ONNI VOL PIILLÄ PUUPALIKASSA.

Nyt minä kerron tarinan onnesta. Kaikkihan me tunnemme onnen. Toiset

näkevät sen vuodesta vuoteen, toiset vain määrättyinä vuosina, jonakin

yksityisenä päivänä, niin, onpa ihmisiä, jotka näkevät sen vain kerran

elämässään, mutta kaikki me näemme sen.

Sitähän ei minun tarvitse kertoa, koska jokainen sen tietää, että

Jumala lähettää maailmaan pienen lapsen ja laskee sen äidin helmaan —

tämä voi tapahtua rikkaassa linnassa ja varakkaassa suojassa, mutta

myöskin ulkona kedolla, missä kylmä tuuli puhaltaa. Mutta jokainen ei

tiedä — ja se on kuitenkin totta — että Jumala, tuodessaan lapsen,

samalla tuo sille onnenlahjan. Sitä ei kuitenkaan panna näkyviin

juuri sen viereen, se pannaan jonnekin maailmalle, paikkaan, missä

vähimmin luulee löytävänsä sen, ja kuitenkin se aina löytyy, mikä

on tässä lohdullista. Lahja saattaa olla kätkettynä omenaan: — niin

kävi sen oppineen miehen, jonka nimi on Newton: omena putosi ja hän

löysi onnensa. Jollet tunne tarinaa, niin pyydä niitä kertomaan,

jotka osaavat. Minulla on kerrottavana toinen tarina, tarina eräästä

päärynästä.

Oli muuan mies-raukka, joka oli syntynyt köyhyydessä ja mennyt köyhänä

naimisiin. Muuten hän ammatiltaan oli sorvari ja sorvasi varsinkin

sateenvarjon varsia ja sateenvarjon renkaita. Mutta hän ansaitsi vain

hengen pitimiksi ja eli kädestä suuhun.

— Minä en löydä koskaan onnea! sanoi hän. Tämä on tosiperäinen tarina,

saattaapa mainita maan ja paikankin, missä mies eli, mutta se on nyt

samantekevää.

Komeimpana koristuksena hänen talonsa ja puutarhansa ympärillä

kasvoi punaisia, happamia pihlajanmarjoja. Siellä oli kyllä myöskin

päärynäpuu, mutta siihen ei tullut ainoatakaan päärynää, ja kuitenkin

oli onni kätketty tähän päärynäpuuhun, kätketty näkymättömiin

päärynöihin.

Eräänä yönä raivosi kauhea myrsky. Sanomalehdissä kerrottiin, että

myrsky oli nostanut raiteilta suuren raitiovaunun ja viskannut sen

tiepuoleen kuin rääsyn. Helpostihan silloin päärynäpuustakin katkesi

suuri oksa.

Oksa tuotiin työhuoneeseen, ja leikillään sorvasi mies siitä suuren

päärynän ja sitten vielä toisen suuren päärynän, senjälkeen pienemmän

ja sitten muutamia aivan pieniä.

Pitihän puun toki kerran kasvattaa päärynöitä, ajatteli mies, ja sitten

hän antoi ne lapsilleen leikkikaluiksi.

Elinehtoihin kosteassa maassa kuuluu totisesti sateenvarjo. Koko

talolla oli yhteisesti käytettävänä yksi ainoa sateenvarjo: Jos tuuli

oli liian voimakas, niin kääntyi sateenvarjo, ja pari kertaa se meni

rikkikin, mutta mies pani sen heti taas kuntoon. Kiusallisinta oli

kuitenkin, että nappi, jonka tuli pitää sitä koossa, alaslaskettaessa

läksi irti, tai rengas, joka pantiin sen ympäri, meni kahtia.

Eräänä päivänä läksi nappi irti. Mies haki sitä lattialta ja

sai silloin käsiinsä yhden kaikkein pienimmistä sorvaamistaan

päärynännyppylöistä, yhden noita, jotka oli tehty lasten leikkikaluiksi.

— Nappia ei löydy, sanoi mies, mutta voihan tuo pieni kapine tehdä

saman palveluksen! — Sitten hän porasi siihen läven, pujotti läpeen

nyörin, ja pieni päärynä sopi hyvin taittuneeseen renkaaseen. Se oli

totisesti parhain kiinnitin, mitä sateenvarjossa vielä oli ollut.

Kun miehen seuraavana vuonna piti lähettää sateenvarjonvarsia

pääkaupunkiin, minne hän myi niitä, lähetti hän myöskin pari noita

sorvatuita pieniä puupäärynöitä yhdessä renkaanpuoliskon kanssa

ja pyysi, että niitä koeteltaisiin, ja sillä tavalla ne tulivat

Amerikkaan. Siellä huomattiin pian, että pieni päärynä kesti paljon

paremmin kuin mikään muu nappi, ja nyt annettiin kauppiaalle määräys,

että kaikki seuraavat sateenvarjot oli kiinnitettävä pienellä

päärynällä.

No nytpä tuli työtä! Tuhansittain päärynöitä, puupäärynöitä kaikkiin

sateenvarjoihin! Miehen täytyi todenteolla käydä työhön käsiksi.

Hän sorvasi ja sorvasi. Koko päärynäpuu muuttui noiksi pieniksi

puupäärynöiksi! Se tuotti killinkejä, se tuotti taalareja!

— Siinä päärynäpuussa piili minun onneni! sanoi mies. Hän sai nyt

suuren työhuoneen, kisällejä ja oppipoikia. Aina hän oli hyvällä

tuulella ja sanoi: — Onni voi piillä puupalikassa!

Samaa sanon minäkin, joka kerron tarinan. Sanotaan: ota suuhusi

valkoinen palikka, niin olet näkymätön! Mutta silloin sen täytyy olla

tuo oikea palikka, se, jonka Jumala antoi meille onnenlahjana. Sen

minä sain, ja minä voin minäkin tämän miehen tavoin tuottaa helisevää

kultaa, kimmeltävää kultaa, kaikkein parasta, sitä, joka kiiltää lapsen

silmästä, sitä, joka helisee lapsen suussa, ja isän ja äidin myöskin.

He lukevat tarinat, ja minä seison keskellä tupaa heidän luonaan, mutta

näkymättömänä, sillä minä pitelen suussani tuota valkeata palikkaa. Jos

nyt huomaan, että he ovat iloissaan siitä, mitä kerron, niin silloin

sanon minäkin: onni voi piillä puupalikassa!

Satuja ja tarinoita IX · 第 14 / 34 题