Oli nuori mies, joka luki runoilijaksi. Hän tahtoi valmistua
pääsiäiseksi, mennä naimisiin ja elää runoilusta, mikä on vain sitä
— kuten hän tiesi — että keksii. Mutta hän ei voinut keksiä. Hän oli
syntynyt liian myöhään, kaikki oli otettu talteen ennenkuin hän oli
tullut maailmaan, kaikesta oli runoiltu ja kirjoitettu.
— Onnelliset ihmiset, jotka ovat syntyneet tuhat vuotta sitten! sanoi
hän. — He saattoivat helposti tulla kuolemattomiksi! Onnellinen sekin,
joka syntyi sata vuotta sitten, silloinkin oli vielä jotakin, josta
saattoi kirjoittaa runoja. Nyt on maailma runoiltu loppuun, mistä minä
saatankaan enää runoilla!
Hän tutki sitä niin, että sairastui ja heikkeni, tuo ihmisraukka.
Yksikään tohtori ei voinut auttaa häntä, mutta mahdollisesti
tietäjävaimo. Tämä asui pienessä talossa keskellä ketoja portin luona,
jota hän aukaisi ajajille ja ratsastajille. Hän osasi avata muutakin,
hän oli viisaampi kuin tohtori, joka ajaa omissa vaunuissaan ja maksaa
säätyveroa.
— Minun täytyy lähteä hänen luokseen! sanoi nuori mies.
Talo, missä tietäjävaimo asui, oli pieni ja soma, mutta ikävä
ulkoapäin. Siellä ei ollut ainoatakaan puuta eikä kukkaa. Oven ääressä
oli mehiläispesä — hyödyllinen kyllä! Siellä oli pieni perunamaa,
hyödyllinen kyllä! ja oja oratuomineen. Tämä oli lakastunut ja
kasvattanut noita marjoja, jotka vievät suun väärään, kun niitä maistaa
ennenkuin pakkanen on pannut ne.
— Tässä näen ilmielävän kuvan meidän runottomasta ajastamme! ajatteli
nuori mies, ja olihan siinäkin ajatus, kultajyvä, jonka hän löysi
tietäjävaimon ovelta.
— Kirjoita se muistiin! sanoi vaimo. — Muruset ovat nekin leipää!. Minä
tiedän, miksi sinä olet tullut tänne. Sinä et keksi ja tahdot kuitenkin
olla valmis runoilija pääsiäisenä!
— Kaikesta on kirjoitettu! sanoi nuorukainen. — Meidän aikamme ei ole
mitään vanhaa aikaa!
— Ei! sanoi vaimo. — Vanhaan aikaan poltettiin tietäjävaimot,
ja runoilijat kulkivat nälkäisin vatsoin ja kyynärpäissä reikä.
Ajassa ei ole mitään vikaa, se on mitä parhain. Mutta sinä et
käytännössä toteuta sanojasi, sinä et ole teroittanut kuuloasi etkä
varmaan koskaan lue isämeitääsi illalla. On yllin kyllin joka lajia
runoilemisen ja kertomisen aiheita, kun vain osaa kertoa. Sinä voit
ottaa niitä maan kasveista ja laihosta, ammentaa sekä juoksevasta
että seisovasta vedestä, mutta sinun täytyy osata tehdä se, ymmärtää,
kuinka auringonsäde otetaan kiinni. Koetapa kerran silmälasejani,
pane korvaasi minun kuulotorveni, rukoile sitten Jumalaa ja ole
ajattelematta itseäsi.
Tämä viimeinen nyt oli hyvin vaikeaa, jopa enemmän kuin tietäjävaimo
saattoi vaatia.
Nuori mies sai silmälasit ja kuulotorven, hänet asetettiin keskelle
perunamaata; vaimo antoi hänen käteensä suuren perunan. Perunassa
helähteli, siitä soi laulu sanoineen päivineen, perunoiden historia,
erittäin mieltäkiinnittävä — arkinen tarina kymmenessä osassa; mihin
kymmenen riviä riitti.
Ja mitä peruna lauloi?
Se lauloi itsestään ja perheestään: perunoiden saapumisesta
Eurooppaan, kuinka niitä tuomittiin väärin, mitä ne olivat kokeneet ja
karsineet, ennenkuin ne, niinkuin nyt, oli tunnustettu siunaukseltaan
suuriarvoisemmiksi kuin kultakimpale.
— Meitä jaettiin kuninkaan käskystä raatihuoneella kaikissa
kaupungeissa. Meidän suurta merkitystämme julistettiin, mutta siihen
ei uskottu, ei edes osattu istuttaa meitä. Joku kaivoi kuopan ja
viskasi siihen koko perunakappansa. Toinen pisti perunan sinne, toisen
tänne maahan ja odotti, että siitä nousisi kokonainen puu, josta
ravistettaisiin perunoita. Maasta nousikin kasvi, kukkia, vetisiä
hedelmiä, mutta ne kuihtuivat kaikki. Kukaan ei ajatellut mitä oli
pohjalla, siunausta, perunoita. Niin, olemmehan me hiukan kärsineet,
nimittäin meidän esi-isämme; he ja me olemme yhtä. Mitä tarinoita!
— No, tämä riittää! sanoi tietäjävaimo. — Katsele oratuomia!
— Meillä on meilläkin, sanoivat oratuomet — läheisiä sukulaisia
perunoiden kotimaassa, jonkin verran pohjoisemmassa kuin ne kasvoivat.
Norjasta tuli norjalaisia, he purjehtivat sumujen ja myrskyjen halki
länttä kohden, tuntemattomaan maahan, missä he lumen ja jään takaa
löysivät kasveja ja vihantaa, pensaita, joissa oli viinin tummansiniset
marjat: oratuomia; ne paleltuivat kypsiksi rypäleiksi, niinkuin mekin
teimme. Ja maa sai nimen Viinlanti, s.o. Grönlanti, s.o. Oratuomimaa.
— Olipa se koko romanttinen kertomus! sanoi nuori mies.
— Tulkaa nyt mukaan! sanoi tietäjävaimo ja kuljetti hänet
mehiläispesälle. Hän katsahti sinne. Mikä elämä ja mikä hyörinä!
Kaikissa käytävissä seisoi mehiläisiä löyhytellen siipiään, jotta koko
tuossa suuressa tehtaassa olisi terveellinen ilma — se oli niiden
tehtävä. Nyt tuli ulkoa mehiläisiä, jotka olivat syntyneet korit
jaloissa: ne toivat kukkaispölyä. Se varistettiin maahan, lajiteltiin
ja siitä tehtiin hunajaa ja vahaa. Niitä tuli, niitä lensi pois.
Mehiläiskuningatar olisi hänkin tahtonut lentää, mutta silloin niiden
kaikkien olisi täytynyt mennä mukaan. Nyt ei ollut se aika. Hän tahtoi
kuitenkin lentää. Silloin purivat he poikki hänen majesteettinsa
siivet, ja hänen täytyi pysyä pesässä.
— Nousepa nyt ojanpartaalle! sanoi tietäjävaimo, — katsele maantielle;
siellä näet paljon ihmisiä!
— Onpa siinä kihisevä joukko! sanoi nuori mies. — Tarina toisensa
kintereillä! Hurisee ja surisee vain! Alkaa ihan pyörryttää! Minä
kuljen taaksepäin!
— Ei, mene suoraan eteenpäin! sanoi vaimo. — Mene suoraan
ihmisvilinään, katsele sitä avoimin silmin, pidä korvat auki ja sydän
niinikään! Silloin keksit pian! Mutta minun täytyy saada takaisin
silmälasini ja kuulotorveni ennenkuin sinä lähdet! Ja sitten hän otti
molemmat.
— Nyt en näe yhtään mitään! sanoi nuori mies. — Nyt en kuule enää
mitään!
— No, silloin ei sinusta voi tulla runoilijaa pääsiäiseksi! sanoi
tietäjävaimo.
— Mutta koska sitten? kysyi hän.
— Ei pääsiäiseksi eikä helluntaiksi! Sinä et opi keksimään.
— Mitä minä sitten teen, jotta saisin runoudesta leipäni?
— Siihen voit ehtiä jo laskiaisena! Rupea härnäämään runoilijoita!
Ruoski niiden kirjoituksia, silloin ruoskit heitä itseänsä. Älä
haikaile. Anna tulla vain, niin saat pullia, joilla voit elättää sekä
itsesi että vaimosi!
— Sepä olikin keksintö! sanoi nuori mies, ja sitten hän ruoski
runoilijoita, minkä ehti, kun hänestä itsestään ei tullut runoilijaa.
Tämän me olemme kuulleet tietäjävaimolta, hän tietää mitä voi keksiä.