Vaarinisä oli hyvin herttainen, viisas ja hyvä, kaikki me ihailimme
vaarinisää. Oikeastaan häntä kutsuttiin, niin kauas kuin saatan muistaa
taaksepäin, vaariksi tai äidinisäksi, mutta kun Fredrik-veljeni pieni
poika liittyi perheeseen, korotettiin hänet vaarinisäksi — korkeammalle
ei hän voinut päästä! Hän piti hyvin paljon meistä kaikista, mutta
meidän ajastamme ei hän oikein näyttänyt pitävän.
— Vanha aika oli hyvä aika! sanoi hän, — se oli levollinen ja vakava.
Nykyaika on sellaista nelistämistä, ja kaikki käännetään ylösalaisin.
Nuoriso pitää suurinta ääntä, nuoret puhuvat kuninkaistakin ikäänkuin
he olisivat näiden vertaisia. Jokainen jätkä voi kastaa rääsynsä
likaiseen veteen ja pusertaa sen kunnon miehen pään päälle!
Näitä puhuessaan kävi vaarinisä aivan punaiseksi kasvoiltaan. Mutta
hetken perästä palasi hänen ystävällinen hymynsä ja hän sanoi:
— No niin, ehkä minä jonkunverran erehdyn. Minä olen vanhan ajan lapsi
enkä oikein osaa asettua uuteen; ohjatkoon ja johtakoon sitä Jumala!
Kun vaarinisä puhui vanhoista ajoista, niin ne ikäänkuin palasivat
minun luokseni. Ajatuksissani ajoin silloin kultavaunuissa,
joita heitukat koristivat, näin ammattikuntien muuttavan kilpiä
juhlakulkueiden marssiessa, musiikin soidessa ja lippujen liehuessa,
olin mukana hauskoissa joulutuvissa, joissa leikittiin panttileikkejä
ja esiinnyttiin valepuvuissa — tapahtuihan noina aikoina tosin paljon
rumaa ja hirveääkin, teilattiin, sidottiin ihmisiä kidutusrattaisiin
ja vuodatettiin verta, mutta kaikessa tuossa hirveässä oli jotakin
houkuttelevaa ja herättävää. Minä kuulin hyvin paljon kaunista, minä
kuulin tanskalaisesta aatelismiehestä, joka vapautti talonpojan, ja
Tanskan kruununprinssistä joka lakkautti orjakaupan.
Oli kaunista kuulla vaarinisän kertovan siitä, kuulla hänen nuoruutensa
päiviltä. Mutta sen edellinen aika oli kuitenkin kaikkein kaunein, se
oli voimakas ja suuri.
— Raaka se oli! sanoi Fredrik-veli. — Jumalan kiitos, että se on jäänyt
taaksemme! ja sen hän sanoi suoraan vaarinisälle. Se ei ollut sopivaa,
ja kuitenkin minä kunnioitin suuresti Fredrikiä. Hän oli vanhin
veljeni, hän olisi saattanut olla isäni, sanoi hän — hän sanoikin
kaikenlaista hullunkurista. Ylioppilaaksi hän oli päässyt korkein
arvosanoin ja isän konttorissa oli hän niin taitava, että hän pian
saattoi joutua osakkaaksi liikkeeseen. Hänen kanssaan oli vaarinisän
tapana eniten antautua puheisiin, mutta he joutuivat aina kiistaan.
Nämä kaksi eivät koskaan ymmärtäneet toisiaan eivätkä koskaan tulisi
ymmärtämään, väitti koko perhe; mutta vaikka minä olinkin pieni,
huomasin kuitenkin pian, etteivät nämä kaksi voineet tulla toimeen
ilman toisiaan.
Vaarinisä kuunteli silmät loistaen, kun Fredrik kertoi tai luki jotakin
tieteen edistyksestä, keksinnöistä luonnonvoimien alalla, meidän
aikamme merkillisyyksistä.
— Ihmiset tulevat viisaammiksi, mutta eivät paremmiksi! sanoi silloin
vaarinisä. — He keksivät mitä kauheimpia hävitysaseita toisiaan vastaan!
— Sitä nopeammin loppuvat sodat! sanoi Fredrik. — — Ei odoteta
iänkaiken rauhan siunausta! Maailma on verevä, se vaatii silloin
tällöin suonenlyöntiä; se on tarpeellista!
Eräänä päivänä kertoi Fredrik hänelle jotakin, joka todella oli
tapahtunut meidän aikanamme eräässä pienessä valtiossa. Pormestarin
kello, raatihuoneen suuri kello osoitti ajan kaupungille ja sen
väestölle. Kello ei käynyt aivan oikein, mutta koko kaupunki eli
kuitenkin sen mukaan. Nyt tuli tähänkin maahan rautateitä ja ne
ovat yhteydessä kaikkien muiden maiden rautateiden kanssa; siksi
täytyy tietää aika täsmälleen, muuten ajetaan vastatusten. Rautatie
sai auringon mukaan tarkistetun kellonsa, se kävi oikein, mutta
ei pormestarin kello, ja nyt elivät kaikki kaupungin asukkaat
rautatiekellon mukaan.
Minä nauroin ja pidin tarinaa hauskana, mutta vaarinisä ei nauranut,
hän kävi varsin vakavaksi.
— Siinä on paljon varteenotettavaa, mitä sinä nyt kerroit, — ja
minä ymmärrän myöskin minkätähden sinä kerrot sen minulle. Sinun
kellolaitteessasi on viisautta. Minä tulen sen johdosta ajatelleeksi
toista, nimittäin vanhempien vanhaa, yksinkertaista, lyijyluodeilla
varustettua bornholmilaiskelloa. Se oli heidän ja minun lapsuuteni
ajanmittari. Ei kai se käynyt aivan tyydyttävästi, mutta se kävi
kuitenkin, ja me katsoimme viisareihin, luotimme niihin emmekä
ajatelleet sisäpuolella olevia rattaita. Sellainen oli siihen aikaan
myöskin valtiokoneisto; siihen katsottiin luottavasti ja uskottiin
viisareihin. Nyt on valtiokoneistosta tullut lasikello, jonka
koneistoon saattaa suoraan katsella, nähdä rattaiden kiikkumisen ja
pyörimisen; me tulemme aivan levottomiksi sen tai sen nappulan, sen tai
sen rattaan puolesta! Kuinka käykään lyömisen? ajattelen, eikä minulla
enää ole lapsen uskoa. Se on nykyajan heikkous!
Ja vaarinisä puhui niin, että hän aivan suuttui. Hän ja Fredrik eivät
voineet sopia, mutta erota eivät he myöskään voineet, »niinkuin vanha
ja uusi aika»! Sen huomasivat he molemmat ja koko perhe, kun Fredrikin
piti lähteä pitkälle matkalle, Amerikkaan. Matka tapahtui liikkeen
asioissa. Ero tuntui vaarinisästä raskaalta, ja matka oli pitkä, yli
koko valtameren, maapallon toiselle puoliskolle asti.
— Joka neljästoista päivä saat minulta kirjeen, sanoi Fredrik, — ja
nopeammin kuin mistään kirjeistä saat sähkölangan kautta tietoja
minusta. Päivät muuttuvat tunneiksi, tunnit minuuteiksi.
Sähkölanka toi tervehdyksen, kun Fredrik astui Englannissa
laivaan. Aikaisemmin kuin kirje, vaikkapa kiitävät pilvet olisivat
kirjeenkantajina, saapui tervehdys Amerikasta, kun Fredrik oli noussut
maihin. Siitä oli vain muutama tunti.
— Onpa sentään jumalallinen ajatus suotu tälle meidän ajallemme! sanoi
vaarinisä. — Se on siunaus ihmiskunnalle!
— Ja meidän maassamme ymmärrettiin nämä luonnonvoimat ensinnä ja
lausuttiin julki; sen on minulle Fredrik sanonut.
— Niin, sanoi vaarinisä ja suuteli minua. — Niin, ja minä olen katsonut
noihin molempiin lempeihin silmiin, jotka ensinnä näkivät ja ymmärsivät
tämän luonnonvoiman. Ne olivat lapsen silmiä niinkuin sinun silmäsi. Ja
minä olen painanut hänen kättään! Ja sitten hän jälleen suuteli minua.
Toista kuukautta myöhemmin tuli Fredrikiltä tieto, että hän oli
joutunut kihloihin nuoren, kauniin tytön kanssa, josta varmaan
koko perhe tulisi pitämään. Hänen valokuvansa seurasi mukana, ja
sitä katseltiin sekä paljain silmin että suurennuslasilla, sillä
näillä kuvilla on se hyvä puoli, että niitä voi katsella kaikkein
voimakkaimmankin lasin läpi, jolloin näköisyys tulee esiin vieläkin
paremmin. Siihen ei kukaan maalari ole päässyt, eivät menneiden aikojen
kaikkein suurimmatkaan.
— Jospa tämä keksintö olisi ollut tunnettu ennenaikaan! sanoi
vaarinisä. — Silloin olisimme me voineet katsoa maailman hyväntekijöitä
ja suurmiehiä kasvoista kasvoihin! Onpa tämä tyttölapsi hyvän ja
herttaisen näköinen! sanoi hän tuijottaen lasin läpi. — Minä tunnen
hänet nyt, kun hän astuu sisään ovesta!
Mutta se oli vähällä jäädä tapahtumatta. Onneksi saimme kotona
tiedon vaarasta vasta kun se oli ohi. Nuoret vastanaineet saapuivat
iloisina ja hyvissä voimissa Englantiin, lähteäkseen sieltä
laivalla Köpenhaminaan. He näkivät Tanskan rannan, Länsi-Jyllannin
valkoiset hiekkaharjanteet. Silloin nousi myrsky, laiva töytäsi
rantasärkkää vastaan ja jäi siihen. Meri möyrysi suurin aalloin ja oli
murskaamaisillaan laivan. Ei yhtään pelastusvenettä voitu käyttää. Tuli
yö, mutta keskellä pimeyttä lensi rannalta loistava raketti karille
ajautuneeseen laivaan. Raketti viskasi köytensä laivan päällitse:
oli syntynyt yhteys merellä olijoiden ja maalla olijoiden välillä
ja pian vedettiin läpi raskaiden, vyöryvien selkien pelastuskorissa
maihin nuori kaunis nainen ilmielävänä. Ja sanomattoman iloinen ja
onnellinen hän oli, kun hänen nuori puolisonsa pian oli hänen luonaan
maakamaralla. Kaikki laivassa olleet pelastettiin; aamu ei vielä ollut
valjennut.
Me nukuimme makeata unta Köpenhaminassa tietämättä mistään huolista
tai vaaroista. Meidän kokoontuessamme pöytään juomaan aamukahvia
saapui sähkösanoman tuoma huhu, että englantilainen laiva oli joutunut
haaksirikkoon länsirannikolla. Meidät valtasi suuri hätä, mutta samassa
hetkessä tuli sähkösanoma pelastuneilta, rakkailta kotiinpalaajilta,
Fredrikiltä ja hänen nuorelta vaimoltaan, jotka pian saapuivat
luoksemme. He itkivät kaikki, minä itkin minäkin, ja vaarinisä itki,
pani kätensä ristiin ja — olen varma siitä — siunasi uutta aikaa.
Sinä päivänä antoi vaarinisä kaksisataa riikintaaleria Hans Kristian
Örstedin muistopatsasrahastoon. Kun Fredrik tuli kotiin nuoren vaimonsa
kanssa ja kuuli tämän, sanoi hän:
— Se oli oikein, vaarinisä! Nytpä minä luen sinulle, mitä Örsted jo
monta vuotta sitten kirjoitti vanhasta ajasta ja meidän ajastamme!
— Hän oli kai samaa mieltä kuin sinä? sanoi vaarinisä.
— Niin olikin! sanoi Fredrik. — Ja sinä olet myöskin; olethan antanut
rahaa hänen muistopatsaaseensa!