Rikkaan herraskartanon laidalla oli kaunis, hyvin hoidettu puutarha
harvinaisine puineen ja kukkasineen. Talon vieraat puhuivat niistä
ihastuneina, paikkakuntalaiset tulivat sunnuntai- ja pyhäpäivinä
sekä maalta että kaupungeista pyytämään, että he saisivat katsella
puutarhaa. Kokonaiset koulutkin saapuivat samantapaiselle vierailulle.
Ulkopuolella puutarhaa kasvoi mahtava ohdake aitauksen luona,
vainioille vievän tien varrella. Se oli suuri ja juurestaan
monihaarainen, joten se levittäytyi laajalle; sitä saattoi syystä
kutsua ohdakepensaaksi. Kukaan ei katsellut sitä, paitsi vanha aasi,
joka veti karjapiikojen maitorattaita. Tämä oikaisi kaulansa pitkäksi
ja sanoi: »Sinä olet kaunis, minun tekisi mieli syödä sinut!» Mutta
nuora ei ollut niin pitkä, että aasi olisi ylettynyt syömään sitä.
Talossa oli paljon vieraita, ylhäisiä sukulaisia pääkaupungista, nuoria
kauniita tyttöjä ja näiden joukossa muuan kaukaa saapunut neiti. Hän
oli kotoisin Skotlannista, hän oli ylhäistä syntyperää ja hänellä oli
kultaa ja tavaraa — siis hän oli morsian, jota kannatti tavoitella,
kuten monet nuoret herrat sanoivat ja äidit niinikään.
Nuoriso kisaili nurmikentällä ja pelasi krokettia. Se asteli kukkien
keskellä, ja jokainen nuori neito poimi kukkasen, jonka pisti nuoren
herran napinläpeen. Mutta skotlantilainen neiti katseli kauan
ympärilleen, hyljäten kukan toisensa jälkeen. Yksikään ei tuntunut
miellyttävän häntä. Silloin hän katsahti aidan taakse; siellä oli suuri
ohdakepensas sinipunertavine, rehevine kukkineen. Hän näki sen, hymyili
ja pyysi talon nuorta herraa ottamaan hänelle yhden kukista.
— Se on Skotlannin kukka! sanoi hän. — Se upeilee maan vaakunassa;
antakaa minulle se!
Ja nuori herra toi kauneimman kukan, joka pisti hänen sormiinsa
ikäänkuin se olisi kasvanut mitä teräväpiikkisimmässä
orjantappurapensaassa.
Tyttö pisti ohdakkeen kukan nuoren herran napinläpeen, ja poika tunsi
saaneen osakseen suuren kunnianosoituksen. Jokainen noista muista
nuorista herroista olisi mielellään antanut loistokukkansa saadakseen
tämän, jonka skotlantilaisen neidin hieno käsi oli ojentanut. Ja jos
talon nuori herra tunsi saaneensa osakseen kunnianosoituksen, niin entä
sitten ohdakepensas! Oli kuin kaste ja auringonpaiste olisi kulkenut
sen läpi.
— Minä olen enemmän kuin uskonkaan! sanoi se itselleen. — Kuulun
oikeastaan aitauksen sisäpuolelle enkä ulkopuolelle. Kaikki täällä
maailmassa on järjestetty niin kummallisella tavalla! Mutta olenpa
saanut yhden lapsistani yli aitauksen, vieläpä napinläpeen!
Hän kertoi tämän tapauksen jokaiselle nupulle, joka kehittyi ja
avautui, eikä ollut kulunut montakaan päivää, ennenkuin ohdakepensas
kuuli — ei ihmisiltä eikä linnunlaulusta, vaan itse ilmalta,
joka säilyttää ja toistaa kaukaisetkin äänet, aina puutarhan
sydämessäolevilta käytäviltä ja talon huoneista asti, missä ikkunat
ja ovet ovat avoinna —, että nuori herra, joka hienon skotlantilaisen
neidin kädestä oli saanut ohdakkeen kukan, nyt oli saanut myöskin itse
käden ja sydämen. Se oli kaunis pari, hyvä naimakauppa.
Sen olen minä liittänyt yhteen! arveli ohdakepensas ajatellen kukkaa,
jonka se oli antanut napinläpeen. Jokainen puhkeava kukka sai kuulla
tämän tapauksen.
— Varmaan minut istutetaan puutarhaan! ajatteli ohdake, — ehkä pannaan
ruukkuunkin, joka likistää; se onkin kaikkein kunniakkainta.
Ja ohdakepensas ajatteli tätä niin elävästi, että se jo varmasti
vakuutettuna asiasta sanoi: Minä joudun ruukkuun!
Se lupasi jokaiselle pienelle kukalleen, joka puhkesi, että sekin
pääsisi ruukkuun, ehkäpä napinläpeen, mikä oli korkein saavutus. Mutta
ei kukaan joutunut ruukkuun, vielä vähemmin napinläpeen. Ne joivat
ilmaa ja valoa, nuolivat päivällä auringonpaistetta ja yöllä kastetta,
kukkivat, saivat vieraikseen mehiläisiä ja paarmoja, jotka hakivat
myötäjäisiä, kukkasten hunajaa; hunajan ne veivät, kukkasen ne jättivät
paikoilleen.
— Senkin rosvojoukkoa! sanoi ohdakepensas. — Saisinpa minä seivästää
heidät! Mutta minä en voi.
Kukkaset nuokkuivat päät riipuksissa, ne kuihtuivat, mutta uusia tuli
sijaan.
— Te tulette kuin käskettyinä, sanoi ohdakepensas, — odotan joka hetki,
että me joudumme aitauksen toiselle puolelle.
Pari viatonta satakaunoa ja ratamoa kuunteli syvästi ihaillen tätä
puhetta, ja ne uskoivat kaikki, mitä se sanoi.
Vanha maitorattaiden eteen valjastettu aasi loi tiepuolesta
syrjäkatseita ohdakepensaaseen, mutta nuora oli liian lyhyt
ulottuakseen sinne. Ja ohdake ajatteli niin kauan Skotlannin ohdaketta,
jonka sukuun se lukeutui, että se vihdoin luuli tulleensa Skotlannista,
ja se otaksui, että sen vanhemmat itse kasvoivat valtakunnan
vaakunassa. Se oli suuri ajatus, mutta suurella ohdakkeella sopiikin
olla suuria ajatuksia.
— Usein ollaan niin ylhäistä sukua, ettei sitä uskalla ajatellakaan!
sanoi nokkonen, joka kasvoi siinä vieressä. Se ikäänkuin aavisti, että
siitä voisi tulla musliinia, jos se saisi oikean käsittelyn.
Ja kesä meni, ja syksy meni. Lehdet putosivat puista, kukkasiin tuli
voimaas väri ja tuoksu väheni. Puutarhaoppilas lauloi puutarhasta
aitauksen yli:
»Ylöspäin ja alaspäin,
almanakka kertoo näin.»
Metsän nuoria kuusipuita alkoi vaivata joulu-ikävä; mutta jouluun oli
pitkä aika.
— Tässä minä vielä seison, sanoi ohdake. — Tuntuu siltä kuin ei kukaan
ajattelisi minua, vaikka minä olen solminut naimakaupan. He joutuivat
kihloihin ja viettivät häitä; siitä on nyt kahdeksan päivää. Niin, minä
en ota askeltakaan, sillä minä en voi.
Kului vielä muutamia viikkoja. Ohdakkeeseen oli puhjennut viimeinen
kukka, suurena ja täyteläisenä se oli noussut aivan juuresta. Tuuli
puhalsi kylmänä sen päällitse, värit katosivat, loisto katosi;
kukankanta, joka oli suuri kuin arttisokan kukalla, muistutti hopeoitua
auringonkukkaa.
Silloin tuli puutarhaan nuori pari, nyt mies ja vaimo. He astelivat
pitkin aitausta. Nuori rouva katsahti sen taakse.
— Siellähän se vanha ohdake vielä on! sanoi hän. — Nyt ei siinä ole
yhtään kukkaa!
— Onhan siinä viimeisen varjo! sanoi mies ja viittasi hopeankarvaiseen
kukanjäännökseen, joka itse oli kuin kukkanen.
— Kaunishan se on! sanoi rouva. — Sellainen on kaiverrettava kehykseen
meidän kuvamme ympärille.
Ja nuoren miehen täytyi jälleen kiivetä aitauksen yli taittamaan
ohdakkeen kukkaa. Se pisti häntä sormiin, olihan hän kutsunut sitä
»varjoksi». Ja se joutui puutarhaan, kartanoon ja saliin. Siellä oli
maalaus: »Nuori pari». Sulhasen napinläpeen oli maalattu ohdakkeen
kukka. Puhuttiin sekä siitä että kukanverhiöstä, jonka he toivat,
viimeisestä, nyttemmin hopeanvälähteisestä ohdakkeen kukasta, joka oli
jäljennettävä kehykseen.
Ja ilma vei tämän puheen kauas maailmalle.
— Mitä kaikkea sentään saakaan kokea! sanoi ohdakepensas. Minun
esikoiseni joutui napinläpeen, viimeinen lapseni joutui kehykseen.
Mihin minä joudun?
Ja aasi seisoi tiepuolessa ja loi siihen syrjäkatseita.
— Tule minun luokseni, sulo-armahain! Minä en voi tulla sinun luoksesi,
nuora ei ole tarpeeksi pitkä.
Mutta ohdakepensas ei vastannut. Se vaipui yhä syvempiin mietteisiin.
Se mietti miettimistään jouluun asti, ja silloin puhkesi ajatus
kukkaan. — Kun lapset onnellisesti ovat päässeet sisäpuolelle, niin
tyytyy äiti seisomaan aitauksen ulkopuolelle.
— Se oli oikea ajatus! sanoi auringonsäde. — Te saatte tekin hyvän
paikan!
— Ruukussa vaiko kehyksissä? kysyi ohdake.
— Sadussa! sanoi auringonsäde.
Tässä se on!