— Niin, se laulu sopii hyvin pienille lapsille, vakuutti täti Malla.
— Minä en parhaimmallakaan tahdolla saa ajatuksiani seuraamaan tuota
»Tanssi, tanssi, tyttisein!»
Mutta pieni Amalia saattoi seurata. Hän oli vain kolmen vuoden vanha,
hän leikki nukeilla ja kasvatti näitä yhtä viisaiksi kuin täti Malla.
Taloon tuli ylioppilas, joka opetti veljiä. Hän puhui hyvin paljon
Amalialle ja hänen nukeilleen, puhui aivan toisin kuin kaikki muut. Se
oli tyttösen mielestä hyvin hauskaa, ja kuitenkin täti Malla sanoi,
ettei ylioppilas ensinkään osannut seurustella lasten kanssa. Pienet
päät muka vain tuskaantuvat sellaisesta lörpötyksestä. Pieni Amalia ei
tuskaantunut, oppipa vielä ylioppilaalta ulkoa koko laulun: »Tanssi,
tanssi tyttisein!» Ja hän lauloi sen kolmelle nukelleen; kaksi oli
uutta, toinen neiti, toinen mieshenkilö, mutta kolmas nukke oli vanha
ja sen nimi oli Liisa. Hänkin sai kuulla laulun ja pääsi siihen mukaan:
Tanssi, tanssi, tyttisein,
voi, kuin hienoksi sun tein!
Hieno myös on herrasmies,
hatun, hanskat ottaa ties.
Liivit, housut valkeat,
suuret liikavarpahat.
Hienoks kumpaisenkin tein,
tanssi, tanssi tyttisein!
Liisa muori verraton
viime vuoden nukke on.
Tukka uus’ on, pellavaa.
Voide otsan puhdistaa.
Oikein hienoksi sun sain.
Muori kulta, mukaan vain!
Kaikki kolme tanssikaa,
sitä nähdä kannattaa.
Tanssi, tanssi, tyttisein,
sievin tanssiaskelein.
Suora, sorja, mallikas,
kas, kuin olet kaunis, kas!
Niiatkaa ja pyörikää,
sepä teitä virkistää.
Tanssikaa, te pienoiset,
kaikki ootte herttaiset.
Ja nuket ymmärsivät laulun, pieni Amalia ymmärsi sen, ylioppilas
ymmärsi sen; olihan hän itse tehnyt sen ja hän sanoi sitä
erinomaiseksi. Vain täti Malla ei ymmärtänyt sitä. Hän oli joutunut
lapsellisuuden aitauksen ulkopuolelle. »Hullutusta!» sanoi hän. Mutta
pieni Amalia oli aitauksen sisäpuolella ja hän laulaa sitä.
Häneltä olemme sen kuulleet.