— Nyt minä kerron! sanoi Tuuli.
— Ei, jos suvaitsette, sanoi Sade-ilma, — nyt on minun vuoroni! Te
olette tarpeeksi kauan seisonut kadunkulmassa ja toitottanut minkä
olette jaksanut!
— Onko se, sanoi tuuli, — kiitos siitä, että minä teidän kunniaksenne
olen kääntänyt nurin ja taittanut monen sateenvarjon, kun ihmiset eivät
ole tahtoneet joutua tekemisiin teidän kanssanne!
— Minä kerron! sanoi Päiväpaiste. — Olkaa hiljaa! Ja tämä sanottiin
niin loistavasti ja majesteettisesti, että Tuuli laskeutui maahan
pitkin pituuttaan, mutta Sade-ilma ravisti Tuulta ja sanoi:
— Pitäisikö meidän kärsiä tätä! Hän tunkeutuu kaikkialle, tuo rouva
Päiväpaiste. Me emme kuuntele! Ei maksa vaivaa kuunnella!
Ja Päiväpaiste kertoi:
— Joutsen lensi yli aaltoilevan meren. Jokainen sen höyhen kiilsi
kuin kulta. Yksi höyhen putosi suureen kauppalaivaan, joka täysin
purjein kiiti ohi. Höyhen putosi nuoren miehen kiharaan tukkaan; mies
oli tavaroiden katsastusmies, »supercargoksi» he häntä kutsuivat.,
Onnenlinnun höyhen kosketti hänen otsaansa, muuttui kynäksi hänen
kädessään, ja pian hänestä tuli rikas kauppias, joka saattoi
hyvin ostaa itselleen kultaiset kannukset, muuttaa kultavadit
aateliskilveksi. Minä olen paistanut siihen! sanoi Päiväpaiste.
— Joutsen lensi vihreän niityn yli, missä pieni lammaspaimen,
seitsenvuotias, oli pannut nukkumaan vanhan puun varjoon, ainoan
puun, mitä täällä oli. Ja lentäessään suuteli joutsen puun lehteä;
se putosi pojan kädelle, ja tästä yhdestä lehdestä tuli kolme, tuli
kymmenen, tuli kokonainen kirja, ja siitä hän luki luonnon ihmetöistä,
äidinkielestä, uskosta ja tiedosta. Maata pannessa laski hän kirjan
päänsä alle, jottei unohtaisi mitä oli lukenut, ja kirja johdatti hänet
koulupenkille, opin pöydän ääreen. Minä olen lukenut hänen nimensä
oppineiden joukossa, sanoi Päiväpaiste.
— Joutsen lensi metsän yksinäisyyteen, lepäili siellä hiljaisilla
tummilla järvillä, missä lumme kasvaa, missä villit metsäomenat
kasvavat, missä käki ja metsäkyyhky asustavat.
Köyhä vaimo kokosi polttopuita, varisseita oksia, ja kantoi niitä
selässään. Pientä lastaan hän kantoi sylissään ja asteli niin
kotiin päin. Hän näki kultaisen joutsenen, onnen joutsenen kohoavan
kaislanvihreältä rannalta. Mikä siinä välkkyikään? Kultainen muna! Hän
laski sen povelleen ja lämpö säilyi siinä. Varmaan oli munan sisällä
elämää. Niin, kuoren sisältä kuului naputusta. Hän kuuli sen ja luuli
oman sydämensä lyövän.
Kotona köyhässä tuvassaan hän otti esiin kultamunan. Tik, tik! pani se
ikäänkuin se olisi ollut kallisarvoinen kultakello; mutta muna se oli,
jonka sisällä oli elävä elämä. Muna halkesi, pieni joutsenenpoikanen,
untuvat kuin puhdasta kultaa, pisti esiin päänsä. Sen kaulassa oli
neljä rengasta, ja kun köyhällä vaimolla juuri oli neljä poikaa,
kolme kotona ja se neljäs, jota hän oli kantanut sylissään metsän
yksinäisyydessä, niin hän heti ymmärsi, että tässä oli rengas jokaista
lasta varten, ja juuri kun hän oli sen tajunnut, lähti pieni kultalintu
lentoon.
Hän suuteli jokaista rengasta, antoi jokaisen lapsen suudella yhtä
rengasta, laski sen lapsen sydämen kohdalle, pani sen lapsen sormeen.
— Minä näin sen! sanoi Päiväpaiste. — Minä näin mitä seurasi!
Eräs pojista asettui savikuoppaan, otti käteensä savikimpaleen, vanutti
sitä sormissaan, ja siitä tuli Jasonin kuva, miehen, joka oli noutanut
kultaisen taljan.
Toinen pojista juoksi heti niitylle, missä kasvoi mitä erivärisimpiä
kukkasia. Hän poimi kourallisen, pusersi ne niin lujasti nyrkkiinsä,
että ne ruiskuttivat nestettään hänen silmiinsä, kastelivat renkaan.
Sekä lapsen ajatuksissa että käsissä kihisi ja kuhisi ja vuosien
perästä puhui suuri kaupunki suuresta maalarista.
Kolmas pojista piteli rengasta niin lujasti suussaan, että helähti,
ja kaiku kuului sydämen syvyydestä. Tunteet ja ajatukset kohosivat
säveliksi, kohosivat kuin laulavat joutsenet, sukelsivat joutsenten
tavoin alas järven syvyyteen, ajatuksen syvään järveen. Hänestä tuli
sävelten mestari. Jokainen maa saattoi nyt ajatella: hän kuuluu minulle!
Neljäs pienokainen oli onnistumaton, hän kun muka oli pillipiipari.
Hänen täytyi saada pippuria ja voita, niinkuin kipeät kananpojat! Sanat
lausuttiin erikoisella äänenpainolla: »pippuria ja voita», tarkoittaen
voitelua, ja sitä hän sai. Mutta minulta hän sai päiväpaisteisen
suudelman, sanoi Päiväpaiste. — Hän sai kymmenen suudelmaa yhden
asemesta. Hän oli runoilijaluonne, häntä kuritettiin ja suudeltiin,
mutta onnenrenkaan hän oli saanut onnen kultaiselta joutsenelta. Hänen
ajatuksensa lensivät maailmalle kultaisina perhosina, kuolemattomuuden
vertauskuvina!
— Se oli pitkä tarina! sanoi Tuuli.
Ja ikävä! sanoi Sade-ilma. — Puhalla minuun, jotta minä jälleen toinnun!
Ja Tuuli puhalsi, ja Päiväpaiste kertoi:
— Onnen joutsen lensi korkealta yli syvän merenlahden, minne kalastajat
olivat laskeneet verkkojaan. Köyhin heistä aikoi mennä naimisiin, ja
hän menikin.
Hänelle toi joutsen palasen meripihkaa. Meripihka vetää puoleensa, se
veti sydämiä talon puoleen. Meripihka on kauneinta suitsutusainetta.
Se toi kuin kirkon tuoksua, se toi kuin Jumalan luonnon tuoksua. He
tunsivat syvästi kodin onnea, tyytyväisyyttä pienissä oloissaan, ja
silloin heidän elämänsä muodostui kokonaiseksi päiväpaistetarinaksi.
— Jokohan me nyt lopettaisimme! sanoi Tuuli. — Nyt on Päiväpaiste
kertonut tarpeeksi kauan. Minä olen ikävystynyt!
— Minä myöskin! sanoi Sade-ilma.
— Mitä sitten sanomme me muut, jotka kuulimme nuo tarinat?
Me sanomme: nyt ne loppuivat!