Penikulman päässä pääkaupungista oli vanha herraskartano paksuine
muureineen, torneineen ja katospäätyineen.
Täällä asui, vaikka tosin vain kesän aikaan, rikas, ylhäinen
aatelisperhe. Tämä oli paras ja kaunein heidän omistamistaan
kartanoista. Se oli ulkopuolelta ihka uuden näköinen ja sisäpuolelta
hauska ja mukava. Suvun vaakuna oli hakattu kiveen portin yläpuolelle,
kauniit ruusut kiertelivät vaakunaa ja ikkunanulokkia, kokonainen
nurmimatto peitti rakennuksen edustan. Siinä oli punakukallista
ja valkokukallista orapihlajaa, siellä tapasi harvinaisia kukkia
kasvihuoneen ulkopuolellakin.
Herrasväellä olikin taitava puutarhuri. Ilokseen katseli kukkatarhaa,
hedelmä- ja keittiötarhaa. Tähän liittyi vielä osa kartanon
alkuperäistä vanhaa puutarhaa muutamine puksipuupensaineen, jotka
olivat leikatut kruunujen ja pyramidien muotoon. Näiden takana kohosi
kaksi mahtavaa vanhaa puuta. Ne olivat miltei aina lehdettömät, ja
helposti saattoi luulla tuulenpuuskan tai pilvipatsaan pirskoittaneen
ne täyteen lantakimpaleita, mutta jokainen kimpale oli linnunpesä.
Täällä oli ikivanhoista ajoista asti asunut vilisevä joukko kirkuvia
korppeja ja variksia: tämä oli kokonainen lintukaupunki, ja linnut
olivat täällä herrasväkenä, tilanomistajina, herraskartanon vanhimpana
sukuna, varsinaisena herrasväkenä talossa. Heillä ei ollut mitään
tekemistä ihmisten kanssa, mutta he sietivät näitä matalalla kulkevia
olentoja, vaikka nämä silloin tällöin paukuttelivat pyssyjään niin
että lintujen selkärankaa kutitti ja joka lintu paukauksen kuullessaan
pelästyneenä lensi ilmaan ja huusi: kraa, kraa!
Puutarhuri puhui usein herrasväelle, että nuo vanhat puut olisi
kaadettava. Ne olivat ikävännäköiset, ja jos ne joutuisivat pois, niin
ehkä päästäisiin eroon kirkuvista linnuistakin; varmaan ne menisivät
muualle. Mutta herrasväki ei tahtonut luopua puista eikä lintujen
vilinästä; se kuului taloon, se oli perintöä vanhoilta ajoilta eikä
sitä saanut kokonaan hävittää.
— Puut ovat kerta kaikkiaan lintujen perintöosa, antaa niiden pitää se,
hyvä Larsen!
Puutarhurin nimi oli Larsen, mutta sillä ei ole tässä minkäänlaista
merkitystä.
— Eikö teillä, hyvä Larsen, ole tarpeeksi toiminta-alaa? Koko
kukkatarha, kasvihuoneet, hedelmä- ja kyökkitarha?
Olihan siinä; niitä hän hoiteli, vaali ja muokkasi innokkaasti ja
taitavasti. Ja tämän herrasväki tunnusti, mutta se ei salannut
häneltä, että he usein vieraissa söivät hedelmiä ja näkivät kukkasia,
jotka veivät voiton heidän puutarhansa tuotteilta, ja tämä suretti
puutarhuria, sillä hänellä oli hyvä tahto ja hän teki parhaansa. Hän
oli sydämellisen hyvä ja toimessaan tunnollinen.
Eräänä päivänä kutsutti herrasväki hänet puheilleen ja huomautti
ystävällisesti ja armollisesti, että he edellisenä päivänä olivat
ylhäisten ystäviensä luona saaneet eräänlaisia omenia ja päärynöitä,
jotka olivat niin meheviä ja niin hyvänmakuisia, että kaikki vieraat
olivat lausuneet julki ihailunsa. Varmaan eivät hedelmät olleet
kotimaisia, mutta niitä on tuotettava tänne, ne täytyy koteuttaa
täällä, jos tämä ilmasto sen sallii. Tiedettiin, että ne olivat
ostetut kaupungin ensimmäiseltä hedelmäkauppiaalta; puutarhurin oli
ratsastettava sinne tiedustelemaan, mistä nämä omenat ja päärynät
olivat tulleet ja tilata jalostusoksia.
Puutarhuri tunsi hyvin hedelmäkauppiaan; hänelle hän hän juuri
herrasväen laskuun myi sen hedelmien paljouden, joka kasvoi kartanon
puutarhassa.
Ja puutarhuri läksi kaupunkiin ja kysyi hedelmäkauppiaalta, mistä hän
oli saanut nuo kehutut omenat ja päärynät.
— Ne ovat teidän omasta puutarhastanne! sanoi hedelmäkauppias ja näytti
hänelle sekä omenia että päärynöitä, jotka toinen hyvin tunsi.
No, kylläpä puutarhuri ilostui! Hän riensi herrasväen luo kertomaan,
että sekä omenat että päärynät olivat heidän omasta puutarhastaan.
Sitä ei herrasväki mitenkään saattanut uskoa.
— Se ei ole mahdollista, Larsen! Voitteko hankkia kirjallisen
todistuksen hedelmäkauppiaalta?
Sen hän saattoi tehdä, hän toi kirjallisen todistuksen.
— Onpa se kummallista! sanoi herrasväki.
Nyt tuli herrasväen pöytään joka päivä suuria maljallisia näitä heidän
oman puutarhansa erinomaisia omenia ja päärynöitä. Näitä hedelmiä
lähetettiin kapoittain ja tynnyreittäin ystäville kaupunkiin ja
ulkopuolelle kaupunkia, niin, jopa ulkomaillekin. Olipa se hauskaa!
Heidän täytyi kuitenkin lisätä, että oli ollut kaksi hedelmille
erittäin suotuisaa kesää ja että nämä olivat kaikkialla maassa
menestyneet hyvin.
Kului jonkun aikaa. Herrasväki oli kerran päivällisillä hovissa.
Seuraavana päivänä kutsuttiin puutarhuri herrasväkensä puheille. He
olivat hovin pöydässä saaneet melooneja, mitä mehevimpiä, maukkaimpia,
majesteettien ansarissa kasvaneita.
— Teidän täytyy mennä hovin puutarhurin luo, hyvä Larsen, ja hankkia
meille muutamia näiden mainioiden meloonien siemeniä.
— Mutta hovin puutarhuri on saanut siemenet meiltä! sanoi puutarhuri
varsin tyytyväisenä.
— Silloin on se mies osannut jalostaa ja kehittää hedelmät, vastasi
herrasväki. — Jokainen melooni oli erinomainen!
— Niin, silloin saan minä olla ylpeä! sanoi puutarhuri. — Minä saan
ilmoittaa armolliselle herrasväelle, etteivät linnan puutarhurin
meloonit ole tänä vuonna onnistuneet, ja kun hän näki kuinka komeat
meidän olivat ja maistoi niitä, niin hän tilasi kolme niistä linnaan!
— Larsen, älkää uskotelko, että ne meloonit olivat meidän
puutarhastamme!
— Minä uskon niin! sanoi puutarhuri, meni linnan puutarhurin luo ja sai
häneltä kirjallisen todistuksen, että kuninkaallisen pöydän meloonit
olivat kotoisin herrasväen kartanosta.
Se oli todellinen yllätys herrasväelle, eivätkä he suinkaan salanneet
asiaa, he näyttivät todistuksen, ja meloonin siemeniä lähetettiin
kaikkialle, aivan niinkuin aikaisemmin jalostusoksia.
Näistä tuli tieto, että ne menestyivät ja kantoivat erinomaisia
hedelmiä, ja näitä kutsuttiin herraskartanon nimellä, joten tuo nimi
nyt siten oli luettavana sekä englannin-, saksan- että ranskankielellä.
Tätä ei kukaan ikinä ollut ajatellut.
— Kunhan ei puutarhuri vain rupeaisi luulemaan liian suuria itsestään!
sanoi herrasväki.
Hän katsoi asiaa toiselta kannalta: hän tahtoi nyt juuri ponnistaa
vakiinnuttaakseen nimensä yhtenä maan parhaimpia puutarhureita ja
koetti joka vuosi tuottaa jotain oivallista kaikkien puutarhatuotteiden
alalla, ja siinä hän onnistuikin. Mutta usein hän kuitenkin sai kuulla,
että kaikkein ensimmäiset hedelmät, jotka hän oli kasvattanut, omenat
ja päärynät, oikeastaan olivat parhaimmat, kaikki myöhemmät lajit
jäivät niistä jälkeen. Meloonit olivat tosin olleet hyvin hyvät, mutta
nehän olivat aivan toista lajia. Puutarhamansikoita tosin saattoi
sanoa erinomaisiksi, mutta ei kuitenkaan paremmiksi kuin mitä muilla
herrasväillä oli, ja kun eivät retikat eräänä vuonna onnistuneet, niin
puhuttiin vain onnistumattomista retikoista eikä mistään onnistuneesta,
mitä oli saatu.
Näytti miltei siltä kuin herrasväki olisi tuntenut helpotusta
voidessaan sanoa:
— Ne eivät tänä vuonna onnistuneet, hyvä Larsen. He olivat varsin
iloiset voidessaan sanoa: — Ne eivät onnistuneet tänä vuonna.
Pari kertaa viikossa toi puutarhuri saliin tuoreita kukkia, aina
hyvin aistikkaasti järjestettyinä. Sommittelu saattoi värit ikäänkuin
voimakkaammin esille.
— Teillä on makua, Larsen! sanoi herrasväki. — Sen lahjan on Jumala
teille antanut, ette te itse.
Eräänä päivänä toi puutarhuri suuren kristallimaljakon, jossa oli
lumpeenlehti. Tämän päälle oli laskettu auringonkukan kokoinen
loistavan sininen kukka, jonka pitkä, paksu varsi uppoutui veteen.
— Hindustanin lotus! huudahti herrasväki.
Sellaista kukkaa he eivät olleet koskaan nähneet. Ja se asetettiin
päivällä auringonpaisteeseen ja illalla heijastusvaloon. Jokainen, joka
sen näki, piti sitä ihmeellisen kauniina ja harvinaisena. Niin, tämän
myönsi maan ensimmäinen nuori nainenkin, joka oli prinsessa ja joka oli
viisas ja sydämellisen hyvä.
Herrasväki piti kunniana saada ojentaa hänelle kukkasen, ja se joutui
prinsessan mukana linnaan.
Nyt läksi herrasväki puutarhaan itse saadakseen sieltä samanlaisen
kukan, jos sellaista vielä oli saatavana, mutta sitä ei löytynyt.
Sitten he kutsuivat puutarhurin ja kysyivät, mistä hän oli saanut tuon
sinisen lotuksen:
— Me olemme turhaan etsineet, sanoivat he, — olemme olleet
kasvihuoneessa ja kaikkialla puutarhassa!
— Ei siellä sitä olekaan, sanoi puutarhuri. — Se on vain keittiötarhan
vaatimaton kukka. Mutta eikö se olekin kaunis! Se on kuin mikäkin
sininen kaktus ja kuitenkin se on vain artisokan kukka.
— Sen te olisitte voinut sanoa meille heti! sanoi herrasväki. — Me
emme voineet uskoa muuta kuin että se oli harvinainen vieras kukka.
Te olette häväissyt meidät nuoren prinsessan silmissä. Hän näki kukan
meillä, piti sitä kauniina, ei tuntenut sitä, vaikka hän on varsin
taitava kasvitieteessä, tällä tieteellä kun ei ole mitään tekemistä
keittiökasvien kanssa. Kuinka teidän johtuikaan mieleen, hyvä Larsen,
tuoda saliin sellainen kukka? Mehän tulemme naurunalaisiksi!
Ja kaunis sininen loistokukka, joka oli tuotu keittiötarhasta, vietiin
pois herrasväenhuoneesta, minne se ei kuulunut, ja herrasväki pyysi
anteeksi prinsessalta ja kertoi, että kukkanen oli vain keittiökasvi,
jonka puutarhuri oli keksinyt tuoda sisään, mutta hän oli saanut siitä
vakavan muistutuksen.
— Se on synti ja väärin, sanoi prinsessa. — Hänhän on avannut meidän
silmämme huomaamaan loistokukan, jota me emme ensinkään huomanneet, hän
on osoittanut meille kauneutta siellä, mistä emme ensinkään osanneet
sitä etsiä! Linnan puutarhurin täytyy joka päivä niin kauan kuin
arttisokat kukkivat tuoda kukkanen minun huoneeseeni.
Ja niin tapahtui.
Herrasväki käski sanoa puutarhurille, että hän taasen saattoi tuoda
heille tuoreen arttisokankukkasen.
— Oikeastaan se on kaunis, sanoivat he. — Hyvin kummallinen! — Ja
puutarhuria kiitettiin.
— Siitä Larsen pitää, sanoi herrasväki. Hän on hemmoteltu lapsi.
Syksyllä nousi kerran hirvittävä myrsky. Se kasvoi yöllä niin
rajuksi, että se raastoi juurineen monet suuret puut metsän laidasta,
ja herrasväen suureksi suruksi — suruksi, niinkuin he sanoivat,
mutta puutarhurin iloksi —, kaatuivat molemmat suuret puut kaikkine
linnunpesineen. Myrskyssä saattoi kuulla korppien ja variksien
kirkunan; ne löivät siipineen ikkunaruutuihin, niin kertoi talonväki.
— Nyt te olette iloissanne, Larsen! sanoi herrasväki. — Myrsky on
kaatanut puut, ja linnut ovat lähteneet metsään. Täällä ei enää ole
mitään jälkeä vanhoilta ajoilta. Jokainen merkki ja häive on poissa.
Meitä se on surettanut.
Puutarhuri ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli asiaa, jota hän jo
kauan oli ajatellut; että hän nyt oikein koettaa käyttää hyväkseen
tuota erinomaista aurinkoista paikkaa, jota hän ei ennen ollut
hallinnut; siitä piti nyt tulla puutarhan kaunistus ja herrasväen ilo.
Nuo suuret puut olivat kaatuessaan murskanneet ja taittaneet ikivanhat
puksipensaat kuvioineen päivineen. Tänne hän istutti ryhmän kasveja,
kotimaan kasveja, kedolta ja metsästä saatuja.
Hän teki mitä ei mikään muu puutarhuri ollut huomannut tehdä:
istutti niitä runsaat määrät herraspuutarhaan, asettaen jokaisen
siihen maaperään, jota sen laatu vaati, milloin varjoon, milloin
auringonpaisteeseen. Hän vaali niitä hellästi, ja ne menestyivät
loistavasti.
Juutinmaan kankaalta saatu katajapensas kohosi muodoltaan ja väriltään
Italian kypressin kaltaiseksi. Kiiltävä, piikkinen rautatammi pysyi
sekä talvipakkasessa että kesäauringossa alati vihreänä ja oli komean
näköinen. Etupuolella kasvoivat sananjalat, joita oli monta eri lajia.
Muutamat näyttivät olevan palmupuun lapsia, ja toiset olivat ikäänkuin
sen kauniin, hennon kasvin vanhempia, jota me kutsumme Venuksen
hiuksiksi. Täällä kasvoi halveksittu takiainen, joka raikkaudessaan
on niin kaunis, että se kaunistaisi vaikkapa kukkavihkoa. Takiainen
kasvoi kuivassa maaperässä, mutta kauempana, kosteassa maassa
kasvoi pallo-chdake, sekin halveksittu kasvi ja kuitenkin korkean
vartensa ja mahtavien lehtiensä vuoksi koristeellisen kaunis. Sylen
korkuisena, kukka kukan vieressä kohosi kedolta tuotu kuninkaankynttilä
kuin mikäkin mahtava monihaarainen kynttiläjalka. Täällä kasvoi
tuoksumaratteja, esikkoja ja metsäkieloja, villi kallakukka ja
kolmilehtinen hieno ketunleipä. Ilokseen niitä katseli.
Etupuolella kasvoi rivissä, rautalangalla tuettuina, aivan pieniä
päärynäpuita, jotka olivat ranskalaista alkuperää. Ne saivat aurinkoa
ja hyvää hoitoa ja kantoivat pian yhtä suuria, meheviä hedelmiä kuin
siinä maassa, josta ne olivat kotoisin.
Vanhojen lehdettömien puiden paikalle pantiin korkea lipputanko, missä
Dannebrog liehui, ja aivan viereen vielä toinen, jonka ympärille
kesäisin ja syksyisin humala kiertyi tuoksuvine kukkapyörylöineen,
mutta jonne talvella vanhan tavan mukaan ripustettiin kauralyhde, jotta
taivaan linnut saisivat aterioida iloisen joulun aikana.
— Meidän hyvä Larsenimme käy vanhoilla päivillään tunteelliseksi! sanoi
herrasväki. — Mutta hän on meille uskollinen ja meihin kiintynyt.
Uudenvuoden aikaan nähtiin eräässä pääkaupungin kuvalehdessä vanhan
kartanon kuva: siinä näkyi lipputanko ja taivaan linnuille joulun
iloksi varattu kauralyhde, ja tästä puhuttiin ja huomautettiin, että
se oli kaunis ajatus, joka merkitsi vanhan tavan saattamista kunniaan
ja oikeuksiinsa, mikä tapa oli erikoisesti luonteenomaista kuvatulle
vanhalle talolle.
— Kaikki, mitä tuo Larsen tekee, sanoi herrasväki, — toitotetaan
maailmalle. Hän on onnellinen mies! Milteipä meidän täytyy olla ylpeitä
siitä, että hän on meidän puutarhurimme.
Mutta he eivät olleet ensinkään ylpeitä siitä. He tunsivat, että he
olivat herrasväki, he saattoivat sanoa irti Larsenin, mutta sitä he
eivät tehneet. He olivat hyviä ihmisiä, ja heidän tapaisiaan hyviä
ihmisiä on hyvin paljon, ja se on ilahduttavaa jokaiselle Larsenille.
Niin, sellainen on tarina puutarhurista ja herrasväestä.
Nyt voit sitä miettiä.