Tuuli humisee vanhassa piilipuussa.
Tuntuu siltä kuin kuulisi laulua; tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet
ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää
asiat, hän on syntynyt tässä pitäjässä.
Vuosia sitten, kun valtamaantie vielä kulki tästä, oli puu jo suuri
ja merkillinen. Se oli samassa paikassa kuin se vieläkin on, räätälin
valkeaksi rapatun ristikkotalon luona, likellä suota, joka siihen
aikaan oli niin suuri, että siellä juotettiin karjaa, ja jossa kuuman
kesän aikana pienet talonpoikaispojat juoksentelivat alastomina
vedessä pulikoiden. Aivan puun alle oli hakatuista kivistä pystytetty
virstanpatsas. Nyt se on kaatunut, karhunmarjanvarret peittävät sen.
Uusi valtamaantie rakennettiin rikkaan talonpoikaistalon toiselle
puolelle, vanhasta tuli peltotie, suosta lammikko, joka on kokonaan
limaskan peitossa. Kun sammakko putosi veteen, hajaantui vihanta ja
musta vesi tuli näkyviin. Yltympärillä kasvoi ja kasvaa tussaria,
osmankäämiä, kieloja ja keltaisia vesililjoja.
Räätälin talo kävi vanhaksi ja kallistui; katosta tuli taimilava, jossa
kasvoi sammalta ja kynsilaukkaa. Kyyhkyslakka luhistui, ja rastas
rakensi sinne pesänsä. Pääskyset ripustivat talonpäätyyn ja katon alle
pesän toisensa viereen, ikäänkuin onni oikein olisi asustanut täällä.
Se olikin kerran täällä. Nyt oli elämä käynyt yksinäiseksi ja
hiljaiseksi. Yksinään ja tylsänä asui siellä »Rasmus raukka», joksi
häntä kutsuttiin. Hän oli syntynyt täällä, hän oli leikkinyt täällä,
hän oli juossut ketojen poikki ja aitojen yli, pienenä pulikoinut
aavassa suossa ja kiivennyt vanhaan puuhun.
Puu nosti kauniisti ja ylpeästi suuria oksiaan, niinkuin se nostaa
niitä vielä nytkin, mutta myrsky oli jo hiukan vääntänyt runkoa ja
aika tehnyt siihen revelmän. Nyt ovat tuuli ja sade tuoneet multaa
revelmään; siinä kasvaa ruohoa ja vihantaa, yksinpä pieni pihlajapuukin
on asettunut sinne.
Kun pääskyset keväällä tulivat, lentelivät ne puun ja katon ympäri, ne
muurasivat ja paikkasivat vanhoja pesiään. Rasmus raukka antoi pesänsä
pysyä pystyssä tai kaatua, kuinka vaan. Hän ei muurannut eikä tukenut
sitä: »Mitä se auttaa!» oli hänen sananpartensa, ja se oli niinikään
ollut hänen isänsä.
Hän jäi kotiinsa, pääskyset lensivät pois, mutta ne palasivat jälleen,
nuo uskolliset eläimet. Rastas lensi ja tuli takaisin ja vihelsi
lauluaan. Kerran osasi Rasmuskin viheltää kilpaa sen kanssa; nyt ei hän
laulanut eikä viheltänyt.
Tuuli humisi vanhassa piilipuussa, se humisee vieläkin, on kuin kuulisi
laulua. Tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy
vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää, hän tuntee vanhat asiat,
hän on kuin kronikkakirja, jossa on muistiinpanoja ja vanhoja muistoja.
Kun rakennus oli uusi ja hyvä, muutti kyläräätäli Iivari Ölse sinne
vaimonsa Maarenin kanssa. Molemmat olivat ahkeria, rehellisiä ihmisiä.
Vanha Johanna oli siihen aikaan lapsi, hän oli puusuutarin tytär,
köyhimpiä pitäjässä. Monen hyvän voileivän sai hän Maarenilta, jolla
ei ollut puutetta ruuasta. Maaren oli hyvissä väleissä herrasrouvan
kanssa; aina hän nauroi ja oli iloinen, hän ei masentunut mistään,
suutansa hän käytti, mutta myöskin käsiään. Hän käytti silmäneulaa yhtä
nopeasti kuin suutaan ja hoiti sitäpaitsi talonsa ja lapsensa. Heitä
oli miltei tusina, kokonaista yksitoista; kahdestoista jäi tulematta.
— Köyhällä kansalla on aina pesä täynnä poikasia, murisi herra. —
Jos ne voisi hukuttaa kuin kissanpojat ja pitää vain yhden tai kaksi
voimakkainta, niin olisi maailmassa vähemmän kurjuutta.
— Jumala varjelkoon! sanoi räätälin vaimo. — Lapsethan toki ovat Herran
lahja. Ne ovat talon ilo. Joka lapsi on yksi isämeitä lisää. Jos tulee
tiukka ja täytyy syöttää monta suuta, niin ponnistaa enemmän, keksii
keinoja, kaikenlaisia rehellisiä apuneuvoja. Jumala ei jätä, jollemme
me jätä.
Herraskartanon rouva oli hänen puolellaan, nyökäytti ystävällisesti
päätään ja taputti Maarenia poskelle. Sen hän oli tehnyt monta kertaa
ja myöskin suudellut häntä, mutta silloin rouva oli pieni lapsi ja
Maaren hänen lapsenhoitajansa. Nämä molemmat pitivät toisistaan, eikä
tämä kiintymys pettänyt.
Joka vuosi joulun aikaan lähetettiin herraskartanosta räätälin taloon
talvivaroja: tynnyri jauhoja, sika, kaksi hanhea, nelikollinen voita,
juustoa ja omenia. Se oli suuri lisä ruokasäiliöön. Iivari Ölse
näyttikin silloin varsin tyytyväiseltä, mutta toi taas pian esiin
vanhan sananpartensa: »Mitä se auttaa!»
Talossa oli siistiä ja somaa, ikkunoissa uutimet ja kukkia myöskin,
sekä neilikkoja ja palsamiineja. Merkkausliina riippui kehyksissä
seinällä ja vieressä riippui runomittainen syntymäpäivätoivotus;
sen oli Maaren Ölse itse sepittänyt. Hän tiesi kuinka riimit ovat
sovitettavat. Hän on miltei hiukan ylpeä sukunimestä »Ölse». Se oli
ainoa sana tanskankielessä, joka oli loppusoinnussa »pölse» [makkara]
sanan kanssa — silloin on kuitenkin aina jossakin suhteessa edellä
muita, sanoi hän ja nauroi. Aina hän säilytti hyvän tuulensa; hän ei
koskaan sanonut niin kuin mies: »Mitä se auttaa!» Hänen sananpartensa
oli: »Luota itseesi ja Jumalaan!»' Sen hän teki, ja tämä piti koossa
kaikki. Lapset menestyivät, tulivat suuriksi ja jättivät pesän,
joutuivat kauas ja kunnostautuivat. Rasmus oli pienin. Hän oli hyvin
kaunis lapsi. Eräs kaupungin suurista taidemaalareista lainasi hänet
maalattavakseen, maalasipa hänet yhtä alastomana kuin hän oli syntynyt
tähän maailmaan. Kuva riippui nyt kuninkaan linnassa; siellä oli
kartanon rouva nähnyt sen ja tuntenut pienen Rasmuksen kuvaksi, vaikka
poika oli ilman vaatteita.
Mutta nyt tuli raskas aika. Räätäli sai säryn molempiin käsiinsä;
niihin syntyi suuria pahkoja. Yksikään tohtori ei voinut auttaa, ei
edes viisas Stiina, joka hänkin tohtoroi.
— Ei pidä lamaantua! sanoi Maaren. — Ei siitä ole mitään apua, että
päästää pään riipuksiin! Kun ei meillä ole isän molempia käsiä
apunamme, niin minun täytyy käyttää käsiäni sitä ahkerammin. Pieni
Rasmus voi hänkin neuloa!
Hän istui todella jo pöydällä, vihelteli ja lauloi, hän oli iloinen
poika.
Koko päivää ei hänen tarvinnut siinä istua, sanoi äiti, se olisi ollut
väärin lasta kohtaan. Hänen piti myöskin leikkiä ja juosta.
Puusuutarin Johanna oli hänen paras leikkitoverinsa. Hän oli vielä
köyhemmistä oloista kuin Rasmus. Kaunis ei hän ollut, paljain jaloin
hän kulki, vaatteet riippuivat repaleina hänen ympärillään, kukaan ei
korjannut niitä, eikä hänen päähänsä pälkähtänyt itse tehdä sitä. Hän
oli lapsi ja iloinen kuin lintu Jumalan päivänpaisteessa.
Kivestä pystytetyn virstapatsaan luona leikkivät Rasmus ja Johanna
suuren piilipuun alla.
Pojalla oli suuria tuumia. Hän tahtoi kerran päästä hienoksi räätäliksi
ja asua kaupungissa, missä oli mestareja, joilla oli pöydällä kymmenen
kisälliä; sen hän oli kuullut isältään. Siellä hän tahtoi ruveta
kisälliksi ja sinne hän tahtoi jäädä mestariksi, ja sitten piti
Johannan tulla häntä tervehtimään, ja jos tyttö silloin osaisi keittää,
niin hän saisi valmistaa ruuan heille kaikille ja asua omassa kauniissa
huoneessaan.
Johanna ei oikein uskaltanut uskoa tähän, mutta Rasmus kyllä uskoi,
että näin tuli käymään.
Niin he istuivat vanhan puun alla, ja tuuli humisi oksissa ja lehdissä;
tuntui siltä kuin tuuli olisi laulanut ja puu kertonut.
Syksyllä varisi jokainoa lehti, sade tippui alas paljaista oksista.
— Ne tulevat taasen vihreiksi! sanoi Ölse-muori.
— Mitä se auttaa! sanoi mies. Uusi vuosi, uudet huolet toimeentulosta!
— Ruokasäiliö on täynnä, sanoi vaimo. — Siitä saamme kiittää hyvää
rouvaa; minä olen terve ja hyvissä voimissa. On synti, jos me valitamme.
Herrasväki viipyi yli joulun kartanossaan maalla, mutta uudenvuoden
viikolla he muuttivat kaupunkiin, missä he viettivät talven, pitäen
iloa ja huvitellen. Heidät kutsuttiin juhliin ja tanssiaisiin itse
kuninkaankin luo.
Rouva oli saanut kaksi kallisarvoista pukua Ranskasta. Ne olivat
sellaisesta kankaasta, sellaista kuosia ja niin neulotut, ettei
räätälin Maaren koskaan ollut nähnyt moista komeutta. Hän pyysi nyt
kartanon rouvalta, että hän saisi tuoda taloon myöskin miehensä, jotta
tämäkin näkisi nuo puvut. Sellaisia ei maalaisräätäli ikinä näe, sanoi
hän. Räätäli näki ne eikä sanonut mitään ennenkuin hän tuli kotiin, ja
silloin hän sanoi samaa, mitä hän aina toisti: »Mitä se auttaa!» Ja
tällä kertaa menivät hänen sanansa toteen.
Herrasväki tuli kaupunkiin. Siellä alkoivat tanssiaiset ja huvitukset,
mutta keskellä tätä iloa kuoli vanha herra eikä rouva ensinkään saanut
ylleen noita komeita vaatteita. Hän oli kovasti suruissaan ja pukeutui
kiireestä kantapäähän mustaan surupukuun. Ei ainoatakaan valkoista
viirua näkynyt. Kaikki palvelijat olivat mustissa vaatteissa, yksinpä
loistovaunut verhottiin hienolla mustalla veralla.
Oli jäätävä pakkas-yö, lumi loisti, tähdet välkkyivät. Raskaat
kuormastovaunut toivat ruumiin kaupungista herraskartanon kirkkoon,
missä se oli laskettava suvun perhehautaan. Isännöitsijä ja
pitäjän vouti istuivat kirkonportilla hevosen selässä, tulisoihtu
kädessä. Kirkko oli valaistu ja pappi seisoi avoimen oven suussa
vastaanottamassa ruumista.
Arkku kannettiin kuoriin, koko seurakunta kulki perässä. Pappi puhui,
veisattiin virsi. Rouva oli hänkin kirkossa. Hän oli ajanut tänne
mustiin verhotuissa loistovaunuissa. Ne olivat mustat sisältä ja mustat
ulkoa; sellaista ei koskaan oltu nähty tässä pitäjässä.
Koko talven puhuttiin tästä surukomeudesta, niin, ne olivat oikein
herrashautajaiset.
Siinä se nähtiin, mitä se mies merkitsi! sanoivat pitäjäläiset. — Hän
oli ylhäissyntyinen ja ylhäissyntyisenä hänet haudattiin.
— Mitä se auttaa! sanoi räätäli. — Nyt häneltä on poissa sekä henki
että tavara. Meillä on sentään toinen näistä.
— Älähän toki puhu sillä lailla! sanoi Maaren. — Hänellä on
iankaikkinen elämä taivaan valtakunnassa.
— Kuka sen on sinulle sanonut, Maaren! sanoi räätäli. — Kuollut mies
on hyvää lannoitusainetta! Mutta se mies lienee ollut liian ylpeä
tuottaakseen hyötyä mullassa, koska hänen pitää maata hautakappelissa.
— Älähän toki puhu niin jumalattomasti! sanoi Maaren. — Sanon vieläkin:
hänellä on iankaikkinen elämä!
— Kuka sen on sanonut sinulle, Maaren! toisti räätäli.
Ja Maaren viskasi esiliinansa pienen Rasmuksen pään yli. Poika ei
saanut kuulla sitä puhetta.
Äiti kantoi pojan turvemajaan ja itki.
— Se puhe, jonka sinä juuri kuulit, pikku Rasmus, — se ei ollut sinun
isäsi puhetta, vaan paholainen kulki huoneen läpi ja puhui isäsi
äänellä. Lue isämeitäsi! Me luemme sen molemmat. Hän liitti yhteen
lapsen kädet.
— Nyt minä taas olen rauhallinen! sanoi hän. — Luota itseesi ja
Jumalaan!
Suruvuosi oli mennyt, leski esiintyi vain puolittain suruvaatteissa.
Hänen sydämessään vallitsi täysi ilo.
Huhuttiin, että hän oli saanut kosijan ja jo ajatteli häitä. Maaren
tiesi siitä jonkun verran ja pappi tiesi hiukan enemmänkin.
Palmusunnuntaina saarnan jälkeen oli leskirouva ja hänen sulhasensa
kuulutettava avioliittoon. Sulhanen oli paalunveistäjä tai
kuvanveistäjä, hänen ammattiaan ei oikein tiedetty, siihen aikaan ei
Thorvaldsen ja hänen taiteensa vielä eläneet kansan suussa. Kartanon
uusi herra ei ollut ylhäistä aatelia, mutta kuitenkin hyvin komea mies.
Hän oli niitä, jonkalaisia ei kukaan ymmärrä, sanottiin. Hän veisti
kuvia, oli taitava työssään, nuori ja kaunis.
— Mitä se auttaa! sanoi räätäli Ölse.
Palmusunnuntaina luettiin avioliittokuulutus saarnatuolista, sitten
seurasi virsi ja rippi. Räätäli, hänen vaimonsa ja pieni Rasmus olivat
kirkossa; vanhemmat menivät ripille, Rasmus istui kirkonpenkissä, hän
ei vielä ollut päässyt ripille. Viime aikoina oli räätälin talossa
ollut puute vaatteista; vanhoja oli käännetty ja taasen käännetty,
korjattu ja paikattu. Nyt he kaikki kolme olivat uusissa vaatteissa,
mutta ikäänkuin mustissa hautajaisvaatteissa; he olivat puetut
suruvaunujen päälliseen. Mies oli saanut siitä takin ja housut,
Maaren leningin, jossa oli korkea kaulus, ja Rasmus koko puvun,
jossa oli kasvamisen varaa ensimmäistä ripillekäyntiä varten. Kangas
sekä suruvaunujen ulkopuolelta että sisäpuolelta oli käytetty. Eihän
kenenkään tarvinnut tietää, mihin se oli pantu, mutta ihmiset saivat
kuitenkin pian tietää sen; viisas Stiina-muori ja pari muuta yhtä
viisasta vaimoa, jotka eivät käyttäneet viisauttaan elinkeinonaan,
sanoivat, että nuo vaatteet tuovat taloon tautia ja sairautta; »ihmiset
eivät saa pukeutua ruumisvaunuihin muuta kuin ajaakseen hautaan».
Puusuutarin Johanna itki kuullessaan tämän puheen. Ja kun räätäli siitä
lähtien päivä päivältä huononi, niin saataisiin muka piankin nähdä,
ketä tämä koskisi.
Ja se nähtiinkin.
Ensimmäisenä sunnuntaina kolminaisuudesta kuoli räätäli Ölse.
Huolenpito kodista oli nyt yksistään Maarenin hartioilla. Hän piti
kodin koossa, luotti itseensä ja Jumalaan.
Vuotta myöhemmin pääsi Rasmus ripille. Nyt hänen piti päästä kaupunkiin
oppiin suurräätälin luo, tosin ei sellaisen, jolla on pöydällä
kaksitoista kisälliä, vaan sellaisen, jolla oli yksi. Pientä Rasmusta
saattoi pitää puolena. Iloinen hän oli, ja tyytyväisen näköinen, mutta
Johanna itki, tyttö piti Rasmuksesta enemmän kuin itsekään tiesi.
Räätälin vaimo jäi vanhaan taloon jatkamaan ammattiaan.
Tähän aikaan avattiin uusi valtamaantie. Vanha, joka kulki piilipuun
ja räätälin asunnon ohi, tuli peltotieksi, suo kasvoi umpeen, limaska
täytti vesilätäkön, joka oli säilynyt. Virstanpatsas kaatui, sillä ei
ollut mitään tehtävää, mutta puu pysyi voimakkaana ja kauniina, tuuli
humisi oksissa ja lehdissä.
Pääskyset lensivät pois, kottarainen lensi pois, mutta ne palasivat
keväällä, ja kun ne nyt neljännen kerran tulivat takaisin, tuli myöskin
Rasmus kotiinsa. Hän oli suorittanut kisällinnäytteensä ja oli kaunis,
mutta hento mies. Nyt oli hänen tarkoituksensa panna kuntoon reppunsa,
nähdä vieraita maita. Sinne hänen mielensä paloi. Mutta hänen äitinsä
ei tahtonut päästää häntä, kotona on kuitenkin paras olla! Kaikki
muut lapset olivat majallaan maailmalla, Rasmuksen piti saada talo.
Työtä hänelle riittäisi yllinkyllin, jos hän haluaa kulkea pitkin
paikkakuntaa, olla kiertävänä räätälinä, neuloa pari viikkoa tässä
talossa ja pari viikkoa tuossa. Olihan sekin matkustamista. Ja Rasmus
seurasi äitinsä neuvoa.
Niin hän siis jälleen nukkui syntymätalonsa katon alla, istui jälleen
vanhan piilipuun juurella ja kuuli sen humisevan.
Hauskan näköinen hän oli, osasi viheltää kuin lintu ja laulaa sekä
uusia että vanhoja lauluja. Mielellään hänet nähtiin suurissakin
taloissa, varsinkin Klaus Hansenin luona, joka oli lähinnä rikkain
talonpoika pitäjässä.
Tytär Elsa oli kuin kaunein kukka, ja hän nauroi aina. Tosin oli pahoja
ihmisiä, jotka sanoivat hänen nauravan vain näyttääkseen kauniita
hampaitaan. Naurusuu hän oli ja aina valmis ilveilemään. Kaikki puki
häntä.
Hän rakastui Rasmukseen ja Rasmus rakastui häneen. Mutta ei kumpikaan
sanonut sitä selvin sanoin.
Rasmus kulki ja mietti ja kävi synkkämieliseksi. Hänessä oli enemmän
isänsä luonnetta kuin äitinsä. Hyvä tuuli tuli vain kun Elsa tuli;
silloin nauroivat he molemmat, laskivat leikkiä ja pitivät iloa, mutta
vaikka siihen oli hyvä tilaisuus, niin ei hän sanonut edes ainoaa
peitettyä sanaa rakkaudesta. »Mitä se auttaa!» ajatteli hän. »Vanhemmat
toivovat hänelle varallisuutta, ja sitä ei minulla ole. Viisainta olisi
lähteä pois täältä!» Mutta hän ei voinut päästä talosta, Elsa oli
ikäänkuin kiinnittänyt häneen langan, hän oli ikäänkuin tytön opetettu
lintu, hän lauloi ja vihelteli hänen mielikseen ja tahtonsa mukaan.
Johanna, puusuutarin tytär, palveli talossa ja toimitti halpoja
tehtäviä. Hän ajoi maitokärryt kedolle, missä hän toisten
palvelustyttöjen kanssa lypsi lehmät, niin, lantaakin hänen piti ajaa,
kun tarvittiin. Hän ei joutunut saliin eikä paljon nähnyt Rasmusta tai
Elsaa, mutta sen hän kuuli, että nämä molemmat olivat miltei kihloissa.
— Nyt pääsee Rasmus varallisuuteen! sanoi hän. — Sen minä mielelläni
suon hänelle! Ja hänen silmänsä kostuivat, vaikkei siinä mitenkään
ollut syytä itkuun.
Kaupungissa oli markkinat. Klaus Hansen ajoi kaupunkiin ja Rasmus oli
mukana; hän istui Elsan vieressä sekä mennen että tullen. Hän oli
rakkauden huumassa, mutta ei sanonut sanaakaan.
— Täytyyhän hänen toki sanoa minulle jotakin siitä asiasta, arveli
tyttö, ja siinä hän oli oikeassa. — Jollei hän muuten puhu, niin minä
saan hänet peloittamalla siihen.
Ja pian kerrottiin talossa, että pitäjän rikkain talollinen oli kosinut
Elsaa, ja niin hän todella oli tehnytkin, mutta kukaan ei tietänyt,
minkä vastauksen tyttö oli antanut.
Ajatukset pyörivät Rasmuksen päässä.
Eräänä iltana pani Elsa sormeensa kultasormuksen ja kysyi Rasmukselta
mitä se merkitsi.
— Kihlausta, sanoi Rasmus.
— Ja kenen kanssa luulet? kysyi tyttö.
— Rikkaan talollisen, sanoi hän.
— Oikeaan osasit, sanoi tyttö, nyökkäsi ja livahti tiehensä.
Mutta Rasmus livahti tiehensä hänkin, tuli kotiin äitinsä talolle
hurjistuneena ja kiersi kiinni reppunsa. Kauas maailmalle hän päätti
lähteä, äidin itku ei auttanut.
Hän veisti itselleen vanhasta piilipuusta sauvan, hän vihelteli
ikäänkuin olisi ollut hyvällä tuulella, hän tahtoi päästä näkemään
kaiken maailman ihanuuksia.
— Se on minulle suuri suru, sanoi äiti. — Mutta sinun mielestäsi kai on
sopivinta ja parasta päästä pois. Minun täytyy tyytyä kohtalooni. Luota
itseesi ja Jumalaan, niin minä kyllä saan sinut iloisena ja reippaana
takaisin!
Rasmus asteli uutta maantietä; siellä hän näki Johannan tulevan ajaen
lantakuormaa. Johanna ei ollut huomannut häntä, eikä Rasmus toivonut
hänen näkevän häntä. Hän asettui pensaikon taakse ojan reunalle, siellä
hän oli piilossa — ja Johanna ajoi ohitse.
Maailmalle hän läksi, kukaan ei tietänyt minne, hänen äitinsä ajatteli,
että hän kai palaa kotiin ennen vuoden loppua. Nyt hän saa nähdä
uutta, nyt hän saa uutta ajattelemista, pääsee sitten jälleen takaisin
vanhoihin laskoksiinsa, joita ei silitetä pois millään prässiraudalla.
Hänessä on hiukan liian paljon isänsä luontoa; näkisin mieluummin että
hänessä olisi minun luonnettani, lapsi-parassa! Mutta kyllä hän tulee
takaisin kotiin. Eihän hän voi jättää minua ja taloa.
Äiti oli valmis odottamaan vuosikausia. Elsa odotti vain kuukauden.
Silloin hän salaa läksi tietäjä-vaimon, Stiina Matintyttären luo, joka
osasi »tohtoroida», ennustaa korteista ja kahvista ja taisi muutakin
kuin isämeitänsä. Tietysti hän tiesi, missä Rasmus oli, sen hän luki
kahvinsumpista. Hän oli vieraassa kaupungissa, mutta sen nimeä hän ei
voinut lukea. Siinä kaupungissa on sotamiehiä ja kauniita neitosia.
Hänen aikomuksensa on ottaa pyssy tai joku neitosista.
Tätä ei Elsa voinut kuunnella. Hän oli valmis luovuttamaan
säästörahansa ostaakseen Rasmuksen vapaaksi, mutta kenenkään ei pitänyt
saada tietää, että hän oli sen tehnyt.
Ja vanha Stiina lupasi, että Rasmus tulee takaisin, hän tiesi erään
tempun; se oli kyllä vaarallinen temppu sille, jota se koski, mutta se
oli viimeinen keino. Hän aikoi panna padan kiehumaan häntä kotiin, ja
silloin hänen täytyi lähteä liikkeelle. Vaikka hän olisi ollut missä
tahansa maailmalla, niin hänen täytyi lähteä kotiin, sinne, missä pata
kiehui yli laitainsa ja missä rakastettu odotti häntä. Saattoi kulua
kuukausia ennenkuin hän tuli, mutta hänen täytyi tulla, jos hän oli
elossa.
Hänen täytyi kulkea saamatta lepoa ja rauhaa, yötä ja päivää, yli
järvien ja vuorten, oli ilma sitten hyvä tai paha, vaikka hänen
jalkansa olisivat olleet kuinka väsyksissä. Kotiin hän pyrki, kotiin
hänen täytyi tulla.
Kuu oli ensimmäisellä neljänneksellä. Sitä vaati vanhan Stiinan
sanojen mukaan tämä temppu. Oli tuulinen ilma, vanha piilipuu ryski.
Stiina leikkasi siitä oksan, sitoi sen solmuun; se kyllä auttaa
vetämään Rasmuksen kotiin äitinsä taloon. Katolta otettiin sammalia ja
kynsilaukkaa, pantiin pataan, joka asetettiin tulelle. Elsan piti repiä
lehti virsikirjasta; hän repi sattumalta viimeisen lehden, sen, jossa
painovirheet olivat.
— Se ajaa saman asian! sanoi Stiina ja viskasi sen pataan.
Monenlaista tarvittiin siihen puuroon, jonka piti kiehua ja lakkaamatta
kiehua, kunnes Rasmus tulisi kotiin. Mustan kukon vanhan Stiinan
tuvassa täytyi luovuttaa punainen harjansa; sekin joutui pataan. Elsan
paksu kultasormus joutui sinne myöskin, eikä hän koskaan saa sitä
takaisin, sen sanoi Stiina hänelle etukäteen, Stiina oli niin viisas.
Monet esineet, joita me emme tunne edes nimeltä, joutuivat pataan. Se
oli lakkaamatta tulella tai tulisilla hiilillä tai kuumassa tuhassa.
Vain tietäjämuori ja Elsa tiesivät sen.
Oli yläkuu, oli alakuu. Joka kerta tuli Elsa kysymään:
— Etkö näe hänen tulevan?
— Paljon minä tiedän, sanoi Stiina, — ja paljon minä näen, mutta hänen
matkansa pituutta en voi nähdä. Nyt hän on päässyt ensimmäisten vuorten
yli, nyt hän on merellä pahassa ilmassa. Hän kulkee pitkää tietä
suurten metsien läpi, hänen jalkansa ovat rakoilla, hänessä on kuume,
mutta hänen täytyy kulkea.
— Ei, ei! sanoi Elsa. — Minun käy häntä sääli!
— Nyt emme voi häntä pysäyttää. Sillä jos me sen teemme, niin hän
kaatuu kuolleena maantielle.
Kului toista vuotta. Kuu paistoi pyöreänä ja suurena, tuuli suhisi
vanhassa puussa. Taivaalle ilmestyi kuutamolla sateenkaari.
— Se on varma merkki, siinä on takeet, sanoi Stiina. Nyt Rasmus tulee.
Mutta ei hän kuitenkaan tullut.
— Odotuksen aika on pitkä, sanoi Stiina.
— Nyt minä olen väsynyt odotukseen! sanoi Elsa. Hän tuli harvemmin
Stiinan luo eikä enää tuonut hänelle uusia lahjoja.
Mieli kävi keveämmäksi, ja eräänä kauniina aamuna tiesivät kaikki
pitäjäläiset, että Elsa oli antanut myöntävän vastauksen rikkaalle
talolliselle.
Hän läksi katsomaan taloa ja viljelyksiä, karjaa ja taloustarpeita.
Kaikki oli hyvässä kunnossa, ei ollut mitään syytä siirtää häiden
viettoa.
Ne vietettiin suurellisesti ja kestivät kolme päivää. Tanssittiin
klarinetin ja viulujen soiton mukaan. Kaikki pitäjäläiset olivat
kutsutut, Ölse-muorikin oli mukana, ja kun kemut olivat loppuneet,
isäntäväki oli sanonut vieraille hyvästi ja torventoitottajat
puhalsivat loppusävelet, niin läksi hän kotiin mukanaan pidoista
ottamansa ruuanjäännökset.
Hän oli palikalla sulkenut oven; palikka oli otettu pois, ovi oli auki
ja tuvassa istui Rasmus. Hän oli tullut kotiin, tullut tällä hetkellä.
Herra Jumala, minkä näköinen hän oli! Pelkkää luuta ja nahkaa,
keltainen ja kalpea hän oli.
—- Rasmus! sanoi äiti. — Sinäkö siinä olet! Kuinka surkean näköinen
sinä olet! Mutta minä iloitsen kaikesta sydämestäni, että olet luonani.
Ja äiti antoi pojalleen hyvää ruokaa, jota hän oli tuonut kotiin
pidoista, kappaleen paistia ja häätorttua.
Rasmus sanoi viime aikoina usein ajatelleensa äitiään, kotiseutuaan ja
vanhaa piilipuuta. Oli kummallista kuinka usein hän unissaan oli nähnyt
puun ja paljasjalkaisen Johannan.
Elsaa hän ei ensinkään maininnut. Sairas hän oli, ja hänen täytyi
paneutua vuoteeseen. Mutta me puolestamme emme usko tätä padan ansioksi
tai että se olisi vaikuttanut häneen mitään. Ainoastaan vanha Stiina ja
Elsa uskoivat, mutta he eivät puhuneet siitä.
Rasmus makasi kuumeessa, joka oli tarttuvaa. Sentähden ei kukaan tullut
käymään räätälin taloon, paitsi Johanna, puusuutarin tytär. Hän itki
nähdessään kuinka surkeassa tilassa Rasmus oli.
Tohtori kirjoitti hänelle apteekin lääkkeitä. Hän ei tahtonut ottaa
niitä.
— Mitä se auttaa! sanoi hän.
— Sinä paranet siitä, sanoi äiti. — Luota itseesi ja Jumalaan! Kun vain
saisin nähdä sinun hiukan lihovan, kuulla sinun viheltävän ja laulavan,
niin mielelläni antaisin elämäni.
Ja Rasmus pääsi sairaudesta, mutta hänen äitinsä sai sen; Jumala kutsui
hänet eikä hänen poikaansa.
Talossa oli nyt hiljaista, siellä oli entistä köyhempää.
— Hän on kulunut loppuun! sanoivat pitäjäläiset. — Rasmus-raukka.
Hän oli matkalla viettänyt hurjaa elämää; se oli imenyt hänestä voimat
ja pannut hänen ruumiiseensa levottomuuden, eikä kiehuva musta pata.
Hiukset kävivät ohuiksi ja harmaiksi, hän ei pystynyt saamaan aikaan
mitään kunnollista. »Mitä se auttaa!» sanoi hän. Hän meni mieluummin
kapakkaan kuin kirkkoon.
Eräänä syysiltana hän taivalsi tuulessa ja sateessa vaivaloisesti
likaista tietä kapakasta taloonsa. Hänen äitinsä oli aikaa sitten
poissa, makasi haudassaan. Pääskyset ja kottaraiset olivat nekin
poissa, nuo uskolliset eläimet. Johanna, puusuutarin tytär, ei ollut
poissa. Hän tavoitti Rasmuksen tiellä, hän seurasi häntä kappaleen
matkaa.
— Kokoa voimasi, Rasmus!
— Mitä se auttaa! sanoi Rasmus.
— Sinulla on huono sananparsi, sanoi Johanna.
— Muista äitisi sanat: luota itseesi ja Jumalaan! Sitä sinä et tee,
Rasmus! Niin täytyy ja tulee tehdä. Älä koskaan sano: »Mitä se auttaa».
Silloin sinä nyhdät juuret kaikelta toimeltasi.
Johanna seurasi häntä hänen talonsa ovelle, siinä hän läksi hänen
luotaan. Rasmus ei jäänyt huoneeseen, hän karkasi vanhan piilipuun
alle, istuutui kivelle, joka oli jäljellä kumoonkaatuneesta
virstanpatsaasta.
Tuuli humisi puun oksissa, se oli kuin laulua, se oli kuin puhetta.
Rasmus vastasi siihen. Hän puhui ääneen, mutta kukaan ei kuullut,
paitsi puu ja humiseva tuuli.
— Kuinka minun on vilu! Varmaan on aika mennä nukkumaan. Nukkua, nukkua!
Ja hän meni, mutta ei taloon, vaan suolle päin. Siellä hän horjahti
ja kaatui. Sade tulvi taivaasta, tuuli oli jäätävän kylmää; hän
ei tuntenut sitä. Mutta kun aurinko nousi ja varikset lensivät
suokaislikon yli, niin hän heräsi ja hänen ruumiinsa oli kuin
puolikuollut. Jos hän olisi laskenut päänsä siihen, missä hänen
jalkansa olivat, niin ei hän koskaan olisi noussut, vihreästä
limaskasta olisi tullut hänen käärinliinansa.
Päivemmällä tuli Johanna räätälin taloon. Hän oli Rasmuksen apuna, hän
toimitti hänet sairaalaan.
— Me olemme tunteneet toisemme pienestä pitäen, sanoi hän, — sinun
äitisi antoi minulle sekä olutta että ruokaa; sitä en koskaan voi
palkita hänelle. Sinä saat takaisin terveytesi, sinusta tulee ihminen
ja sinun täytyy elää!
Ja Jumala tahtoi, että hän jäisi eloon. Mutta terveys ja mieli vuoroin
nousivat ja laskivat.
Pääskyset ja kottarainen tulivat ja lensivät pois ja tulivat takaisin.
Rasmus vanheni ennen aikojaan. Yksinään hän istui talossa, joka
ränstymistään ränstyi. Köyhä hän oli, köyhempi kuin Johanna nyt.
— Sinulla ei ole uskoa, sanoi Johanna, — ja jollei meillä ole Jumalaa,
niin mitä meillä sitten on? Menisit ripille, — sanoi hän, — varmaan
sinä et ole ollut ehtoollisella sittenkuin pääsit ripille.
— Hm, mitä se auttaa! sanoi Rasmus.
— Jos sinä sanot niin ja uskot sellaista, niin anna sitten olla! Jumala
ei tahdo pöytäänsä vastahakoista vierasta. Ajattele toki äitiäsi ja
lapsuutesi aikaa! Sinä olit silloin herttainen, hurskas poika. Saanko
lukea sinulle virren?
— Mitä se auttaa! sanoi Rasmus.
— Minä saan siitä aina lohdutusta, vastasi Johanna.
— Johanna, sinusta on varmaan tullut pyhimys! ja Rasmus katsoi häneen
himmein, väsynein silmin.
Ja Johanna luki virren, mutta ei kirjasta; hänellä ei ollut kirjaa, hän
osasi sen ulkoa.
— Ne olivat kauniita sanoja, sanoi Rasmus. — Mutta minä en kokonaan
voinut seurata. Minun päässäni on niin raskas paino.
Rasmus oli tullut vanhaksi mieheksi, mutta Elsakaan ei ollut enää
nuori, jos nyt mainitsemme hänetkin — Rasmus ei koskaan maininnut
häntä. Hän oli isoäiti, pieni tyttönen oli hänen lapsenlapsensa;
pienokainen oli leikittelemässä kylän toisten lasten kanssa. Rasmus
tuli, sauvaansa nojaten, hän pysähtyi, katseli lasten leikkiä ja
hymyili heille; entiset ajat muistuivat hänen mieleensä. Elsan
lapsenlapsi osoitti häntä sormellaan.
— Rasmus-raukka! huusi hän. Toiset pikkutytöt seurasivat hänen
esimerkkiään. — Rasmus-raukka! huusivat hekin ja seurasivat kirkuen
vanhaa miestä.
Oli raskas, harmaa päivä, ja sitä seurasi toiset samanlaiset, mutta
harmaiden ja raskaiden päivien jälkeen tulee aurinkoinen päivä.
Oli ihana helluntaiaamu. Kirkko oli koristettu vihreillä koivunoksilla;
siellä vallitsi metsän tuoksu, ja aurinko paistoi kirkonpenkeille.
Suuret alttarikynttilät olivat sytytetyt, oli ehtoollinen; Johanna oli
polvistuvien joukossa, mutta Rasmus ei ollut heidän joukossaan. Juuri
sinä aamuna oli Jumala kutsunut hänet luokseen.
Jumalan luona on armoa ja laupeutta.
Siitä on kulunut monta vuotta. Räätälin talo on vielä paikoillaan,
mutta siellä ei asu ketään, ensimmäinen yömyrsky voi sen kaataa. Suo
on kasvanut kaislojen ja raatteiden peittoon. Tuuli humisee vanhassa
puussa, on kuin kuulisi laulua. Tuuli laulaa sitä, puu kertoo. Jollet
ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta. Hän elää
siellä, veisaa virttään, jota hän veisasi Rasmukselle, hän ajattelee
häntä, rukoilee Jumalaa hänen puolestaan, hän, tuo uskollinen sielu.
Hän voi kertoa menneistä ajoista, muistoista, jotka humisevat vanhassa
puussa.