leipänsä
he ansaitsivat kitkemällä ja muokkaamalla kartanon puutarhaa.
Joulujuhlilla tuli heille aina hyvä, runsas osa lahjoista. Heillä
olikin viisi lasta, jotka kaikki saivat vaatekerran herrasväeltä.
— He ovat hyviä ihmisiä, meidän herrasväkemme, — sanoivat he, — mutta
heillä on myöskin varaa, ja se tuottaa heille iloa.
— Tässä on hyvät vaatteet neljän lapsen kulutettaviksi, sanoi
Puutarha-Olli. — Mutta miksei tässä ole mitään rammalle? Onhan heillä
aina ollut tapana muistaa häntä, vaikkei hän ole mukana pidoissa.
Se oli vanhin lapsista, he kutsuivat häntä »rammaksi»; hänen oikea
nimensä oli Hannu.
Hän oli pienenä ollut mitä viisain ja vilkkain lapsi, mutta sitten
hänen jalkansa olivat yhtäkkiä käyneet »hervottomiksi», niinkuin he
sanoivat. Hän ei voinut seisoa eikä kävellä ja nyt hän oli ollut viisi
vuotta vuoteenomana.
— Niin, sainhan minä hänellekin jotakin, sanoi äiti. — Mutta se ei ole
mitään erikoista, se on vain kirja, jota hän voi lukea.
— Sellainen ei lyö leiville! sanoi isä.
Mutta Hannu tuli iloiseksi. Hän oli oikein viisas poika, joka
mielellään luki, mutta muuten hän kyllä käytti aikansa myöskin työhön,
mikäli saattoi tehdä oikeata työtä, hänen kun aina piti olla vuoteessa.
Hän oli kätevä, käytti näppärästi käsiään, kutoi villasukkia, jopa
kokonaisia sänkypeittoja. Kartanon rouva oli kehunut häntä ja ostanut
niitä.
Hannu oli saanut satukirjan. Siinä oli paljon lukemista, paljon
ajattelemista.
— Siitä ei ole mitään hyötyä tässä talossa, sanoivat vanhemmat. — Mutta
antaa hänen lukea, niin aika kuluu, eihän hän aina voi kutoa sukkaakaan.
Kevät tuli, kukat, ruoho ja lehdet alkoivat kasvaa, rikkaruohot
niinikään, joiksi täydellä syyllä voi sanoa nokkosia, vaikka niistä
niin kauniisti sanotaan psalmissa:
»Ja kaikki maailman kuninkaat
jos saapuis loistossansa,
he lehteä ei nokkoseen
lois koko voimallansa.»
Kartanon puutarhassa oli paljon tekemistä, eikä vain puutarhurilla ja
hänen oppilaillaan, vaan myöskin Puutarha-Kirstillä ja Puutarha-Ollilla.
— Kyllä tämä on raatamista! sanoivat he. — Ja kun me olemme oikein
hyvin puhdistaneet käytävät ja saaneet ne oikein kauniiksi, niin ne
heti taas sotketaan. Täällä kartanossa käy alituisesti vieraita. Kyllä
se mahtaa maksaa! Mutta herrasväet ovat rikkaita ihmisiä.
— Kummallisesti täällä maailmassa on jaettu ihmisten osat! sanoi Olli.
— Kaikki me olemme Jumalan lapsia, sanoo pappi. Minkätähden sitten on
sellainen ero?
— Se johtuu syntiinlankeemuksesta, sanoi Kirsti.
Tästä puhuivat he jälleen illalla, kun Rampa-Hannu luki satukirjaa.
Ahtaat olot, työ ja raadanta olivat koventaneet vanhempien kädet, mutta
myöskin heidän arvostelunsa ja mielipiteensä. He eivät jaksaneet olla
ärtymättä, selvittää niitä itselleen, ja puhuessaan he kiihtyivät yhä
nurjamielisemmiksi ja äreämmiksi.
— Toiset ihmiset saavat varallisuutta ja onnea, toiset vain köyhyyttä.
Minkätähden pitää meidän ensimmäisten vanhempiemme tottelemattomuuden
ja uteliaisuuden kohdata meitä? Me emme olisi käyttäytyneet niinkuin he
molemmat!
— Kyllä me olisimme! sanoi yhtäkkiä Rampa-Hannu. — Sen näkee kaiken
tästä kirjasta!
— Mitä siinä kirjassa on? kysyivät vanhemmat.
Ja Hannu luki heille vanhan tarinan puunhakkaajasta ja hänen
vaimostaan. Hekin moittivat Aatamin ja Eevan uteliaisuutta, joka oli
syynä heidän onnettomuuteensa. Silloin kulki maan kuningas ohitse. —
Tulkaa minun mukaani, sanoi hän, — niin te saatte viettää yhtä hyviä
päiviä kuin minäkin: seitsemän ruokalajia ja yksi näkyruoka. Se on
maljassa kannen alla, siihen ette saa koskea, sillä silloin loppuu
herraselämä. — Mitähän siinä maljassa onkaan? sanoi vaimo. — Se ei
liikuta meitä, sanoi mies. — Minä en ole utelias, sanoi vaimo, — minä
vain tahtoisin tietää, miksi me emme saa nostaa kantta. Siellä on
varmaan jotakin herkkua. — Kunhan siellä vain ei olisi jokin kone,
sanoi mies, — jokin pistoolinlaukaus, joka paukahtaa ja herättää koko
talon! — Hui! sanoi vaimo eikä koskenut maljaan. Mutta yöllä hän näki
unta, että kansi nousi itsestään, sieltä tuli mitä ihanin punssinhaju,
sellaisen punssin, jota saadaan häissä ja hautajaisissa. Siellä oli
suuri hopearaha, johon oli kirjoitettu: Jos te juotte tätä punssia,
niin teistä molemmista tulee maailman rikkaimmat ihmiset ja kaikki
muut ihmiset tulevat kerjäläisiksi. Ja sitten vaimo heräsi ja kertoi
miehelleen unensa. — Sinä ajattelet liian paljon sitä asiaa, sanoi
mies. — Voimmehan me nostaa varovasti, sanoi vaimo. — Varovasti! sanoi
mies. Ja vaimo nosti kantta aivan hiljaa. Samassa juoksi maljasta kaksi
pientä vikkelää hiirtä, ja sentiensä ne katosivat hiirenläpeen. — Hyvää
yötä! sanoi kuningas. — Nyt te voitte mennä kotiin ja käydä nukkumaan
omaan vuoteeseenne. Älkää enää moittiko Aatamia ja Eevaa, te olette
itse olleet yhtä uteliaat ja kiittämättömät.
— Mistä se tarina on tullut kirjaan? sanoi Puutarha-Olli. Aivanhan se
tarkoittaa kuin meitä. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta.
Seuraavana päivänä he taasen menivät työhön. Päivä poltti heitä, ja
sade kasteli pintaa myöten. Heissä liikkui nurjamielisiä ajatuksia,
joita he märehtivät.
Kotona oli vielä valoisa ilta, he olivat syöneet maitopuuroa.
— Lue meille taas tarina puunhakkaajasta, sanoi Puutarha-Olli.
— Kirjassa on hyvin monta kaunista tarinaa, sanoi Hannu. — Monta, joita
te ette tunne.
— Niistä minä nyt en välitä, sanoi Puutarha-Olli. — Minä tahdon kuulla
sen, jonka tunnen.
Ja hän ja hänen vaimonsa kuulivat sen uudestaan. Useampanakin iltana
palasivat he tähän tarinaan. — Ei se kuitenkaan selvitä minulle
kaikkea; siihen se ei kykene, sanoi Puutarha-Olli. Ihmisten laita
on niinkuin rieskan maidon, joka juoksee. Toisista tulee hienoa
hapanjuustoa ja toisista ohutta, vetistä heraa! Toisia ihmisiä potkii
onni joka asiassa: he istuvat joka päivä kunniasijoilla eivätkä tunne
surua eivätkä puutetta.
Tämän kuuli Rampa-Hannu. Hän oli heikko jaloistaan, mutta viisas
päästään. Hän luki heille nyt satukirjasta tarinan »Miehestä, joka ei
tuntenut surua eikä puutetta.» Niin, mistä hänet nyt löysi? Hänet oli
kuitenkin löydettävä!
Kuningas makasi sairaana eikä voinut parantua, jollei hän saanut ylleen
sellaista paitaa, jota oli käyttänyt ja kuluttanut ihminen, joka
todella saattoi sanoa, ettei hän ollut koskaan tuntenut surua eikä
puutetta.
Lähetettiin sana kaikkiin maailman maihin, kaikkiin linnoihin ja
herraskartanoihin, kaikille varakkaille ja iloisille ihmisille, mutta
kun oikein tutkittiin, niin jokainen heistä kuitenkin oli kokenut surua
ja puutetta.
— Sitä en minä ole tehnyt, sanoi sikopaimen, joka istui ojan varrella
laulaen ja nauraen. — Minä olen onnellisin ihminen.
— Annapa meille sitten paitasi! sanoivat lähetit, — saat siitä maksuksi
puolet kuningaskuntaa.
Mutta hänellä ei ollut paitaa, vaikka hän sanoi itseään onnellisimmaksi
ihmiseksi.
— Se oli hieno mies! huudahti Puutarha-Olli, ja hän ja hänen vaimonsa
nauroivat niin, etteivät he olleet vuosikausiin nauraneet sillä tavalla.
Silloin kulki koulumestari siitä ohi.
— Kylläpä te olette hyvällä tuulella! sanoi hän. — Se on uutta tässä
talossa. Oletteko te voittaneet arpajaisissa?
— Ei, ei mitään sellaista, sanoi Puutarha-Olli. — Hannu vain tässä luki
meille satukirjaa. Hän luki »Miehestä, joka ei tuntenut surua eikä
puutetta», ja sillä miehellä ei ollut paitaa. Ihan silmät kastuvat,
kun kuulee sellaista, ja vielä lisäksi painetusta kirjasta. Kyllä
jokaisella vaan aina on kuorma vedettävänään, se ei puutu keneltäkään.
Onhan sekin lohdutus.
— Mistä te olette saaneet sen kirjan? kysyi koulumestari.
— Meidän Hannu sai sen toissa jouluna. Herrasväki antoi sen hänelle.
Kuten tiedätte, on hänellä sellainen lukuhalu, ja hänhän on rampa.
Meistä olisi silloin ollut mieluisampaa, jos hän olisi saanut pari
rohdinpaitaa.
Mutta kirja on merkillinen, se ikäänkuin antaa vastauksen ihmisen
ajatuksiin.
Koulumestari otti kirjan ja avasi sen.
— Lukekaa meille se sama tarina uudestaan! sanoi Puutarha-Olli. — Se
ei ole vielä oikein tarttunut minun mieleeni. Sitten hänen pitää lukea
myös kertomus puunhakkaajasta.
Nämä molemmat tarinat riittivät Ollille. Ne lankesivat kuin kaksi
päivänsädettä köyhään tupaan, keskelle niitä nurjamielisiä ajatuksia,
jotka pitivät heitä äreinä ja pahatuulisina.
Hannu oli lukenut koko kirjan, lukenut sen monta kertaa. Sadut
kuljettivat hänet maailmalle, minne hän ei voinut päästä, kun jalat
eivät kannattaneet.
Koulumestari istui hänen vuoteensa ääressä. He puhelivat, ja se oli
hauskaa heille molemmille.
Tästä päivästä lähtien tuli koulumestari useamminkin Hannun luo, kun
vanhemmat olivat työssä. Hänen tulonsa oli pojalle kuin juhlaa. Kuinka
Hannu kuuntelikaan, mitä vanha mies hänelle kertoi maan suuruudesta
ja monista maista ja siitä, että aurinko kuitenkin on miltei puoli
miljoonaa kertaa suurempi kuin maa ja niin kaukana, että tarvitsee
kokonaista viisikolmatta vuotta lentääkseen auringosta maahan, kun taas
valonsäteet saavuttavat maan kahdeksassa minuutissa.
Nämä asiat tietää tietysti jokainen kelpo koulupoika, mutta Hannulle ne
olivat uusia ja vieläkin ihmeellisempää kuin kaikki, mitä oli kerrottu
satukirjassa.
Pari kertaa vuodessa kutsuttiin koulumestari vieraaksi herrasväen
pöytään, ja tällaisessa tilaisuudessa hän kertoi mitä satukirja oli
vaikuttanut köyhässä kodissa, kuinka pelkästään kaksi siinä kerrottua
tarinaa oli vaikuttanut herättävästi ja aikaansaanut siunausta. Heikko,
viisas pieni poika oli lukemalla niitä tuonut kotiin ajatuksia ja iloa.
Kun koulumestari läksi herraskartanosta, pisti rouva hänen käteensä
pari kiiltävää hopeataalaria pienelle Hannulle.
— Ne saa isä ja äiti, sanoi poika, kun koulumestari toi hänelle rahat.
Ja Puutarha-Olli ja Puutarha-Kirsti sanoivat: — Rampa-Hannusta on kuin
onkin hyötyä ja siunausta.
Pari päivää myöhemmin — vanhemmat olivat työssä herraskartanossa —
pysähtyivät herrasväen vaunut Hannun kodin luo. Hyvä, herttainen rouva
oli tullut tänne onnellisena siitä, että hänen joululahjastaan oli
koitunut niin paljon lohdutusta ja iloa pojalle ja vanhemmille.
Hän toi muassaan hienoa leipää, hedelmiä ja pullon makeaa mehua. Mutta
vielä tervetulleempi oli kullatussa häkissä asustava pieni musta lintu,
jonka hän toi. Lintu osasi viheltää hyvin kauniisti. Häkki lintuineen
asetettiin vanhalle piirongille jonkun matkan päähän pojan vuoteesta.
Hannu saattoi siitä nähdä linnun ja kuulla sen laulun. Ja ihmiset
maantielläkin saattoivat kuulla, miten se lauloi.
Puutarha-Olli ja Puutarha-Kirsti tulivat kotiin vasta sen jälkeen kun
rouva oli lähtenyt. He kuulivat, kuinka iloinen Hannu oli, mutta heidän
mielestään lahjasta vain oli haittaa.
— Rikkaat ihmiset ne eivät ajattele pitkälle! sanoivat he. — Pitääkö
meidän nyt hoitaa sitäkin! Eihän Rampa Hannu voi tehdä sitä. Loppu
tulee olemaan, että kissa syö sen.
Kului kahdeksan päivää, kului vielä kahdeksan. Kissa oli tänä aikana
monta kertaa ollut huoneessa peloittamatta lintua tai tekemättä sille
pahaa. Silloin sattui suuri tapaus. Oli iltapäivä, vanhemmat ja muut
lapset olivat työssä, Hannu oli aivan yksinään. Hänellä oli kädessään
satukirja, ja hän luki kalastajan vaimosta, jonka kaikki toivomukset
täytettiin. Hän tahtoi olla kuningas, ja hän tuli siksi. Hän tahtoi
olla keisari, hän tuli siksi. Mutta sitten hän tahtoi olla hyvä Jumala
itse — ja nyt hän taasen istui mutakuopassa, mistä hän oli tullut.
Tämä tarina nyt ei ollut missään yhteydessä linnun tai kissan kanssa,
mutta se oli juuri se tarina, jota Hannu luki, kun tapahtuma sattui.
Sen hän sittemmin aina muisti.
Häkki oli piirongilla, kissa katsoi tiukasti vihreänkeltaisine
silmineen lattialta lintua. Kissan kasvoissa oli sellainen ilme kuin
se olisi tahtonut sanoa linnulle: Kuinka sinä oletkin kaunis! Minä
tahtoisin syödä sinut!
Tämän Hannu ymmärsi. Hän luki sen suoraan kissan kasvoista.
— Pois, kissa! huusi hän. — Laittaudutko tiehesi!
Kissa näytti valmistautuvan hyppäämään.
Hannu ei voinut tavoittaa sitä, eikä hänellä ollut muuta, millä olisi
heittänyt sitä, kuin rakkain aarteensa, satukirja. Sen hän viskasi,
mutta side oli irrallaan, se lensi toiselle haaralle ja itse kirja
kaikkine lehtineen lensi toiselle puolelle. Kissa kulki hitain askelin
takaisin huoneeseen ja katseli Hannuun ikäänkuin sanoakseen: Älä
sekaannu tähän asiaan, Pikku Hannu! Minä osaan kävellä ja juosta, sinä
et osaa kumpaakaan.
Hannu piti silmällä kissaa, ja ankara levottomuus kuohutti häntä.
Lintukin kävi levottomaksi. Ei ollut lähellä ketään ihmistä, jota olisi
voinut huutaa. Kissa näytti tuntevan tämän. Taasen se valmistautui
hyppäämään. Hannu heilutti sänkypeitettään — käsiähän hän saattoi
käyttää. Mutta kissa ei välittänyt sänkypeitteestä, ja kun sekin oli
tuloksettomasti viskattu kissaa kohti, niin tämä yhdellä loikkauksella
hyppäsi tuolille ja ikkunakomeroon. Täällä se oli likempänä lintua.
Hannu saattoi tuntea ruumiissaan lämpöisen verensä liikkeen, mutta sitä
ei hän ajatellut, hän ajatteli vain kissaa ja lintua. Vuoteestahan
poika ei voinut päästä, jaloillaan hän ei voinut seisoa, vielä vähemmän
kävellä. Sydän ikäänkuin kiertyi hänen rinnassaan, kun hän näki kissan
hyppäävän ikkunalta suoraan piirongille ja tönäisevän häkkiä niin että
se kaatui. Lintu räpytteli hädissään hurjasti häkissään.
Hannulta pääsi huuto, hänen ruumiissaan tuntui vavahdus ja mitään
ajattelematta hän hyppäsi vuoteesta piironkia kohti, vetäisi alas
kissan ja piteli kiinni häkistä, missä lintu oli kauheassa hädässään.
Hän piteli kädessään häkkiä ja juoksi sillä tavalla ovesta ulos tielle.
Silloin syöksyivät kyyneleet hänen silmistään. Hän riemuitsi ja huusi
aivan ääneen:
— Minä osaan kävellä! Minä osaan kävellä!
Hän oli saanut takaisin liikuntakykynsä. Sellaista saattaa tapahtua, ja
hänelle tapahtui.
Koulumestari asui aivan vieressä; Hannu juoksi hänen luokseen paljain
jaloin, yllään vain paita ja takki ja kädessään lintu häkkeineen.
— Minä osaan kävellä! huusi hän. — Herra Jumalani! Ja hän nyyhkytti
ääneensä ilosta.
Ja Puutarha-Ollin ja Puutarha-Kirstin talossa syntyi suuri ilo.
— Iloisempaa päivää emme olisi voineet nähdä! sanoivat he molemmat.
Hannu kutsuttiin herraskartanoon. Sitä tietä ei hän ollut kulkenut
moneen vuoteen; puut ja pähkinäpensaat, jotka hän niin hyvin tunsi,
ikäänkuin nyökkäsivät hänelle ja sanoivat: Hyvää päivää, pikku Hannu,
tervetuloa tänne! Aurinko paistoi hänen kasvoihinsa, suoraan sydämeen.
Kartanon väki, nuori, ystävällinen herrasväki, kutsui hänet luokseen,
ja he näyttivät yhtä iloisilta kuin jos hän olisi ollut heidän
perhettään.
Iloisin oli kuitenkin kartanonrouva, joka oli antanut hänelle
satukirjan, antanut hänelle pien n laululinnun. Tosin se nyt oli
kuollut, kuollut pelästyksestä, mutta se oli ollut ikäänkuin
välikappaleena pojan parantumiseen, ja kirja oli ollut hänelle ja
vanhemmille herätykseksi. Se hänellä vielä oli, sen hän tahtoi
säilyttää ja lukea sitä, vaikka hän tulisi kuinka vanhaksi. Nyt hän
myöskin saattoi olla kotiväelleen hyödyksi. Hän tahtoi oppia jonkun
ammatin. Mieluumin hän tahtoi ruveta kirjansitojaksi, »sillä», sanoi
hän, »sitten saan lukea kaikki uudet kirjat!»
Iltapäivällä kutsui kartanon rouva puheilleen molemmat vanhemmat. Hän
ja hänen miehensä olivat puhuneet Hannun kanssa. Hannu oli hyvä ja
viisas poika, hän oli lukuhaluinen ja käsitti helposti. Jumala on aina
hyvän asian puolella.
Sinä iltana tulivat vanhemmat hyvin iloisina kotiin kartanosta,
varsinkin Kirsti. Mutta viikkoa myöhemmin hän itki, sillä silloin
läksi Hannu matkalle. Hannu oli saanut hyvät vaatteet, hän oli hyvä
poika, mutta nyt hänen piti matkustaa merta myöten, kauas pois, joutua
kouluun, latinalaiseen, ja vasta monen vuoden päästä he saisivat nähdä
hänet.
Satukirjaa hän ei saanut mukaansa; sen tahtoivat vanhemmat pitää
muistona. Ja isä luki sitä usein, mutta ei koskaan muuta kuin noita
kahta tarinaa, sillä ne hän tunsi.
Ja he saivat Hannulta kirjeitä, toisen toistaan iloisemman. Hän oli
ystävällisten ihmisten luona, hyvissä oloissa. Ja kaikkein hauskinta
oli käydä koulua. Oli niin paljon luettavaa ja opittavaa. Hän toivoi
nyt tulevansa sadan vuoden vanhaksi ja sitten kerran koulumestariksi.
Jospa me saisimme nähdä sen päivän! sanoivat vanhemmat ja painoivat
toistensa käsiä niinkuin rippikirkosta palatessa.
Miten meidän Hannun pitikään käydä! sanoi Olli. — Jumala ajattelee
sentään köyhänkin lasta! Juuri rampa joutui näyttämään sen meille. Eikö
tunnukin siltä kuin Hannu lukisi tätä meille satukirjasta!