Oli ilmapurjehtija. Hänen kävi huonosti, ilmapallo halkesi, mies
putosi alas ja murskaantui. Palvelijapoikansa hän oli paria minuuttia
aikaisemmin lähettänyt alas laskupurjeen avulla; se oli pojan onni.
Hän pääsi vahingoittumattomana ja hänen mielessään kierteli suuria
ilmapurjehtijan aikeita. Mutta hänellä ei ollut ilmapalloa eikä varoja
sen hankkimiseen.
Elää hänen täytyi ja niin hän rupesi harjoittamaan taikatemppuja ja
puhumaan vatsasta; sen suorittajia kutsutaan vatsapuhujiksi. Nuori hän
oli ja hauskannäköinen, ja kun hän sai viikset ja hyvät vaatteet, niin
häntä saattoi pitää kreivin lapsena. Naiset pitivät häntä kauniina,
niin, eräs neito ihastui hänen kauneuteensa ja taikuritaitoonsa niin
suuresti, että seurasi häntä vieraisiin kaupunkeihin ja maihin. Mies
kutsui itseään professoriksi; vähemmästä ei voinut olla puhettakaan.
Hänen alituinen ajatuksensa oli, että hänen täytyy saada ilmapallo ja
lähteä lentoon pienen vaimonsa kanssa; mutta heillä ei vielä ollut
varoja.
— Niitä saadaan! sanoi mies.
— Kunhan ne vain saataisiin! sanoi vaimo.
— Mehän olemme nuoria ihmisiä! Nyt minä olen professori. Leipää
murutkin ovat.
Vaimo auttoi miestään uskollisesti, istui ovella myyden lippuja
näytäntöön, ja se oli kylmää huvia talvella. Eräässä taikatempussa hän
myöskin auttoi miestään. Tämä pisti vaimonsa pöytälaatikkoon, suureen
pöytälaatikkoon. Vaimo konttasi takalaatikkoon, ja niin ei häntä voitu
löytää etulaatikosta. Se oli silmänkääntäjätemppu.
Mutta eräänä iltana, kun mies veti ulos laatikon, ei hänkään löytänyt
vaimoa. Tämä ei ollut etulaatikossa eikä takalaatikossa, ei koko
talossa, ei näkyvissä, ei kuuluvissa. Se oli hänen taikatemppunsa.
Hän ei koskaan tullut takaisin. Hän oli kyllästynyt koko peliin, ja
mieskin kyllästyi siihen, menetti hyvän tuulensa, ei enää osannut
nauraa ja ilveillä, ja sitten ei tullut enää väkeä. Ansio huononi,
vaatteet huononivat, vihdoin hänellä oli vain suuri kirppu; se oli
vaimon perintöä, ja sentähden hän piti siitä hyvin paljon. Sitten hän
harjoitti sitä, opetti sille taikatemppuja, opetti sen tekemään kunniaa
ja laukaisemaan kanuunan, aivan pienen kanuunan.
Professori oli ylpeä kirpusta, ja kirppu oli ylpeä itsestään. Se oli
oppinut jotakin, siinä oli ihmisverta, se oli käynyt maan suurimmissa
kaupungeissa, prinssit ja prinsessat olivat sitä katselleet, se oli
saavuttanut heidän korkean kiitoksensa. Tämä oli painettu sanomalehtiin
ja ohjelmiin. Se tiesi olevansa kuuluisuus ja voivansa elättää
professorin, jopa kokonaisen perheenkin.
Ylpeä se oli ja kuuluisa se oli ja kuitenkin se kulki professorin
kanssa matkalla ollessaan neljännessä luokassa. Neljäs luokka tulee
perille yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin. He olivat tehneet hiljaisen
lupauksen, etteivät koskaan eroaisi, etteivät menisi naimisiin; kirppu
oli päättänyt pysyä nuorena miehenä ja professori leskimiehenä. Ja
yksiinhän se vetää.
— Sinne, missä on onnistunut parhaiten, sanoi professori, — ei pidä
mennä toista kertaa. Hän oli ihmistuntija, ja se on taito sekin.
Vihdoin he olivat matkustaneet kaikki maat, paitsi villien maan.
Silloin professori päätti lähteä villien maahan. Siellä tosin syödään
kristittyjä ihmisiä, sen tiesi professori, mutta ei hän ollut oikea
kristitty eikä kirppu ollut oikea ihminen; sentähden hän arveli heidän
uskaltavan matkustaa sinne ja ansaitsevan hyvin.
He matkustivat höyrylaivalla ja purjelaivalla. Kirppu teki temppujaan,
ja niin ne saivat matkustaa maksutta ja tulivat villien maahan.
Täällä hallitsi pieni prinsessa; hän oli vain kahdeksan vuoden vanha,
mutta hän hallitsi. Hän oli ottanut vallan isältä ja äidiltä, sillä
hänellä oli tahtoa ja hän oli erinomaisen kaunis ja vallaton.
Heti, kun kirppu teki kunniaa ja laukaisi kanuunan, ihastui prinsessa
niin kirppuun, että hän sanoi: »Hän tai ei kukaan!» Hän kävi aivan
villiksi rakkaudesta, ja villihän hän oli ennestäänkin.
— Herttainen pieni ymmärtämätön lapsi, sanoi hänen oma isänsä, — kunhan
siitä ensiksi voisi tehdä ihmisen.
— Jätä se minun huolekseni, vanhus! sanoi prinsessa, eikä se ollut
kaunista kieltä pienen prinsessan puolelta, joka puhuu isälleen; mutta
hän oli villi.
Prinsessa asetti kirpun pienelle kädelleen.
— Nyt sinä olet ihminen ja hallitset minun kanssani. Mutta sinun
pitää tehdä mitä minä tahdon, muuten lyön sinut kuoliaaksi ja syön
professorin.
Professori sai suuren salin asuakseen. Seinät olivat sokeriruokoa, hän
saattoi nuolla niitä, mutta hän ei ollut herkkusuu. Hän sai keinuverkon
nukkuakseen; siinä hän makasi kuin ilmapallossa, jota hän aina oli
toivonut ja joka oli hänen alinomainen ajatuksensa.
Kirppu jäi prinsessan luo, istui hänen pienellä kädellään ja hienolla
kaulallaan. Prinsessa oli ottanut hiuksen päästään, professorin täytyi
köyttää se kirpun jalan ympäri, ja siten prinsessa piti sitä kiinni
suuressa korallikappaleessa, joka oli hänen korvalehdessään.
Se oli ihanaa aikaa prinsessasta, ja kirpusta myöskin, prinsessan
arvelun mukaan. Mutta professori ei ollut tyytyväinen, hän piti
matkustamisesta, kulki mielellään kaupungista kaupunkiin ja luki
sanomalehdistä kuvauksia, miten sitkeästi ja viisaasti hän oli
opettanut kirppua suorittamaan ihmisen tehtäviä. Päivästä toiseen
hän makasi riippumatossa, laiskotteli ja sai hyvää ruokaa: tuoreita
linnunmunia, elefantinsilmiä ja paistettuja kirahvinreisiä. Ihmissyöjät
eivät elä ainoastaan ihmislihasta; se on herkkua. — Lapsen hartioita
kirpeän kastikkeen kera, sanoi prinsessan äiti, — se on kaikkein
herkullisinta.
Professorin oli ikävä, ja hän halusi pois villien maasta, mutta kirpun
hän tahtoi mukaansa; se oli hänen ihmeotuksensa ja tulolähteensä.
Kuinka hän saattaisikaan ottaa sen kiinni ja saada sen käsiinsä? Se ei
ollut suinkaan helppoa.
Hän pingoitti kaiken ajatuskykynsä ja sitten hän sanoi: nyt minä sen
tiedän!
— Prinsessalais-isä, salli minun tehdä jotakin! Saanko minä harjoittaa
maan asukkaat tekemään kunniaa? juuri sitä maailman suurimmissa maissa
kutsutaan sivistykseksi.
— Ja mitä sinä voit opettaa minulle? kysyi prinsessalais-isä.
— Suurimman taitoni, sanoi professori, — sen, miten kanuuna laukaistaan
niin että koko maa vapisee ja kaikki taivaan herkullisimmat linnut
putoavat paistettuina alas. Se se on paukahdus!
— Tuo tänne kanuuna! sanoi prinsessalais-isä.
Mutta koko maassa ei ollut yhtään kanuunaa, paitsi minkä kirppu oli
tuonut, ja se oli liian pieni.
— Minä valan suuremman! sanoi professori. — Anna minulle vain varat!
Minä tarvitsen hienoa silkkikangasta, neulaa ja lankaa, touveja ja
köysiä sekä ilmapallojen vatsatippoja, ne puhistavat, keventävät ja
nostavat. Ne matkaansaattavat paukauksen kanuunanvatsassa.
Hän sai kaikki mitä hän pyysi.
Koko maa kokoontui katsomaan suurta kanuunaa. Professori ei huutanut
ennenkuin hän oli saanut pallon aivan valmiiksi, ja se oli täytettävä
ja laskettava ilmaan.
Kirppu istui prinsessan kädellä ja katseli. Ilmapallo täytettiin, se
pullistui ja sitä saattoi töin tuskin pidellä, niin villi se oli.
— Minun täytyy saada se ilmaan, jotta se jäähtyy, sanoi professori ja
asettui koriin, joka riippui sen alla. — Yksin en voi sitä ohjata.
Tarvitsen avukseni taitavan toverin. Täällä ei ole ketään muita kuin
kirppu!
— Minä en mielelläni laskisi sitä, sanoi prinsessa, mutta ojensi
kuitenkin kirpun professorille, joka asetti sen kädelleen.
— Päästäkää irti köydet ja touvit! sanoi hän. — Nyt ilmalaiva nousee!
He luulivat hänen sanovan: kanuuna.
Ja sitten kohosi ilmapallo kohoamistaan, pilvien yläpuolelle, pois
villien maasta.
Pieni prinsessa, hänen isänsä ja äitinsä ja koko kansa seisoi ja
odotti. He odottavat vieläkin, ja jollet sinä usko sitä, niin lähde
villien maahan; siellä puhuu jokainen lapsi kirpusta ja professorista
ja uskoo heidän palaavan, kun kanuuna on jäähtynyt. Mutta he eivät
tule, he ovat kotona täällä meillä, ja he ovat omassa isänmaassaan,
ajavat rautatiellä ensimmäisessä luokassa eikä neljännessä. Heillä
on hyvät ansiot, suuri ilmapallo. Kukaan ei kysy, miten he ovat
saaneet ilmapallon tai mistä se on kotoisin; he ovat varakasta väkeä,
kunnioitettavaa väkeä, kirppu ja professori.