Kana-Kreeta oli ainoa ihmisasukas uudessa komeassa rakennuksessa, joka
oli tehty herraskartanon kanoja ja ankkoja varten. Se sijaitsi samalla
paikalla, missä vanha ritarikartano päätykattoineen, torneineen,
vallihautoineen ja nostosiltoineen oli ollut. Vieressä rehoitti puitten
ja pensaitten ryteikkö; siinä oli ollut puutarha, ja tämä puutarha
ulottui aina tuohon suureen järveen asti, joka nyt oli suona. Korpit,
varikset ja naakat lensivät kirkuen ja rääkyen vanhojen puiden yli.
Siellä oli kihisevä liuta lintuja. Ne eivät vähentyneet, vaikka
ampui parveen, päinvastoin ne lisääntyivät. Äänet kuuluivat kanalaan
asti, missä Kana-Kreeta istui kananpoikien juoksennellessa hänen
puukenkiensä yli. Hän tunsi jokaisen kanan, jokaisen ankan, hän oli
tuntenut ne siitä hetkestä asti, jolloin ne lähtivät munasta, hän oli
ylpeä kanoistaan ja ankoistaan, ylpeä komeasta rakennuksesta, joka oli
tehty niille. Siisti ja soma oli hänen pieni huoneensa, sitä vaati
herrasrouva, jonka oma kanala oli. Usein hän tuli tänne hienoine,
ylhäisine vieraineen ja näytti »kanojen ja ankkojen kasarmia», joksi
hän sitä sanoi.
Siellä oli sekä vaatekaappi että nojatuoli, ja siellä oli piironki,
johon oli kiinnitetty kirkkaaksi kiilloitettu messenkilaatta;
laattaan oli kaiverrettu sana _Grubbe_ — se oli juuri sen vanhan
ylhäis-aatelisen suvun nimi, joka oli asunut täällä ritarikartanossa.
Messinkilaatta oli löydetty täältä maata kaivettaessa, ja lukkari oli
sanonut, ettei sillä ollut muuta arvoa kuin että se oli vanha muisto.
Lukkarilla oli paljon tietoja tästä paikasta ja entisistä ajoista;
hän oli saanut oppinsa kirjoista. Hänen pöytälaatikossaan oli paljon
muistiinpanoja. Hänellä oli suuret tiedot noista vanhoista ajoista.
Vanhin varis sentään tiesi ehkä vieläkin enemmän, ja se rääkyi ilmi
tietojaan omalla kielellään, mutta se oli variksen kieltä; lukkari ei
ymmärtänyt sitä, vaikka hän olikin viisas.
Lämpimän kesäpäivän jälkeen höyrysi suo usein niin että vanhojen
puiden eteen muodostui ikäänkuin kokonainen järvi, jonka yli korpit,
varikset ja naakat lensivät. Sellaiselta oli täällä näyttänyt, kun
ritari Grubbe eli ja vanhan kartanon paksut punaiset muurit olivat
pystyssä. Siihen aikaan ulottuivat koirankahleet ihan portin tuolle
puolen. Tornista päästiin kivillä laskettuun käytävään ja huoneisiin.
Ikkunat olivat kapeat ja ruudut pienet, yksinpä suuressa salissa,
missä tanssittiin, mutta viimeisen Grubben aikana ei oltu miesmuistiin
tanssittu; kuitenkin oli jäljellä vanha patarumpu, jota oli käytetty
soittoon. Täällä oli taidokkaasti veistetty kaappi, missä säilytettiin
kukkasipulia, sillä rouva Grubbe piti puutarhaviljelyksestä ja kasvatti
puita ja yrttejä. Hänen isäntänsä ratsasti mieluummin ampumaan susia
ja villisikoja, ja hänen pieni tyttärensä Marie seurasi häntä aina
näillä matkoilla. Viisivuotiaana istui hän uljaana hevosensa selässä
ja katseli suurin mustin silmin rohkeasti ympärilleen. Hänen erikoinen
huvinsa oli läjäyttää piiskallaan metsästyskoirien parveen — vaikka isä
olisi mieluummin nähnyt, että hän olisi suunnannut lyöntinsä rahvaan
lapsiin, jotka tulivat katsomaan herrasväkeä.
Talonpojalla, joka asui turvemajassa aivan likellä kartanoa, oli
poika, Sören, samanikäinen kuin pieni ylhäissyntyinen neito. Poika
osasi kiivetä, ja hänen täytyi aina nousta puihin ottamaan tytölle
linnunpesiä. Linnut huusivat minkä jaksoivat, ja joku suurimmista
iski häntä silmän yläpuolelle niin että veri virtasi. Luultiin silmän
vioittuneen, mutta se ei ollut kuitenkaan vahingoittunut. Marie Grubbe
kutsui häntä _omaksi Sörenikseei_; se oli suurin suosionosoitus, ja
siitä oli hyötyä isälle, Janne-raukalle. Hän oli eräänä päivänä tehnyt
itsensä syypääksi hairahdukseen, ja hänen piti kärsiä rangaistus,
ratsastaa puuhevosella. Tämä seisoi pihamaalla, jalkoinaan neljä
paalua ja selkänä yksi ainoa kapea lauta. Sillä tuli Jannen ratsastaa
hajareisin ja jalkoihin oli sidottava muutamia raskaita tiilikiviä,
jottei hänen olisi liian helppo istua.
Hän irvisteli hirveästi, Sören itki ja rukoili pientä Marie’ta.
Paikalla käski tämä ottamaan Sörenin isän alas, ja kun häntä ei
toteltu, polki hän jalkaansa kivisiltaan ja repi isää hihasta, niin
että se repesi. Hänellä oli oma tahtonsa ja häntä toteltiin: Sörenin
isä pääsi vapaaksi.
Rouva Grubbe, joka tuli paikalle, silitti pienen tyttärensä hiuksia ja
katseli häneen lempein silmin; Marie ei ymmärtänyt minkätähden.
Marie pyrki metsästyskoirien luo eikä äidin mukaan, joka läksi
puutarhaan alas järvelle, missä valkeat ja keltaiset lumpeet kukkivat.
Kaislan keskellä huojui osmankäämiä ja sarjarimpiä. Hän katseli
kaikkea tätä rehevyyttä ja raikkautta. — Kuinka suloista! sanoi hän.
Siihen aikaan kasvoi puutarhassa harvinainen puu, jonka hän oli itse
istuttanut. Sitä sanottiin veripyökiksi. Se oli jonkinlainen murjaani
muiden puiden joukossa, niin tummanruskeat olivat lehdet. Se vaati
voimakasta auringonpaistetta, muuten se alituisessa varjossa kävi
vihreäksi niinkuin toisetkin puut ja menetti siten erikoisuutensa.
Korkeissa kastanjoissa oli paljon linnunpesiä, samoin myöskin pensaissa
ja nurmikoissa. Linnut ikäänkuin tiesivät, että ne olivat täällä
rauhoitetut, ettei kukaan täällä uskaltanut paukuttaa pyssyään.
Pieni Marie saapui, mukanaan Sören. Poika osasi kiivetä, niinkuin me
tiedämme, ja nyt tuotiin alas sekä munia että untuvaisia poikasia.
Linnut lensivät hädissään ja tuskissaan, pienet ja suuret lensivät!
Kedolla istuva töyhtöhyyppä, korpit, varikset ja naakat korkeista
puista kirkuivat kirkumistaan; se oli samaa kirkunaa, jota niiden
sukukunta käyttää vielä meidänkin päivinämme.
— Mitä te teettekään, lapset! huudahti lempeä rouva, — tuohan on
jumalatonta työtä!
Sören seisoi allapäin; pieni aatelisneito katseli hänkin hiukkasen
syrjään. Sitten hän sanoi lyhyesti ja nyrpeänä:
— Isä antaa kyllä!
— Karkuun, karkuun! kirkuivat suuret mustat linnut ja lensivät, mutta
palasivat seuraavana päivänä, sillä täällähän oli niiden koti.
Hiljainen, lempeä rouva sensijaan ei kauan pysynyt täällä kodissaan,
Jumala kutsui hänet luokseen. Siellähän hänen kotinsa oikeastaan
enemmän olikin kuin täällä kartanossa. Ja kirkonkellot soittivat
komeasti, kun hänen ruumiinsa kuljetettiin kirkkoon. Köyhän miehen
silmät kastuivat, sillä rouva oli ollut heille hyvä.
Kun hän oli poissa, niin ei kukaan pitänyt huolta hänen istutuksistaan,
ja puutarha metsistyi.
Herra Grubbe oli kova mies, niin sanottiin, mutta tytär, vaikka olikin
nuori, piti hänet kurissa. Isän täytyi vetää suunsa hymyyn, ja tyttären
tahto täytettiin. Nyt tytär oli kahdentoista vuoden vanha ja varreltaan
roteva. Hänen mustat silmänsä katsoivat melkein ihmisten läpi, hän
ratsasti hevosellaan kuin mies ja ampui kuin harjaantunut metsästäjä.
Paikkakunnalle tuli suuria vieraita, kaikkein suurimpia: nuori kuningas
ja hänen velipuolensa ja toverinsa herra Ulrik Fredrik Gyldenlöwe. He
tahtoivat ampua täällä metsäsikoja ja viipyä vuorokauden herra Grubben
talossa.
Gyldenlöwe istui pöydässä Marie Grubben vieressä, otti hänen päänsä
käsiensä väliin ja suuteli häntä, ikäänkuin he olisivat olleet
sukulaisia, mutta tyttö läjäytti vierasta suulle ja sanoi, ettei hän
voi kärsiä häntä, ja tälle naurettiin ikäänkuin se olki hyvin hauskaa.
Niin se ehkä lienee ollutkin. Sillä viisi vuotta myöhemmin, kun
Marie oli täyttänyt seitsemännentoista ikävuotensa, saapui taloon
sanansaattaja tuoden kirjeen. Herra Gyldenlöwe pyysi korkean
aatelisneidon kättä. Se se oli jotakin!
— Hän on ensimmäinen ja hienoin herra valtakunnassa! sanoi herra
Grubbe. — Tarjousta ei sovi hyljätä.
— Vähät minä hänestä välitän! sanoi Marie Grubbe, mutta hän ei
hyljännyt maan ensimmäistä miestä, joka istui kuninkaan vieressä.
Laiva läksi viemään hopeatavaraa, villa- ja liinavaatetta
Köpenhaminaan. Marien matka maitse kesti kymmenen päivää. Myötäjäisiä
kohtasi vastatuuli tai tuulen puute, kului neljä kuukautta ennenkuin ne
tulivat perille, ja kun ne tulivat, oli rouva Gyldenlöwe poissa.
— Mieluummin minä makaan rohdinhurstilla kuin hänen silkkivuoteessaan!
sanoi hän. — Mieluummin kuljen paljain jaloin kuin ajan hänen kanssaan
umpivaunuissa.
Eräänä myöhäisenä iltana marraskuussa matkusti kaksi naista Aarhuusin
kaupunkiin. Ne olivat Gyldenlöwen rouva, Marie Grubbe, ja hänen
palvelijattarensa. He tulivat Veilestä. He olivat saapuneet sinne
laivalla Köpenhaminasta. He ratsastivat herra Grubben kivestä
muuratulle kartanolle. Vieraat eivät olleet herra Grubbelle
mieluisat. Tytär sai kuulla kovia sanoja, mutta hänelle annettiin
toki huone, mihin hän sai panna levolle. Aamulla hän sai olutkeittoa
leipäsilpeineen, mutta ei ystävällistä puhetta. Isän kiukkuisa luonto
oli purkautunut häntä vastaan. Tytär ei ollut siihen tottunut. Hänkään
ei ollut luonnostaan lempeä; vastaukset olivat kysymysten mukaiset.
Hän antoikin selvät vastaukset ja puhui vihaa ja katkeruutta uhoen
aviomiehestään, jonka kanssa hän ei tahtonut asua yhdessä, siksi
hyväntapainen ja kunniallinen hän oli.
Niin kului vuosi; se ei kulunut hauskasti. Isä ja tytär vaihtoivat
tylyjä sanoja, mitä ei koskaan pitäisi tehdä. Pahat sanat kantavat
pahaa hedelmää. Miten tämä olikaan päättyvä!
— Me kaksi emme voi jäädä saman katon alle! sanoi isä eräänä päivänä. —
Muuta täältä vanhalle talollemme, mutta pure mieluummin poikki kielesi
kuin päästät liikkeelle valheita!
Niin he erosivat. Tytär läksi palvelijoineen vanhalle talolle, missä
hän oli syntynyt ja kasvanut, missä hiljainen hurskas rouva, hänen
äitinsä, lepäsi kirkon hautakammiossa. Talossa asui vanha karjapaimen,
siinä koko sen henkilökunta. Huoneessa riippui mustia, tomunpeittämiä
hämähäkinverkkoja, puutarha kasvoi vapaasti, mielensä mukaan.
Humalaköynnökset ja peltokierrot punoivat verkkoa puiden ja pensaiden
välille, katkot ja nokkoset varttuivat ja rehoittivat. Veripyökki oli
joutunut ryteikköön ja varjoon, sen lehdet olivat vihreät kuin toisten
tavallisten puitten, sen loisto oli mennyttä. Korpit, varikset ja
naakat lensivät kihisevänä liutana yli korkeiden kastanjapuiden. Siinä
sitä oli huutoa ja kirkunaa, ikäänkuin niillä olisi ollut tärkeitä
uutisia kerrottavana toisilleen: nyt hän taasen on täällä tuo pikkuinen,
joka oli käskenyt varastaa heidän munansa ja poikasensa. Itse varas,
hän, joka oli ne ottanut, kiipeili lehdettömässä puussa, istui korkean
maston huipussa ja sai maistaa köydenpäätä, jollei käyttäytynyt
kunnollisesti.
Tämän kaiken kertoi meidän aikanamme lukkari. Hän oli hankkinut tiedot
ja pannut ne kokoon kirjoista ja muistiinpanoista. Paljon muitakin
muistiinpanoja oli tallella pöytälaatikossa.
— Nousua ja laskua on maailman meno! sanoi hän. Kummaa on sitä
kuunnella!
Ja me saamme nyt kuulla, kuinka Marie Grubben kävi, mutta silti emme
unohda Kana-Kreetaa. Hän istuu nyt komeassa kanalassaan. Marie Grubbe
teki samoin aikoinaan, mutta ei sillä mielellä kuin vanha Kana-Kreeta.
Talvi meni, kevät ja kesä menivät, sitten tuli jälleen tuulinen syksy
kosteine, kylmine merisumuineen. Elämä talossa kävi yksinäiseksi,
ikäväksi.
Marie Grubbe otti pyssynsä ja läksi kanervakankaalle, ampui jäniksiä
ja kettuja, ampui mitä lintuja vain tapasi. Siellä hän kohtasi usein
aatelisherra Palle Dyren Nörrebäkistä, joka hänkin kulki täällä
pyssyineen ja koirineen. Hän oli suuri ja väkevä, siitä hän ylpeili,
kun he puhelivat keskenään. Hän olisi voinut käydä voittosille
fyeniläisen Egeskovin herran Brockenhuus-vainajan kanssa, joka vieläkin
oli kuuluisa voimistaan. Palle Dyre oli hänen esimerkkiään seuraten
antanut ripustaa porttiinsa rautavitjat, joihin oli kiinnitetty
metsästyssarvi, ja kotiin ratsastaessaan tarttui hän vitjoihin, nosti
itsensä hevosineen päivineen maasta ja puhalsi torveen.
— Tulkaa itse katsomaan, Marie-rouva! sanoi hän — Nörrebäkissä puhaltaa
raikas tuulenhenki!
Ei ole merkitty muistiin, milloin Marie-rouva tuli Palle Dyren
taloon, mutta Nörrebäkin kirkon kynttiläjaloissa on kirjoitus, josta
näkee, että ne ovat Palle Dyren ja Marie Grubben lahja Nörrebäkin
herraskartanosta.
Palle Dyrellä oli kokoa ja voimia. Hän joi kuin sieni, hän oli kuin
tynnyri, jota on mahdoton täyttää. Hän kuorsasi kuin kokonainen
sikolätti ja oli näöltään punainen ja pullea.
— Sikamainen ja äreä hän on! sanoi rouva Palle Dyre, Grubben tytär.
Pian oli hän kyllästynyt siihen elämään, mutta eihän se siitä
parantunut.
Eräänä päivänä oli pöytä katettuna ja ruoka jäähtyi. Palle Dyre
oli ketunpyynnissä eikä rouvaa löydetty mistään. Palle Dyre saapui
kotiin puoliyön aikaan; rouva Dyre ei saapunut puoliyön aikaan eikä
aamullakaan. Hän oli kääntänyt Nörrebäkille selkänsä, ratsastanut
tiehensä jättämättä tervehdystä ja sanomatta hyvästi.
Oli harmaa, räntäinen ilma. Kylmä tuuli puhalsi, hänen ylitseen lensi
parvi mustia kirkuvia lintuja. Ne eivät olleet niin kodittomia kuin hän.
Ensin hän kulki etelää kohti, aina Saksan valtakunnan rajalle asti;
pari kultasormusta kallisarvoisine kivineen muutettiin rahaksi. Sitten
hän matkusti itään päin, sitten hän jälleen kääntyi länttä kohti. Hän
ei nähnyt mitään päämäärää ja oli suuttunut kaikille, yksinpä hyvälle
Jumalallekin, niin kurjalta tuntui hänestä kaikki. Pian kävi hänen
ruumiinsa samanlaiseksi; hän saattoi tuskin jalkaansa liikuttaa.
Töyhtöhyyppä lensi ilmaan mättäältään, kun hän kaatui tälle mättäälle.
Lintu kirkui niinkuin sen on tapana: senkin varas, senkin varas! Hän ei
koskaan ollut varastanut lähimmäisensä omaisuutta, mutta linnunmunia ja
linnunpoikasia hän pienenä tyttönä oli haetuttanut itselleen mättäistä
ja puista. Sitä hän nyt ajatteli.
Siltä paikalta, missä hän oli pitkällään, näki hän rannalla olevat
hiekkaharjut. Siellä asui kalastajia, mutta sinne hän ei saattanut
päästä, niin sairas hän oli. Suuret valkeat kalalokit lensivät hänen
ylitseen huutaen niinkuin korpit, varikset ja naakat olivat huutaneet
kotona kartanon puutarhassa. Linnut lensivät aivan likeltä; vihdoin
hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat käyneet mustiksi, mutta maailma
mustenikin kokonaan hänen silmissään.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, nostettiin häntä maasta ja kannettiin
jonnekin. Suuri, väkevä mies oli ottanut hänet syliinsä. Hän katseli
suoraan miehen parroittuneisiin kasvoihin; miehellä oli toisen silmän
yläpuolella arpi, niin että kulmakarvat olivat jakaantuneet ikäänkuin
kahteen osaan. Mies kantoi viheliäisen naisparan laivalle, missä
kippari torui häntä hänen teostaan.
Seuraavana päivänä läksi laiva merelle. Marie Grubbe ei palannut
maihin, hän joutui siis mukaan. Mutta hän tuli kai takaisin? Niin,
milloin ja minne?
Senkin tiesi lukkari kertoa eikä hän itse ollut keksinyt sitä
tarinaa, hän oli lukenut asian kaikki kummalliset vaiheet vanhasta,
luotettavasta kirjasta, jonka me itsekin voimme ottaa esille
lukeaksemme sen. Tanskalainen historiankirjoittaja Ludvig Holberg, joka
on kirjoittanut niin monta arvokasta kirjaa ja hauskat huvinäytelmänsä,
joista me oikein opimme tuntemaan hänen aikansa ja sen ihmiset, kertoo
kirjeissään, miten ja missä hän maailmalla tapasi Marie Grubben. Se on
kylläkin kuulemisen arvoista, mutta me emme silti unohda Kana-Kreetaa,
hän istuu iloisena ja tyytyväisenä komeassa kanalassaan.
Laiva purjehti pois vieden Marie Grubben mukanaan. Siihenhän me jäimme.
Kului vuosia ja taasen vuosia.
Köpenhaminassa raivosi rutto; tämä tapahtui 1711. Tanskan kuningatar
läksi kotiseudulleen Saksaan, kuningas jätti maan pääkaupungin;
jokainen, joka voi, kiirehti pois. Yksinpä ylioppilaatkin, vaikka
heillä olisi ollut vapaa asunto ja ruoka, pyrkivät pois kaupungista.
Yksi heistä, viimeinen, joka vielä oli jäänyt niinkutsuttuun »Borchin
Collegiumiin» aivan likellä Regentseniä, hänkin läksi nyt tiehensä.
Kello oli kaksi aamulla. Hän tuli reppuineen, jossa oli enemmän kirjoja
ja muistiinpanoja kuin vaatetavaraa. Kylmä, tahmea sumu vaappui
kaupungin yllä; ei näkynyt ainoatakaan ihmistä kadulla, jolla hän
kulki. Oville ja porteille oli kaikkialla piirretty ristejä; rutto
raivosi siis siellä, tai ihmiset olivat kuolleet. Myöskään ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä leveämmällä, kiemurtelevalla Kjödmangergadella,
joksi kutsuttiin Rundc Taarnilta kuninkaallista linnaa kohti vievää
katua. Nyt rämisivät ohi suuret kuormavankkurit. Kuski heilutti
piiskaa, hevoset nelistivät, vankkuri oli täynnä kuolleita. Nuori
ylioppilas nosti kätensä kasvoilleen ja haistoi väkevää spriitä, jota
hän säilytti sienessä messinkirasian sisällä. Eräällä kadulla kuului
kapakasta laulunhoilotusta ja hirvittävää naurua; ihmiset joivat
siellä yökauden unohtaakseen, että rutto odotti oven takana haluten
ottaa heidät mukaansa kuormavankkureihin toisten kuolleiden joukkoon.
Ylioppilas suuntasi askeleensa linnan sillalle, jossa oli pari pientä
purtta; toinen nosti juuri ankkurinsa jättääkseen ruton saastuttaman
kaupungin.
Jos Jumala sallii meidän elää ja me saamme tuulta, niin lähdemme
Grönsundiin Falsterin luo! sanoi kippari ja kysyi mukaanpyrkivältä
ylioppilaalta hänen nimeään.
— Ludvig Holberg, sanoi ylioppilas, ja se nimi kuului samanlaiselta
kuin mikä muu nimi tahansa. Nyt se on Tanskanmaan uljaimpia nimiä.
Silloin hän vielä oli nuori, tuntematon ylioppilas.
Laiva purjehti linnan ohi. Aamu ei ollut vielä valjennut, kun he
pääsivät avovedelle. Puhalsi kevyt tuuli, purje pullistui, nuori
ylioppilas asettui kasvot raikasta tuulta vastaan ja vaipui uneen, mikä
tosin ei ollut terveellisintä.
Jo kolmantena aamuna oli laiva Falsterin edustalla.
— Tunnetteko täällä ketään, jonka luona voisin asua pienestä maksusta,
kysyi Hoiberg kapteenilta.
— Minä luulen että teidän on parasta mennä Borrehusin lauttavaimon luo,
sanoi hän. — Jos tahdotte olla hyvin kohtelias, niin on muorin nimi
Sören Sörensen Möller. Saattaa kuitenkin käydä niin, että hän suuttuu,
jos käyttäydytte liian hienosti häntä kohtaan. Mies on vangittuna
jostakin pahanteosta; vaimo kuljettaa itse lauttavenettä, ja hänellä on
lujat kämmenet.
Ylioppilas otti reppunsa ja meni lautturin taloon. Tuvan ovi ei ollut
lukossa, linkku aukeni ja hän astui kivilattiaiseen tupaan, missä
vetosohva suurine nahkatyynyineen herätti eniten huomiota. Valkoinen
kana, jolla oli poikaset, oli köytetty kiinni vetosohvaan; se oli
kaatanut vesilautasen, niin että vesi valui permannolle. Tuvassa ei
ollut ketään ihmistä eikä viereisessä kamarissakaan, ainoastaan kehto
ja siinä lapsi. Lauttavene palasi; siinä oli vain yksi ihminen — oli
vaikea sanoa, oliko se mies vai nainen. Tuolla henkilöllä oli yllään
suuri takki ja päässä reuhkalakki, jonkinlainen myssyntapainen. Vene
laski maihin.
Naishenkilö astui tupaan. Hän näytti sangen kookkaalta oikaistessaan
selkänsä. Kulmakarvojen alta katsoi kaksi ylpeää silmää. Se oli
Sören-muori, lauttavaimo. Korpit,, varikset ja naakat olisivat
kirkuneet ilmoille toisen nimen, jonka me tunnemme paremmin.
Hän näytti nyrpeältä eikä ollut monisanainen; sen verran kuitenkin
puhuttiin ja päätettiin, että ylioppilas saa täysihoidon epämääräiseksi
ajaksi, koska Köpenhaminassa asiat ovat niin huonosti.
Lauttataloon tuli tuontuostakin kunnon naapureja läheisestä
kaupungista. Tuli Frans Veitsiseppä ja Sivert Pussinnuuskija. He joivat
ruukullisen olutta lauttatalossa ja keskustelivat ylioppilaan kanssa.
Hän oli taitava nuori mies, joka osasi »practicansa», kuten sanottiin;
hän luki kreikkaa ja latinaa ja oli opin asioissa viisas.
— Kuta vähemmän ihminen tietää, sitä vähemmän se häntä painaa! sanoi
Sören-muori.
— Lujilla pitää teitäkin elämä, sanoi Holberg eräänä päivänä, kun
vaimo pesi vaatteitaan väkevässä lipeässä ja itse sai hakata kannot
polttopuiksi.
— Se on minun asiani! vastasi vaimo.
— Oletteko pienestä pitäen saanut noin raataa ja nähdä vaivaa?
— Kai te voitte nähdä sen kämmenistä! sanoi vaimo ja näytti kahta tosin
pientä, mutta kovaa, vahvaa kättä, joiden kynnet olivat kuluneet. —
Olettehan te oppinut ja osaattehan te lukea.
Joulun tienoissa tuli ankara lumipyry. Pakkanen kouristi lujasti, tuuli
puhalsi niin purevana, että olisi luullut sen pesevän lusikkavedellä
ihmisten kasvoja. Sören-muori ei ollut tietääkseen, heitti takin
yllensä ja veti myssyn päähänsä. Talossa oli pimeää jo varhain
iltapäivällä. Hän pani takkaan puita ja polttoturvetta ja istuutui
sitten paikkaamaan kenkiään; ei ollut ketään muuta, joka olisi sen
tehnyt. Illalla hän puhui ylioppilaalle enemmän kuin hänen tapansa
muuten oli. Hän puhui miehestään.
— Hän surmasi vahingossa erään Dragörin kipparin ja saa nyt sentähden
raataa kolme vuotta raudoissa Holmissa. Hän on vain tavallinen
merimies, joten laki käy täydestä.
— Laki pitää paikkansa ylempiinkin säätyihin nähden, sanoi Holberg.
— Luuletteko! sanoi Sören-muori ja tuijotti tuleen, mutta sitten
hän jälleen alkoi. — Oletteko kuullut puhuttavan Kai Lykkestä, joka
revitti yhden kirkoistaan, ja kun pappi Mads saarnatuolista pauhasi
tuomiota sen johdosta, panetti hän herra Madsin köysiin ja rautoihin,
asetti oikeusistuimen ja tuomitsi papin menettämään kaulansa, mikä
hakattiinkin. Se ei tapahtunut vahingossa, ja kuitenkin pääsi Kai Lykke
sillä kertaa irti ja vapaaksi.
— Hän oli oikeassa sen ajan käsityksen mukaan! sanoi Holberg. — Me
olemme nyt sivuuttaneet sen!
— Sitä ei pöllökään usko! sanoi Sören-muori, nousi ja meni kamariin,
missä »tylleröinen», talon pieni lapsi makasi. Sitä hän nosteli ja
hoiteli, sitten hän pani kuntoon ylioppilaan vetosohvan. Nahkatyyny oli
ylioppilaan käytettävänä; mutta hän oli viluisempi kuin muori, vaikka
hän olikin syntynyt Norjassa.
Uudenvuoden aamuna oli oikein kirkas, aurinkoinen päivä. Pakkanen oli
ollut ja oli vieläkin niin ankara, että tuiskun ajama lumi oli jäätynyt
kovaksi, joten sen pinta kannatti astujaa. Kaupungin kellot soittivat
kirkkoon. Ylioppilas Holberg otti ylleen villatakkinsa ja aikoi lähteä
kaupunkiin.
Borrehusin yli lensivät korpit, varikset ja naakat kirkuen ja rääkyen;
niiden rääkynältä ei voinut kuulla kirkonkelloja. Sören-muori seisoi
pihamaalla täyttämässä lumella messinkikattilaa pannaksensa sen tulelle
ja saadaksensa siten juomavettä. Hän loi katseensa lintuparven vilinään
ja ajatteli omia ajatuksiaan.
Ylioppilas Holberg meni kirkkoon. Matkalla sinne ja kotiin kulki
hän Sivert Pussinnuuskijan talon ohi, joka sijaitsi portin luona.
Täällä hänelle tarjottiin malja lämmintä, siirapilla ja inkiväärillä
höystettyä olutta. Puhe johtui Sören-muoriin, mutta Pussinnuuskija
ei tietänyt mitään, eikä hänestä yleensä moni tietänyt: hän ei ollut
kotoisin Falsterista, sanoi Sivert, hiukan varoja hänellä aikoinaan oli
ollut, hänen miehensä oli tavallinen, luonteeltaan kiihkeä merimies,
joka oli tappanut erään dragöriläisen kipparin; »akkaansa mies lyö ja
kuitenkin tämä häntä puolustaa».
— Sellaista kohtelua en minä kärsisi! sanoi Pussinnuuskijan vaimo.
— Mutta minä olenkin parempien ihmisten lapsia! Minun isäni oli
kuninkaallinen sukankutoja.
— Siksipä olettekin joutunut naimisiin kuninkaallisen virkamiehen
kanssa, sanoi Holberg ja teki suuren kumarruksen hänelle ja
Pussinnuuskijalle.
Oli pyhä loppiaisilta. Sören-muori sytytti Holbergin eteen pyhän
kolmenkuninkaan kynttilän, nimittäin kolme talikynttilää, jotka hän
itse oli valanut.
— Kynttilä joka miehelle, sanoi Holberg.
— Joka miehelle? sanoi vaimo ja loi häneen tiukan katseen.
— Itämaiden kaikille kolmelle viisaalle, sanoi Holberg.
— Vai sillä tavalla! sanoi vaimo ja oli vaiti pitkän aikaa. Mutta
pyhänä loppiaisiltana sai ylioppilas kuitenkin tietää enemmän kuin hän
ennen oli tietänyt.
— Teillä on hellä sydän häntä kohtaan, jonka kanssa elätte
avioliitossa, sanoi Holberg. — Ihmiset sanovat kuitenkin, että hän
kohtelee teitä joka päivä pahasti.
— Se ei kuulu kehenkään muuhun kuin minuun! — Ne lyönnit olisivat
tehneet minulle hyvää pienenä, nyt minä kai saan ne syntieni tähden.
Minä tiedän mitä hyvää hän on tehnyt minulle; ja näin sanoessaan hän
oikaisi itsensä suoraksi. — Kun minä makasin kipeänä autiolla kankaalla
eikä kukaan viitsinyt välittää minusta, paitsi ehkä korpit ja varikset
nokkiaksensa minua, kantoi hän minut käsivarsillaan ja sai nuhteita
kuormasta, jonka hän toi laivalle. Minä en ole luotu makaamaan sairaana
ja minä paraninkin. Jokainen elää omalla tavallaan. Sörenkin elää
omalla tavallaan; ei ole koiran karvoihin katsomista! Hänen kanssaan
olen kaikesta huolimatta elänyt onnellisempana kuin sen miehen kanssa,
jota sanottiin hienoimmaksi ja ensimmäiseksi kaikista kuninkaan
alamaisista. Olen ollut naimisissa valtioneuvos Gyldenlöwen, kuninkaan
velipuolen kanssa. Sitten otin Palle Dyren. Siinä toinen hyvä; tapansa
kullakin, niin minullakin! Olipa siinä tarinaa, mutta nyt te sen
tiedätte! Ja hän läksi huoneesta.
Se oli Marie Grubbe. Niin kummallisesti oli hänen elämänsä kiekko
pyörinyt. Monta loppiais-iltaa ei hän enää elänyt. Holberg on
kirjoittanut muistiin hänen kuolleen kesäkuussa 1716, mutta hän ei ole
kirjoittanut, koska hän ei sitä tiennyt, että kun Sören-muori, joksi
häntä kutsuttiin, makasi ruumiina Borrehusissa, niin lensi suuri joukko
mustia lintuja siitä yli. Ne eivät kirkuneet, ne ikäänkuin tiesivät
hiljaisuuden kuuluvan hautajaisiin. Heti kun hän oli maan povessa, ei
lintuja enää nähty, mutta samana iltana nähtiin Jyllannissa, vanhan
kartanon luona, ääretön määrä korppeja, variksia ja naakkoja. Ne
kirkuivat kilpaa, ikäänkuin niillä olisi ollut jotain ilmoitettavaa:
ehkäpä ne halusivat sanoa, että mies, joka pienenä poikana otti
niiden munat ja untuvaiset pojat, rahvaan poika, oli saanut rautaiset
sukkanauhat ja istui kuninkaan Holmissa, ja myöskin, että ylhäinen
aatelisneito oli päättänyt päivänsä lautturinvaimona Grönsundin luona.
»Hyvä, hyvä! Kraa, kraa!» kirkuivat ne.
Ja koko heimo huusi: »hyvä, hyvä!», kun vanha kartano purettiin.
— Sitä ne kirkuvat vieläkin, vaikkei enää ole kirkumiseen aihetta!
sanoi lukkari tätä kertoessaan. — Heimo on kuollut sukupuuttoon,
kartano on hajoitettu, ja siinä, missä se muinoin oli, on nyt komea
kanala kullattuine viireineen ja vanhoine Kana-Kreetoineen. Hän on
hyvin iloinen kauniista asunnostaan; jollei hän olisi päässyt tänne,
niin olisi hän joutunut vaivaistaloon.
Kyyhkyset kuhersivat hänen yläpuolellaan, kalkkunat maiskuttelivat
ympärillä ja ankat raksuttivat.
— Kukaan ei tuntenut häntä! sanoivat he. — Hänellä ei ollut sukulaisia.
Oli laupeudentyö, että hän pääsi tänne. Hänellä ei ole ankka-isää eikä
kana-emoa eikä mitään perillisiä!
Sukulaisia hänellä kuitenkin oli. Hän ei tuntenut heitä, eikä
lukkari myöskään, vaikka hänellä oli niin paljon muistiinpanoja
pöytälaatikossaan, mutta eräs vanha varis sen tiesi ja kertoi siitä.
Se oli äidiltään ja äidinäidiltään kuullut Kana-Kreetan äidistä ja
hänen äidinäidistään, jonka mekin tunnemme niiltä ajoilta, jolloin
hän lapsena ratsasti nostosillan yli ja ylpeänä katseli ympärilleen,
ikäänkuin koko maailma ja kaikki sen linnunpesät olisivat olleet hänen,
me näemme hänet kankaalla ja vihdoin Borrehusissa. Lapsenlapsi, suvun
viimeinen jäsen, oli palannut kotiin, sinne, missä vanha kartano oli
seisonut, missä mustat villit linnut kirkuivat, mutta hän istui kesyjen
lintujen keskellä; ne tunsivat hänet ja hän tunsi ne. Kana-Kreeta ei
toivonut enää mitään, hän odotti iloisena kuoleman tuloa, hänellä oli
yllinkyllin ikää.
— Kraa, kraa! Hautaan, hautaan! kirkuivat varikset.
Ja Kana-Kreeta sai hyvän haudan, jota ei kukaan muu tunne, paitsi tuo
vanha varis, jollei sekin ole kuollut.
Ja nyt tunnemme mekin tarinan vanhasta kartanosta, vanhasta suvusta ja
koko Kana-Kreetan perheestä.