Pyrstötähti tuli välkyttäen tuli-sydäntään ja uhaten vitsallaan. Sitä
katseltiin rikkaasta linnasta, köyhästä majasta ja kadunvilinästä, ja
yksinäinen matkamies, joka kulki yli tiettömän nummen, katseli sitä
hänkin. Jokainen ajatteli omia ajatuksiaan.
— Tulkaa katsomaan taivaanmerkkiä! Tulkaa katsomaan mahtavaa näkyä!
sanottiin, ja kaikki riensivät katsomaan.
Mutta huoneessa istui vielä pieni poika ja hänen äitinsä. Talikynttilä
paloi, ja äidistä näytti siltä kuin sen sydämessä olisi ollut varas.
Kynttilä muodosti piikin ja kiertyi; se merkitsi äidin luulon mukaan,
että pienen pojan oli pian kuoltava, kääntyihän varas häntä kohden.
Tämä oli vanhaa taikauskoa, ja hän uskoi niin.
Tämän pienen pojan oli määrä elää monta vuotta maan päällä, elää ja
nähdä pyrstötähti, kun se yli kuudenkymmenen vuoden perästä taasen
näyttäytyi.
Pieni poika ei nähnyt kynttilän varasta eikä myöskään ajatellut
pyrstötähteä, joka ensi kerran hänen elämässään loisti taivaalla. Hän
istui, edessään paikattu vati. Siinä oli vispilöityä saippuavettä ja
tähän hän kastoi pienen liitupiipun pään, pisti sitten varren suuhunsa
ja puhalsi saippuakuplia, suuria ja pieniä; ne värisivät ja liitelivät,
välähdellen mitä kauneimmissa väreissä, ne vivahtelivat keltaisesta
punaiseen, sinipunervaan ja siniseen, ja sitten tuli metsän lehden
vihreä väri, kun aurinko paistaa sen läpi.
— Suokoon Jumala sinulle täällä maan päällä yhtä monta vuotta kuin sinä
puhallat saippuakuplia!
— Yhtä monta, yhtä monta! sanoi pienokainen. — Saippuavettä ei voi
koskaan puhaltaa loppuun! Ja pienokainen puhalsi kuplan toisensa
jälkeen.
— Tuossa lentää vuosi! Tuossa lentää vuosi! Kas kuinka ne lentävät!
sanoi hän joka kuplan irtautuessa lentämään. Pari meni suoraan hänen
silmiinsä. Kirveli, poltti, kyyneleet tulivat silmiin. Hän näki joka
kuplassa tulevaisuuden kuvan, hohtavan, välkkyvän.
— Nyt voi nähdä pyrstötähden! huusivat naapurit.
— Tulkaahan toki ulos, älkää nyt istuko sisällä!
Ja äiti otti pienokaista kädestä. Hänen täytyi päästää liitupiippu,
jättää saippuakuplaleikki. Taivaalla oli pyrstötähti.
Ja pienokainen näki loistavan tulikuulan säteilevine pyrstöineen.
Toiset sanoivat, että se oli kolmen kyynärän pituinen, toiset, että se
oli miljoonien kyynäräin pituinen — ihmiset näkevät niin eri tavalla.
Lapset ja lapsenlapset saattavat olla kuolleet ennenkuin se jälleen
näyttäytyy! sanoivat ihmiset.
Useimmat niistä, jotka näin sanoivat, olivatkin kuolleet ja poissa,
kun se jälleen näyttäytyi. Mutta pieni poika, jota kynttilässä palanut
varas oli tarkoittanut ja josta äiti oli ajatellut: »hän kuolee pian»,
hän eli vielä, oli vanha ja valkohapsinen. Valkeat hapset ovat iän
kukkasia! sanoo sananlasku, ja hänellä oli paljon niitä kukkasia. Hän
oli nyt vanha koulumestari.
Koululapset sanoivat häntä hyvin viisaaksi, hän tiesi paljon, tunsi
historian ja maantieteen ja oli hyvin selvillä taivaankappaleista.
— Kaikki tulee takaisin! Purkaa vain merkki ihmisiin ja tapauksiin,
niin huomaatte, että ne tulevat aina takaisin, toisissa vaatteissa ja
toisissa maissa.
Ja silloin oli koulumestari kertonut Vilhelm Tellistä, jonka täytyi
ampua omena poikansa päästä, mutta ennenkuin hän ampui nuolen, kätki
hän omaan poveensa toisen nuolen ampuakseen sen pahan Gesslerin
rintaan. Tämä tapahtui Sveitsissä, mutta monta vuotta aikaisemmin
tapahtui sama asia Tanskassa Palnatokelle: hänenkin täytyi ampua
omena poikansa päästä ja hänkin kätki, niinkuin Tell, nuolen koston
varalta. Mutta toista tuhatta vuotta aikaisemmin kirjoitettiin sama
tarina muistiin Egyptissä tapahtuneena. Sama asia palautuu niinkuin
pyrstötähdet; ne menevät menojaan, ovat poissa ja tulevat takaisin.
Ja hän puhui pyrstötähdestä, jota odotettiin, pyrstötähdestä,
jonka hän oli nähnyt pienenä poikana. Koulumestari tiesi paljon
taivaankappaleista, ajatteli niitä, mutta ei silti unohtanut historiaa
ja maantiedettä.
Hän oli muodostanut puutarhansa Tanskan kartan mukaan. Kasvit ja
kukkaset olivat täällä istutetut sen mukaan, mikä missäkin seudussa
parhaiten viihtyisi. — Tuo minulle herneitä! sanoi hän, ja sitten
mentiin sille lavalle, joka oli olevinaan Lolland. — Tuo minulle
tattaria! Ja sitten mentiin Langelandiin. Kaunis sininen katkero ja
suopursu tavattiin Skagenista, kiiltävä rautatammi Silkeborgista.
Kaupungit olivat merkityt kuvapatsailla. Tässä seisoi pyhä Knut
lohikäärmeineen — se merkitsi Odenseta. Absalon-piispa sauvoineen
merkitsi Sorötä. Pieni vene airoineen merkitsi, että tässä oli
Aarhuusin kaupunki. Koulumestarin puutarhasta saattoi hyvin oppia
tuntemaan Tanskan kartan. Mutta ensinhän täytyi olla hänen oppilaanaan,
ja se oli hyvin hauskaa.
Nyt odotettiin pyrstötähteä ja sen johdosta hän kertoi mitä kansa ennen
vanhaan, kun pyrstötähti viimeksi oli täällä, oli siitä sanonut ja
päätellyt. — Pyrstötähtivuosi on hyvä viinivuosi, sanoi hän, silloin
voidaan sekoittaa viiniin vettä eikä sitä huomaa. Viinikauppiaat
kuuluvat pitävän paljon pyrstötähtivuosista.
Taivas oli pilvessä neljätoista yötä ja päivää; pyrstötähteä ei
näkynyt, mutta se oli taivaalla.
Vanha koulumestari istui pienessä huoneessaan, aivan kouluhuoneen
vieressä. Bornholmilainen kello hänen vanhempiensa ajoilta oli
nurkassa, raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeneet, heiluri
ei liikkunut. Pieni käki, joka ennen oli tullut esiin kukkumaan
kellonlyönnit, oli vuosikausia istunut mykkänä lukitun oven takana.
Huoneessa vallitsi täysi äänettömyys ja hiljaisuus, kello ei enää
käynyt. Mutta vanha soittokone siinä vieressä — sekin vanhempien
ajoilta — eli vielä; kielet saattoivat soida, tosin hiukan käheinä, ne
saattoivat soida kokonaisen ihmisiän sävelet. Vanhan miehen mieleen
tuli siinä hyvin paljon, sekä iloista että surullista, vuosien
sarjasta, siitä lähtien, kun hän pienenä näki pyrstötähden, aina tähän
asti, jolloin se jälleen oli täällä. Hän muisti, mitä äiti oli sanonut
kynttilässä palavasta varkaasta, hän muisti puhaltamansa kauniit
saippuakuplat. Jokainen oli elämän vuosi, niin oli hän sanonut, kuinka
hohtava, kuinka värikäs! Kaiken kauniin ja iloisen hän siinä näki:
lapsuusleikit ja nuoruudenilon; koko maailma ui auringonpaisteessa,
ja sinne hän tahtoi päästä! Ne olivat tulevaisuuden kuplia. Vanhana
miehenä hän kuuli soittokoneen kielistä säveliä menneiltä ajoilta:
muistokuplia, muistojen värihohteessa kimmeltäviä. Kuului laulu, jota
isoäiti kutoessaan lauloi:
•Ei amatsooni ollut hän
ken neuloi ensi sukan.»
Kuului laulu, jota talon vanha palvelija oli laulanut hänelle, kun hän
oli lapsi:
»Niin moni vaara siellä
ihmistä piirittää.
kun nuori on hän vielä
ja vähän ymmärtää.»
Nyt kuuluivat sävelet ensimmäisistä tanssiaisista, menuetti ja
molinaski. Nyt kuului pehmeitä surunvoittoisia säveliä; vanhan miehen
silmiin tuli kyyneliä, nyt pauhasi sotamarssi, nyt virrenveisuu, nyt
iloisia säveliä, kupla kuplan jälkeen, aivan kuin silloin, kun hän
pienenä poikana puhalsi ne saippuavedestä.
Hänen silmänsä tähtäsivät ikkunaan; pilvi taivaalla kiiti syrjään,
hän näki kirkkaassa ilmassa pyrstötähden, sen loistavan sydämen, sen
kiiltävän sumuharson.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt sen eilen illalla, ja
kuitenkin mahtui sen ajan ja nykyisyyden väliin kokonainen rikas
ihmiselämä. Silloin hän oli lapsi ja katseli kuplissa _eteenpäin_; nyt
osoittivat kuplat _takaisin_ päin. Hänen mielensä oli kuin lapsen mieli
ja hänen uskonsa kuin lapsen, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä
vaipuivat koskettimille — helähti, ikäänkuin kieli olisi katkennut.
— Tulkaa toki katsomaan, pyrstötähti näkyy! huusivat naapurit. — Taivas
on ihanan kirkas, tulkaa toki oikein katsomaan!
Vanha koulumestari ei vastannut, hän oli lähtenyt oikein katsomaan.
Hänen sielunsa oli lähtenyt suuremmalle radalle, avarampaan tilaan kuin
se, jonka läpi pyrstötähti lentää. Ja taasen katseltiin sitä rikkaasta
linnasta, köyhästä majasta, kadun ihmisvilinästä, ja sitä katseli
yksinäinen matkamies tiettömällä nummella. _Hänen_ sieluaan katseli
Jumala ja rakkaat vainajat, joita hän oli ikävöinyt.