Nyt minä kerron tarinan onnesta. Kaikkihan me tunnemme onnen. Toiset
näkevät sen vuodesta vuoteen, toiset vain määrättyinä vuosina, jonakin
yksityisenä päivänä, niin, onpa ihmisiä, jotka näkevät sen vain kerran
elämässään, mutta kaikki me näemme sen.
Sitähän ei minun tarvitse kertoa, koska jokainen sen tietää, että
Jumala lähettää maailmaan pienen lapsen ja laskee sen äidin helmaan —
tämä voi tapahtua rikkaassa linnassa ja varakkaassa suojassa, mutta
myöskin ulkona kedolla, missä kylmä tuuli puhaltaa. Mutta jokainen ei
tiedä — ja se on kuitenkin totta — että Jumala, tuodessaan lapsen,
samalla tuo sille onnenlahjan. Sitä ei kuitenkaan panna näkyviin
juuri sen viereen, se pannaan jonnekin maailmalle, paikkaan, missä
vähimmin luulee löytävänsä sen, ja kuitenkin se aina löytyy, mikä
on tässä lohdullista. Lahja saattaa olla kätkettynä omenaan: — niin
kävi sen oppineen miehen, jonka nimi on Newton: omena putosi ja hän
löysi onnensa. Jollet tunne tarinaa, niin pyydä niitä kertomaan,
jotka osaavat. Minulla on kerrottavana toinen tarina, tarina eräästä
päärynästä.
Oli muuan mies-raukka, joka oli syntynyt köyhyydessä ja mennyt köyhänä
naimisiin. Muuten hän ammatiltaan oli sorvari ja sorvasi varsinkin
sateenvarjon varsia ja sateenvarjon renkaita. Mutta hän ansaitsi vain
hengen pitimiksi ja eli kädestä suuhun.
— Minä en löydä koskaan onnea! sanoi hän. Tämä on tosiperäinen tarina,
saattaapa mainita maan ja paikankin, missä mies eli, mutta se on nyt
samantekevää.
Komeimpana koristuksena hänen talonsa ja puutarhansa ympärillä
kasvoi punaisia, happamia pihlajanmarjoja. Siellä oli kyllä myöskin
päärynäpuu, mutta siihen ei tullut ainoatakaan päärynää, ja kuitenkin
oli onni kätketty tähän päärynäpuuhun, kätketty näkymättömiin
päärynöihin.
Eräänä yönä raivosi kauhea myrsky. Sanomalehdissä kerrottiin, että
myrsky oli nostanut raiteilta suuren raitiovaunun ja viskannut sen
tiepuoleen kuin rääsyn. Helpostihan silloin päärynäpuustakin katkesi
suuri oksa.
Oksa tuotiin työhuoneeseen, ja leikillään sorvasi mies siitä suuren
päärynän ja sitten vielä toisen suuren päärynän, senjälkeen pienemmän
ja sitten muutamia aivan pieniä.
Pitihän puun toki kerran kasvattaa päärynöitä, ajatteli mies, ja sitten
hän antoi ne lapsilleen leikkikaluiksi.
Elinehtoihin kosteassa maassa kuuluu totisesti sateenvarjo. Koko
talolla oli yhteisesti käytettävänä yksi ainoa sateenvarjo: Jos tuuli
oli liian voimakas, niin kääntyi sateenvarjo, ja pari kertaa se meni
rikkikin, mutta mies pani sen heti taas kuntoon. Kiusallisinta oli
kuitenkin, että nappi, jonka tuli pitää sitä koossa, alaslaskettaessa
läksi irti, tai rengas, joka pantiin sen ympäri, meni kahtia.
Eräänä päivänä läksi nappi irti. Mies haki sitä lattialta ja
sai silloin käsiinsä yhden kaikkein pienimmistä sorvaamistaan
päärynännyppylöistä, yhden noita, jotka oli tehty lasten leikkikaluiksi.
— Nappia ei löydy, sanoi mies, mutta voihan tuo pieni kapine tehdä
saman palveluksen! — Sitten hän porasi siihen läven, pujotti läpeen
nyörin, ja pieni päärynä sopi hyvin taittuneeseen renkaaseen. Se oli
totisesti parhain kiinnitin, mitä sateenvarjossa vielä oli ollut.
Kun miehen seuraavana vuonna piti lähettää sateenvarjonvarsia
pääkaupunkiin, minne hän myi niitä, lähetti hän myöskin pari noita
sorvatuita pieniä puupäärynöitä yhdessä renkaanpuoliskon kanssa
ja pyysi, että niitä koeteltaisiin, ja sillä tavalla ne tulivat
Amerikkaan. Siellä huomattiin pian, että pieni päärynä kesti paljon
paremmin kuin mikään muu nappi, ja nyt annettiin kauppiaalle määräys,
että kaikki seuraavat sateenvarjot oli kiinnitettävä pienellä
päärynällä.
No nytpä tuli työtä! Tuhansittain päärynöitä, puupäärynöitä kaikkiin
sateenvarjoihin! Miehen täytyi todenteolla käydä työhön käsiksi.
Hän sorvasi ja sorvasi. Koko päärynäpuu muuttui noiksi pieniksi
puupäärynöiksi! Se tuotti killinkejä, se tuotti taalareja!
— Siinä päärynäpuussa piili minun onneni! sanoi mies. Hän sai nyt
suuren työhuoneen, kisällejä ja oppipoikia. Aina hän oli hyvällä
tuulella ja sanoi: — Onni voi piillä puupalikassa!
Samaa sanon minäkin, joka kerron tarinan. Sanotaan: ota suuhusi
valkoinen palikka, niin olet näkymätön! Mutta silloin sen täytyy olla
tuo oikea palikka, se, jonka Jumala antoi meille onnenlahjana. Sen
minä sain, ja minä voin minäkin tämän miehen tavoin tuottaa helisevää
kultaa, kimmeltävää kultaa, kaikkein parasta, sitä, joka kiiltää lapsen
silmästä, sitä, joka helisee lapsen suussa, ja isän ja äidin myöskin.
He lukevat tarinat, ja minä seison keskellä tupaa heidän luonaan, mutta
näkymättömänä, sillä minä pitelen suussani tuota valkeata palikkaa. Jos
nyt huomaan, että he ovat iloissaan siitä, mitä kerron, niin silloin
sanon minäkin: onni voi piillä puupalikassa!