Mitä sanoi koko perhe? Niin, kuulepa nyt ensin, mitä pieni Mari sanoi.
Oli pienen Marin syntymäpäivä, hänen mielestään kaikkein kaunein
päivä. Kaikki pienet ystävät, pojat ja tytöt, tulivat leikkimään
hänen kanssaan ja hän oli puettu hienoimpaan pukuunsa. Sen hän oli
saanut isoäidiltä, joka oli hyvän Jumalan luona, mutta isoäiti oli
itse leikannut ja neulonut sen ennenkuin hän meni valoisaan kauniiseen
taivaaseen. Pöytä Marin huoneessa hohti lahjojen runsautta. Siinä oli
mitä kaunein pieni keittiö kaikkine keittiöön kuuluvine tavaroineen
ja nukke, joka osasi kääntää silmiään ja sanoa »au!», kun sen vatsaa
painettiin. Ja siellä oli myöskin kuvakirja, josta saattoi lukea mitä
kauneimpia tarinoita, kun osasi lukea. Mutta kauniimpaa kuin kaikki
tarinat oli kuitenkin se, että sai elää monta syntymäpäivää.
— Niin, on ihanaa elää! sanoi pieni Mari. Kummisetä lisäsi, että se oli
kaikkein kaunein tarina.
Viereisessä huoneessa astelivat molemmat veljet. He olivat suuria
poikia, toinen yhdeksän vuoden vanha, toinen yhdentoista. Heidänkin
mielestään oli kaunista elää, elää heidän tavallaan, ei lapsena,
niinkuin Mari, vaan reippaana koulupoikana, jolla on arvostelukirjassa
»kiitettävä», joka pystyy tappelemaan toveriensa kanssa kaikessa
ystävyydessä, joka talvisin luistelee ja kesäisin ajaa polkupyörällä,
lukee ritarilinnoista, nostosilloista ja linnan vankiloista, kuulee
sisä-Afrikan löydöistä. Toista poikaa huoletti kuitenkin se, että
kaikki löydettäisiin ennenkuin hän tulisi suureksi. Silloin hän aikoi
lähteä seikkailuretkelle. Sanoihan toki kummisetä elämän olevan
ihaninta satua, ja siinä sadussa saa olla itse mukana.
Nämä lapset asuivat ja telmivät alakerrassa. Yläpuolella asui perheen
toinen haara, jolla myöskin oli lapsia, mutta nämä olivat heittäneet
nurkkaan lapsenkengät, niin suuria he olivat. Toinen poika oli
seitsemäntoista vanha, toinen kahdenkymmenen, mutta kolmas oli hyvin
vanha, sanoi pieni Mari, hän oli kahdenkymmenen viiden vuoden vanha ja
kihloissa. He olivat kaikki onnellisessa asemassa, heillä oli hyvät
vanhemmat, hyvät vaatteet, hyvät hengenlahjat, ja he tiesivät mitä
tahtoivat: eteenpäin! Pois kaikki vanhat aitaukset! Vapaa näköala koko
maailmaan! Se on kauneinta, mitä tunnemme. Kummisetä on oikeassa: elämä
on kaunein satu!
Isä ja äiti, molemmat vanhempaa väkeä — tietysti heidän täytyi olla
vanhempia kuin lapset —, sanoivat hymyhuulin, hymy silmissä ja
sydämessä:
— Kuinka nuoria ne ovatkaan, nuo nuoret! Maailmassa ei aina käy
niinkuin he luulevat, mutta jotenkinhan aina käy. Elämä on kummallinen,
kaunis satu!
Ylhäällä, vähän lähempänä taivasta, niinkuin on tapana sanoa ihmisistä,
jotka asuvat vinttikerroksessa, asui kummisetä. Vanha hän oli ja
kuitenkin hyvin nuori mieleltään, aina hyvällä tuulella, ja lisäksi hän
osasi kertoa tarinoita, paljon ja pitkiä. Kaukana maailmalla hän oli
ollut, ja hänen huoneessaan oli kauniita esineitä kaikista maailman
maista. Siellä oli kuvia laesta lattiaan asti, ja monet ruudut olivat
punaista ja keltaista lasia. Kun niiden läpi katsoi, niin oli koko
maailma auringonpaisteessa, olipa ulkona miten harmaa ilma tahansa.
Suuressa lasilaatikossa kasvoi vihreitä kasveja, ja eräässä sen
osastossa uiskenteli kultakaloja. Ne katselivat ihmiseen ikäänkuin ne
olisivat tietäneet paljon sellaista, mitä ne eivät tahtoneet kertoa.
Aina täällä tuoksuivat kukkaset, talvisaikaankin, ja silloin paloi
kaminissa roihuava tuli. Oli niin hauskaa istua katselemassa tuleen ja
kuunnella, kuinka siinä ritisi ja ratisi.
— Se lukee minulle vanhoja muistoja!, sanoi kummisetä, ja pienestä
Maristakin näytti siltä kuin tulessa olisi ollut kaikenlaisia kuvia.
Mutta suuressa kirjakaapissa siinä vieressä olivat oikeat kirjat. Yhtä
näistä kummisetä usein luki ja sitä hän kutsui kirjojen kirjaksi; se
oli Raamattu. Koko maailman ja kaikkien ihmisten tarina oli siinä
esitetty kuvissa, luominen, vedenpaisumus, kuninkaat ja kuninkaiden
kuningas.
— Kaikki, mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on kirjoitettu tähän
kirjaan, sanoi kummisetä. — Niin äärettömän paljon yhdessä ainoassa
kirjassa, ajattelehan! Niin, kaikki mitä ihmisellä on pyytämistä, on
lausuttu ja mahdutettu muutamaan sanaan isämeidän-rukouksessa. Se on
armonpisara, se on Jumalan lohdutuksen pisara. Se lasketaan lahjana
lapsen kehtoon, lasketaan lapsen sydämelle. Lapsi pieni, kätke se
hyvin! Älä milloinkaan hukkaa sitä, vaikka kasvaisit kuinka suureksi,
niin et joudu hukkaan monimutkaisilla teillä! Se loistaa sinussa etkä
sinä joudu kadotukseen.
Kummisedän silmät loistivat hänen tätä lausuessaan, ne loistivat
ilosta. Kerran nuoruudessa ne olivat itkeneet, ja sekin oli hyvä, sanoi
hän. Ne olivat koettelemuksen aikoja, silloin näytti harmaalta. Nyt
on päivänpaistetta sekä ympärilläni että itsessäni. Kuta vanhemmaksi
ihminen tulee, sitä paremmin hän myötä- ja vastoinkäymisessä näkee,
että Jumala aina on mukana, että elämä on kaunein satu, ja sen voi vain
hän antaa meille ja se kestää iäisyyteen asti!
— Kaunista on elää! sanoi pieni Mari.
Samaa sanoivat myöskin suuret ja pienet pojat, isä ja äiti, koko
perhe sanoi niin, mutta ennen kaikkea muita kummisetä, ja hänellä oli
kokemusta, hän oli vanhin kaikista, hän tunsi kaikki tarinat ja kaikki
sadut ja hän sanoi täydestä sydämestään:
— Elämä on kaunein satu!