Se, joka saattoi tehdä tavattominta, oli saapa kuninkaan tyttären ja
puolet valtakuntaa.
Nuoret miehet, ja vanhat myöskin, jännittivät kaikki ajatuksensa,
jäntereensä ja lihaksensa. Kaksi söi itsensä kuoliaaksi ja yksi joi
kuoliaaksi tehdäkseen mielestään tavattominta, mutta sellainen ei
kelvannut. Pienet katupojat opettelivat jokainen kohdastaan sylkemään
omaan selkäänsä; he pitivät sitä tavattomimpana.
Määrättynä päivänä piti esitettämän kaikki se tavattomin, mitä
jokaisella oli esitettävänä. Tuomareiksi oli määrätty henkilöitä
kolmevuotisista lapsista aina yhdeksänkymmenvuotisiin asti. Tästä
syntyi kokonainen kaiken tavattoman näyttely, mutta pian olivat kaikki
yksimieliset siitä, että tavattominta täällä oli suuri, koteloon
suljettu, sekä ulkoa että sisältä ihmeellisesti rakennettu salinkello.
Jokaisella kellonlyönnillä tuli esiin eläviä kuvia, jotka osoittivat
mitä kello oli lyönyt. Siten syntyi kokonaista kaksitoista näytäntöä,
joissa esiintyi liikkuvia kuvia laulaen ja puhuen.
— Se oli tavattominta! sanoivat ihmiset.
Kello löi _yksi_, ja vuorella seisoi Mooses kirjoittaen lain tauluihin
ensimmäisen käskyn: on vain yksi ainoa totinen Jumala.
Kello löi _kaksi_, silloin tuli näkyviin paratiisin yrttitarha,
missä Aatami ja Eeva kohtasivat toisensa, molemmat onnellisina,
vaikkei heillä ollut yhtään ainoata vaatekappaletta. He eivät niitä
tarvinneetkaan.
_Kolmen_ lyönnillä tulivat esiin tietäjät itäiseltä maalta, yksi
pikimustana, mille hän ei voinut mitään, aurinko kun oli mustannut
hänet. He toivat suitsutusta ja kalleuksia.
_Neljän_ lyönnillä tulivat vuodenajat: kevät kantoi vastapuhjenneella
pyökinoksalla käkeä, kesä kypsän viljalyhteen harjalla heinäsirkkaa,
syksy tyhjää haikaran pesää — lintu oli lentänyt pois —, talvi vanhaa
varista, joka osasi uuninnurkassa kertoa tarinoita, vanhoja muistoja.
Kun kello löi _viisi_, tuli näkyviin viisi aistia: näkö
silmälasintekijän muodossa, kuulo kupariseppänä, haisti myi kedon
orvokkeja, maku oli kokki ja tunne hautajaisiin kutsuja, jonka
suruharso ulottui kantapäihin saakka.
Kello löi _kuusi_, siinä istui pelaaja viskaten nappulaa, joka kääntyi
korkein numero ylöspäin, ja siinä luettiin kuusi...
Sitten tulivat _seitsemän_ viikonpäivää tai _seitsemän_ kuolemansyntiä;
tästä eivät ihmiset olleet yksimieliset. Nehän kuuluivatkin yhteen eikä
niitä ollut helppo erottaa.
Sitten munkkikuoro, joka esitti kello _kahdeksan messun_.
Yhdeksän lyönnillä saapuivat _yhdeksän_ runotarta. Yksi oli
tähtitieteen palveluksessa, yksi historiallisessa arkistossa, muut
kuuluivat teatteriin.
_Kymmenen_ lyönnillä astui Mooses jälleen esiin kantaen lain tauluja.
Kaikki Jumalan käskyt olivat kirjoitetut niihin, ja niitä oli kymmenen.
Taasen löi kello; silloin hyppeli ja juoksi esiin pieniä poikia ja
tyttöjä. He leikkivät leikkejä ja lauloivat:
»Kuulkaas tämänmoista, kello on yksitoista.» Ja kello löi yksitoista.
Nyt löi kello _kaksitoista_. Silloin astui esiin vartija, päässä
reuhkalakki ja kädessä aamutähti.
Hän lauloi vanhan vartian värssyn:
»Vapahtajamme syntyi
hetkellä keskiyön.»
Ja hänen laulaessaan puhkesi kaikkialle ruusuja, ja ne muuttuivat
enkelinpäiksi, joita taivaankaarenväriset siivet kannattivat.
Ihanaa sitä oli kuunnella, ja kaunista katsella. Koko laitos oli mainio
taideteos, tavattomin mitä voi ajatella, sanoivat kaikki ihmiset.
Taiteilija oli nuori, sydämellisen hyvä, lapsellisen iloinen mies,
ystävänä uskollinen ja hellä mies, joka auttoi köyhiä vanhempiaan. Hän
ansaitsi prinsessan ja puolet valtakuntaa.
Ratkaisun päivä oli tullut, koko kaupunki oli komeasti koristettu ja
prinsessa istui maan valtaistuimella, joka oli saanut uuden täytteen,
mutta joka ei silti ollut mukavampi ja miellyttävämpi. Tuomarit
vilkuilivat pahansuovasti mieheen, joka oli oleva voittaja; hän
seisoi vapaana ja iloisena, hän oli varma onnestaan, hän oli keksinyt
tavattomimman.
— Ei, senpä minä teenkin! huusi samassa pitkä luiseva voimamies. — Minä
se tässä teen tavattomimman! Ja sitten hän heilutti suurta kirvestä
taideteosta kohti.
Rits, rats, ruts! Siinä oli kaikki läjässä. Rattaat ja vieterit
kiertelivät, kaikki oli rikki.
— Sen osasin _minä!_ sanoi mies. — Minun tekoni on voittanut hänen
tekonsa, hämmästyttänyt teidät kaikki. Minä olen tehnyt tavattomimman.
— Hävittää sellainen taideteos! sanoivat tuomarit. — Niin, se oli
tavattominta!
Koko kansa sanoi samaa, ja sitten miehen tuli saada prinsessa ja puolet
valtakuntaa, sillä laki on laki, vaikka se olisikin mitä tavattomin.
Nyt puhallettiin valleilta ja kaikista kaupungin torneista:
häät vietetään! Prinsessa ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän,
mutta kauniin näköinen hän oli ja komeissa pukimissa. Kirkko
loisti kynttiläin valossa myöhään iltaan asti; se näyttää silloin
kauneimmalta. Kaupungin aatelisneidot lauloivat ja saattoivat esiin
morsiamen, ritaristo lauloi ja seurasi sulhasta. Hän pöyhkeili
ikäänkuin ei mikään voisi häntä nöyryyttää.
Nyt lakkasi laulu; syntyi sellainen hiljaisuus, että olisi voinut
kuulla nuppineulan putoavan maahan, mutta keskellä tätä hiljaisuutta
lensi ryskien ja meluten auki suuri kirkon ovi — pum, pum! Siellä tuli
marssien koko kellokoneisto kirkon keskikäytävää pitkin ja asettui
morsiamen ja sulhasen väliin. Kuolleet ihmiset eivät voi kummitella,
sen me hyvin tiedämme, mutta taideteos voi kummitella. Runko oli lyöty
kappaleiksi, mutta ei henki; taiteen henki kummitteli, eikä se ollut
mitään leikintekoa.
Taideteos seisoi siinä ilmielävänä, niinkuin silloin, kun se oli ollut
eheä ja koskematon. Kellonlyönnit kajahtelivat toinen toisensa jälkeen,
kahteentoista asti, ja henkilöt vilisivät esiin. Ensin tuli Mooses;
hänen otsastaan loisti ikäänkuin tulenliekkejä, hän viskasi lain
raskaat kivitaulut sulhasen jaloille ja köytti ne kiinni kirkonlattiaan.
— Minä en enää voi nostaa niitä, sanoi Mooses. Sinä olen lyönyt poikki
käsivarteni; seiso nyt siinä missä seisot!
Nyt tuli Aatami ja Eeva, tietäjät itäiseltä maalta ja neljä
vuodenaikaa. Jokainen sanoi hänelle epämieluisia totuuksia: häpeä!
Mutta hän ei hävennyt.
Kaikki kellonlyöntejä esittävät henkilöt astuivat ulos kellosta ja
kaikki kasvoivat hirvittävän suuriksi; tuntui siltä kuin ei olisi ollut
tilaa todellisille ihmisille. Ja kun kahdentoista lyönnin vartia astui
ulos reuhkalakkeineen ja aamutähtineen, niin syntyi hirveä sekamelska.
Vartia astui suoraan sulhasta kohti ja iski häntä aamutähdellä otsaan.
— Makaa siinä! sanoi hän. — Nyt olemme kuitit! Me olemme kostaneet
itsemme puolesta, ja mestarin myöskin! Me häviämme.
Ja sitten hävisi koko taideteos. Mutta kynttilät kautta koko kirkon
muuttuivat suuriksi valokukkasiksi, kullatut tähdet katossa lähettivät
alas pitkiä kirkkaita säteitä, ja urut soivat itsestään. Kaikki ihmiset
sanoivat, että tämä oli tavattominta, mitä he olivat nähneet.
— Tahtoisitteko nyt kutsua sen oikean, sanoi prinsessa. — Hän, joka
teki taideteoksen, hän olkoon aviopuolisoni ja herrani!
Ja hän seisoi kirkossa, koko kansa oli hänen seurueenaan, kaikki
iloitsivat, kaikki siunasivat häntä. Ei ollut yhtään, joka olisi
kadehtinut — niin, se oli tavattominta.