Jokaisella avaimella on tarinansa, ja avaimia on monenlaisia:
kamariherran avaimia, kellon avaimia, P. Pietarin avaimia. Me osaamme
kertoa kaikista avaimista, mutta nyt kerromme vain kamarineuvoksen
portinavaimesta.
Se syntyi lukkosepän pajassa, mutta saattoi syystä luulla olevansa
rautasepän luona, niin kovin kourin mies sitä piteli, vasaroi ja
viilasi. Se oli liian suuri housuntaskuun, sentähden sen täytyi joutua
takintaskuun. Siellä se makasi pimeässä, mutta muuten sen määräpaikka
oli seinässä, kamarineuvoksen lapsuudenaikaisen varjokuvan vieressä,
joka muistutti kaulusröyhelöllä koristettua pullaa.
Sanotaan jokaisen ihmisen saavan luonteeseensa ja toimintatapaansa
jotakin siitä taivaanmerkistä, jonka alla hän syntyy, Härältä,
Neitsyeltä, Skorpionilta, joiksi niitä kutsutaan allakassa.
Kamarineuvoksetar ei maininnut yhtään näistä nimistä, hän väitti
miehensä syntyneen »työntökärryjen merkeissä»; häntä täytyi aina
työntää eteenpäin.
Hänen isänsä työnsi hänet erääseen virastoon, hänen äitinsä työnsi
hänet aviosäätyyn, ja hänen vaimonsa työnsi hänet kamarineuvoksen
arvoon, mutta tätä viimeistä ei hän sanonut; hän oli järkevä, kelpo
vaimo, joka vaikeni oikealla kohdalla, puhui ja työnsi oikealla
paikalla.
Nyt oli kamarineuvos jo iäkäs mies, »sopusuhtainen», niinkuin hän itse
sanoi, lukenut mies, hyväntahtoinen ja lisäksi avainviisas, jonka
asian myöhemmin tulemme ymmärtämään. Aina hän oli hyvällä tuulella,
kaikista ihmisistä hän piti ja puhui mielellään heidän kanssaan. Kun
hän meni kaupunkiin, niin oli vaikeaa saada häntä takaisin kotiin, kun
ei äiti ollut työntämässä häntä. Hänen täytyi puhua jokaisen tuttavan
kanssa, jonka hän tapasi. Hänellä oli paljon tuttavia, ja tästä joutui
päivällisruoka kärsimään.
Kamarineuvoksetar katseli ikkunasta. — Nyt hän tulee! sanoi hän
palvelustytölle. — Pane pata tulelle! — Nyt hän seisoo ja puhuu jonkun
kanssa, ota pata tulelta, muuten ruoka kiehuu liiaksi! — Nyt hän
vihdoinkin tulee! Niin, pane pata jälleen tulelle!
Mutta hän ei kuitenkaan tullut.
Hän saattoi seisoa aivan talon ikkunan alla ja nyökyttää sinne. Mutta
kun sitten kulki tuttava ohitse, ei hän saanut rauhaa, hänen täytyi
sanoa tuttavalle pari sanaa. Hänen puhuessaan tämän kanssa tuli siihen
toinen tuttava. Niin hän siis piti ensimmäistä napinlävestä ja tarttui
toista käteen samalla kuin huusi kolmannelle, joka aikoi mennä ohi.
Kamarineuvoksettaren kärsivällisyys joutui kovalle koetukselle.
— Kamarineuvos, kamarineuvos! huusi hän silloin. — Niin se mies on
syntynyt työntökärryjen merkeissä; hän ei pääse paikalta, jollei häntä
työnnä eteenpäin!
Kamarineuvos kävi mielellään kirjakaupoissa, katseli kirjoja ja lehtiä.
Hän maksoi kirjakauppiaalleen pienen palkkion saadakseen kotona lukea
uudet kirjat, nimittäin saadakseen leikata auki kirjan pitkän sivun,
mutta ei poikkisivua, sillä silloin ei niitä olisi voitu myydä uusina.
Hän oli elävä sanomalehti kaikessa säädyllisyydessä, tiesi kihlaukset,
vihkiäiset ja hautajaiset, kirjajuorut ja kaupunkijuorut, ja hän antoi
salaperäisillä viittauksilla huomata, että hän tiesi asioita, joita ei
kukaan tietänyt. — Tämän kaiken hän oli saanut portinavaimelta.
Jo nuorina vastanaineina olivat kamarineuvoksen väet asuneet omassa
talossaan, ja näiltä ajoilta asti oli heillä ollut sama portinavain,
mutta silloin he eivät tunteneet sen ihmeellistä voimaa; sen he oppivat
tuntemaan vasta myöhemmin.
Tämä tapahtui kuningas Fredrik kuudennen aikana. Köpenhaminalla ei
silloin ollut kaasua, sillä oli hylkeenrasvalyhdyt, sillä ei ollut
Tivolia eikä kasinoa, ei raitiovaunuja eikä rautateitä. Huvitukset
olivat vähäiset sen rinnalla mitä ne nyt ovat. Sunnuntaisin tehtiin
retki portin ulkopuolelle, Assistentti-kirkkomaalle, luettiin
hautakivien kirjoituksia, asetuttiin nurmikolle, syötiin omia eväitä
ja otettiin ryyppy tai lähdettiin Frederiksbergiin, missä rykmentin
soittokunta soitti linnan edustalla ja missä oli liikkeellä paljon
ihmisiä katselemassa, kuinka kuninkaallinen perhe souteli pienissä,
ahtaissa kanavissa, vanhan kuninkaan ohjatessa venettä. Hän ja
kuningatar tervehtivät kaikkia ihmisiä säätyerotukseen katsomatta.
Tänne saapui varakkaita perheitä kaupungista nauttimaan iltateetään.
Kuumaa vettä saatiin ulkopuolella puutarhaa olevalta vainiolta pienestä
talonpoikaistalosta, mutta teekeittiö oli tuotava mukaan.
Tänne luonnonhelmaan läksivät kamarineuvoksen väet eräänä aurinkoisena
sunnuntai-iltapäivänä. Palvelustyttö kulki edellä kantaen teekeittiötä
ja eväskoppaa, missä myöskin oli naukku »Spendrupin parasta».
— Ota portinavain, sanoi kamarineuvoksetar, — jotta me pääsemme
huoneisiimme, kun tulemme takaisin. Sinä tiedät, että täällä suljetaan,
kun tulee pimeä, ja kellonnuora on ollut poikki aamusta asti. Me
tulemme myöhään kotiin. Kun olemme olleet Frederiksbergissä, menemme
Casortin teatteriin Vesterbrolle katsomaan panttomiimia »Harlekini
puimamiesten sijaisena». Sinne tulee ihmisiä pilvenä, maksu on kaksi
markkaa hengeltä.
Ja he menivät Frederiksbergiin, kuuntelivat musiikkia, näkivät
kuninkaalliset veneet liehuvine lippuineen, näkivät vanhan kuninkaan ja
valkoiset joutsenet. Nautittuaan hyvää teetä he kiirehtivät teatteriin,
mutta eivät kuitenkaan tulleet ajoissa.
Nuorallatanssi oli loppunut, puujalkatanssi oli loppunut ja pantomiimi
alkanut. He tulivat myöhään, niinkuin aina, ja se oli kamarineuvoksen
syy. Matkalla hän joka hetki seisahtui puhumaan tuttavien kanssa.
Teatterissa hän niinikään tapasi hyviä ystäviä, ja kun näytäntö oli
loppunut, täytyi hänen ja hänen rouvansa välttämättä pistäytyä erään
perheen luo juomaan lasi punssia. Siihen piti mennä vain kymmenen
minuuttia, mutta nämä minuutit venyivät todellisuudessa kokonaiseksi
tunniksi. Puhuttiin ja puhuttiin. Erittäin huvittava oli muuan
ruotsalainen paroni, vai saksalainenko hän lienee ollut, sitä ei
kamarineuvos tarkkaan muistanut, mutta sen sijaan hän ikuisiksi ajoiksi
kätki muistiinsa sen avaintaidon, minkä paroni hänelle opetti. Tämä oli
erinomaisen mieltäkiinnittävää! Hän saattoi saada avaimen vastaamaan
kaikkeen, mitä siltä kysyttiin, kaikkein salaisimpiinkin asioihin.
Kamarineuvoksen portinavain soveltui tarkoitukseen erikoisesti; Se
oli alaosastaan painava ja juuri sen täytyi riippua alaspäin. Avaimen
kahvan paroni antoi pysyä oikean kätensä etusormella. Se riippui siinä
irrallisena ja keveänä, jokainen suonentykintä sormenpäässä saattoi
panna sen heilumaan niin että se liikkui, ja jollei tämä tapahtunut
itsestään, niin osasi paroni erinomaisesti panna sen liikkumaan
niinkuin hän tahtoi. Jokainen liikahdus merkitsi kirjainta, a:sta
alkaen niin kauas aakkosiin kuin halutti. Kun ensimmäinen kirjain oli
keksitty, liikkui avain vastakkaiselle puolelle. Sitten etsittiin
seuraavaa kirjainta, ja tällä tavalla saatiin kokonaisia sanoja,
kokonaisia lauseita, vastauksia kysymyksiin. Valetta se oli kaikki
tyynni, mutta sentään huvittavaa. Se oli kamarineuvoksenkin ensimmäinen
ajatus, mutta siinä mielipiteessä hän ei pysynyt; hän joutui kokonaan
avaimen lumoihin.
— Ukkoseni, ukkoseni! huusi kamarineuvoksetar. — Länsiportti suljetaan
kello kaksitoista! Me emme pääse sisään, meillä on aikaa vain
neljännestunti.
Heidän täytyi kiirehtiä. Useat kaupunkiin rientävät henkilöt
pääsivät pian heidän ohitseen. Vihdoinkin lähestyivät he viimeistä
vahtihuonetta; silloin kello löi kaksitoista, portti läiskähti
kiinni. Koko ihmisjoukko seisoi nyt portin ulkopuolella ja näiden
joukossa kamarineuvoksen väet ja heidän palvelustyttönsä, joka kantoi
teekeittiötä ja tyhjää eväskoppaa. Toiset seisoivat siellä suuren pelon
vallassa, toiset raivoissaan. Jokainen otti asian omalla tavallaan.
Mitä sille mahtoi!
Onneksi oli viime aikoina annettu määräys, ettei yhtä kaupungin
porteista lukittaisi, nimittäin Pohjoisporttia; siitä saattoivat
jalankulkijat päästä kaupunkiin vahtihuoneen läpi.
Tie ei kuitenkaan ollut aivan lyhyt, mutta ilma oli kaunis, taivas
kirkas tähtineen ja tähdenlentoineen, sammakot kurnuttivat ojassa ja
suossa. Itse seurue alkoi laulaa, laulaen laulun toisensa jälkeen,
mutta kamarineuvos ei laulanut eikä katsonut tähtiä; hän ei katsonut
edes omia jalkojaan, hän kaatui pitkin pituuttaan aivan ojan viereen.
Olisi luullut hänen juoneen liiaksi, mutta tähän ei ollut syynä punssi,
vaan avain, joka oli mennyt hänen päähänsä ja heilui siellä.
Vihdoinkin he saapuivat Pohjoisportin vahtihuoneelle, pääsivät sillan
yli ja tulivat kaupunkiin.
— Nyt minä taasen olen tyytyväinen! sanoi kamarineuvoksetar. — Tässä on
meidän oma porttimme.
— Mutta missä on portinavain? sanoi kamarineuvos. Se ei ollut
takataskussa eikä sivutaskussa.
— Auta armias! huudahti kamarineuvoksetar. — Eikö sinulla ole avainta?
Sen sinä olet hukannut tehdessäsi avaintemppuja paronin kanssa. Kuinka
me nyt pääsemme sisään? Kellonnuora meni, niinkuin tiedät, aamulla
poikki, palovartijalla ei ole talonavaimia. Mehän olemme hukassa!
Palvelustyttö rupesi ääneen itkemään; kamarineuvos oli ainoa, joka
pysyi tyynenä.
— Meidän täytyy lyödä rikki ruokakauppiaan ikkuna, sanoi hän, —
herättää hänet ja siten päästä sisään.
Hän löi rikki ruudun, hän löi rikki kaksi.
— Petersen! huusi hän ja pisti sateenvarjon varren sisään ikkunasta.
Silloin kirkaisi kellarikerroksessa asuvan miehen tytär ääneensä.
Kellarikerrosmies työnsi auki puodin oven ja huusi: »Palovartija!»
ja ennenkuin hän selvästi näki kamarineuvoksen perheen, tunsi sen ja
päästi sen sisään, puhalsi palovartija torveensa ja seuraavalta kadulta
vastasi toinen palovartija ja puhalsi. Ihmisiä tuli ikkunoihin. — Missä
on tuli irti? Mistä meteli kuuluu? kysyivät he vielä sittenkin, kun
kamarineuvos jo oli huoneessaan riisumassa takkiaan ja — sieltä löytyi
portinavain! Ei taskusta, vaan vuorista; se oli luisunut reikään, joita
ei pitäisi olla taskussa.
Siitä illasta lähtien sai portinavain erikoisen merkityksen, eikä yksin
kun mentiin viettämään iltaa ulkona, vaan kun istuttiin kotonakin ja
kamarineuvos näytti taitoaan ja pani avaimen vastaamaan kysymyksiin.
Hän ajatteli valmiiksi sopivimman vastauksen ja pani sitten avaimen
antamaan sen; vihdoin hän uskoi itse siihen. Mutta apteekkari, nuori
mies, joka oli kamarineuvoksettaren läheinen sukulainen, ei uskonut.
Tuo apteekkari oli hyväpäinen, terävä mies, hän oli jo koulupoikana
antanut lehtiin kirja- ja teatteriarvosteluja, mainitsematta kuitenkaan
nimeään — se merkitsee hyvin paljon. Hän oli sitä mitä sanotaan
kaunohengeksi, mutta hän ei ensinkään uskonut henkiin, kaikkein
vähimmän avainhenkiin.
— Kyllä minä uskon, minä uskon, sanoi hän, — hyvä herra kamarineuvos,
minä uskon portinavaimeen ja kaikkiin avainhenkiin yhtä lujasti kuin
uskon uuteen tieteeseen, jota nyt juuri aletaan tuntea, nimittäin
pöytätanssiin ja vanhojen huonekalujen henkiin. Oletteko te kuullut
siitä? Minä olen kuullut! Olen epäillyt — te tiedätte, että minä olen
epäilijä — mutta olen kääntynyt luettuani eräässä aivan luotettavassa
ulkomaalaisessa lehdessä olleen hirvittävän historian. Kamarineuvos,
ajatelkaahan! Minä kerron historian sellaisena kuin olen sen lukenut.
Kaksi älykästä lasta oli nähnyt vanhempien herättävän erään suuren
ruokapöydän hengen. Pienokaiset olivat yksinään ja tahtoivat nyt
koettaa samalla tavalla hangata eloon vanhan piirongin. Se rupesi
elämään, henki heräsi, mutta se ei sietänyt lasten komentoa. Se nousi,
piironki paukkui, se työnsi ulos laatikot ja pisti piironginjalkojen
avulla molemmat lapset sisäänsä, kummankin laatikkoonsa, ja sitten
läksi piironki viemään niitä avonaisesta ovesta alas portaita
kadulle, kanavaa kohti, mihin se syöksyi ja hukutti molemmat
lapset. Pienet ruumiit joutuivat siunattuun maahan, mutta piironki
vietiin raatihuoneelle, tuomittiin lapsenmurhasta ja poltettiin
elävänä torilla. Sen minä olen lukenut, sanoi apteekkari, — lukenut
ulkomaalaisesta lehdestä, en ole itse keksinyt tätä. Tämä on, avain
vie, totta! Siis teen ankaran valan.
Kamarineuvoksen mielestä oli tämä tällainen puhe liian karkeaa pilaa;
nämä molemmat eivät koskaan voineet puhua avaimesta. Apteekkari oli
avaintyperä.
Kamarineuvos edistyi avaintiedossa. Avain oli hänen huvituksensa ja
hänen viisaudenlähteensä.
Eräänä iltana, kun kamarineuvos oli panemaisillaan maata ja jo puoleksi
riisuutunut, koputettiin eteisen oveen. Koputtaja oli kellarikerroksen
mies, joka tuli näin myöhään. Hänkin oli puoleksi riisuutunut, mutta
sanoi, että hänen päähänsä oli tullut ajatus, jonka hän pelkäsi
haihtuvan yön kuluessa.
— Se koskee tytärtäni Lotta-Leenaa, josta minun täytyy puhua. Hän
on kaunis tyttö ja jo ripilläkäynyt; soisin mielelläni, että hänen
tulevaisuutensa olisi turvattu.
— Minä en vielä ole leski, sanoi kamarineuvos hymyillen, — eikä minulla
ole poikaa, jota voisin tarjota hänelle.
— Sen minä kyllä ymmärrän, kamarineuvos! sanoi kellarikerroksen
mies. — Hän osaa soittaa pianoa, hän osaa laulaa — varmaan se
kuuluu tänne ylös asti. Te ette aavista, mitä kaikkea se tyttölapsi
voi keksiä, se osaa matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä.
Hän on kuin luotu teatteriin, ja se on hyvä ura hyvästä perheestä
oleville sieville tytöille; he voivat naimisen kautta saada vaikkapa
kreivikunnan, vaikkemme me suinkaan sitä ajattele, minä enempää kuin
Lotta-Leenakaan. Hän osaa laulaa, pianoa hän osaa soittaa. Siksi vein
hänet tässä hiljan laulukouluun. Hän lauloi, mutta hänessä ei ole
sitä mitä minä naisilla kutsun olut-bassoksi, eikä korkeissa äänissä
sitä kanarialinnun-kirkunaa, jota nykyään vaaditaan laulajattarilta,
ja sitten he kehoittivat häntä tykkänään heittämään mielestään tämän
uran. No, ajattelin minä, jollei hänestä tule laulajatarta, niin
aina hänestä voi tulla näyttelijätär; siihen ei vaadita muuta kuin
kieltä suussa. Tänään puhelin siitä tirehtöörille, joksi ne sitä
sanovat. — Onko hänellä lukeneisuutta? kysyi hän. — Ei, sanoin minä,
ei yhtään. — Lukeneisuus on välttämätön taiteilijattarelle, sanoi hän.
Sen hän vielä voi saada, arvelin minä ja menin kotiin sitten. Hän
voi lähteä lainakirjastoon ja lukea mitä siellä on, ajattelin minä.
Mutta nyt, kun minä tässä juuri tänä iltana riisuuduin, niin johtui
mieleeni: minkätähden vuokrata kirjoja, kun voi saada niitä lainaksi;
kamarineuvoksella on yllinkyllin kirjoja, antaa hänen lukea ne. Siinä
on lukeneisuutta yllinkyllin, ja sen hän voi saada vapaasti.
— Lotta-Leena on herttainen tyttö, sanoi kamarineuvos, — kaunis tyttö!
Kyllä hän saa kirjoja luettavakseen. Mutta onko hänellä sitä, mitä
sanotaan kipinäksi, nerokkuutta, neroa? Ja onko hänellä sitä, mikä on
yhtä tärkeää, onko hänellä onnea?
— Hän on kaksi kertaa voittanut allegriarpajaisissa, sanoi
kellarikerroksen mies. — Kerran hän voitti vaatekaapin ja toisella
kertaa kuusi paria lakanoita; se on onnea jos mikä, on hänellä onnea.
— Minäpä kysyn avaimelta, sanoi kamarineuvos.
Ja hän asetti avaimen oikean kätensä etusormeen ja kellarikerroksen
miehen oikeaan etusormeen, antoi avaimen liikkua ja ilmoittaa kirjaimen
toisensa jälkeen.
Avain sanoi: »voittoa ja onnea!» Ja niin oli Lotta-Leenan tulevaisuus
määrätty.
Kamarineuvos antoi hänelle heti luettavaksi kaksi kirjaa: »Dyveken» ja
Kniggen »Seurustelu ihmisten kesken».
Tästä illasta lähtien syntyi Lotta-Leenan ja kamarineuvoksen kesken
lähempi tuttavuus. Tyttö tuli käymään perheessä, ja kamarineuvos
huomasi, että hän oli järkevä tyttö: hän uskoi häneen ja avaimeen.
Kamarineuvoksetar näki siinä suoruudessa, jolla tyttö joka hetki
osoitti suurta tietämättömyyttään, jotain lapsellista, viatonta.
Aviopuolisot pitivät hänestä kumpikin tavallaan, ja hän heistä.
— Täällä ylhäällä haisee niin hyvältä! sanoi Lotta-Leena.
Käytävässä hajusi todella, tai tuoksui, tuoksui omenilta, sillä
kamarineuvoksettarella oli täällä kokonainen tynnyri gravensteiniläisiä
omenia. Kaikissa huoneissa tuntui sitäpaitsi ruusujen ja lavendelien
suitsutuksen tuoksu.
— Onpa se hienoa! sanoi Lotta-Leena. Sitten hivelivät hänen silmiänsä
ne monet kauniit kukkaset, joita kamarineuvoksettarella aina oli.
Täällä kukoistivat talvellakin sireeni- ja kirsikkapuun-oksat.
Poikkileikatut lehdettömät oksat pantiin veteen, ja lämpimässä
huoneessa niihin taas pian ilmestyi kukkia ja lehtiä.
— Luulisi, ettei noissa alastomissa oksissa ole mitään elämää, mutta
kas vaan, kuinka ne nousevat kuolleista!
— Se ei koskaan ennen ole johtunut mieleeni! sanoi Lotta-Leena. —
Luonto on sentään kaunis.
Ja kamarineuvos näytti hänelle avainkirjaansa, mihin oli kirjoitettu
avaimen lausumat merkilliset asiat, myöskin tieto omenakaakusta, joka
katosi kaapista juuri sinä iltana, jolloin palvelustytöllä oli vieraana
hänen lemmittynsä.
Ja kamarineuvos kysyi avaimeltaan: »Kuka on syönyt omenakaakun, kissa
vaiko lemmitty?» ja portinavain vastasi: »Lemmitty!»
Kamarineuvos uskoi sen jo ennenkuin hän kysyikään, ja palvelustyttö
myönsi. Tuo avainpahuushan tietää kaiken.
— Niin eikö se ole kummallista! sanoi kamarineuvos. — Se avain, se
avain! Lotta-Leenasta se on sanonut: Voitto ja onni. Saadaanpa nyt
nähdä. Minä takaan sen.
— Se on ihanaa! sanoi Lotta-Leena.
Kamarineuvoksen rouva ei ollut asiasta yhtä vakuutettu, hän ei
kuitenkaan lausunut epäilystään miehensä kuullen, vaan uskoi myöhemmin
Lotta-Leenalle, että kamarineuvos nuorenamiehenä oli ollut aivan
teatterin lumoissa. Jos joku siihen aikaan olisi työntänyt häntä, niin
hän varmaan olisi esiintynyt näyttelijänä, mutta sukulaiset työnsivät
poispäin. Näyttämölle hän tahtoi ja päästäkseen sinne hän kirjoitti
näytelmän.
— Minä uskon teille nyt suuren salaisuuden, pieni Lotta-Leena. —
Näytelmä ei ollut huono, se esitettiin kuninkaallisessa ja sille
vihellettiin, joten siitä ei sen jälkeen enää puhuttu mitään, ja siitä
minä olen iloissani. Minä olen hänen vaimonsa ja tunnen hänet. Nyt te
aiotte kulkea samaa tietä — toivotan teille kaikkea hyvää, mutta en
usko teidän menestyvän, en usko portinavaimeen.
Lotta-Leena uskoi siihen, ja tässä uskossa olivat hän ja kamarineuvos
yhtä.
Heidän sydämensä ymmärsivät toisensa kaikessa viattomuudessa ja
puhtaudessa.
Tytöllä oli muuten monta hyvää ominaisuutta, joille kamarineuvoksetar
antoi arvoa. Lotta-Leena osasi valmistaa perunoista tärkkelystä,
neuloa vanhoista silkkisukista silkkisormikkaita, päällystää silkkiset
tanssikenkänsä, vaikka hänellä oli varaa ostaa itselleen kokonaan uudet
vaatteet. Hänellä oli, niinkuin ruokakauppiaskin sanoi, killinkejä
pöytälaatikossa ja osakkeita rahakaapissa. Hänhän oikeastaan sopisi
apteekkarin vaimoksi, ajatteli kamarineuvoksetar, mutta hän ei sanonut
sitä eikä myöskään antanut avaimen sanoa sitä. Apteekkarin piti
pian ryhtyä toimeensa, hoitamaan omaa apteekkia lähes suurimmassa
maaseutukaupungissa.
Lotta-Leena luki lakkaamatta »Dyvekeä» ja Kniggen »Seurustelua ihmisten
kesken». Hän piti nuo kaksi kirjaa hallussaan kaksi vuotta, mutta
sitten hän osasikin toisen ulkoa, Dyveken kaikki osat, mutta vain
yhdessä hän aikoi esiintyä, Dyveken osassa, eikä pääkaupungissa, missä
on paljon kateutta ja minne ei häntä tahdottu. Hän aikoi aloittaa
taiteilijauransa, käyttääksemme kamarineuvoksen sanoja, eräässä maan
suurimmista maaseutukaupungeista.
Nyt sattui niin kummallisesti, että tämä tapahtui juuri siellä, minne
nuori apteekkari oli asettunut kaupungin nuorimmaksi, vaikkakaan ei
ainoaksi apteekkariksi.
Suuri odotettu ilta tuli, Lotta-Leenan piti esiintyä, saavuttaa
voitto ja onni, niinkuin avain oli sanonut. Kamarineuvos ei ollut
siellä, hän makasi vuoteen omana, ja kamarineuvoksetar hoiti häntä.
Kamarineuvokselle oli määrätty kuumia kääreitä ja kamomillateetä,
kääreet vatsan ulkopuolelle ja tee sisäpuolelle.
Aviopari ei ollut läsnä Dyveke-esityksessä, mutta apteekkari oli
siellä ja kirjoitti sitten asian johdosta kirjeen sukulaiselleen
kamarineuvoksettarelle.
— Dyveken kaulus oli paras! kirjoitti hän. — Jos kamarineuvoksen
portinavain olisi ollut minun taskussani, niin minä olisin ottanut sen
esiin ja viheltänyt siihen. Sen ansaitsi tyttö ja ansaitsi avain, joka
niin häpeällisesti oli valehdellut hänelle: Voitto ja onni!
Kamarineuvos luki kirjeen. Kaikkityynni oli pahuutta, sanoi hän,
avainvihaa, joka suunnattiin viattomaan tyttöön.
Ja heti kun hän nousi vuoteesta ja taas oli terve ihminen, lähetti hän
pienen, mutta myrkyllisen kirjoituksen apteekkarille, joka puolestaan
taasen vastasi, ikäänkuin ei hän tässä epistolassa olisi huomannut
mitään muuta kuin leikkiä ja hyvää tuulta.
Hän kiitti tästä niinkuin jokaisesta tulevasta ystävällisestä
avustuksesta, jonka tarkoitus oli avaimen verrattoman arvon ja
merkityksen tunnetuksi tekeminen. Sitten hän kertoi kamarineuvokselle
apteekkaritoimintansa ohella kirjoittavansa suurta avainromaania,
jossa kaikki toimivat henkilöt olivat avaimia, yksistään ja ainoastaan
avaimia. Portinavain oli tietysti päähenkilö ja kamarineuvoksen
portinavainta hän käytti esikuvana, jolle oli suotu tietäjän katse
ja ennustajan lahja. Tämän ympärillä piti kaikkien muiden avainten
liikkua: vanhan kamariherran-avaimen, joka tunsi hovin loiston ja
juhlallisuudet, pienen siron ja ylhäisen kellon-avaimen, joka saatiin
neljällä killingillä rautakauppiaalta, kirkonpenkin avaimen, joka
lukeutuu hengelliseen säätyyn ja joka, vietettyään yön kirkossa
avaimenreiästä, on nähnyt henkiä. Ruokasäiliön-, puuvajan- ja
viinikellarinavaimet esiintyvät nekin kaikki kumartaen portinavaimelle
ja liikkuen sen ympärillä. Auringonsäteet hopeoivat sen, tuuli,
maailmanhenki, syöksyy siihen niin että se viheltää. Se on kaikkien
avainten avain; se oli kamarineuvoksen portinavain, nyt se on taivaan
portinavain, se on paavin avain, se on »_erehtymätön_!»
— Häijyyttä! sanoi kamarineuvos. — Luomakunnansuuruista häijyyttä!
Hän ja apteekkari eivät enää koskaan nähneet toisiaan. Kyllä sentään;
kamarineuvoksettaren hautajaisissa.
Hän kuoli ensin.
Talossa vallitsi suru ja kaipaus. Yksinpä kirsikkapuun oksatkin,
joissa oli tuoreita vesoja ja kukkia, surivat ja kuihtuivat. Ne olivat
joutuneet unohduksiin, hän ei enää hoitanut niitä.
Kamarineuvos ja apteekkari astuivat läheisimpinä omaisina hänen
arkkunsa jäljessä, rinnakkain, nyt ei ollut aikaan eikä halua suukopuun.
Lotta-Leena sitoi suruharson kamarineuvoksen hatun ympäri. Hän oli nyt
talossa, hän oli aikaa sitten palannut, saavuttamatta voittoa ja onnea
taiteen uralla. Mutta se saattoi tulla, Lotta-Leenalla oli edessään
tulevaisuus. Avain oli sanonut sen, ja kamarineuvos oli sanonut sen.
Hän tuli ylös kamarineuvoksen luo. He puhuivat vainajasta ja he
itkivät. Lotta-Leena oli hempeä. He puhuivat taiteesta, ja Lotta-Leena
oli voimakas.
— Teatterielämä on ihanaa! sanoi hän. — Mutta siellä on niin paljon
hälinää ja kateutta! Minä kuljen mieluummin omaa tietäni. Ensin minä
itse, sitten taide!
Knigge oli puhunut totta kuvatessaan näyttelijöitä, sen tyttö
ymmärsi. Avain ei ollut puhunut totta, mutta sitä hän ei sanonut
kamarineuvokselle. Hän piti kamarineuvoksesta.
Muuten oli portinavain koko suruvuoden aikana kamarineuvoksen
lohdutus ja virkistys. Hän teki sille kysymyksiä, ja se antoi hänelle
vastaukset. Ja kun vuosi oli kulunut umpeen ja hän ja Lotta-Leena
eräänä tunnelmallisena iltana istuivat yhdessä, kysyi hän avaimelta:
— Menenkö minä naimisiin ja kenen kanssa minä menen naimisiin?
Kukaan ei työntänyt häntä, hän työnsi avainta ja se sanoi: Lotta-Leenan
kanssa.
Se oli siis sanottu, ja Lotta-Leenasta tuli kamarineuvoksetar.
»Voitto ja onni!»
Nämä sanat oli lausuttu jo aikaisemmin, ne oli lausunut — portinavain.