Oli pieni merikala, joka oli hienoa sukua, mutta nimeä en muista;
sen saavat oppineet sanoa sinulle. Tuolla pienellä kalalla oli
kahdeksantoistasataa sisarusta, kaikki yhtä vanhoja. Ne eivät tunteneet
isäänsä eivätkä äitiään; niiden täytyi heti tulla toimeen omin neuvoin
ja lähteä uiskentelemaan, mutta se tuotti niille vain suurta iloa.
Niillä oli yllin kyllin juomavettä, koko valtameri; ruokaa ne eivät
ajatelleet, sitä kyllä tulisi aikoinaan. Jokainen tahtoi seurata omaa
haluaan, jokainen tahtoi saada omat vaiheensa — niin, sitäkään ei
kukaan niistä ajatellut.
Aurinko paistoi alas veteen, se loisti niiden ympärillä. Oli hyvin
kirkasta, tämä maailma oli täynnä mitä ihmeellisimpiä luomia, ja toiset
olivat hirvittävän suuria; niillä oli kauheat kidat, ne saattoivat
niellä nuo kahdeksantoistasataa sisarusta. Mutta sitäkään nämä eivät
ajatelleet, sillä kukaan niistä ei ollut joutunut kitaan.
Pienokaiset uiskentelivat yhdessä, aivan lähekkäin, niinkuin
sillit ja makrillit uivat. Mutta juuri niiden kaikessa rauhassa ja
mitään ajattelematta uiskennellessa vedessä vaipui ylhäältä päin,
hirvittävästi pauhaten, niiden keskelle pitkä painava esine, josta ei
ensinkään tahtonut tulla loppua. Se oikaisi itseänsä yhä pitemmälle,
ja kaikki pikkukalat, joihin se kosketti, murskautuivat tai saivat
vian, josta ne eivät enää voineet parantua. Kaikki pikkukalat ja
suuret myöskin, aina meren pinnalta alas pohjaan saakka, karkasivat
kauhistuneina syrjään. Tuo itsevaltainen, raskas esine painui yhä
syvemmälle ja syvemmälle, 'se piteni pitenemistään, käyden penikulmien
pituiseksi ja ulottuen kautta koko meren.
Kalat ja simpukat, kaikki uivat, kaikki ryömivät tai virtojen
kuljettamat eläimet huomasivat tuon kauhistuttavan esineen, tuon
äärettömän, tuntemattoman meri-ankeriaan, joka yhtäkkiä oli tullut
ylhäältä alas.
Mikä ihmeen esine se olikaan? Niin, sen me tiedämme! Se oli suuri,
penikulmien pituinen sähkölennätinkaapeli, jonka ihmiset laskivat
Euroopan ja Amerikan välille.
Meren oikeutettujen asukkaitten kesken syntyi kauhu ja sekamelska
sillä kohdalla, mihin kaapeli laskettiin. Lentokala teki loikkauksen
merenpinnan yläpuolelle, niin korkealle kuin se taisi, ja murinakala
hypähti kokonaisen pyssynkantaman veden yläpuolelle, sillä sen se osaa
tehdä. Toiset kalat kiirehtivät meren pohjalle, ne menivät sellaista
kyytiä, että ne pääsivät perille kauan ennenkuin sähkölennätinkaapelia
vielä oli siellä nähtykään. Ne säikäyttivät sekä turskat että
maariankalat, jotka rauhallisesti kulkivat pitkin merenpohjaa syöden
kalatovereitaan.
Pari merimakkaraa säikähti niin, että ne oksensivat ulos vatsansa,
mutta siitä huolimatta saattoivat ne kuitenkin elää. Monet hummerit ja
taskuravut riisuivat hyvän haarniskansa ja saivat luovuttaa jalkansa.
Tämän kauhun ja sekaannuksen aikana joutuivat nuo kahdeksantoistasataa
sisarusta eroon toisistaan eivätkä enää tavanneet eivätkä tunteneet
toisiaan. Vain joku kymmenkunta jäi samaan paikkaan, ja kun ne pari
tuntia olivat pysytelleet hiljaa, pääsivät ne ensi pelostaan ja
alkoivat käydä uteliaiksi.
Ne katselivat ympärilleen. Ne katselivat ylös ja ne katselivat alas
ja ne luulivat syvyydessä näkevänsä sen kauhistuttavan esineen, joka
oli peloittanut heidät, peloittanut suuret ja pienet. Esine ulottui
pitkin merenpohjaa niin kauas kuin he saattoivat nähdä. Hyvin ohut se
oli, mutta eiväthän he tietäneet kuinka paksuksi se saattoi paisua tai
kuinka väkevä se oli. Se makasi aivan hiljaa, mutta he arvelivat tämän
olevan vain salakavaluutta.
— Antaa sen olla siinä paikoillaan! Se ei liikuta meitä! sanoi
varovaisin pikkukaloista. Mutta kaikista pienintä vaivasi vastustamaton
halu saada tietää, mikä tuo esine saattoi olla. Ylhäältä se oli tullut
alas, ylhäältä mahtoi parhaiten saada tuon tiedon; ja sitten he uivat
ylös merenpintaa kohti, joka oli rasvatyven.
Siellä he kohtasivat delfinin; se on sellainen hyppymestari,
merenkiertäjä, joka heittää kuperkeikkoja pitkin merenpintaa. Sillä on
päässä hyvät silmät ja varmaan se oli nähnyt ja tiesi asiat. Siltä he
kysyivät, mutta se oli vain ajatellut itseään ja omia kuperkeikkojaan
eikä nähnyt mitään; se ei osannut vastata, se vaikeni ja oli ylpeän
näköinen.
Nyt pikkukalat kääntyivät hylkeen puoleen, joka juuri sukelsi. Se
oli kohteliaampi vaikka se syökin pikkukalaa; mutta tänään se oli
kylläinen. Se tiesi hiukan enemmän kuin hyppymestari.
— Olen monena yönä loikonut märällä kivellä ja katsonut maalle,
penikulmien päähän. Siellä on hyvin kavalia olentoja; niitä kutsutaan
niiden omalla kielellä ihmisiksi ja ne tavoittelevat meitä, mutta
useimmiten me kuitenkin livahdamme niiden käsistä; siitä minä olen
selvillä ja siitä sekin on selvillä, tuo meriankerias, jota te kysytte.
Se on ollut niiden vallassa, ollut ylhäällä maankamaralla, varmaan jo
ammoisista ajoista. Sieltä ne ovat vieneet sen laivalle kuljettaakseen
sen meren yli toiseen kaukaiseen maahan. Minä näin miten paljon vaivaa
niillä oli, mutta ne pitivät sen vallassaan; olihan se maalla käynyt
voimattomaksi. Ne kiersivät sen ympyrään ja pyörylään, ja minä kuulin,
kuinka se kilisi ja kalisi, kun ne sitä asettivat, mutta pääsipäs
karkuun, pääsipäs tänne! Ne pitelivät sitä kiinni kaikin voimin, monet
kädet pitelivät kiinni. Se livahti kuitenkin irti ja pääsi pohjaan.
Siellä se pysyy niin uskon toistaiseksi.
— Se on ohuenlainen! sanoivat pikkukalat.
— Ne ovat pitäneet sitä nälässä! sanoi hylje. — Kyllä se pian tointuu,
saa vanhan paksuutensa ja kokonsa. Minun luullakseni se on suuri
merikäärme, jota ihmiset niin pelkäävät ja josta ne niin paljon
puhuvat. Minä en ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä uskonut siihen. Nyt
uskon! _Se_ se on! — Ja sitten hylje sukelsi.
— Kylläpä hän tiesi paljon! Kylläpä hän puhui paljon! sanoivat
pikkukalat. — Minä en koskaan ennen ole ollut niin viisas! Kunhan
kaikki vain ei olisi ollut valetta!
— Voimmehan uida alas tarkastamaan! sanoi pienin. — Matkalla kuulemme
toisten mielipiteet!
— En viitsi edes liikahuttaa yhtä evääni tuollaisen tiedon takia!
sanoivat toiset ja kääntyivät pois.
— Mutta minä lähden! sanoi pienin ja suuntasi kulkunsa syvyyteen. Mutta
se oli kaukana siltä paikalta, missä tuo »pitkä upotettu esine oli».
Pieni kala katseli ja etsi joka taholta pitkin syvyyttä.
Se ei ollut koskaan huomannut maailmaansa niin suureksi. Sillit
kulkivat suurissa parvissa hohtaen kuin hopeinen jättiläisvene.
Makrillit kulkivat nekin seurassa ja näyttivät vieläkin komeammilta.
Tuli kaikenmuotoisia kaikenvärisillä kuvioilla kirjailtuja kaloja.
Meduusat olivat kuin puoleksi läpikuultavia kukkasia, jotka
heittäytyivät virtojen vietäviksi. Merenpohjalta kohosi suuria kasveja,
sylen korkuista heinää ja palmunmuotoisia puita, loistavia kuoriaisia
joka lehteen upotettuna.
Vihdoin pieni merikala näki syvyydessä pitkän tumman juovan ja suuntasi
kulkunsa sitä kohti, mutta se ei ollut kala eikä köysi, se oli suuren,
vajonneen laivan kaide; sekä ylempi että alempi kansi olivat haljenneet
merenpaineesta. Pieni kala ui ruumaan, missä niin monet ihmiset laivan
upotessa olivat hukkuneet; nyt oli vesi huuhtonut ne pois, paitsi
kahta: siinä oli nuori nainen pitkällään, sylissä pieni lapsi. Vesi
nosteli ja ikäänkuin keinutteli heitä. He näyttivät nukkuvan. Pieni
kala säikähti kovasti; se ei tietänyt, etteivät ne enää voineet herätä.
Vesikasvit riippuivat lehvien tavoin kaiteen yli, äidin ja lapsen
kauniita ruumiita kohden. Täällä oli hiljaista, täällä oli yksinäistä.
Pieni kala kiirehti jois minkä taisi, sinne, missä vesi oli kirkkaammin
valaistua ja missä näkyi kaloja. Se ei ollut päässyt kauas, kun se
kohtasi nuoren valaan, ihan hirvittävän suuren.
— Älä niele minua! sanoi pieni kala. — En ole edes suupalanen, niin
pieni minä olen, ja minusta on äärettömän hauskaa elää!
— Mitä sinä teet täällä näin syvällä, minne sinunlaisellasi ei ole
asiaa? kysyi valas. Ja sitten pieni kala kertoi tuosta pitkästä,
kummallisesta ankeriaasta, tai mikä esine se lienee ollut, joka
ylhäältä oli laskeutunut tänne ja säikäyttänyt rohkeimmatkin
meriolennot.
— Höh, höh! sanoi valas ja joi vettä niin rajusti, että sen täytyi
päästää mahtava vesisuihku, kun se nousi hengittämään ilmaa. — Höh,
höh! sanoi se, — se oli siis se esine, joka kutkutti selkääni, kun
tässä käännyin! Minä luulin sitä laivanmastoksi, jota olisin voinut
käyttää raaputuspalikkana. Mutta se ei ollut tällä kohtaa. Ei, esine on
paljon kauempana. Menenpä kuitenkin tutkimaan sitä, kun ei minulla ole
muuta tekemistä.
Ja sitten se ui edellä ja pieni kala perässä, ei liian lähellä, sillä
syntyi ikäänkuin vuolas virta siihen kohtaan, missä suuri valas
pyyhälsi veden halki.
He kohtasivat haikalan ja vanhan sahakalan. Nämäkin molemmat olivat
kuulleet puhuttavan tuosta pitkästä ja ohuesta kummallisesta
meriankeriaasta. He eivät olleet sitä nähneet, mutta he tahtoivat nähdä.
Nyt tuli merikissa.
— Minä lähden mukaan! sanoi se. Sillä oli sama matka.
— Jollei se suuri merikäärme ole paksumpi kuin ankkurin touvi, niin
naksautan sen poikki yhdellä puraisulla! ja se avasi kitansa ja näytti
kuutta hammasriviään. —- Minä puren merkin laivanankkuriinkin, miksen
sitten voisi purra poikki tuota koitta!
— Tuossa se on, sanoi suuri valas. — Minä näen sen. — Se luuli
näkevänsä paremmin kuin toiset. — Kas kuinka se kohottelee, kuinka se
häilyy, kiemurtelee ja kaartelee!
Se ei kuitenkaan ollut etsitty esine, vaan tavattoman suuri, monen
kyynärän pituinen meriankerias, joka lähestyi.
— Sen minä olen ennen nähnyt! sanoi sahakala, — se ei koskaan ole
pitänyt suurta melua tässä meressä, ei peloittanut ketään suurkalaa.
Sitten he puhuivat sille tuosta uudesta ankeriaasta ja kysyivät,
tahtoiko se lähteä tutkimusretkelle.
— Jos tuo ankerias on pitempi kuin minä, sanoi meriankerias, — niin voi
häntä!
— Aivan niin! sanoivat toiset. — Me emme totisesti kärsi sitä, siihen
meitä on tarpeeksi monta! Ja sitten ne kiiruhtivat eteenpäin.
Mutta silloin tuli jotakin heidän tielleen; kummallinen hirviö,
suurempi kuin he kaikki yhteensä.
Se näytti olevan uiva saari, joka ei pysynyt vedenpinnalla.
Se oli ikivanha valas. Sen pää oli kasvanut täyteen merikasveja, sen
selkään oli asettunut matelijoita ja niin ääretön määrä ostereja ja
näkinkenkiä, että sen musta nahka oli käynyt aivan valkeankirjavaksi.
— Tule mukaan, vanhus, sanoivat ne. — Tänne on tullut uusi kala, jolle
on annettava kyytiä.
— Minä makaan mieluummin paikallani! sanoi vanha valas. — Jättäkää
minut rauhaan! Antakaa minun maata! Aa-jaa, jaa-jaa! Minussa on niin
ankara tauti! Helpottaa, kun pääsen vedenpinnalle ja saan selkäni veden
yläpuolelle! Silloin tulevat herttaiset merilinnut nokkimaan minua. Se
tekee niin hyvää, kun ne vain eivät iske nokkaansa liian syvään; usein
se menee rasvaani saakka. Katsokaahan, selässäni on vielä kokonainen
linnun luuranko: lintu iski kyntensä liian syvään eikä päässyt irti,
kun minä menin pohjaan. Nyt ovat pikkukalat maistelleet sitä. Katsokaa
minkänäköinen se on ja minkänäköinen minä olen! Minä olen sairas.
— Se on pelkkää kuvittelua! sanoi valas. — Minä en ole koskaan sairas.
Yksikään kala ei ole sairas.
—- Anteeksi, sanoi vanha valas, — ankeriaalla on päätauteja, ruutanalla
kuuluu olevan rokko ja kaikkia meitä vaivaa sisällinen mato!
— Roskaa! sanoi haikala. Hän ei enää viitsinyt kuulla eivätkä
toisetkaan; olihan heillä muuta tekemisiä.
Vihdoin he tulivat paikalle, mistä sähkölennätinkaapeli kulki. Sillä
on merenpohjalla pitkä uoma, Euroopasta Amerikkaan asti, se kulkee yli
hiekkaharjujen ja merimudan, kalliopohjien ja kasviryteikköjen, niin,
yli kokonaisten korallimetsien; ja lisäksi vaihtelevat virrat alhaalla,
vesipyörteet kiertelevät, kaloja vilisee esiin suuremmissa parvissa
kuin lintuja on niissä lukemattomissa laumoissa, joita ihmiset näkevät
lintujen muuttoaikana. Siellä sitä on kihinää, loisketta, surinaa ja
huminaa. Jotakin tuosta huminasta kummittelee vielä suurissa, tyhjissä
merisimpukoissa, kun me pitelemme niitä korviamme vasten.
Nyt he saapuivat paikalle.
— Tuossa se elukka makaa! sanoi suuri kala, ja pieni sanoi samoin.
He näkivät kaapelin, jonka alku ja loppu ei ollut heidän silmiensä
ulottuvilla.
Sienet, polyypit ja nilviäiset löyhyttelivät pohjalla, nousten
ja laskeutuen sen päälle, niin että se vuoroin hävisi näkyvistä,
vuoroin taasen näkyi. Merisiat, etanat ja madot kiertelivät
sitä. Jättiläiskokoiset hämähäkit, joiden selässä oli kokonainen
matelevaisten asutus, astelivat pitkin kaapelia. Tummansiniset
merikurkut, tai miksi noita ryömijeitä nimitettäneenkään, jotka
syövät koko ruumiillaan, lojuivat ikäänkuin haistellen tuota uutta
eläintä, joka oli asettunut meren pohjalle. Maariankalat ja turskat
kääntelehtivät vedessä kuunnellakseen joka taholle. Meritähti, joka
muuten aina kaivautuu alas pohjaan ja jonka molemmat pitkät, silmillä
varustetut sakarat vain kohoavat ulkopuolelle, makasi mulkoillen,
nähdäkseen, mitä tästä sekasotkusta syntyisi.
Sähkölennätinkaapeli pysyi liikkumatta. Mutta elämää ja ajatusta siinä
oli. Ihmisajatukset kulkivat sen läpi.
— Se pakana on salakavala! sanoi valas. — Se voi lyödä minua vatsaan,
mikä juuri on minun arka puoleni!
— Koetellaanpas tunnustella! sanoi polyyppi. — Minulla on pitkät
käsivarret, minulla on notkeat sormet. Minä olen koskettanut sitä; nyt
minä otan kiinni vähän lujemmin.
Ja se ojensi notkeat, pisimmät käsivartensa alas kaapelia kohti ja sen
ympärille.
— Sillä ei ole mitään kuorta, sanoi polyyppi, — sillä ei ole nahkaa.
Minä en ikinä usko, että se synnyttää eläviä poikasia.
Meriankerias asettui pitkäkseen kaapelin päälle ja ojentui niin kauas
kuin saattoi.
— Tuo esine on pitempi kuin minä, sanoi se. — Mutta pituus ei olekaan
pääasia; täytyy olla nahkaa, vatsa ja notkeutta.
Valas, tuo nuori, väkevä valas, kurottautui syvemmälle kuin se oli
koskaan ollut.
— Oletko sinä kala vai kasvi? kysyi se. — Vai oletko sinä
maanpäällisvehje, joka ei voi viihtyä täällä meidän luonamme?
Mutta sähkölennätinkaapeli ei vastannut. Se ei kuulunut sen tapoihin.
Sen läpi kulki ajatuksia, ihmisajatuksia. Ne lensivät yhdessä
sekunnissa nuo monet sadat penikulmat maasta maahan.
— Vastaatko, tai lyömme rikki sinut! sanoi muljottava haikala, ja
kaikki muutkin suuret kalat sanoivat samalla tavalla: — vastaatko, tai
lyömme rikki sinut!
Kaapeli ei liikahtanut, sillä se oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, kuten
sen sopiikin; se kihisi ajatuksia.
— Lyökööt minut vain rikki, niin minut nostetaan ylös ja pannaan
kuntoon jälleen; sillä lailla on tapahtunut muillekin minun
kaltaisilleni pienemmissä vesissä.
Sentähden ei se vastannut; sillä oli muuta tekemistä, se sähkötti,
hoiti laillista tointaan merenpohjalla.
Yläpuolella laski aurinko, niinkuin ihmiset sanovat; se loisti kuin
mitä punaisin tuli, ja kaikki taivaan pilvet loistivat kuin tuli,
toinen toistaan komeammin.
— Nyt me saamme punaisen valaistuksen, sanoivat polyypit, — joten tuo
esine ehkä näkyy paremmin, jos tarve vaatii.
— Käydään kiinni, käydään kiinni! huusi merikissa ja näytti kaikkia
hampaitaan.
— Käydään kiinni, käydään kiinni! sanoivat miekkakalat ja valas ja
meriankerias.
Ne hyökkäsivät esiin, merikissa edellä. Mutta juuri samassa hetkessä,
jolloin se aikoi puraista kaapelia, ajoi sahakala kiivaudessaan sahansa
suoraan merikissan takapuoleen. Se oli paha erehdys, eikä kissa
jaksanut puraista.
Liejussa syntyi aikamoinen myllerrys: suuret kalat ja pienet kalat,
merikurkut ja näkinkengät juoksivat vastatusten, toistensa päällitse,
söivät toisiaan, murskasivat toisiaan ja löivät toisiaan mäsäksi.
Kaapeli pysyi paikoillaan täyttäen tehtävänsä, ja niin pitääkin.
Ylhäällä murjotti pimeä yö, mutta meren miljardit ja miljardit pienet
eläjät loistivat. Kravut, jotka eivät olleet edes nuppineulan pään
kokoisia, loistivat. Se on varsin kummallista, mutta niin kuitenkin on.
Meren eläimet katselivat sähkölennätinkaapelia.
— Mitä tuo esine onkaan ja mitä se ei ole?
Niin, siinä oli kysymys.
Silloin tuli vanha merilehmä. Ihmiset kutsuvat sellaisia merenneidoksi
tai ahdiksi. Naispuoli hän oli, hänellä oli pyrstö ja kaksi lyhyttä
käsivartta veden loiskuttamista varten, riippuvat rinnat ja päässä
meriruokoa ja loiselaimiä, ja siitä hän ylpeili.
— Tahdotteko te tietoa ja selvitystä? sanoi hän — minä olen ainoa, joka
pystyn sitä antamaan. Mutta minä vaadin tästä itselleni ja omaisilleni
rauhallisen laitumen merenpohjalla. Minä olen kala niinkuin tekin ja
minä olen harjoituksen avulla tullut myöskin matelijaksi. Minä olen
viisain meressä. Minulla on tiedossani kaikki, mitä liikkuu täällä
alhaalla, ja kaikki, mitä on ylhäällä. Se esine, jolla te nyt vaivaatte
päätänne, on ylhäältä, ja mikä sieltä ylhäältä loiskahtaa tänne alas,
on kuollutta tai kuolee ja käy voimattomaksi. Olkoon mikä on. Se on
vain ihmisten kujeita.
— Minä luulen, että siinä piilee paljon enemmän, sanoi pieni merikala.
— Kita kiinni, makrilli! sanoi suuri merilehmä.
— Lurjus! sanoivat toiset ja se oli vielä loukkaavampaa kieltä.
Ja merilehmä selitti heille, että koko tuo huolestuttava eläin, joka
muuten ei hiiskahtanutkaan, oli vain kuivan maan keksintöä. Ja se piti
pienen esitelmän ihmisten ilkeydestä.
— Ne tahtovat saada meidät käsiinsä, sanoi se, — vain sentähden
ne elävät. Ne virittävät pauloja, tuovat ruokaa koukunnenässä
houkutellakseen meitä. Tämä on eräänlainen suuri siima, jota ne
luulevat meidän syövän, niin tyhmiä ne ovat! Sitä me emme tee! Älkää
vain koskeko siihen tekeleeseen, se purkautuu, murenee ja muuttuu
mudaksi kaikki tyynni. Kaikki, mikä ylhäältä tulee, taittuu, murtuu, ei
kelpaa!
— Ei kelpaa! sanoivat kaikki meriolennot ja yhtyivät merilehmän
mielipiteeseen saadakseen siten mielipiteen hekin.
Pieni merikala piti oman päänsä.
— Tuo äärettömän pitkä ohut käärme on ehkä ihmeellisin kala meressä.
Minulla on se tunne.
— Ihmeellisin! sanomme me ihmiset myöskin ja sanomme sen
asiantuntemuksella ja varmasti.
Se on tuo _suuri merikäärme_, josta aikaa sitten on kerrottu lauluissa
ja saduissa.
Se on syntynyt ja noussut, puhjennut esiin ihmisnerosta ja laskettu
merenpohjalle ulottuakseen itämailta lännen maihin, viemään sanomaa
yhtä nopeasti kuin valonsäde auringosta meidän maahamme. Se kasvaa, se
voimistuu ja laajenee, kasvaa vuodesta vuoteen, ulottuu kaikkiin meriin
kautta maailman. Se menee sekä myrskyävien vesien että lasikirkkaiden
vesien alle, mihin laivamies katselee ikäänkuin hän purjehtisi halki
läpikuultavan ilman ja näkee kalojen vilinää, näkee kokonaisen värien
ilotulituksen.
Syvimmällä pohjassa kulkee käärme, siunattu Midgårdin käärme, joka
ympäröidessään maailmaa puree omaa pyrstöään. Kalat ja matelijat
iskevät siihen otsansa eivätkä kuitenkaan ymmärrä tuota ylhäältä
tullutta esinettä: ihmiskunnan ajatuksen täysinäistä, kaikkia kieliä
puhuvaa ja kuitenkin äänetöntä hyvän- ja pahantiedon käärmettä,
ihmeellisintä kaikkien merenihmeiden joukossa, meidän aikamme _suurta
merikäärmettä_.